Alla oleva video on kuvattu Patrick Bénézi sensein (7. dan Aikikai, shihan) leirillä Cercle Christian Tissier‘ssä, Vincennesissä, Ranskassa, joulukuussa 2009. Toimin videolla yhtenä ukena (heti videon alussa). Videon on koonnut Pascal Jesset.
(Olen videolla ilman hakamaa ja lainakamppeissa, koska en saanut matkatavaroitani lentokentällä… Helsingin lentokentällä oli juuri tuolloin se yksi suuri, monta päivää kestänyt, matkatavarasotku.)
Sain siis juuri “Elämäni 13 parasta tapahtumaa” -blogipostaussarjan valmiiksi. Mietin tässä, mikä voisi olla aihe uudelle postaussarjalle… Ajattelin, että ehkäpä vaikka “Elämäni kymmenen parasta matkaa” -sarja. Jos jollakulla blogin lukijoista on muita ideoita, niin saa mieluusti kommentoida. (Mutta EN siis tahdo kirjoittaa mitään “Elämäni 13 paskinta tapahtumaa” -sarjaa tai “Elämäni kymmenen paskinta reissua” -sarjaa, vaikka se voisikin omalla tavallaan olla ihan viihdyttävää… 😀 )
Ensimmäinen kuva Emiliasta.
13. EMILIA SYNTYI:
Harkinnan jälkeen päädyimme siihen, että tahdomme Sophielle pikkusisaruksen. Noin puoli vuotta tämän päätöksen jälkeen, lokakuussa 2015, tulin töistä kotiin, menin suihkuun ja pistin siksi aikaa raskaustestin pyörimään. Yllätyin ja ilahduin suuresti, kun testi näyttikin positiivista! Tein pari testiä lisää, ja nekin näyttivät positiivista. Taas kerran piti uskoa se todeksi: olin raskaana.
Raskaus sujui tälläkin kertaa ihan hyvin. Pahoinvointia oli jonkin verran enemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa, mutta ei hirveän paljon kuitenkaan. En oksentanut kertaakaan. Suurin oire oli se, että olin tosi väsynyt koko ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan. Raskausdiabeteksen sain tälläkin kertaa. Paino nousi vain noin kahdeksan kiloa koko raskauden aikana, ja ne kilot lähtivät viikossa. Vatsalihakset katosivat minulta synnytyksen jälkeen lähes kokonaan. Niitä joudun varmaankin työstämään jonkin aikaa, ennen kuin saan ne takaisin ja pystyn taas treenaamaan normaalisti.
Emilia kymmenen päivän iässä.
Raskaus meni täydet kaksi viikkoa yliajalle, joten se jouduttiin käynnistämään. Synnytystä käynnistettiin lääkkeiden avulla kaksi päivää, ennen kuin se lopulta käynnistyi myöhään torstai-iltana 30.6.2016. Sen jälkeen kaikki eteni hyvin nopeasti. Emilia Saga Aurora Wiklund syntyi Kätilöopistolla perjantaina 1.7.2016 klo 4.18.
Imetin ensimmäiset kolme kuukautta, mutta sen jälkeen lopetin, koska maidontuotanto vain hiipui. Olin aluksi tosi pettynyt, mutta nyt pidän tätä tilannetta hyvänä: olen paljon vähemmän jumissa, kun en imetä. Vauva juo korviketta pullosta oikein tyytyväisenä. Ei häntä vaikuta ollenkaan häiritsevän se, että en enää imetä.
Emilia on harrastanut vauvauintia siitä lähtien, kun täytti kolme kuukautta. Liikun hänen kanssaan kaupungilla siten, että kannan häntä Manducassa. Se on tosi kätevää. Viemme joka aamu yhdessä Sophien päiväkotiin, sen jälkeen menemme hetkeksi kahvilaan, päivällä olemme joko kotona tai keskustassa (käyn melko usein työhuoneellani kollegiumissa), ja joskus neljän aikaan haemme Sophien päiväkodista. Illalla olen joko vetämässä treenejä (ja Emilia on Axelin ja Sophien kanssa kotona) tai sitten olen kotona lasten kanssa.
Emilia ennen ensimmäistä vauvauintisessiotaan lokakuun alussa.
Emilia on oikein terve ja ponteva vauva. Hän syö hyvin ja nukkuukin hyvin, joskin luultavasti hieman vähemmän kuin ikäisensä vauvat keskimäärin. Öisin hän herää keskimäärin kolme kertaa syömään. Hän on melkein koko ajan hyvällä tuulella. Hän selvästikin ihailee isosiskoaan. Kun Sophie osoittaa pienenkin hetken huomiota Emilialle, Emilian kasvot säteilevät kuin aurinko, ja hän alkaa potkia jaloillaan tyytyväisenä. Hän seuraa sivusta Sophien leikkejä ja hekottelee niille iloisesti. Sophie puolestaan hoitaa vauvaa kuin omaa pienokaistaan: hän antaa Emilialle pullosta maitoa, heiluttelee lelua tämän pään päällä ja peittelee päiväunille pukluliinalla. Siskokset selvästikin rakastavat toisiaan jo nyt. Mikä voisikaan olla kauniimpaa? <3
Emilia noin kolmen kuukauden iässä leikkipuiston valokuvassa.
