La 15.9.2007

Eilen vietettiin mutsini 60-vuotisjuhlia Syvärannan Lottamuseossa Tuusulassa (http://www.lottamuseo.com/). Juhlissa oli mukana vain sukulaisia (minä, siskoni, isäni, siskoni lapset sekä äitini sisko, kaksi veljeä, veljien vaimot ja vanhemman veljen poika). Työkavereiden kanssa tapausta oli jo juhlistettu edellisenä päivänä työpaikalla (jopa Vantaan kaupunginjohtajalta oli kuulemma tullut onnittelut ja äiti oli kuulemma joutunut halaamaan yli 50 ihmistä; tosi rankkaa varmaan).

Paikka oli mielestäni oikein hyvin valittu. Ideana oli ilmeisesti saada tilaisuuteen jotakin 40-luvun tunnelmaa, ja siinä mielestäni onnistuttiinkin oikein hyvin. Koko museo oli vuokrattu vain meille juhlavieraille. Kaksi museossa työskentelevää tyttöä järjesti meille mielestäni oikein mukavat pileet: ensin oli tarjolla kuohuviiniä, sitten museon esittely ja vapaata kiertelyä, sitten tarjoilua museon kanttiinissa (vähän niin kuin vanhan ajan tyyliin) ja sitten vielä lottien toimintaa esittelevä videopätkä. Opastus ja tarjoilu onnistuivat mainiosti ja paikan puitteet olivat mielestäni yksityiskohtia myöten mukautettu vanhan ajan henkeen. Tunnelma oli rauhallinen ja viihtyisä, mutta samalla kuitenkin sopivassa määrin juhlava. Roope alkoi valitettavasti voida pahoin juuri ennen juhlia ja makasi koko ajan sivussa jollakin penkillä (lopulta hän laattasikin paikalle juuri ennen lähtöämme; todella harmillista).

Järjestelyt sujuivat siis hyvin. Itse asiassa yllättävänkin hyvin. Olin nimittäin pelännyt pahinta, koska olin jo käynyt Lottamuseossa keväällä 2004 opettamani 5-luokan kanssa. Silloin järjestelyt eivät toimineet ollenkaan… Ainoastaan videoesitetys onnistui silloin tyydyttävästi. Sen jälkeen oppaan oli tarkoitus pitää meille kierros museossa, mutta se oli yhtä kaaosta (muistan pienen naisen piipittäneen jotain jossain nurkassa jonkun lotta-asuisen nuken vieressä luokan poikien ryntäillessä ympäri museota ja piharakennusta siistien sotavehkeiden perässä). Loppujen lopuksi ryntäilystä väsähtäneet oppilaat löysivät tiensä kanttiiniin ja olivat aikeissa ostaa sieltä syötävää, kun joku työntekijöistä erehdyksissä tarjosi heille ilmaiseksi mehua ja pullaa, koska oli jostain syystä luullut luokan maksaneen ne etukäteen… Puolet luokasta istui jo pöytien ääressä ja mussutti innoissaan “ilmaista pullaa”, kun minä hiki otsalla vihdoin saavuin paikalle ja ilmoitin hätääntyneenä kahvilanpitäjälle, että emme me olleet maksaneet mitään etukäteen. Siitä tämä sitten tietenkin suivaantui ja alkoi kiljua luokalle, että “mitään ei saakaan nyt syödä!”, mihin yksi pojista sitten reagoi kysymällä “no, oksennanks mä tän sit takasin?”, jne., jne., jne. (*huokaus*)

Varsinaisten juhlien jälkeen menin yöksi vanhempieni luokse Keravalle. Siellä olivat yötä myös äitini nuorempi veli ja tämän vaimo, jotka olivat tulleet juhliin Savonlinnasta asti. Pidimme siinä vielä pienet jatkot heidän kanssaan. Oli tosi mukavaa jutella heidän kanssaan pitkästä aikaa. Äiti vaikutti tyytyväiseltä juhliinsa, mikä on tietenkin tärkeintä. Varmasti kaikki muutkin kyllä viihtyivät.

To 13.9.2007

Luin tänään Miran ajatuksia Akarin nettisivuilta ja ne tekivät minuun suuren vaikutuksen. Juuri tuollaisia asioita minäkin pohdin mm. viimeisimmällä Ranskan-reissullani. Lainaan siksi Miran kirjoituksen tähän: 

"Kerran koin mielenkiintoisen havainnon:

Työparini, ystäväni yritti saada minut uudenlaisiin työtehtäviin. Itse en kokenut olevani siihen valmis ja koin asian painostuksena. Asia ärsytti minua ja mietin miksi ihmeessä hän haluaa minut siihen. Kului muutama päivä, ja eräänä aamuna kun tulin töihin huomasin, ettei työparini halunnut muuta kuin tukea minua työtehtävissäni. Ihmettelin, miksi en huomannut tätä heti aluksi ja ajattelin, että olin ollut liian 'itsessäni'. Kun nyt pystyin astumaan itsestäni ulos ja tarkastelemaan tilannetta ulkoapäin, koin asian aivan uusin silmin ilman että omat tunteet häiritsivät havaintokykyä.

Aloitin aikidoharjoitteluni syksyllä 1972. Opettajani oli silloin Ichimura Sensei. Harjoittelu oli fyysisesti kovaa, mutta oli myös paljon henkisiä harjoituksia. Esimerkiksi meidän piti pyrkiä kuvittelemaan itseämme oman kehomme ulkopuolella. Istuimme seizassa, tai seistiin, silmät kiinni ja kuviteltiin miten jokin tekniikka suoritettiin. Myös harjoiteltiin mietiskelyä, seizassa silmät kiinni, jossa meidän tulisi katsoa itseämme ulkoapäin. Kyky nähdä itseään ulkopuolelta on varmasti tervettä monessa tilanteessa. Silloin häviää liiallinen ego ja asiat saavat toisenlaisen merkityksen."

— Miranda Saarentaus

Kirjoitus on lainattu 'Ajatuksia'-kohdasta Akari ry:n nettisivuilta osoitteesta: http://www.akari.fi/akari.html  

Ti 11.9.2007

Seuramme järjesti tänään aikidon lajiesittelytilaisuuden Hämeentien salilla (eli FSC Group Oy:n 'Tactical Training Centerissä'), jossa aikuisten ja nuorten perustason harjoitukset nykyään pääsääntöisesti pidetään. Olimme mainostaneet tilaisuutta seuramme nettisivuilla ja levittelemällä seuran mainoksia ympäri kaupunkia sekä Hesarissa, Satasessa ja Metrossa. Mainostuksen määrään nähden yleisöä olisi ehkä voinut olla paikalla enemmänkin, mutta onneksi paikalla oli kuitenkin joitakin kiinnostuneita (ja kuulemma perustason treeneissä oli jo ennen lajiesittelyä ollut muutamia uusia aloittelijoita).

Valitettavasti Juuso ei tällä kertaa päässyt paikalle, mistä syystä esittelyn varsinainen "show-osuus" jäi kokonaan pois. Onneksi kyse olikin lajiesittelystä eikä varsinaisesta näytöksestä. Kerroin ensin lajin taustasta lyhyesti. Sen jälkeen esiintyy perustekniikkaryhmä, jossa oli mukana neljä hakamatonta harjoittelijaa: Tiia, Hanna, Aki ja Samuli. Heidän esityksensä jälkeen kerroin vähän suwariwaza- ja hanmihandachiwaza-muotojen taustaa (tyyliin Japanissa oli aikoinaan matalat talot ja siellä liikuttiin paljon polvillaan, jne.), minkä jälkeen Antti, Aino, Pekka, Kimmo, Anni ja Maria esittivät joitakin tekniikoita kyseisistä muodoista. Polvitekniikoiden jälkeen sama hakamallisten ryhmä näytti vielä edistyneempiä pystytekniikoita. Lopuksi minä näytin tuttuun tapaan joitakin asetekniikoita: bokkenia Kimmon kanssa, jo:ta Pekan kanssa ja tantoa Antin kanssa (tuli ehkä tehtyä vähän turhankin tiukkaan… no… onneksi kundit ovat kovaa tekoa! ;-). Normaalisti loppuun olisi vielä tullut minun ja Juuson "show", mutta se jäi siis valitettavasti tällä kertaa pois. Mielestäni kokonaisuus oli kuitenkin suhteellisen monipuolinen ja kaikkien esitykset onnistuivat hyvin. Myös yleisö vaikutti pitävän näkemästään ja moni tuntui olevan kiinnostunut aloittamaan. Näyttäisi siltä, että tällä kertaa saisimme aloittelijoihin myös aikuisia (eikä ainoastaan junnuja ja teinejä, niin kuin joskus), mikä on tietenkin mukavaa. Toivotaan siis parasta alkaneelle harjoituskaudelle!

Olen kongressimatkalla Innsbruckissa, Itävallassa, 2.-8.9.2007. Kyseessä on romaanisten kielten ja romaanisen filologian maailmankongressi, XXV CILPR 2007 (Congrès International de Linguistique et de Philologie Romanes). Oman esitelmäni otsikko on "L'utilisation des traits prosodiques comme indices conclusifs dans des émissions radiophoniques" ("Prosodisten piirteiden käyttö päättyvyyttä ilmaisevina merkkeinä radiolähetyksissä"). Tapahtuman järjestää Leopold-Franzens Universitätin romaanisten kielten laitos.

http://www.cilpr2007.at/  

Su 2.9.2007

Innsbruckissa ollaan. Lensin tänne tänään Wienin kautta samaa matkaa Johannan, Eevan ja Mervin kanssa. Johannan kanssa menimme itse asiassa samaa matkaa lentokentällekin, Johannan miehen kyydissä. On mukavaa matkustaa vaihteeksi taas porukassa. Minä, Eeva ja Johanna olemme myös samassa hotellissa (Hotel Karwendelissä). Myös Eva (joka tuli tänne Pariisista) on samassa hotellissa; näimmekin hänet heti saavuttuamme hotellin aulassa. Yritimme (me: minä, Johanna ja Eeva) käydä ilmoittautumassa kongressipaikassa jo tänään mutta lopulta myöhästyimme hiukan, koska paikan löytäminen ei ollutkaan ihan helppoa ja kävelymatka sinne oli yllättävän pitkä. Tapasimme kuitenkin siellä taas Evan ja hänen lisäkseen Mervin ja yhden kroatialaisen miehen (jota en tuntenut ennestään) ja lähdimme kaikki yhdessä syömään. Oli ihan mukava ilta. Hotellissakaan ei ole muuta valittamista kuin että se on hieman kaukana kongressipaikasta ja että huoneissa ei ole nettiyhteyttä (on vain yksi yhteiskäytössä oleva kone ja WIFI-alue, joka ei ainakaan tänä iltana toiminut). Muuten huoneet ovat yllättävänkin suuret ja mukavat.