Patrick Bénézi sensei ohjaamassa treenejä tänään Liikuntamyllyssä
Pe 28.10.2016
Tänään alkoi Patrick Bénézi sensein (7. dan, shihan) leiri Liikuntamyllyssä. Leiri on seurani, Finn-Aikin, järjestämä. Olen tuntenut Bénézin vuodesta 1992 lähtien. Hän oli silloin vetämässä toista leiriään Helsingissä. Vuonna 1993 olin ensimmäistä kertaa Ranskassa ja silloin majoituin hänen luokseen. Asuessani Ranskassa ja myös muiden pitkien oleskelujeni aikana Ranskassa treenasin hänen dojoillaan aina niinä päivinä, joina Christian ei ollut Pariisissa. (Christianhan on Pariisissa yleensä vain pari päivää viikossa + leirit.) Perustekniikkani pohjautuu erittäin vahvasti Bénézin oppeihin, ja kuten kaikki minut tuntevat aikidokat tietävät, olen “perustekniikkanainen”, eli tykkään paljon perustekniikasta ja vedän sitä tosi usein. Samoin Bénézi on “perustekniikkamies”, eli hän vetää paljon perustekniikkaa. Tästä syystä johtuen hänen vaikutuksensa aikidooni on ollut erittäin suuri. Hänellä on ollut pitkään (ainakin niin kauan kuin minä olen käynyt Ranskassa) dojo aivan Pariisin keskustassa, Hallien lähellä. Hän vetää siellä päivätreenejä. Lisäksi hänellä oli aikaisemmin dojo Stade Charléty -nimisellä urheilustadionilla, Cité Universitairen vieressä. Nykyään sitä ei enää ole, mutta hänellä on joku toinen paikka jossain 14. kaupunginosassa.
En ollut tänään vielä tatamilla vaan seurasin treenejä sivusta. Syynä tähän on se, että vatsalihakseni eivät ole vielä palautuneet raskaudesta riittävän hyvin, jotta pystyisin treenaamaan (pystyn kyllä vetämään treenejä ihan hyvin, mutta se on eri asia kuin treenaaminen..). Menetin vatsalihakseni noin 90-prosenttisesti tällä kertaa. En pysty oikeastaan vielä tekemään ukemeita kunnolla, mikä tietysti aika tavalla estää treenaamisen. Mutta pikkuhiljaa… Olen päättänyt, että vuodenvaihteen jälkeen treenaan taas! Jos en vielä ihan sataprosenttisella tahdilla niin jotenkuten kuitenkin.
Anyway, sain tämän päivän treeneistä paljon irti, vaikka en pystynytkään tekemään muuta kuin katsomaan ja tulkkaamaan. Aluksi tehtiin nikyota ja siinä palautui taas mieleen kyynärpääkäden rooli otteenvaihtoa tehtäessä. Muita tärkeitä teknisiä pointteja oli se, että shihonagessa uken täytyy perääntyä (paitsi jos kyse on aloittelijasta), ja heitto tehdään siihen perääntyvään liikkeeseen. Taitarissakin uken pitää liikkua toria kohti kontaktin avulla, ja heitto tehdään eteenpäin tulevaan liikkeeseen.
Mielenkiintoista oli myös se, kun opettaja puhui harjoittelun perusasioista: Aluksi tekniikoiden (esim. nivellukkojen) kuuluukin vähän sattua, koska muuten ne eivät ole aloittelijoiden silmissä uskottavia. Mutta kun treenataan 20 vuotta samaa tekniikkaa, niin myöhemmin riittää, että pari tietää, että tekniikka sattuu, jos se tehdään kunnolla. Sen jälkeen ei tarvitse enää satuttaa, vaan tekniikka tehdään pehmeästi ja kevyesti. Harjoittelusta tulee silloin paljon miellyttävämpää, eivätkä nivelet kärsi.
Mielestäni yllä kuvattu liittyy läheisesti siihen yleiseen väärinkäsitykseen, että aikido ei muka oikeasti toimisi. Kyllä se saletisti toimii, mutta mistä syntyykään sellainen VAIKUTELMA, että se ei toimisi?? Jos havaitsee väärinkäsityksen, pitäisi löytää sen taustalla oleva virheellinen vaikutelma ja korjata kyseinen vaikutelma.