Ti 4.9.2007

Kongressi on lähtenyt ihan mukavasti käyntiin. Osallistujia on noin 600 ja rinnakkaisia sektioita yli 20, joten vilinää riittää. Hieman häiritsee se, että ohjelmassa näkyy vain esitelmöitsijöiden nimet eikä lainkaan esitelmän otsikkoa. Tästä syystä esitelmän aihetta ja kieltä on vaikeaa tietää etukäteen. Kieli ja aihepiiri saattaa vaihtua totaalisesti jopa kesken saman sektiojakson, joten koko ajan pitäisi olla selailemassa sitä puhelinluettelon paksuista abstraktikirjaa, josta ei löydä kovin äkkiä mitään.

On myös harmillista, että meidät harvat paikalla olevat prosodistit on ripoteltu kuka mihinkin sektioon. Esim. tänä aamuna sektiossa 11 oli kaksi mielenkiintoista prosodiaesitelmää, kun taas oma prosodia-aiheinen esitelmäni on sektiossa 4 perjantai-iltapäivällä… On vaikeaa tietää, missä salissa kannattaisi milloinkin olla, kun ainakin prosodia-aiheet on näköjään siroteltu ympäri kongressia ihan miten sattuu. Esim. tänä aamuna missasin vahingossa Philippe Martinin esitelmän, koska en ollut edes huomannut, että hänkin on täällä enkä osannut etsiä hänen nimeään sektiosta 11 (joka on joku linguistique variationelle -systeemi, jota en siis todellakaan olisi ensimmäisenä yhdistänyt prosodiaan). Dääm!! Martin on yksi maailman tunnetuimpia ranskan prosodian tutkijoita, joten olisin todellakin tahtonut kuulla hänen esitelmänsä (lohdutukseksi kuitenkin huomasin, että hänen tämänpäiväinen esitelmänsä ei ollut oman aiheeni kannalta kovin relevantti, mutta kuitenkin; Martin on aiemmin tutkinut mm. intonation d'implicationia, joka puolestaan on hyvin relevantti oman aiheeni kannalta).

On myös hieman stressaavaa joutua odottelemaan omaa esitelmää perjantaihin asti. En jännitä esitelmääni mitenkään ihan hirveästi, mutta onhan se tietenkin aina sellainen pieni painolasti mielessä niin kauan kuin se on vielä edessä päin. Tänä aamuna Juhani piti esitelmän ensimmäisenä meidän laitoksen edustajana. Huomenna esiintyvät Mervi ja Eeva. Torstai on retkipäivä, joten silloin ei ole lainkaan esitelmiä. Perjantaina on sitten vihdoinkin minun vuoroni, ja lauantaiaamuna on vielä Evan ja Johannan esitelmä.

Mukavinta tapahtumassa on tähän mennessä ollut oman laitoksen ihmisten kanssa jutteleminen; tavallisena arkena aikaa juttelemiselle ei lopulta ole kovinkaan paljon, kun taas täällä tilaisuuksia riittää (esim. eilen illalla oli vastaanottotilaisuus kongressitalolla, ja lisäksi on tietenkin kaikki ruoka- ja kahvitauot sun muut). Tietenkin on myös jo sinänsä mielenkiintoista olla mukana näin suuressa tapahtumassa. Itse en myöskään ole koskaan aiemmin tullut käyneeksi Itävallassa. Innsbruck on mielestäni tosi viehättävä paikka (vaikka periaatteessa siis pidänkin enemmän suurkaupungeista). 

To 6.9.2007

Tänään oli oli välipäivä tieteellisestä ohjelmasta ja valittavana oli jokin kolmesta kokopäiväretkestä: Trento, Dolomiitit tai Salzburg. Minä, Eeva, Mervi ja Eva valitsimme Salzburgin retken, kuten myös moni muu; pelkästään Salzburgiin lähti nimittäin kolme bussillista kongressin osallistujia. Päivä oli valitettavasti hyvin sateinen; vettä tuli koko päivän ihan kaatamalla. Tästä syystä retki ei ollut aivan niin antoisa kuin se olisi parhaimmillaan voinut olla. Itse asiassa retkiohjelmasta päätettiinkin jättää joku landekierros pois. Retki rajoittui siis lopulta siihen, että kolmen tunnin bussinmatkan jälkeen hengasimme nelisen tuntia vapaasti Salzburgissa ja lähdimme sitten takaisin. Aika meni kuitenkin nopeasti ja lopulta retki oli kuitenkin mielestäni olosuhteisiin nähden ihan onnistunut: kävelimme ympäriinsä Salzburgin vanhoilla kaduilla ja kävimme mm. Mozartin kotitaloon tehdyssä museossa. Olen aina pitänyt paljon Mozartista (pienenä, jolloin soitin aktiivisesti pianoa, olin suorastaan Mozart-fani), joten museo oli mielestäni tosi mielenkiintoinen ja jollain tavalla myös tunteisiin vetoava.

Pe 7.9.2007

Oma esitelmä on ohi!!! JESS!!! Kai se ihan kohtalaisesti meni, tai ainakin huonomminkin olisi voinut mennä. Tuntui myös siltä, että ihmiset olivat ihan kiinnostuneita ja sain ihan hyviä kommentteja. Porukkaakin oli enemmän kuin olisi voinut olettaa näin perjantai-iltapäivällä (ja vieläpä jossain pienehkössä fonetiikka- ja fonologiasektiossa). Itse asiassa saamani kommentit olivat yllättävänkin rakentavia -paljon rakentavampia kuin vaikka Québecissä, jossa sain vain pari ihan detaljihuomautusta. Tuntui vain siltä, että kysymysvaiheessa keskittymiskykyni taas meni ihan totaalisesti ja aloin hieman sekoilla sanoissa, jne. (ja heti tilaisuuden jälkeen tuli mieleen, miten olisin voinut vastata paljon paremmin…) No, ei voi mitään. Esitelmä meni kuitenkin suuremmitta kommelluksitta. Tekniikkakin toimi ihan hyvin. Tiedän tosin, että vedin esitelmän läpi ihan sairaan nopeasti ja että en katsonut lainkaan yleisö&auml
;. Mutta ei voi mitään. Jännitti taas niin sairaasti… Kaipa sitä tässä vielä edistyy vähitellen esiintyjänä, ja ainakin siis sisältö otettiin ihan hyvin vastaan, mikä onkin tietenkin tärkeintä.

Plenaarin piti tänään Kleiber. Mielestäni se oli todella hyvä; ehdottomasti antoisin plenaari tähän mennessä tässä kongressissa. Tänä iltana on vielä ohjelmassa banquet. Täytyykin tästä lähteä hotelliin valmistautumaan…  

Su 9.9.2007

(Klo 00.11 Keravalla): I'm back!! Pitkä kongressimatka on nyt takana. Onnistunut reissu kaiken kaikkiaan, mutta pieni kommellus mahtui kuitenkin matkaan: lähdin nimittäin eilen illalla banquetista ihmetellen, miksi takkini ei yhtäkkiä mahtunutkaan enää kunnolla kiinni ja miksi taskut olivat täynnä jotain roskaa. Ajattelin, että joku oli vain käynyt tekemässä ilkivaltaa ja pöllinyt samalla paremman puutteessa taskuun jättämäni huulirasvapuikon (#¤%&!). Tietenkin kävi myös mielessä, että pitäisiköhän vähän vähentää syömispuolta näillä pitkillä kongressimatkoilla… Lopulta päätin pistää takin tiukkuuden alla olevan jakkupuvun piikkiin. Tänä aamuna epäilykseni kuitenkin heräsivät taas, kun havaitsin hartioiden kohdalla huomattavaa makkarankuorityyppistä tiukkuutta eikä rinnan yli menevä nappi ylettynyt lainkaan kiinni, vaikka takin alla ei enää edes ollut mitään jakkupukua, tms… Kyseessä ei siis ollutkaan ollenkaan oma takkini vaan täsmälleen samanmallinen, -värinen ja -merkkinen pari numeroa pienempi takki, jonka oli erehdyksissä ottanut mukaani banquetista lähtiessäni. Dääm!!

Kokonaisuutena reissu oli mielestäni oikein onnistunut. Vaikka esitelmäni esityspuoli ei ehkä mennytkään aivan nappiin, sain sekä esitelmän valmisteluprosessista että itse esitelmätilanteesta yllättävänkin paljon irti. Olin mielestäni onnistunut löytämään itselleni kovin tutusta ilmiöstä joitakin uusia piirteitä, esittämäni asia otettiin mielestäni hyvin vastaan ja sain kaiken lisäksi aiheesta monta relevanttia kommenttia. Parasta matkassa oli kuitenkin loistava seura: minä, Johanna ja Eeva ehdimme viikon kuluessa jutella tosi paljon kaikenlaisista asioista ja tutustua siinä samalla toisiimme entistäkin paremmin. Porukassamme oli mielestäni tosi hyvä yhteishenki; matkustimme yhdessä, kävimme monta kertaa yhdessä syömässä ja kahvilla ja tänään ennen lähtöämme kävimme myös Goldenes Dachl -museossa. Myös Mervi ja Eva olivat kanssamme tosi paljon, mikä oli tietenkin tosi mukavaa. Kongressi oli mielestäni kokonaisuutena tosi hyvin järjestetty, vaikkakin pituudeltaan ehkä hieman liian pitkä. Oli myös ihan mukavaa päästä käymään Itävallassa, koska en ollut koskaan aiemmin käynyt siellä. Tietenkin tuntuu joka tapauksessa tosi mukavalta olla taas takaisin Suomessa ja päästä takaisin omien arkipuuhien pariin.

La 1.9.2007

Esittelimme tänään aikidoa ja seuramme toimintaa Vuosaaren urheilutalolla järjestetyillä Harrastemessuilla. Paikalla oli lisäkseni viisi muuta seuramme aktiivista jäsenä (Aino, Janne, Tiia, Aki ja Dima). Järjestäjien kanssa oli sovittu, että emme tällä kertaa pitäisi lainkaan varsinaisia näytöksiä, koska kaikki näytökset pidettiin näyttämöllä, jossa ei ollut lainkaan tatameita. Esittelimme lajiamme siksi ainoastaan alakerran budosalin tatamilla. Käytännössä tämä tapahtui siten, että treenasimme siellä ensin 1h 15 min aikidoa paljain käsin ja sen jälkeen 45 min bokkenilla ja jo:lla.

Ihan aluksi tatamilla ei ollut juurikaan yleisöä, koska valtaosa messuvieraista oli yläkerrassa, jossa oli paljon enemmän kaikenlaista aktiviteettia kuin alakerrassa, jossa oli vain kamppailulajit. Lisäksi alakerran kävijät jumittuivat aluksi viereiselle painimatolle, jossa esiteltiin suorastaan ihailtavan vuorovaikutuksellisella tavalla jodoa, kendoa ja iaidoa. Melko pian porukkaa alkoi kuitenkin kertyä myös tatamin reunalle. Eräs koululaisryhmä jaksoi katsella melko pitkään, kun treenasimme koshinagea ja kotegaeshia. Muutenkin katsojia oli etenkin ensimmäisen tunnin aikana melkein jatkuvasti ainakin muutama. Jossain vaiheessa järjestimme myös pienen kokeilusession, jossa halukkaat (lue: muutama pikkupoika) pääsivät kokeilemaan mae-ukemia tatamin reunalla. Asetreenin aikanakin dojon ovelle tuli välillä muutama katsoja (joille lähinnä painotin, että treenaamme pääsääntöisesti ilman aseita). Mielestäni tatami-osuus sujui hyvin; pääsimme treenaamaan käytännössä normaalisti (minulle ainakin tuli hiki) ja saimme samalla jonkin verran näkyvyyttä lajille ja seuralle. Itse asiassa yleisöä oli ainakin hetkittäin enemmän kuin olin odottanut, koska pidin itsestään selvänä, että valtaosa kävijöistä liikkuisi joka tapauksessa pääsääntöisesti yläkerrassa.

Näkyvyyspuolta olisi kuitenkin voinut parantaa vielä huomattavasti, jos olisi tajunnut ottaa mukaan vaikka vain jonkun ison paperin, jonka olisi teipannut dojon seinään ja johon olisi kirjoittanut lajin ja seuran nimen; luulen nimittäin, että kaikki katsojat eivät välttämättä edes tienneet, mitä lajia oikeastaan esittelimme ja mitä seuraa edustamme. Myös seuran esitteitä olisi ollut hyvä jättää pari läjää myös tatamin reunalle (sen sijaan, että vei ne kaikki yläkertaan standi-pöydälle). Shomenin eteen olisi voinut roudata pöydän, jonka päälle olisi voinut laittaa vaikka O-sensein kuvan ja ehkä (muodon vuoksi) vaikka pari aikidokirjaa, tai jotain. Standi-pöytämme oli siis yläkerrassa, vaikka emme itse olleet siellä lajiesittelyn aikana; en siksi uskaltanut jättää sinne muuta kuin seuran mainoksia, jotka olivatkin kyllä kaikki menneet parin tunnin aikana. Viimeisen tunnin ajan meidän oli tarkoitus olla paikalla standi-paikallamme yläkerrassa. Lopulta olimme siinä kuitenkin paikalla vain hetken, koska joka tapauksessa seuramme mainokset olivat jo loppuneet ja moni muukin laji tuntui jo olevan lopettelemassa esittelyään.

Mielestäni tapahtuma meni kokonaisuutena ihan hyvin – tai vähintäänkin se vastasi odotuksiani melko hyvin. Jos olisi tiennyt olosuhteet etukäteen hieman paremmin, seuran näkyvyyttä olisi melko helposti voinut vielä parantaa jonkin verran, mutta ihan ok siis näinkin. Pääsimme siis joka tapauksessa ihan kivasti itse treenaamaan eikä tapahtumasta koitunut juurikaan kuluja seuralle. Tällaiset tapahtumat tuovat aina vaihtelua ja monipuolisuutta toimintaamme ja vaikka yksittäisen tapahtuman absoluuttista hyötyä on aina vaikea arvioida etukäteen (tai vielä jälkikäteenkään), esillä oleminen ja aktiivinen osallistumineen kaikenlaiseen on varmasti pitkällä tähtäimellä hyödyllistä ja tietenkin jo sinänsä tärkeää, koska emmehän toki tahdo olla mikään suljettu sisäpiirin porukka, joka ei ole missään tekemisissä ympäröivän maailman kanssa.

Ke 29.8.2007

Sarin kanssa on ollut puhetta seuraavan Budoleirin ohjelmasta. Ehdotin, että sinne kutsuttaisiin esiintymään Tung Bui, joka on ohjannut loistavia oheistreenejä meidän seurassa viime syksystä lähtien. Sarilla oli kuitenkin vaikeuksia avata Tungin nettisivuilla olevia videopätkiä, joten bongasin ne hänelle YouTubesta. Aivan mielettömän taidokasta touhua, ja lisäksi todella viihdyttävää. Kannattaa todella piristää päiväänsä ja käydä tsekkaamassa esim. seuraavat pätkät:  

http://www.youtube.com/watch?v=xwx0NMyvmgU

http://www.youtube.com/watch?v=oU604KpcZfw&mode=related&search=

Olen SKY Symposiumissa Tampereella 20.-21.8.2007. Symposiumin teema on tällä kertaa "'Manner' in the Theory of Language".

http://www.ling.helsinki.fi/sky/tapahtumat/manner/index.shtml

Su 19.8.2007

Kännykkäni tilttasi eilen (#¤%x&!), joten en ole tällä hetkellä tavoitettavissa puhelimitse. Yritän tietenkin ostaa uuden puhelimen mahdollisimman pian mutta SKY Symposiumin takia en luultavasti ehdi puhelinkauppaan ainakaan vielä maanantaina enkä tiistaina. 

Ma 20.8.2007

Ehdin käydä äsken vähän shoppailemassa Tampereen keskustassa ja ostin tietenkin mm. uuden kännykän. Olen siis taas tavoitettavissa puhelimitse, kunhan saan SIM-kortin vaihdettua. Päivä oli pitkä mutta ihan mukava. Heräsin kuuden aikaan aamulla ja lähdin köröttelemään junalla tänne Tampereelle. Ehdin kuunnella noin puolet aamun plenaarista ja sen jälkeen kaksi sektioesitelmää, jotka sattuivat onnekseni kohdistumaan kumpikin ranskan kieleen. Tapasin siinä samalla mm. SKY:n johtokunnan jäseniä, mikä oli tietenkin mukavaa. Puolenpäivän jälkeen meillä sitten alkoi SKY Journalin toimittajien kokous, joka kestikin koko loppupäivän. Oli tietenkin tosi mukavaa nähdä muita toimittajia vaihteeksi ihan livenäkin, ja saimme siinä hoidettua kaikki journaalin tärkeät ajankohtaiset asiat. Kokous kesti niin pitkään, että emme enää ehtineet osallistua symposiumiin sen jälkeen. Lähdinkin siitä sitten vain hotellille ja sen jälkeen Rossoon syömään. Nyt olen takaisin hotellilla ja on aika ryytynyt olo. Varmaankin vetäydyn tästä vain huoneeseeni räpläämään uuttaa kännykkääni.

Ti 21.8.2007

(Klo 17.23 kotona Kalliossa): I'm back!! Tämä päivä meni aika nopeasti. Aamulla oli plenaari ja sen jälkeen pari sektioesitelmää. Esitelmät olivat mielestäni mielenkiintoisia ja pystyin seuraamaan niitä suhteellisen hyvin, vaikka aiheet olivatkin minulle melko vieraita. Lounaan jälkeen oli enää yksi esitelmä ja sitten loppukeskustelu, jonka alussa esittelin Pentin kanssa SKY Journalia. Ehdin sopivasti yhteen junaan, joka oli oikeasti yli  kaksi tuntia myöhässä aikataulustaan VR:n laitevian takia; pääsin siten tsäkällä lähtemään takaisin Helsinkiin joutumatta odottelemaan juurikaan asemalla.

Olen treenimatkalla Roquebrune-sur-Argensissä, Etelä-Ranskassa (lähellä Fréjusiä ja St. Raphaëlia) 28.7.-11.8.2007. Odotettavissa järjetön helle ja järjettömän rankkoja treenejä kaksi viikkoa putkeen. Sairaan siistiä!! =)))

Su 29.7.2007

Eka leiripäivä takana. Treenit tuntuivat tosi rankoilta, mutta eivät kuitenkaan ihan yhtä pahoilta kuin viime vuonna parina ekana päivänä. Lämmintä on kai noin 30 astetta, mutta viime vuonna taisi olla vielä muutama aste enemmän.

Päivän uutinen: treenasin Bénézin kanssa aamulla tosi pitkään tenchinagea (emme siis olleet olleet erinäisten tapausten johdosta edes moikkausväleissä Japanin-reissun jälkeen, eli yli kahteen vuoteen…). Tänään(kin) kuulin selkäni takaa ennen ekoja treenejä aika pahaa tekstiä itsestäni (vielä pahempaa kuin aiemmin), mikä toisaalta teki sellaisen fiiliksen, että ei tee enää mielikään alkaa yrittää parantaa välejä. Jostain syystä kuitenkin sain sellaisen idean, että täytyy yrittää tehdä jotain asian eteen, koska joka tapauksessa hän ei koskaan tulisi tekemään mitään, ja periaatteessa tällainen tilanne on kuitenkin typerä ja kummankin osapuolen kannalta rasittava. Otin siis tosi ison riskin joutua torjutuksi ja nöyryytetyksi ja ryntäsin kumartamaan hänelle, kun vaihdettiin paria. Bénézin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, mutta hän kuitenkin suostui treenaamaan kanssani ihan suosiolla ja lopulta meillä oli ihan sairaan intensiivinen ja mukava treenisessio. Hän teki jopa eteenpäin ukemeita (!!!) eikä blokannut minua juurikaan (!!!). Itsekin yritin olla koko ajan mahdollisimman hyvä uke ja lähdin kiltisti koviin ukemeihin (vaikka ei olisi ollut ihan pakko, koska hän teki oikeastaan aika kiltisti), jne. Kerran siinä teloin vähän jalkaanikin, mutta se oli oma mokani. Harjoittelu hänen kanssaan oli tosi miellytävää ja hyödyllistä; onneksi se ei kuitenkaan kestänyt enää yhtään pitempään, koska kondis ei olisi kestänyt enää kauaa. Treenaamisen jälkeen hän kiitti minua korrektisti, mikä oli varmaan eka kerta kymmeneen vuoteen (ennen hän aina käänsi hanurinsa ja rojahti maahaan sanomatta mitään). Tosi hienoa, jos täten kahden vuoden totaalinen välirikkomme menee vähitellen ohi. Täytyy kuitenkin olla varovainen, koska en luota siihen mieheen kovinkaan paljoa; sen verran paljon on kuitenkin tullut skeidaa niskaan vuosien varrella… Voi hän nytkin vielä alkaa pelata jotain kummaa valtapeliä. Mutta taidan kuitenkin ottaa vielä uuden riskin ja yrittää treenata hänen kanssan tässä joku päivä.

Illalla treenasin yhden “uuden” tyypin kanssa, jota en tuntenut ennestään. Ei ollut helppo pari ja oli sairaan rankkaa, mutta tosi hyödyllinen ja mukava treenisessio sekin. Muutenkin parit ovat olleet tosi jees ja myös treenien väliaika meni mukavasti. Hyvää vaihtelua nykyisiin arkikuvioihin tällainen rääkkileiri ja koko se toinen maailma, joka siihen liittyy. Tunnelman kannalta nämä leirit ovat sellainen “paluu menneisyyteen”. Vaikka kuvittelee, että enää ei menisi samalla tavalla mukaan kaikkiin juttuihin, niin kuitenkin jo yhden päivän päästä tunnen olevani korviani myöten ranskalaisen ammattiaikidon miljöössä ja kaikessa siihen liittyvässä. No, ainakin kaikkia kotimaan yksinkertaisempia kuvioita osaa taas arvostaa reissun jälkeen.