Treenien jälkeen olimme opettajan kanssa syömässä hotellin (Hotelli Pasilan) ravintolassa, Sevillassa. Oli tosi mukavaa. Opettaja kertoi mm. tulevista leireistään. Voi olla, että hän tulevaisuudessa alkaa vetää viikon kesäleiriä myös Omskissa, Siperiassa! Olisi tosi jännää lähteä sinne joskus!! Täytyy toivoa, että saan sen jotenkin järjestymään edes jonakin vuonna. =)
La 29.10.2016
Tänäänkin treeneissä tehtiin pääasiassa ihan perusasioita. Aamupäivätreeneissä tehtiin perustekniikoita gyakuhanmi katatedorista (ote ranteesta) ja iltapäivätreeneissä yokomenuchista (kämmensyrjäisku ohimoon). Kertautui monia hyviä pointteja, jotka olen kuullut aiemminkin, mutta jotka ovat unohtuneet. Tietenkin myös uusia pointteja tuli joitakin. Tarkkailin oppilaideni tekemistä ja löysin heidän tekniikoistaan myös omia virheitäni. Se oli kiinnostavaa ja tuli heti sellainen fiilis, että “ok, tuota ei näköjään ole treenattu tarpeeksi”, tai että “voi hemmettiläinen, taidankin itse tehdä samalla tavalla kuin tuo, tai olen ainakin joskus aiemmin tehnyt”. Tai vähintäänkin oppilaideni tekemät virheet saattavat olla jonkinlaista heijastumaa jostakin sellaisesta, mitä olen itse joskus tehnyt tai sanonut tai antanut vahingossa ymmärtää. Siksi tämänkin päivän treenit antoivat minulle paljon ajattelemisen aihetta, vaikka en ollutkaan tatamilla vaan ainoastaan tatamin reunalla. Katsomalla todellakin oppii. (En tarkoita, että olisin sen kummemmin “syyllistänyt” itseäni oppilaideni tekemistä virheistä. Koska virheethän ovat hyviä ja välttämättömiä, jotta pystyy edistymään. Mutta oli kiinnostavaa nähdä, millaisia virheitä oppilaani tekivät ja miettiä, miten ne suhteutuvat omaan tekemiseeni sellaisena kuin sen itse näen sekä nykyhetken valossa että menneisyyden perspektiivistä. Oppilaideni tekemät virheet – ja tietysti myös onnistumiset – ovat siis eräänlaista palautetta minulle sekä suhteessa opetukseeni että suhteessa omaan tekniikkaani.)
Olin tänäänkin tulkkina, mikä tietysti hieman vaikeutti keskittymistä itse asiaan – etenkin loppuajasta, kun aloin jo hieman väsyä. Kuitenkin leiri on minulle myös kielellisesti hyödyllinen: on ollut tosi mukavaa ja hyödyllistä päästä puhumaan ranskaa. En pääse puhumaan ranskaa kovinkaan usein nykyään. Ja tämän viikonlopun aikana olen puhunut TODELLA paljon ranskaa! Juttelen Bénézin kanssa melkein koko ajan (etenkin nyt, kun en pysty treenaamaan vaan istun tatamin reunalla), ja se on tosi hyvä juttu minun kannaltani.
Kiinnostavaa oli myös se, kun Bénézi sanoi, että aikido on hänen mielestään keskeisesti “kommunikoinnin taito”. Kyse on siis oikeastaan koko ajan kommunikoinnista. Se on kyllä totta. Itse ainakin olen oppinut paljon kommunikoinnista nimenomaan aikidon kautta. Uken (hyökkääjän) pitää olla “kuulolla” suhteessa toriin (puolustautujaan), ja sama toisin päin. Ketään ei pysty liikuttamaan väkisin, vaan pitää luoda sellaiset olosuhteet, että toinen tahtoo liikkua. Jos toinen alkaa liikkua itseä kohti, pitää itsekin liikkua. Muuten ei tapahdu luontevaa kohtaamista. Ja jos kumpikaan ei liiku, mitään ei tapahdu. Ei synny kohtaamista. Ja jos ei synny kohtaamista, ei synny aikidoa. Aikido vaatii kontaktin ja liike-energian, joita sitten työstetään.
Minusta onkin hyvä, että on jonkinlainen kontakti. Ja on hyvä, että on energiaa, jota suunnata johonkin. Kaikki ihmisten välinen oikeastaan perustuukin näihin kahteen elementtiin: kontaktiin ja energiaan. Ja myös kaikki ihmisten ja asioiden välinen perustuu näihin kahteen elementtiin: kontaktiin ja energiaan.