Ma 30.7.2007

Aamun treenit menivät kivasti; treenasin bokken-treenin kokonaan Maren kanssa ja se oli tosi hyödyllistä. Opin häneltä pari tosi hyvää pointtia tosi keskeisistä asioista. Muutenkin parit olivat hyviä ja mukavia ja tuntui siltä, että pääsi tosi hyvin treenaamaan. En edes väsähtänyt ihan totaalisesti tänään, vaikka treeni tuntuikin aika pitkältä. Michelineä tuntuu ottavan päähän se, että en ollut ilmoittanut tälle tulostani mitään (yleensä hän on hakenut minut kentältä, mutta tällä kertaa ei ollut tarvetta, joten en ollut turhaan tahtonut vaivata häntä millään). Hän oli eilen vähän viileä, ja tänään myös (mutta kuitenkin ihan ok). Bénézin kanssa en ollut tänään missään kontaktissa. Yritin vaivihkaan kysyä häneltä yhtä käytännön asiaa, mutta sain niin vahvan negatiivisen signaalin, että päätin olla kysymättä mitään ja pysyä hänestä muutenkin kaukana. Voi olla, että kontaktimme jäi vain siihen, että treenasimme kerran yhdessä. Mutta onhan sekin jo jotain; olen ihan tyytyväinen siihenkin. Ihmissuhdeasiat ovat täällä ihan mahdottomia (dojolla siis; ei dojon ulkopuolella onneksi). Ainoa tapa diilata tuntuu olevan oman egon totaalinen romuttaminen; jos pienikin oman egon oksa kurkistaa jostain, niin siihen tarttuu heti aivan käsittämättömän paljon paskaa. Toisaalta totaalisen egottoman asenteen harjoittelu voi olla ihan hyödyllistä muunkin elämän kannalta.

(Samana iltana): Iltatreeneissäkin oli ihan hyvä meno. Väsyn yllättävän vähän, vaikka treenit ovat rankkoja eikä minulla mielestäni ole kovin kummonen kondis tällä hetkellä. Parit olivat hyviä ja tuntui taas siltä, että pääsi kaikin puolin tosi hyvin treenaamaan. Treenasin myös Michelinen kanssa ja fiilis oli nyt hyvä; hänen kanssaan on tosi hyvä treenata.

Ti 31.7.2007

Tämä (kylän ainoa) nettiyhteys on ihan sikaärsyttävä; sairaan kallis ja katkeaa koko ajan. Muuten paikka on ihan ok, vaikka alkaakin kypsyttää tulla joka kesä tähän samaan tuppukylään hirveään helteeseen. Vuoristoleirit olivat paljon kivempia. Harmi, että nykyään kesäleirit pidetään täällä Etelä-Ranskassa (sehän johtuu vain siitä, että Tissier asuu tässä kylässä). Mieluumin treenaisin vaikka Pariisissa, jossa pääsisi treenien väliajalla ja illalla paremmin irti leiritunnelmasta. No joo. Ainakin täällä on aurinkoa riittävästi.

Treenit menivät taas kivasti. Treenasin bokkenissa Francinen kanssa, joten meni vähän juttelemiseksi hetkittäin. Muu aika tuli kyllä tehtyä tosi intensiivisesti. Aamutreenit tuntuvat aina vähän pitkiltä, vaikka en oikeastaan väsy mitenkään ihan kamalasti. En tiedä, mistä se johtuu. Varmaankin treenaan löysästi, tai jotain, koska ainakaan se ei ole sitä, että kondis olisi parantunut.

Päivän uutinen: Olen Bénézin kanssa puheväleissä! Treenien jälkeen hän oli sulkemassa hallin ovea ja minä puolestani olin taas kerran vika, joka tuli pukuhuoneesta, joten siinä tarjoutuikin sitten hänelle luonteva tilaisuus kysyä, onko naisten pukkarissa vielä joku, jne. (Olin jopa niin yhteistyökykyinen, että kävin tarkistamassa TOISENKIN pukkarin, jos siellä vielä olisi joku, jne.) Eli puhuimme siinä ihan ystävällisessä hengessä muutaman sanan. Tästä se lähtee. Kohta (muutaman kuukauden päästä; ehkä Hampurissa) voin varmaan jo uskaltautua hänen treeneihinsäkin. Mutta täytyy pitää mielessä, että hän on kaikista maailman vaikeista ihmisistä kaikkein vaikein, ja että yli kaksi vuotta kestäneen välttelyni jälkeen hänellä on (kerrankin) syytäkin olla sikaveemäinen minua kohtaan, joten en voi odottaakaan muuta. Joten pysyttelen varpaillani, mutta olen tosi tyytyväinen itseeni, että uskaltauduin ottamaan ekan askeleen ja arvostan myös sitä, että hän on tullut noinkin hyvin vastaan.

On tämä hyvää luonnekasvatusta itse kullekin, kun en itsekään ole mitenkään täydellinen; itse asiassa luulen, että lähes kaikkien ongelmien (ja niistä aiheutuvan ahdistuksen) takana on yleensä liiallinen ylpeys. Luulen, että olen usein liian ylpeä. Liiallinen ylpeys on siis se oksa, johon tarttuu skeidaa; pitää siis ensisijaisesti pyrkiä oman ylpeyden hallintaan. Olen nyt yrittänyt toimia sen mukaan ja havainnut, että siten kaikki menee paljon paremmin ja pystyn olemaan avoimempi muitakin kohtaan, kun en pelkää oman ylpeyteni naarmuuntumista. Ylpeydellä ei yleensä tee mitään. Se kannattaa kaivaa kaapista vain silloin tällöin erikoistapauksissa ja käyttää sitä silloinkin tosi harkiten.

(Myöhemmin illalla): Iltatreenit olivat tosi rankat; iriminagea niin saakelisti. Traanasin mm. Nanoun ja Maurizion kanssa, joten paritkaan eivät olleet siitä helpoimmasta päästä. Fiilis on ihan hyvä. Välini Pateen ovat tasaantuneet siten, että tuntuu ihan kivalta. Harmi, että en tullut ottaneeksi ratkaisevaa ensimmäistä askelta jo aiemmin. En tiedä, miksi jäin jumittamaan asian kanssa niin pitkäksi aikaa. No, parempi kai vähän myöhään kuin ei milloinkaan. Täytyy vain myöntää omat virheensä itselleen ja mennä eteenpäin. Elämä on prosessi eikä tuote.

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että vaikka leiri on kestänyt vasta kolme päivää, tästä on ollut jo nyt ihan sikana hyötyä minulle monessakin mielessä. Monet ongelmat ihmissuhteissa (ja kaikessa muussakin) lähtevät omasta mielestä ja asennoitumisesta, joka sitten taas heijastuu muihin ja kääntyy takaisin itseä kohti muiden käyttäytymisen kautta. Pate on vaikea tyyppi ja teki minulle monta kohtuuttoman veemäistä tempausta mm. Japanissa (ja jo paljon ennen sitä), mutta kuitenkin näin jälkikäteen ajatellen pystyn näkemään hänen käytöksessään heijastumia omastani. Ja loppujen lopuksi tärkeintä on, että pystyy hallitsemaan oman vinttinsä. Pelkät suoritukset ja aikaansaaminen eivät vaadi työtä, vaan myös oma mieli vaatii työstämistä. Jos on sujut oman mielensä kanssa ja tuntee sitä kautta hyvää omaatuntoa omasta toiminnastaan ja käyttäytymisestään, kaikki sujuu paremmin myös ympäristön kanssa. Jos näin ei käy, niin sitten vika on jossakin muussa kuin itsessä, eikä sille silloin voi mitään ja voi kuitenkin olla rauhallisella mielellä. Aikido on aivan loistava tapa harjoitella näitä asioita, varsinkin tässä miljöössä.

Ke 1.8.2007

Bokken-treenissä tehtiin vähän turhan pitkään sitä yhtä harjoitetta, jossa toinen yrittää pyyhkäistä toisen bokkenin pois ennen kuin tämä ehtii ottaa sen pois, mutta kuitenkin sekin on hyödyllinen harjoite (ja myös kasvattava, koska läheskään aina ei ehdi ottaa bokkeniaan pois…). Ja siitä harjoitteesta olikin sitten hyvä edetä siihen toiseen nelossarjan ysin sovellukseen (ykkössarjan kakkosen pohjalta), jossa uke “karkaa” ja yrittää sitten pyyhkäistä torin bokkenin. Treenasin Christelin ja Francinen kanssa, ja oli taas kerran tosi hyödyllinen treeni. Aikidotreeni tuntui taas vähän pitkältä, vaikka parit olivatkin hyviä, eikä treeni sinänsä ollut erityisen rankka.

Treenasin taas Bénézin kanssa (suwariwaza yokomenuchi ikkyota), mutta en pidä sitä enää hirveän isona uutisena. Meni taas tosi kivasti. Hän ei taaskaan blokannut minua juurikaan (paitsi hyvässä mielessä ihan vähän) eikä tehnyt muutenkaan mitään veemäistä. Treenasimme tosi intensiivisesti ja kaikki meni hyvin. Hänen kanssaan on tosi hyvä treenata silloin, kun hän tahtoo olla yhteistyökykyinen.

Fiilis alkaa nyt tasoittua ja rutinoitua siinä määrin, että voisi jo tehdä vähän duuniakin treenien ohessa. Otin pari tieteellistä artikkelia mukaan (Goldbergin “amplitude shift mechanismistä”), ja nyt alkaa tuntua siltä, että voisin lukea niitä. Tietenkin mukana on myös kasa lehtiä ja pari Sartren kirjaa, mutta ajattelen juuri nyt mieluummin jotain muuta kuin eksistentialismia (AAAARGH!!! Kohta varmaan liityn johonkin kukkaislahkoon, tms.).

(Samana iltana): Iltatreeneissä tehtiin pelkästään tekniikoita tsukista ja maegerista. Tsukista tehtiin joku ihmeellinen hyrräsysteemi (tori torjuu hyökkäyksen ulkopuolelle ja pyörähtää hyrrämäisesti) ja sen jälkeen sama sovellettiin maegeriin. Ihan viihdyttävää, vaikka ei kyllä tuntunutkaan siltä, että olisin tehnyt ne jutut ihan oikein… Lopuksi tehtiin maegeri- ja jodan tsuki -kombinaatioon se yksi hankala pyyhkäisy-koshinage. Oikeastaan pääsin yllättävänkin hyvin fiilikseen, koska tein sitä aika pitkään Francescon kanssa (joka on ihan ultrahyvä erityisesti kaikissa koshinage-muodoissa, ja muutenkin) ja sen jälkeen yhden toisenkin ihan ok parin kanssa. Treenien jälkeen kävin syömässä raflassa ruotsalaisen Germanin ja Rautiaisen Juhanin kanssa. Juhanin kanssa tulee muutenkin juteltua tosi paljon, koska olemme ainoat suomalaiset täällä. Fiilis on tosi hyvä tällä hetkellä. Olen päässyt totaalisen irti kaikista työasioista sun muista arkihuolista. (Bénézin kanssa olen muuten nyt jo peräti moikkausväleissä.)