On myös loppujen lopuksi niin, että KAIKKI, mitä minulle tapahtuu, on eräänlaista palautetta. Sekä ympäristö, keho että mieli antavat minulle jatkuvasti palautetta siitä, mitä teen. Jotkut asiat ovat miellyttäviä ja hauskoja, jotkut taas hyvinkin rankkoja ja vaikeita käsitellä. Mutta kaikki se on loppujen lopuksi vain palautetta, joka pitäisi osata hyödyntää tavalla tai toisella jatkoa ajatellen. Mietin vielä, että mikä on se taho, joka sitten ottaa palautetta vastaan, jos jopa oma mieli voi antaa palautetta.. En oikein tiedä, mutta se on jokin sellainen entiteetti – minuus – joka muodostuu kehon ja mielen yhteiselosta sekä näiden suhteesta ympäristöön. Koska onhan selvää, että myös kehon ja mielen suhde ympäristöön määrittää minuutta vahvasti. Lannistavaa tässä ajattelutavassa on se, että oikeastaan edes mieli ei ole koskematon, koska myös se antaa minuudelle palautetta. Ihmisellä ei siis oikeastaan ole mitään sellaista, mikä ei olisi palautteelle alistettu ja täten altis ulkopuolisten voimien suunnille ja vahvuuksille. Tietysti minuuden ympärille voi ainakin teoriassa yrittää rakentaa muurin, jonka läpi ei pääse mitään palautetta miltään taholta, mutta sellainen minuus ei voi kovin pitkälle kehittyä eikä varmaankaan edes pysyä hengissä pitkällä tähtäimellä, koska se tukehtuisi hapenpuutteeseen.
Illalla treenien jälkeen kävimme Lappi-ravintolassa syömässä. Tiedän, että se on Bénézin lempipaikka Helsingissä, joten käymme usein siellä. Oli tosi mukava ilta. Oikein hyvää sapuskaa ja hyvä fiilis myös kaikin puolin.
Su 30.10.2016
Leiri on nyt onnellisesti ohi. Hyvin meni! Itse asiassa tajusimme tänään, että nyt on 25. vuosi, kun Patrick Bénézi käy Suomessa vetämässä aikidoa. Ensimmäinen leiri oli nimittäin vuonna 1991 (itse en ollut vielä sillä leirillä paikalla, vaikka treenasinkin jo silloin aikidoa). Hienoa, että hän jaksaa edelleen käydä täällä kaikkien näiden vuosien jälkeen!
Tänään treeneissä tehtiin pääasiassa katadori-menuchia (ote hihasta, toisella kädellä kämmensyrjäisku otsaan). Hyviä pointteja oli esim. se, että tietystä tasosta (tyyliin 3. dan) lähtien atemi-vaiheeseen (nyrkillä tehtävä atemi siis) ei pidä enää pysähtyä vaan siitä tulee mennä sulavasti läpi avokämmentyyppisellä atemilla. Ylipäänsä tekemisestä pitää tulla noin 3. danista lähtien aiempaa sulavampaa ja sujuvampaa. Tekniikan avainkohtiin ei pidä enää turhaan pysähtyä. Tärkeä pointti itselleni oli myös se, että katadori-menuchi uchikaitennagessa uken käsi otetaan hallintaan ylhäällä eikä alhaalla. Itse olin aina laskenut käden alas ensin, mutta se on siis oikeastaan turhaa. Ja sotokaitennagea en ollut kyseisestä hyökkäysmuodosta tehnyt varmaan koskaan tai en ainakaan tosi pitkään aikaan, ja sekin tekniikka nousi tänään esiin. Yllättävää oli se, että suwariwaza yokomenuchissa omote-muodot voi tehdä graduoinnissakin taisabakin kautta tietystä tasosta (tyyliin 3. dan) lähtien. Itse olen kyllä aina tehnyt lukkotekniikoiden graduointimuodot ilman taisabakia. Aina oppii uutta.
Mitään kovin filosofisia ajatuksia tämän päivän treeni ei herättänyt. Olin varmaan sen verran väsynyt tänään. Lähinnä mietin noita teknisiä pointteja. Ehkä hieman jäin miettimään sitä, että uken ja torin (hyökkääjän ja puolustautujan) pitää todellakin liikkua yhdessä. Puolustautuja ei voi tehdä omia juttujaan omassa tahdissaan, vaan hänen täytyy ottaa hyökkääjän tahti ja liikkumistapa huomioon. Sitä opettaja painotti tänään paljon. Ehkä ylipäänsä on tärkeää, että on kuulolla – vuorovaikutuksessa – suhteessa ympäristöönsä eikä vain tee omaa juttuaan eteenpäin omassa tahdissaan omalla tyylillään (vaikka sekin on kivaa, ainakin minusta).
12. PÄÄSIN TUTKIJAKOLLEGIUMIIN:
Jatko-opintojeni viimeisen vuoden ajan pyörittelin mielessäni tulevaa post doc -hankettani. Tahdoin alkaa tutkia lievästi autististen (nyt poistumassa olevan Asperger-diagnoosin saaneiden) nuorten vuorovaikutusta. Tarkemmin sanottuna olin kiinnostunut heidän puheensa prosodiasta ja tahdoin ottaa vertailun kohteeksi suomen- ja ranskankielisiä AS-diagnoosin saaneita henkilöitä. Myöhemmin liitin mukaan myös katsekäyttäytymisen ja ymmärrysongelmatilanteet.