To 2.8.2007

Bokken-treenissä tehtiin ihan sikapitkään yhtä sovellusta, jossa on kaksi suhteellisen vaarallista kohtaa (ykkössarjan vitonen ja kolmonen yhdistettynä samaan kataan). Onneksi parini oli tosi hyvä (saksalainen Martina), joten pystyin harjoittelemaan tosi intensiivisesti telomatta itseäni. Teimme kuitenkin koko ajan ihan täysiä (toisin kuin moni muu ympärillämme), mistä syystä loppuajasta alkoi olla tosi ryytynyt olo ja loukkaantumisriski alkoi kasvaa. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut. Ajattelinkin tänään, että pelko on yksi pahimpia seuralaisia treeneissä; mielen pitää ola täysin tyhjä kaikesta epävarmuudesta, pelosta ja hermoilusta. Täytyy vain uskaltaa kohdata tilanne puhtain mielin sellaisena kun se tulee eteen. Sillä asenteella kaikki tilanteet pystyy diilaamaan tyynesti ja oppiminen on tehokasta.

Aseettomassa treenissä treenasin pitkään sekä Marcin että Brunon kanssa kotegaeshia. Bruno antoi tosi monta hyvää neuvoa. Lopputreenissä treenasin vielä Bodon, Manun ja Maren kanssa, joten parien taso ei olisi voinut olla paljon parempi… Mare oli kaikkein hankalin; hän tekee itsensä ihan mielettömän raskaaksi eikä häntä meinaa saada millään liikkeelle. Muutenkin hänen tapansa tehdä on suhteellisen karua. Bokkenissa sen sijaan treenaaminen hänen kanssaan on kuin lottovoiton saisi.

Nyt on jotenkin väsynyt olo, ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tähän mennessä en ole nukkunut lainkaan päivisin, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko vetää pieni siesta ennen iltatreenejä.

(Samana iltana): Nukuin päivällä pitkään ja olin sen jälkeen ihan pökerryksissä. Iltatreeni sujui kuitenkin kivasti. Ilma oli jotenkin hirveän kuuma ja kostea, mistä syystä sali oli kuin kasvihuone. Tietenkin Christian sitten veti kokyonagea ja iriminagea niin hemmetisti. Rytmi pysyi kuitekin ihan siedettävänä. Yhdessä vaiheessa Christian huusi minua eteen, mutta en tuttuun tapaan ollut varma, huusiko hän ‘Marc’, ‘Mare’ vai ‘Mari’, joten epäröin hetken ennen kuin lähdin liikkeelle, mihin Bénézi sitten reagoi vanhaan tapaansa karjaisemalla täysiä “MARI!!!!” niin, että ikkunat helisivät. Good old times… *niisk!* Hienoa, että olemme taas väleissä. On tosi huojentunut olo. Muutenkin kaikkien tyyppien kanssa menee tosi hyvin. Ranskassa keskeisintä on opetella ilme, jossa venyttää suunpieliä kestona korvia kohti ja nyökyttelee innostuneena kaikille vastaantulijoille (hymyn luontevuus tai epäluontevuus ei ole olennainen tekijä). Tatamilla pahimmat harjoituskumppanit ovat ylpeys ja pelko.

Pe 3.8.2007

Tänään oli vain aamutreenit. Ilta ja huominen on breikkiä. Sunnuntaina taas jatkuu treenaaminen. Ihan hyvää tekee pieni breikki. Fyysisesti olen ihan ok, mutta jotenkin oli kuitenkin flegu olo koko aamutreenit tänään. Bokkenissa treenasin Philippe Bersanin kanssa koko ajan, mikä oli tietysti ihan loistavaa. Hän tekee tosi voimakkaasti, mutta samalla ihan hirveän kontrolloidusti ja tarkasti. Hän myös osasi antaa minulle pari tosi hyvää neuvoa. Aseettomassa treenissä tein pitkään Sylvian kanssa, mikä oli tietenkin myös tosi kivaa (pari tiukahkoa yonkyota tosin tuli vähän keskelle, mutta ei se mitään; varmaan itsekin vedin huomaamattani pari liian keskelle, tms.). En ollutkaan vielä tällä leirillä treenannut paljoa Sylvian kanssa, vaikka normaalisti treenaamme tosi paljon yhdessä Ranskassa. Treenasin myös mm. Alainin kanssa, mikä oli yhtä erikoista kuin aina ennenkin, mutta samalla mukavalla tavalla kaavoja rikkovaa etsimistä.

La 4.8.2007

Välipäivä. Eilen illalla kävimme St. Tropez’ssa syömässä ja hengailemassa. Ihan mukava keikka, vaikka matka sinne autolla olikin yllättävän takkuista (kauhea ruuhka). Tosi hieno paikkahan se St. Tropez on. Satama oli ihan täynnä tosi kalliin näköisiä yksityisveneitä. Olisihan se siistiä… vaikka en materialisti olekaan. Tänään päivä meni pääasiassa Michelinen luona Le Muyssä. Minut ja Rautiaisen Juhani oli kutsuttu sinne parin saksalaisen ja muutaman ranskalaisen kanssa lounaalle. Jäimme vielä ruoan jälkeen joksikin aikaa hengailemaan Michelinen uima-altaalle ja juomaan päiväkahvit. Mukavan rentouttava päivä siis. Oli myös hauskaa nähdä taas Michelinen koiraa, Tenkiä (musta labradorinnoutajatyttö), jonka hain Michelinen kanssa pienenä pulleana pentuna eräältä maatilalta Montpellier’stä neljä ja puoli vuotta sitten.

Huomenna jatkuu taas tiukka treenaaminen. Pieni breikki teki varmasti hyvää, mutta tuntuu kuitenkin tosi mukavalta päästä taas takaisin tatamille.

Su 5.8.2007

Leiri jatkuu taas. Treenit jatkuivat hieman kevennetyllä ohjelmalla (bokken-treeniä ei ollut lainkaan). Kuitenkin aamutreenit tuntuivat mielestäni aika pitkiltä. Treensin enimmäkseen hyvien parien kanssa, joskin jouduin tekemään yhden jäykän kikkailijan (ikävä yhdistelmä) kanssa uchikaitennagea vähän turhan pitkään yhdessä vaiheessa. Lopuksi teimme pari erilaista kokyonagea mawashigerista, mikä oli periaatteessa ihan piristävää. Oli vain jotenkin ryytynyt olo jo siinä vaiheessa. Treensin ensin ruotsalaisen Matsin kanssa mutta hän hyytyi jossain vaiheessa (kuumuuden takia), minkä jälkeen menin treenaamaan Marcin ja yhden nuoren italialaisen kundin kanssa. Marcin kanssa oli tietenkin tosi jees treenata (tarkkaa teknistä touhua hyvällä fiiliksellä), mutta sillä italialaisella pojalla oli kauhea tarve kenkiä ihan täysiä, mikä oli vähän rasittavaa sellaisissa hienosäätöisissä teknisissä jutuissa. Mutta ihan hyvä toisen viikon aloitustreeni siis kuitenkin. (Francesco ja Nino tulivat juuri selkäni taakse jonottamaan nettiin, joten täytyy kai lopetella tältä erää.)

(Samana iltana): Iltatreenit sujuivat vähän nihkeästi: salissa oli ihan järjettömän kuuma ja treeni oli tosi heittopainoitteinen. Parit olivat kuitenkin taas kerran tosi hyviä ja mukavia. Treenasin mm. Hélènen, Nathalian ja Manun kanssa, ja lopuksi tosi pitkään jiywazaa Francescon kanssa. Jiywaza rankan treenin lopuksi tässä kuumuudessa on sinänsä tosi ryydyttävää, mutta rankkuutta lisäsivät osaltani vielä se, että parini oli Francesco ja se, että Tissier tuli seisoskelemaan viereemme aika pitkäksi aikaa (mistä syystä tuli siis tehtyä vieläkin enemmän täysiä kuin mitä muutenkin olisi Francescon kanssa tullut tehtyä). Olin ihan delaamispisteessä treenin loppuessa.

Treenit olivat siis tänäänkin tosi hyviä. Kuitenkin tänään on jo ollut vähän sellainen fiilis, että tämä paikka (jossa olen siis about sadatta kertaa) ja pelkkä treenaaminen alkavat vähän pitkästyttää. Kaipaisi ehkä jo vähän muitakin virikkeitä. Mutta täytyy nyt yrittää ottaa kaikki irti tästä; työasioiden, Finn-Aikin ja muiden arkitouhujen parissa ehtii kyllä taas puuhata syksyllä luultavasti aivan riittävästi…

Ma 6.8.2007

Treenit tuntuivat tänä aamuna tosi pitkiltä. Treenasin bokkenissa Sylvian kanssa, mikä oli tietenkin sinänsä tosi jees. Aseettomassa treenissä treenasin mm. Ninon ja Michelinen kanssa. Teimme paljon kotegaeshia ja kokyonagea, ja erityisesti Ninon kanssa tuli tehtyä ihan täysiä. Olin ihan finaalissa ja kerran lensin ukemista jotenkin pahasti suoraan oikea olkapää edellä, mikä tuntui jonkin verran. Oikea olkapääni on erityisen herkkä noille olkapää edellä -ukemeille, koska se leikattiin muutama vuosi sitten nimenomaan siitä syystä, että tulin täysiä suoraan olkapää edellä alas ja siitä hajosi silloin suunnilleen kaikki mahdollinen. En usko, että mitään vakavaa vammaa kuitenkaan tuli nyt. Jatkoin treenaamista normaalisti sen jälkeen.

Suurempi ongelma on se, että nyt alkaa todellakin tuntua siltä, että olisi jo ihan kiva päästä takaisin oman työpöydän ääreen ja vetämään treenejä Finn-Aikiin. Täällä pääsee kyllä tosi hyvin treenaamaan, mutta alkaa vain kyllästyttää tämä paikka ja pelkkä treenaaminen päivästä toiseen. Ihmiset ovat tosi kivoja ja on ollut tosi hauskaa treenata täysillä ja nähdä vanhoja tuttuja, mutta en vain jotenkin pysty enää asennoitumaan treenaamiseen niin “ammattimaisesti” kuin ennen; alkaa tuntua tylsältä, kun ei ole juuri muita virikkeitä (duunijuttuja, kirjoja, lehtiä, kaupunkielämää, jne.) ja treenaa vain itselleen eikä näe omien oppilaidensa edistyvän samalla, jne. Ennenhän saatoin olla jopa kuusi viikkoa putkeen leireillä, eikä se silloin tuntunut mitenkään tylsältä, tms. Alkaa kai ikä painaa, kun nykyään minua motivoi selvästi enemmän oppilaideni edistyminen kuin omani, vaikka siis tykkäänkin itsekin koko ajan treenata mahdollisimman intensiivisesti; silloin kun on hyvä fiilis treenata, tuntuu siltä kuin tatamissa kulkisi sähkövirta…

Välini Bénéziin ovat edelleen ihan ok (vaihdoimme tänään pari sanaa treenien jälkeen), vaikka hän keksiikin kyllä välillä suht. mielenkiintoisia tapoja antaa minun ymmärtää, että treenaan nykyään liian vähän, kun en enää käytä kuin muutaman viikon vuodessa siihen, että treenaan täysipäiväisesti (en siis ole enää käynyt hänen leireillään, mikä on tietenkin keskeisin pointti tässä…). Mutta ei voi mitään. Treenaamiseni venyttää nyt jo aikatauluni ihan äärimmilleen, joten en voisi enää kauheasti lisätä pitkiä reissuja ulkomaille, eikä siihen mielestäni olisi syytäkään, kun en kuitenkaan ole ammattilainen ja tahdon nykyään panostaa täysillä tutkimusjuttuihini (ja lisäksi siis kropassani alkaa jo olla “pientä” remppaa vähän joka kohdassa jo kuluneiden 19 treenivuoden johdosta).