Alusta lähtien olin todella innostunut hankkeestani. Aloin lähettää rahoitushakemuksia jo noin vuotta ennen kuin väittelin ja onnistuinkin saamaan Koneen säätiöltä apurahan hieman ennen kuin väittelin. Minulla oli siis post doc -rahoitus heti alusta lähtien. Tein myös pian väittelemisen jälkeen yhden vuoden yliopistonlehtorin sijaisuuden, ja hieman myöhemmin pääsin kahdeksi vuodeksi tutkijatohtoriksi erääseen Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen, joka kohdistui kirjoitustulkkaukseen. Sitten olin taas hetken aikaa apurahalla, sitten äitiyslomalla, sitten taas apurahalla (Koneen säätiön kaksivuotisen apurahakauden jälkeen sain yhden vuoden apurahan Emil Aaltosen säätiöltä).
Ja lopultakin se tapahtui: PÄÄSIN TUTKIJAKOLLEGIUMIIN!!! Se oli kyllä jotain aivan uskomatonta. Hain kollegiumiin kolmatta kertaa syksyn 2014 haussa enkä todellakaan ajatellut, että voisin onnistua pääsemään sisään silläkään kertaa. Olihan hyväksyttyjen hakemusten määrä sinäkin vuonna vain 2,5 %, enkä ollut aiempina vuosina päässyt haussa edes varasijalle. Mutta joskus voi käydä hyvä mäihä, ja minulla kävi hyvä mäihä: olin yksi 11 hakijasta, jotka valittiin tutkijakollegiumiin vuonna 2015. JEEEE!!! Olin TODELLA TODELLA onnellinen ja tyytyväinen. Se oli oikea unelmien täyttymys.
Sain tiedon pääsystä kollegiumiin helmikuussa 2015 ollessani japanilaisen Endo-sensein ohjaamalla dan-leirillä (mustien vöiden leirillä) Järvenpäässä. Katsoin pikaisesti sähköpostini kännykällä pukuhuoneessa aamupäivätreenien jälkeen ja törmäsin onnitteluviesteihin. Ihmettelin. Skrollasin viestijonoa hieman alaspäin, ja siinä se oli: viesti hyväksymisestä kollegiumiin! Samana iltana kävin Axelin kanssa ulkona syömässä juhlistaakseni tapausta. Mutta suurimmat juhlat kävin tietenkin yksin omassa päässäni seuraavien viikkojen aikana. Se olin niin TAVATTOMAN hienoa!!!
Ja todellakin kollegium on myös täyttänyt kaikki odotukseni. Siellä on todella hyvät resurssit (vaikka niitä onkin nyt jonkin verran leikattu siitä, mitä meillä aluksi oli), hyvä ilmapiiri (ei turhaa hierarkiaa tms.) ja hyvät ulkoiset puitteet (työhuoneeni on niin suuri, että sinne mahtuu kuntoilulaite ja säkkituoli). Ei ole mitään muuta negatiivista kuin se, että pesti on kuitenkin vain määräaikainen: olen kollegiumissa kolme vuotta (+ äitiysloman kesto), ja sen jälkeen täytyy taas hakea jotain muuta. (Lue: täytyy hakea ihan kaikkea mahdollista ja toivoa, että saa jotakin jostakin edes vähäksi aikaa…)
Anyway, voisin jatkaa tätä kollegiumin suitsuttamista vaikka kuinka pitkään, mutta tyydyn vain toteamaan loppuun, että olen siis viihtynyt siellä paremmin kuin erittäin hyvin. Ensimmäinen työpäiväni kollegiumissa (1.9.2015) oli ehdottomasti tähänastisen urani paras työpäivä.
Todella hyvä haastattelu! Haastateltavana Micheline Vaillant Tissier (6. dan Aikikai). Hyvä ystäväni ja yksi maailman tunnetuimpia naispuolisia aikidomestareita. Olemme treenanneet paljon yhdessä Ranskassa, olen kutsunut häntä Suomeen vetämään leirejä ja myös ollut hänen kotonaan Etelä-Ranskassa useita kertoja (pari kertaa noin viikon verran, kun olen ollut treenimatkalla sillä suunnalla). Aivan ihana ihminen ja luonnollisestikin todella hyvä aikidoka. Dynaamista, näyttävää aikidoa. Rispekt!
(Niille, jotka eivät tiedä, niin Micheline Vaillant Tissier on Christian Tissier’n ex-vaimo. Erosivat muistaakseni 90-luvun lopussa mutta ovat edelleen erittäin hyvissä väleissä. Sikäli kun tällaiset asiat jotakuta kiinnostavat.)