(Myöhemmin illalla): Iltatreeneissä oli jo parempi fiilis kuin aamulla. Oli alusta lähtien jotenkin pirteämpi olo, ja treenikin oli vähän kevyempi. Yokomenuchi ikkyo uraa tosin tehtiin aluksi about puoli tuntia, mikä alkoi tuntua vähän pitkältä. Sen jälkeen tehtiin jonkin aikaa shihonage-sovellusta, mikä oli kivaa; treenasin Christelin kanssa (teimme kovana mutta kuitenkin kontrolloidusti; Christelin heitto oli tosi miellyttävä). Lopuksi teimme pitkään chudan tsuki taiataria eri etäisyyksiltä. Treenasin sitä Nanoun kanssa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt törmätä tykinkuulaan ja yrittää muuttaa sen suuntaa. Tuli hittiä käsivarsiin ja kyynärpäihin niin hemmetisti (omasta syystäni siis). Se oli sinänsä tosi hyvää treeniä (Nanou on tietenkin tosi hyvä ja mukava treenipari), mutta aika alkoi tuntua vähän pitkältä muutaman kunnon törmäyksen jälkeen.

Treenien jälkeen Christian kutsui minut ja Rautiaisen Juhanin luokseen kylään torstai-iltapäivällä treenien väliajalla. Sinne tulee silloin myös italialaisia. Ihan mukavaa varmaankin. Tänä iltana kävin Juhanin kanssa Roquebrunen keskustassa syömässä raflassa, jotta tulisi vähän vaihtelua ruokavalioon.

Ti 7.8.2007

Ai että oli ryydyttävät aamutreenit… Bokken meni vielä suht. kevyesti (treenasin taas koko ajan Sylvian kanssa), mutta sen jälkeen todellakin ryydytti. Olin taas nukkunut yön vähän huonosti, koska ulkoa kuului pitkään meteliä, välillä oli kuuma ja välillä kylmä, kumpaakin olkapäätä kolotti, jne. Salissa oli hemmetin raskas ilma bokken-treenin jälkeen, ja treenasin heti alkuun yhden jumittajan kanssa, ja sen jälkeen taas kerran mm. Francescon ja Ninon kanssa… Treenin lopussa kävin kerran edessä sankyossa; tuli loppulukot niin saakelin tiukkaan (kyynärpäissä tuntui ikävä kierto sikakovaa). Ideana oli pistää vähän vastaan ja testata, saako tori uken alas. Treenasin sitä Ninon kanssa, joten sain tehdä duunia ihan sairaasti, vaikka hän ei yrittänytkään blokata minua totaalisesti, tms. Hiki valui ihan virtanaan ja treenin loputtua heittäydyin tatamille makaamaan enkä olisi millään jaksanut nousta siitä ylös ja raahautua suihkuun. Huh! Hyvät treenit siis, mutta tämä toinen viikko on kyllä tuntunut aika rankalta alusta lähtien.

(Myöhemmin illalla): Oli tosi ryytynyt olo ennen iltatreenejä, mutta lopulta jaksoin kuitenkin ihan hyvin. Teimme paljon erilaisia kokyonageja, mikä oli tietenkin aika rankkaa. Lisäksi oikeaan olkapäähäni alkoi sattua aika paljon ukemeita tehdessä; se johtui varmaankin siitä eilisestä tällistä. Myös vasen olkapääni on nyt kipeä. En tiedä miksi (ehkä shihonagesta; olemme tehneet välillä sitä sovellusta, jossa heitetään sisäänpäin ja käteen tulee siksi venytys olkapään kohdalle). Treenin paras fiilis oli siinä vaiheessa, kun treenasin Stéphanen kanssan shihonagea. Meillä oli tosi intensiivinen rytmi ja tekniikka tuntui menevän tosi sulavasti. Sen sijaan juuri sitä ennen Tissier heitti minua pari kertaa yhdellä ihmeellisellä kokyonagella ihan täysiä ja tuntui siltä, että lentelin kuin teurastettava porsas (omaa kömpelyyttäni siis). Teimme myös mm. yhtä aika hankalaa koshinagea. Treenasin Manun kanssa ja saimme sen onnistumaan ihan kohtuullisesti.

Ulkona on tänään ollut sateista ja ukkonenkin jyrähtelee välillä. Senkin takia salissa ehkä oli niin kauhean raskas ilma tänään.

(Hmm… tietokoneen takana olevaa seinää pitkin vilisti juuri vihertävä sisilisko.)

Ke 8.8.2007

Viime yö oli aika karsea: joku dämiporukka piti bileitä naapurissa noin neljään asti aamulla. Yöunet jäivät siksi vähäisiksi. Olin kuitekin yllättävänkin pirteä treeneissä. Bokkenissa teimme koko treenin ykkössarjaa, mikä oli mielestäni ihan kivaa. Tein Martinan kanssa, joten parikin oli erinomainen. Bokkenissa parasta mielestäni onkin perusjuttujen hiominen hyvien parien kanssa.

Aikidotreenissä teimme ensin pitkään ikkyota ja sen jälkeen kykyonagea. Kokyonagessa oikeaan olkapäähäni sattui taas koko ajan. Pehmeät ukemit eteenpäin ovat pahinta sille. Onneksi lopputreenissä teimme koshinagea, josta siis tuli tehtyä kovia ukemeita (joissa olkapää ei osu maahan). Se oli se vaikea pyyhkäisymuoto mawashigeri ja jodan tsuki -kombinaatiosta. Tein sitä italialaisen Danielin kanssa, jonka kanssa tekniikka sujui tosi mukavasti. Daniel on isokokoinen kaveri mutta liikkuu kivasti ja lähtee rohkeasti ukemeihin. Hän myös piti heitoistani ja sanoikin yhdessä vaiheessa naapurillemme: “Elle est magnifique!” (kyse oli siis tekniikastani eikä mistään muusta). Meillä sujui siis tosi kivasti, mutta sitten kanssamme tuli treenaamaan kolmantena yksi pieni hermostunut tyyppi, jonka tekniikka oli ihan hanurista; hän yritti tehdä ihan sikanopeasti ja kovaa mutta ei osannut tekniikkaa kunnolla, mistä syystä heitoista tuli ihan karseita. Rojahdin kerran ihan suoraan selälleen heitosta, mikä tärähti jonkin verran päässä. Se oli ihan karseaa sähellystä. Onneksi se ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, joten kukaan ei ehtinyt telomaan itseään (pahasti…).

Lopuksi teimme vielä mawashigerista sitä yhtä iriminage-muotoa, jossa potku täytyy ottaa vastaan kyynärvarsilla ja pyyhkäistä kädellä sivuun. Tein sitä yhden ihan hyvän parin kanssa, mutta tuli vähän hittiä käsivarsiin, kun Tissier tuli heti alkuun seisomaan viereemme ja tahtoi nähdä, miten teen tekniikan (jolloin parini, joka oli aika isokokoinen kundi, hyökkäsi tietenkin ihan täysiä…). Ei siis sujunut ihan kivuttomasti tämäkään treeni… Mutta pieni kipuhan on vain sen merkki, että on yritystä, mitä kautta taas pystyy edistymään.

Yhdessä vaiheessa treeniä tein Martinan kanssa kokyonagea. Olkapäähäni sattui koko ajan ja aloin siksi kokeilla ukemin tekemistä vähän eri tavoin. Yhdessä vaiheessa katson tarkkaan, miten Martina teki ukemin ja otin sitten hänestä mallia. Huomasin, että itse asiassa se olikin aika hyvä niin. Olkapäähän sattui vähän vähemmän, ja kontaktikin pysyi vähän paremmin. Tajusin silloin, että koko ajan kannattaa olla avoin ja ottaa mallia kaikista treenikumppaneista, joilla jokin asia tuntuu sujuvan erityisen hyvin. Ei siis kannata rajoittua ottamaan mallia vain itseään edistyneemmiltä vaan kannattaa olla avoin kaikkia kohtaan; kaikilta voi oppia, ja moni hyvä idea tuleekin joltakin yllättävältä taholta (ja jos sulkee pois kaikki ne “yllättävät tahot”, sulkee pois tosi paljon edistymismahdollisuuksiaan asiassa kuin asiassa).

(Myöhemmin illalla): Päivällä oli sateista ja ukkosta. Nukuin melkein koko tauon ajan. Illalla salissa oli suhteellisen viileää verrattuna aiempiin päiviin. Treeni ei siksi tuntunut aivan yhtä rankalta. Minulla oli kuitenkin kauhea hedari treenin alusta lähtien. Luulen, että sain jonkun lievän aivotärähdyksen siinä yhdessä koshinagessa tänä aamuna. Näköjään ei ole treenimatkaa Ranskaan ilman aivotärähdystä… Melkein tuntui siltä, että ei pitäisi treenata, mutta en sitten kuitenkaan malttanut jäädä sivuunkaan. Treenasin taas pitkään mm. Bodon ja Francescon kanssa. Tein kummankin kanssa mm. jiywazaa ja siinä yhteydessä myös paljon koshinagea. Kumpikin tekee tietenkin liikkeen tosi hyvin, mutta kyllä siinä kuitenkin tulee aina tietty tärähdys ukemia tehdessä, mikä tosiaankin tuntuu suht. epämiellyttävältä, jos on samana päivänä saanut lievän aivotärähdyksen. Oikea olkapää alkaa myös olla siinä kondiksessa, että on ihan hyvä, että leiriä ei ole enää kuin pari päivää jäljellä. Nyt on kuitenkin ihan hyvä fiilis. Kävin taas Juhanin kanssa keskustassa syömässä, mikä oli ihan rentouttavaa rankan treenipäivän päätteeksi (siellä oli kiva koirakin). Täytyy toivoa, että ensi yönä saa nukuttua kunnolla  (riippuu ratkaisevasti siitä yhdestä nutipääporukasta, joka asuu naapurissamme ja bilettää öisin ottamatta lainkaan muita huomioon).

To 9.8.2007

Treenasin aamulla bokkenissa Bodon kanssa, joten treeni meni loistavasti. Aikidotreenissä tehtiin hemmetisti kokyonagea, mikä oli karseaa, koska oikea olkapääni on niin kipeä. Jouduin koko ajan kikkailemalla ukena jotenkin siten, että olkapää ei osu maahan. Aika tuntui hemmetin pitkältä, vaikka en väsynytkään mitenkään hirveästi. Yritin myös treenailla koko ajan kilttien parien kanssa, jotta pystyin varomaan olkapäätäni.