11. SOPHIEN SYNTYMÄ:
Jotkuthan haaveilevat jo lapsena siitä, että saisivat itsekin lapsia jonain päivänä. Minä en pahemmin haaveillut. Muistan, kuinka yläasteella oli sellainen oppiaine kuin ‘perhekasvatus’ (eli teinikielellä – tai ainakin joidenkin teinien kielellä.. – ilmaistuna ‘persekasvatus’), ja siellä piti kerran piirtää itsestään ja perheestään kuva aikuisena. Lisäksi piti kirjoittaa, mitä tekisi silloin työkseen ja missä asuisi. Piirsin itseni yksin kämppääni koiran kanssa ja selitin, kuinka minulla olisi menestyvä aikidoseura Reykjavikissa (ja lisäksi pienemmät sivudojot Grönlannissa ja Färsaarilla). Jotain tuntui puuttuvan… Piirsin vielä toisen koiran – luppakorvaisen ja löysäihoisen basset-pötkylän – ja olin tyytyväinen. (Myöhemmin muuten luovuin ajatuksesta perustaa aikidoseuroja Islantiin, Grönlantiin ja Färsaarille kyseisten paikkojen alhaisen väestömäärän takia… Nykyään Islannissa ja Grönlannissa on aikidoa. Färsaarista en ole varma. Mutta ainakaan ne ohjaajat siellä eivät ole ammattilaisia…)
Anyway, koko lapsuuteni olin poikatyttö, joka oli kiinnostunut aivan toisenlaisista asioista kuin lapsista. Teininä sama juttu. Ja vielä nuorena aikuisenakin enemmän tai vähemmän. Vasta joskus kolmekymppisenä aloin vähitellen havaita, että itse asiassa monilla kavereillani oli jo lapsia tai vähintäänkin he harkitsivat sellaisten hankkimista. Itselläni ei ollut edes parisuhdetta. Pidinkin yhtenä ihan relevanttina vaihtoehtona sitä, että omistaisin koko elämäni vain työlleni ja aikidolle enkä koskaan hankkiutuisi parisuhteeseen enkä hankkisi lapsia. Mutta kuten postaussarjan edellisestä osasta kävi ilmi, lopulta kävi kuitenkin niin, että aloin tuntea itseni yksinäiseksi ja päädyin ensin parisuhteeseen ja melko pian sen jälkeen naimisiin.
Eka raskaustesti
Pari kuukautta häiden jälkeen tein ihan vain varmuuden vuoksi raskaustestin työpaikan vessassa. Yllätys oli melkoinen, kun testi näyttikin positiivista! Tein pari testiä lisää, ja kaikki näyttivät positiivista. Uskottava se oli: olin raskaana. Oli perjantai-ilta. Tulevan viikonlopun aikana päässäni tapahtui käänteen tekevä muutosprosessi: minusta tuli äiti. Siitä lähtien VAUVA oli koko ajan jollain tasolla mielessäni, useimmiten päälimmäisenä. Ajattelin kaikki asiat vauvan kautta, ja rakastin häntä jo enemmän kuin mitään muuta maailmassa, vaikka hän oli vasta mitättömän pieni alkio.
Ensimmäinen kuva vauvastamme: ultraäänikuva alkiosta raskausviikolla 9
Raskausaika sujui kokonaisuutena hyvin, vaikka terveyteni rakoilikin silloin. Paino tosin nousi lähes 20 kiloa, ja sain raskausdiabeteksen. Pahoinvointia oli vain vähän. Vedin aikidotreenejä elokuun loppuun asti ja kävin itse treenaamassa savatea kesäkuun loppuun asti. Laskettu aika oli lokakuun puolivälissä.
Sophie Irja Maria Wiklund syntyi lopulta 31.10.2013 Kätilöopistolla, kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen käynnistyksellä. Synnytys oli pitkä ja kivulias. Olin synnytyssalissa muistaakseni noin 12 tuntia ja ennen sitä olin ollut osastolla voimakkaissa supistuksissa muutaman tunnin. Ystäväni Jonna, joka on koulutukseltaan mm. kätilö, oli tukenani synnytyksessä. Se auttoi todella paljon.
Ensimmäinen kuva Sophiesta pian synnytyksen jälkeen.