Treenin jälkeen kävimme Christianin kämpässä (lue: palatsissa) syömässä ja hengailemassa. Oli ihan mukavaa, vaikka treenien väliajalla kaipaisinkin näin loppumetreillä enimmäkseen vain lepoa. Hauskinta oli katsoa, kun yksi Christianin koirista (joku nuori sekarotuinen noutaja) nouti käpyjä ja dyykkasi välillä mahapläiskyllä uima-altaaseen. Christianin vanhat koirat, vaalea labradorinnoutaja Megan ja ylisuuri saksanpaimenkoira Magnum, ovat kuolleet ja niiden tilalle on tullut kolme uutta hauvelia, joista olin nähnyt aiemmin vain yhden.

(Myöhemmin samana iltana): Iltatreeni tuntui tosi takkuiselta. Oikea olkapääni on tosi kipeä. Pehmeän mae ukemin tekeminen sattuu ihan sikana, ja näin leirin lopussa Tissier tuntuu vetävän paljon nimenomaan sellaisia tekniikoita, joista tulee pehmeä mae ukemi. Tänä iltanakin tehtiin vaikka kuinka hemmetisti kaikkia kokyonageja, udekimenageja sun muita. Treenin alussa tein aika pitkään Zanottin kanssa, ja se oli aivan kamalaa. Hän oli tosi kummallisella päällä ja teki tekniikkaa tosi varomattomasti ja äkkipikaisesti. Lentelin ihan miten sattuu ja välilä meinasin törmätä naapuripareihin. Myös pari muuta normaalisti ok paria oli vähän kummallisella päällä. Varmaan kaikki vain alkavat jo olla niin väsyneitä. Olkapääni lisäksi oikea kyynärpääni on sikakipeä (tuli niistä Christianin tiukoista sankyoista pari päivää sitten). Oli ihan tuskaa, kun tänään teimme treenin lopuksi sankyota. Huomasin myös harmikseni, että olkapäähäni eivät enää satu vain ukemit vaan myös itse heittäminen sattuu vähän toiselle puolelle, koska olkapäähän tulee silloin painetta. Ja jopa tatamista ylösnouseminen sattuu… Taitaapa olla joku pieni tulehdus siellä… (#£¤x%!)

Pe 10.8.2007

Jess, vikat treenit ohi! Jess!! Leiri oli kyllä tosi hyvä kokonaisuutena, mutta kroppa alkoi sanoa sopimusta irti loppuajasta, mistä syystä on ihan hyvä, että vihdoinkin tulee lepoa. En nukkunut viime yönä kuin pari tuntia, koska olin ihan jäässä. Treeneissä aamulla oli varsinkin aluksi ihan sairaan väsynyt olo. Treenasin bokkenissa Sylvian kanssa (tosi jees, taas kerran) ja Tissier tuli haukottelemaan viereeni, koska näytin kuulemma niin väsyneeltä. Olisi kuulemma pitänyt pyytää häneltä ylimääräinen peitto (VAR-MAAN olisin kehdannut…). Aikidotreenissä tehtiin aika paljon kaikkea fiilistelyä, niin kuin yleensäkin leirin vikoissa harkoissa. Treeni alkoi “muurahaistanssilla” (se yksi kontaktiharjoitus, jossa liikutetaan ukea menuchin vastaanottoasennossa) ja siitä sitten edettiin erilaisiin taiatarimaisiin liikkeisiin, iriminageen ja jiywazaan. Lopussa tehtiin aika pitkään kokyonagea hadakajimestä (kanto-ote vyötäröltä), mikä ei todellakaan ollut kovin olkapääystävällistä, koska parini tahtoi tehdä sen ihan täysiä. Lopuksi vielä yksi italialainen teki vähän kummallisesti yokomenuchi kokyonagen (sen, jossa otetaan hyökkäys vastaan suoralla sisäänmenolla ja leikataan sitten takaa uken selkää kohti), mistä syystä leirin viimeiset hetket menivät lähinnä odotellessa, että se saakelin kello liikuisi eteenpäin. Treenien jälkeen jouduimme tietenkin vielä roudaamaan tatamit kuorma-autoihin (onneksi porukkaa oli kuitenkin sen verran paljon, että homma sujui melko nopeasti).

Jess, nyt oikein kunnon siesta, ja sen jälkeen ohjelmassa on vapaata hengailua Ranskan Rivieralla huomisiltaan asti. Siistiä!! =))) Kaikkein eniten odotan kuitenkin sitä, että pääsen taas omaan sänkyyn nukkumaan ja sen jälkeen oman työpöydän ääreen ja omaan seuraan vetämään treenejä! =)

Su 12.8.2007

(Klo 1.18 kotona Kalliossa): I’m back!! Pitkä ja rankahko matka on onnellisesti takana ja pääsee taas omaan sänkyyn nukkumaan; pari vikaa yötä jäiväkin melko lyhyiksi, joten kunnon yöunet ovat nyt paikallaan. Päivä meni matkustaessa Roquebrunesta Nizzaan ja sen jälkeen Nizzassa hengaillessa. Kasvojani ja käsivarsiani polttelee vähän siihen malliin, että taisin saada vähän liikaa aurinkoa tänään, mutta muuten kaikki on ok. Jess, hyvä reissu, mutta on loistavaa olla taas kotona.

Olen landella, Sulkavalla (Itä-Savossa), pe 13.7 – su 15.7. En pääse siellä nettiin mutta olen tavoitettavissa puhelimitse (ainakin välillä).

Su 15.7.2007

(Klo 21.36 Keravalla): Pitkähkö automatka takana ja jälleen takaisin täällä Etelä-Suomessa. Viikonloppu meni nopeasti eikä aika kerinnyt käymään pitkäksi missään vaiheessa, vaikka Tunnilan kylässä (kai se joskus on ollut toimiva kylä…) sijaitseva sukutilamme siis todellakin on niin skugessa kuin vain voi olla… Lähimmät kaupat ym. palvelut ovat Sulkavan kirkonkylässä, joka on 17 kilsan päässä (eikä sinne tietenkään mene mitään julkisia kulkuneuvoja; ajatella, että isovanhemmat asuivat siellä vuosikymmeniä ilman autoa). Lähin kaupunki on Savonlinna, joka on yli 30 kilsan päässä.

Sukutila (‘Viitaharjun’ ja ‘Seppolan’ tilat; toinen oli isoäitini ja toinen isoisäni saamaa perintömaata) on noin 47 ha suuri ja siihen kuuluu sekä metsää että viljelymaata, jota ei tosin ole viljelty enää sen jälkeen, kun isoisä (eli Ukko) jäi eläkkeelle maanviljelijän ammatistaan. Lapsuudessani navetasta vielä kuului lehmien ammuntaa ja kanojen kotkotusta, Ukko heräsi joka aamu viideltä aamulypsylle ja kesäisin koko suvun aikuiset tekivät hiki hatussa heinätöitä pelloilla. Me serkukset saimme matkustaa heinäkuorman päällä ja harjoitella voltteja monta metriä korkeiden heinäkasojen päällä. Meillä oli myös kullakin omat nimikkovasikkamme; itse muistan ainakin Iivari-vasikan, joka varasti lapaseni ja katsoi minua sitten karsinastaan pitkien ripsiensä takaa viattomilla vasikan silmillään… (*niisk*!) Valitettavasti IIvari kuitenkin oli sonni, joten sen(kin) maanpäällinen matka jäi varsin lyhyeksi ja päättyi lihatiskin pakastehyllyyn. Kanarouvat Hertta ja Pertta olivat muistaakseni niin kesyjä, että ne saivat kaakattaa ja kuljeskella pihalla ihan vapaina (ne muistuttivat kovasti paria vanhaa rouvaa, jotka asuivat aikoinaan vanhempieni kerrostalopihassa täällä Keravalla *hih*!).

Hienoa tilassa on myös se, että siihen kuuluu noin kilsan verran järven rantaa. Järven nimi on ‘Hirvonen’ ja se tarjosi meille lapsena loistavan paikan viettää kesälomat uiden ja leikkien lautalla, kumiveneellä, surffilaudalla ym. leluilla, joita kiltit aikuiset meille ostivat. Joskus leikimme (muistaakseni minun ideani pohjalta…) Robinson Crusoeta ja “löysimme” läheisen saaren, jota kutsutaan ‘Muurahaissaareksi’ (syykin selvisi minulle hyvin pian suudellessani maata teatraalisesti maihinnousumme kunniaksi; sen jälkeen pakenimmekin sitten juoksujalkaa saartaan aggressiivisesti puolustavia “alkuasukkaita” lautallemme ja meloimme turvallisemmille maille…). Yksi lempileikkejämme oli “lautan upotus”. Leikki eteni niin, että ensin heitimme järveen lautan ankkurikiven. Sen jälkeen kasauduimme koko porukka lautan yhteen kulmaan ja aloimme upottaa lauttaa ankkurikiven köyttä kiskomalla. Lopulta lautta luonnollisestikin kaatui ja koko serkusparvi lensi innostuksesta hihkuen järveen. Onneksi siinä ei koskaan sattunut mitään… Talvisin laskimme suksilla ja pulkalla mäkeä milloin mistäkin (yksi kallionrinne soveltui siihen erityisen hyvin) ja rakentelimme majoja mm. metsään ja navetan vintille. Kerran (noin 10-vuotiaana) meinasin kuristua kesken majaleikkien jäätyäni roikkumaan hupusta kuusen oksaan. Onneksi oksa kuitenkin katkesi ajoissa.

Ukko käytti järveä ja lähellä olevaa lampea kalastukseen; verkkojen ja katiskojen heittäminen (ja talvella pilkkiminen) olivat osa hänen arkeaan läpi elämän. Nykyäänkin ruokapöytään tuodaan yleensä itse pyydystettyä kalaa (itse en tosin ole koskaan ollut siitä touhusta kiinnostunut). Ukko oli myös kova metsästysmies. Muistan, kuinka aitan varastossa roikkui talvisin valkopukuisia jäniksiä kuivumassa ja me lapset saimme leluiksemme jäniksen käpäliä ja häntiä. En tosin koskaan itse pitänyt noista leluista erityisemmin, koska veriset luut sun muut katkaistut osat, jotka pilkistivät valkean karvan alta, vaikuttivat minusta jotenkin pelottavilta ja inhottavilta. Otin kuitenkin aina ujosti hymyillen vastaan oman käpäläni, koska en tahtonut pahoittaa Ukon mieltä. Ja toisaalta pöytään laitettu pupupaisti maistui kyllä aina minullekin. Metsästysperinnettä vaalitaan tilalla edelleen; innokkaimpia metsämiehiä lienevät isäni ja toinen enoni.

Lehmät, kanat ja muut kotieläimet katosivat tilalta Ukon jäätyä eläkkeelle. Vain kissa jäi Mummon ja Ukon seuraksi. Peltoa käytettiin enää motocross- ja ampumaratana. Navetassa vietettiin serkkuni, Elinan, häitä kolme vuotta sitten. Pääasiassa se on kuitenkin viime vuosina toiminut varastona mm. erilaisille moottoriajoneuvoille. Oma lempiharrastukseni maalla onkin jo pitkään ollut krossailu nelipyöräisellä maastomönkijällä, jonka isäni osti meille joskus 80-luvun lopussa (tänäkin viikonloppuna huristelin sillä pitkin metsäteitä niin, että rapa lensi!).