Äitiysloma oli mukavaa aikaa, vaikka minulla olikin terveydellisiä ongelmia ja vaikka kärsinkin raskauden aikana kertyneistä liikakiloista. Asuimme Laajasalossa, ja kävin joka päivä Sophien kanssa ostarilla kaupassa ja kahvilla. Harrastimme yhdessä vauvajumppaa (Kampissa) ja vauvamuskaria (Laajasalon keskustassa). Tein myös jonkin verran töitä äitiyslomani aikana, koska Sophie oli varsin helppo vauva. En imettänyt häntä eri syistä johtuen. Aloin vetää aikidotreenejä jo joulukuussa, noin viisi viikkoa synnytyksen jälkeen. Niveleni olivat kuitenkin monta kuukautta erittäin huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen: jouduin ottamaan kortisonipiikkejä sekä polveeni että olkapäähäni, koska ne olivat niin pahasti tulehtuneita. En oikeastaan pystynyt itse treenaamaan kuin vasta syksyllä 2014. Siihen asti vain vedin treenejä.
Palasin töihin syyskuussa 2014, eli Sophie meni varsin pienenä (alle 1-vuotiaana) päiväkotiin. Valitsimme ruotsinkielisen päiväkodin, koska ajattelimme, että suomea hän oppii joka tapauksessa. Päiväkodissa on sujunut ihan hyvin. Sophie viihtyy siellä hyvin, oppii paljon jatkuvasti, ja hänellä on siellä kavereita. Kuulemma Sophie on ryhmässään varsin suosittu ja pidetty. Sen pystyn tietenkin kuvittelemaan hyvinkin… Hän on niin täydellinen ja ihana… <3 <3 <3
Sophie on päässyt jo matkustalemaankin jonkin verran: hän on käynyt monta kertaa Portugalissa ja lisäksi mm. Virossa ja Ahvenanmaalla.
Nyt Sophie on lähes 3-vuotias pikkutyttö. Hän aloitti tänä syksynä taekwondon Espoossa. Käyn siellä hänen kanssaan. Se on sellainen lapsi-vanhempi -ryhmä. Lisäksi käymme koko perheen voimin vauvauinnissa kerran viikossa. Sophie silmin nähden nauttii uinnista ja erityisesti uima-altaalla olevasta liukumäestä. Taekwondossa hän pääasiassa riuhuu ja pelleilee mutta osaa kyllä myös jo potkia vähän, vaikka aloitti vasta syyskuussa. Se on meille sellainen hauska yhteinen juttu.
Sophie rakastaa hauvoja ja Muumeja. Lisäksi hän on kiinnostunut musiikista ja tanssimisesta. Hän puhuu jonkin verran ruotsia ja vähän suomea. Kumpaakin kieltä hän ymmärtää ihan täysin, mutta puhe tulee vähän hitaammin. Sophie osaa myös rakennella tosi hyvin palikoilla: jo 1-vuotiaana hän teki neuvolassa supernopeasti 3-vuotiaan tornin. Hän pitää myös autoista, autoradoista, jne. Hänellä on kotona suuri muovinen parkkihalli, jonka Axel on ostanut hänelle. (Mutta lisäksi tietysti myös mm. suuri Muumitalo ja ihan hirvittävä vuori erilaisia pehmoleluja…) Luulen, että hän on teknisesti ainakin jossain määrin lahjakas. Jännä nähdä, mitä hänestä tulee isona.
Sophie leikkipuiston valokuvassa lokakuussa 2016.
10. MENIN NAIMISIIN:
Kun mainitsin Axelille, että suunnittelin aikani kuluksi tällaisen “Elämäni 13 parasta tapahtumaa” -postaussarjan laatimista, hän sanoi: “Meidän hääpäivän on parasta olla yksi niistä…” Ja onhan se toki. 😀
Tapasin Axelin ensimmäistä kertaa Vanhalla Ylioppilastalolla 15.2.2011. Sitä ennen olimme kirjoittaneet toisillemme pari viestiä netissä. Kaksi yksinäistä kohtasi, ja kaikki alkoi sujua hyvin. (Uusi kokemus parisuhderintamalla..) Kävimme luistelemassa, keilaamassa, leffassa, katsomassa musikaaleja, kiertelemässä museoita, jne. Ja jos tahdoin osallistua vaikkapa zen-kurssille, sain Axelista seuraa. Aloimme myös alusta lähtien matkustella paljon yhdessä, koska kumpikin olemme aina olleet kiinnostuneita reissaamisesta. Heti ensimmäisenä vuonna kävimme Islannissa, Havaijilla, Ranskassa ja New Yorkissa… (Totesimme tässä juuri yhdessä, että nykyään meidän kummankaan budjettiin ei enää mitenkään mahtuisi noin montaa vapaa-ajan reissua vuodessa, mutta tuohon aikaan meillä kummallakin oli säästöjä, koska meillä kummallakaan ei ollut ollut juurikaan sosiaalista elämää ennen sitä…)
Hyvin pian aloimme nähdä toisiamme päivittäin. Kävimme yhdessä syömässä lounasta ja illalla näimme vielä treenieni jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme myös harrastaa yhdessä savatea, mikä toi meille lisää yhteistä aikaa. Alusta lähtien Axelin kanssa oli helppoa keskustella, vaikka hän ei umpisuomenruotsalaisena ollutkaan kovin tottunut puhumaan suomea. Hän oli älykäs ja sivistynyt, innostunut kokeilemaan kaikenlaista ja jaksoi aina kuunnella. Meillä oli hauskaa yhdessä, ja tunsin oloni turvalliseksi hänen seurassaan. Olimme samalla aaltopituudella.
Axel polvistui ja kosi minua todistajien (villakoiran ja kilpikonnan) läsnäollessa 28.4.2012. (“Täh?! Mitä sä ny?!”) Suostuin, ja häät pidettiin 15.12.2012 Tuusulan kirkossa. Se oli kyllä aivan upea päivä. Hääjuhla pidettin Krapihovissa, ja sen jälkeen lähdimme viettämään hääyötä Kalastajatorpalle. Valitsimme hääjuhlapaikan minun lapsuuden maisemistani (koska olen kotoisin Keravalta) ja hääyöpaikan Axelin lapsuuden maisemista (koska hän on kotoisin Munkkiniemestä). Häämatkalle lähdimme Malediiveille. Se oli samalla häälahjamme kaikilta häävierailta.
Axel on pysynyt rinnallani niin helppoina kuin vaikeinakin hetkinä. Tapahtui mitä hyvänsä, niin Axel on aina ollut tukenani… <3
Tuli mieleen lisätä pari täsmennystä tohtoroitumista käsittelevään postaukseeni epäselvyyksien välttämiseksi. (Olen tottunut kirjoittaja, mutta toisinaan saatan tietysti kuitenkin ilmaista itseni hieman epäselvästi.)
Nämä tahdoin täsmentää, jotta väärinkäsityksiä ei synny. En ollut jatko-opiskelijanakaan ollessani mitään erityistä, koska jatko-opiskelijathan ovat melkein kaikki hyvin innokkaita ja motivoituneita ja tekevät paljon töitä. Samoin minä olin ihan hirvittävän innostunut ja tein sikana töitä. Kykyjen puolesta olin ihan keskitasoa.
Kävin tänä aamuna vaa’alla ja totesin, että jotain pitää tehdä… Vaikka tästä toisesta raskaudesta ei jäänytkään raskauskiloja (kaikki raskauden aikana kertyneet 8 kiloa lähtivät viikossa pois), niin olen siltikin edelleen vähintään 10 kiloa painavampi kuin tahtoisin olla. Olen synnyttänyt kaksi lasta kolmen vuoden sisällä (ensimmäisen raskauden aikana paino nousi noin 20 kiloa), on ollut terveydellisiä ongelmia sekä liikkumista vaikeuttavia polvivaivoja (yksi leikkaus, monta tulehdusta, jatkuvaa kipuilua). Kaikenlaisia perusteltuja syitä lihomiselle voi siis löytää. Mutta oli miten oli, niin tilanne on nyt se, että olen liian läski, ja asialle pitää tehdä jotain. Axel on onnistunut tiputtamaan lyhyessä ajassa yli 10 kiloa. Se motivoi minuakin.
Aloitan siis tänään dieetin, jolla yritän tiputtaa noin 10 kiloa. Jos/kun pääsen tavoitteeseeni, painoni on siedettävä. Mietin sitten, pyrinkö vielä tiputtamaan muutaman kilon lisää, vai pyrinkö vain pitämään painoni niissä lukemissa. Uskon, että kymmenen kilon tiputuksen jälkeen painoni olisi sellainen, että pystyisin taas treenaamaan kunnolla. Se on suurin syy siihen, miksi tahdon tiputtaa painoa. Polviongelmani ovat nykyään sen verran merkittäviä, että ylipainoa ei voi olla, jos tahtoo tosissaan treenata.
En imetä enää (meni läskiksi sekin), joten ei tarvitse ottaa vauvan ravintotarpeitakaan huomioon. Saatan vielä muuttaa laihdutusmenetelmääni matkan varrella, mutta lähden liikkeelle sellaisesta systeemistä, että syön joka aamu kaksi kananmunaa. Ne vievät hyvin nälän pitkäksi aikaa. Sen jälkeen syön ihan vähän jotain pientä pitkin päivää aina silloin, kun meinaan muuten delata nälkään. En tiedä, onko tässä menetelmässä paljon järkeä, mutta tarkoitus onkin tiputtaa painoa.
Mitään aikataulua minulla ei ole laihduttamisen suhteen. Paino tippuu sitä vauhtia kuin tippuu. Seuraan tässä blogipostauksessa painoni muutoksia siten, että käyn joka aamu vaa’alla ja merkitsen alla olevaan listaan painonmuutoksen suuruuden suhteessa tähän päivään (jälkimmäinen luku suluissa) sekä suhteessa edelliseen päivään (ensimmäinen luku ilman sulkuja).