Viitaharjun talon ja navetan lisäksi tilalla on ainakin neljä muuta rakennusta: vanha (1800-luvulla rakennettu) makuu- ja varastoaitta talon vieressä, sarani metsän reunassa sekä rantamökki ja siihen liittyvä makuuaitta Hirvosen rannassa. Tänä viikonloppuna olin yötä rantamökin vintillä, jossa olikin mukavan nostalginen tunnelma puusaunan, parin uintikierroksen ja makkaranpaiston jälkeen (nostalgiaa lisäsivät makuupussin pohjalla olevat hiirenpapanat). Pienenä yövyimme usein kesäsin vanhassa aitassa, jonka kolmelle vuoteelle koko serkuskaarti mahtui nukkumaan ja kertomaan toisilleen tarinoita. Parhaimmillaan tunnelma oli ukonilman aikaan. Rajuilma tuntui maalla jotenkin niin todelliselta ja karismaattiselta (puhelin ja TV piti ottaa irti seinästä, jne.); tunnelmaa syvensivät Mummon tarinat pallosalamoiden tappamista ihmisistä ym. ukkosen aiheuttamista kauheuksista maaseudulla vuosikymmenien saatossa. “Aitta on kaikkein turvallisin paikka ukkosella. Siihen ei ole vielä milloinkaan salama iskenyt!”, vakuutti puolestaan Ukko lempeästi virnistäen.

Mummolassa meitä otti aina vastaan Mummon paistamien karjalanpiirakoiden, ruisleivän ja pullan tuoksu. Kiltti Mummo hääräsikin yleensä hiljaa keittiössä puheliaan ja voimakasluontoisen Ukon tarinoidessa äänekkäästi keinutuolissa. Ukolla oli voimakkaita mielipiteitä niin maanviljelyksestä kuin politiikastakin, joskin suhteellisen pian jutut yleensä kääntyivät tiettyihin sota-aikaisiin tapahtumiin. Puhetta tuli taukoamatta kuin radiosta eikä sitä hetken päästä enää kuunnellut kukaan. Tämä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän kiikkustuolissa autuaasti keikkuvaa, omille jutuilleen naureskelevaa Ukkoa. Ukon naurussa olikin jotain hyvin erikoista: voimakkaan savon murteen katkaisi vähän väliä tasainen tiettyä melodiaa systemaattisesti noudattava käkätys, jonka ilkikurista sävyä kuvasti poikamainen virnistys, joka oli niin leveä, että silmistä näkyi vain pienet viirut. Lisäksi Mummolan tunnelmaan kuului tuvan lattialla loikoileva lupsakka ajokoira, Romi, joka olikin elämäni ensimmäinen koira.

Ukon kuoltua joitakin vuosia sitten Mummolassa ei ole enää asunut ketään vakinaisesti. Mummo ei pystynyt jäämään yksin Viitaharjuun vaan hänen piti muuttaa kirkonkylään. Maalaistalon emännästä tulikin vielä vanhuuden päivillään tyylikäs kirkonkyläläisrouva! Kirkonkylään muutti Mummon kanssa myös vanha musta kissa, joka on nyt jo kuollut. Tilalla käy kuitenkin usein meitä sukulaisia lomailemassa, erityisesti kesäisin (joskaan itse en ehdi käydä siellä kovinkaan usein nykyään). Vierailijat hakevat tietenkin aina matkalla Mummon kirkonkylältä mukaansa, jotta tämä pääsisi vanhaan kotiinsa käymään mahdollisimman usein. Tänä viikonloppuna tilalla olikin paikalla väkeä kolmesta perheestä, kun ujosti hymyilevä Mummo sai päähänsä värikkään kukkaseppeleen 89-vuotispäivänsä kunniaksi.

Osallistun kansainväliseen 'Le français parlé des médias 2' -kollokvioon Québecissä 21.-23.6.2007. Kollokvion teema on tällä kertaa 'Les mises en scène du discours médiatique'. Oma esitelmäni kohdistuu prosodisten kuvioiden rooliin puhujan kannan ilmaisemisessa ja/tai korostamisessa ranskalaisten filosofien radiopuheessa. Tapahtuman järjestää Université Lavalissa toimiva puhekommunikaation tutkimusyksikkö 'Lab-O' (Laboratoire de recherche sur les stratégies de communication à l'oral).  

http://www.com.ulaval.ca/lab-o/colloque.php

Ti 19.6.2007

Odottelen Helsingin lentokentällä pitkän matkan alkamista (sairaan kalliin nettiyhteyden ääressä). Ensimmäinen lento on Frankfurtiin, sieltä sitten Montrealiin, ja Montrealista vielä sisäinen lento Québeciin. Montrealissa täytyy vielä tsekata matkatavarat uudestaan sisään, joten toivottavasti vaihto ei mene hirveän tiukille. Saattaa kyllä käydä aika hieman pitkäksi koneessa… Onneksi minulla on suhteellisen paljon luettavaa mukana, joten ehkäpä selviän.

Ke 20.6.2007

Vihdoinkin netin ääressä! Matka oli todella pitkä mutta meni kuitenkin ihan mukavasti. Vaihdoin konetta kaksi kertaa, mutta vaihdot olivat sen verran lyhyitä, että ei tarvinnut missään vaiheessa hengata kovin pitkään millään lentokentällä. Montrealissa vaihto oli vähän turhankin lyhyt. Lentokenttä oli ihan sairaan iso, jonot passin tarkastukseen olivat ihan hirveän pitkät, ja matkatavaratkin piti tsekata ulos ennen sisäistä lentoa (ja niitäkin piti tietenkin odotella jonkin aikaa). Onneksi lento Montrealiin oli kuitenkin perillä noin 20 minsaa etuajassa, joten lopulta minulla kuitenkin oli riittävästi aikaa ennen jatkoyhteyttä. Palvelu kaikilla lennoilla oli aivan loistavaa; sapuskaa lastattiin koko ajan eteen, joten mikäs siinä oli matkustellessa (eka lento oli Lufthansalla ja kaksi seuraavaa Air Canadalla). Minulla oli paljon luettavaa mukana, joten oikeastaan en ehtinyt pahasti tylsistyäkään missään vaiheessa. Lento Montrealista Québeciin tehtiin sellaisella pienellä koneella, jossa oli vain 36 paikkaa. En ole varmaan koskaan ollut niin pienessä koneessa! Se oli ihan siistiä.

Québecin lentokenttä tuntui todella vaatimattomalta sen Montrealin kentän jälkeen; vähän niin kuin joku Joensuun kenttä. Sieltä ei edes lähtenyt busseja mihinkään (tiedän: Joensuusta lähtee). Ehdin kuitenkin heti ekaksi taksijonoon (niiden kaikkien muiden 35 matkustajan edelle siis), joten eipä tarvinnut siinäkään kauaa odotella. Lämmintä oli eilen (ja on kai tänäänkin) 32 astetta, mutta ilma ei tunnu ihan niin kuumalta, koska aurinko on pilvessä ja on sateista (olisi kyllä varmaankin jokseenkin nihkeä keli treenata…; treenisali olisi varmaan kuin kasvihuone). Sain siis taksin nopeasti eikä se ollut edes kallis (ainakaan Suomen hintoihin nähden), mutta taksikuskin kanssa kävi vähän huonompi munkki: sellainen tummaihoinen luiseva ja viiksekäs kaveri, joka ehdotteli matkan lopuksi likaisia juttuja korvausta vastaan… (että pitikin mennä blondaamaan fleda juuri ennen tätä reissua, dääm!).

Majoitun Université Lavalin opiskelija-asuntolassa. Kollokvion osallistujille on varattu täältä oma kiintiö. Tietenkin on kätevää majoittua aivan yliopiston tuntumassa (ja lisäksi lähellä keskustaa), mutta on tämä kyllä jokseenkin ankea mesta: käytävä toisen perään täynnä pieniä koppeja vihreiden ovien takana. Kaikki huoneissakin on ihan vihreää. Sen sijaan käytävillä tulee vastaan enimmäkseen mustaa (tulee mieleen taannoinen HOAS:n asuntola Kontulassa…). Vessat ja suihkut ovat tietenkin käytävällä eikä mitään telkkaria ym. ylimääräistä mukavuutta myöskään ole. Mutta eipä tämä ollut kovin kallistakaan. Ja tänne sai kyllä erillistä maksua vastaan tämän nettiyhteyden, mikä on kyllä kätevää. Viereisessä rakennuksessa on ihan ok opiskelijarafla, joka oli auki jo aamiaisaikaankin.

Aikaero tuntuu edelleen vähän raskaalta: kello on täällä 7 tuntia vähemmän kuin Suomessa. Eilen saavuin tänne lopulta noin klo 19 paikallista aikaa. Väsytti tietenkin jonkin verran, koska kello oli siinä vaiheessa Suomessa jo 2 yöllä. Meninkin heti nukkumaan ja nukuin melkein putkeen aamuun asti. Siltikin nyt taas alkaa vähän nukuttaa, vaikka kello on täällä vasta 15.50 (Suomessahan kello onkin nyt jo 22.50). Täytyy kuitenkin yrittää pysytellä hereillä vielä muutama tunti, jotta saisin jollain tavalla kiinni täkäläisestä rytmistä.

Kollokvio alkaa siis vasta huomenna. Oli tosi hyvä, että tulin tänne vuorokautta aikaisemmin. Täten ehdin tänään hoidella erinäisiä käytännön asioita, kuten käydä ostamassa läppäriini oikeanlaisen piuhan, jotta pystyn käyttämään sitä myös täällä (sähkövirta on täällä 110 V). Minulla on kyllä esitelmäni PowerPointit mukana varmuuden vuoksi myös muistitikulla ja CD:llä, mutta äänitiedostojen toimivuuden kannalta on varmempaa vetää esitelmä omalta koneelta. Ja tietenkin tämän netin ja muun työskentelyn kannalta on myös hyvä, että pystyy käyttämään omaa konetta.

Kävin kävelemässä eräässä ostoskeskuksessa, joka on tässä lähellä. En tajua, miten niin monta hillittömän suurta naisten vaatekauppaa voi kannattaa! Ei täällä edes näy paljoakaan ihmisiä missään. Mutta kaupat ovat siis järjettömän suuria. Muutenkin kaikki on jotenkin kauhean suurta täällä ja kaikki tuntuvat liikkuvan vain yksityisautoilla. Kaikki tuntuu olevan suunniteltu siten, että ihmiset kulkevat autolla. Edes jalankulkijoiden liikennevalot eivät ainakaan tänään olleet käytössä. Sellainen muistikuva minulla oli Torontostakin (jossa kävin kesällä 2000) ja vaikka Québec City on selvästi pienempi paikka kuin Toronto, niin näköjään suhteellisen samanlaista on tuon liikennekulttuurin osalta. Samanlainen suurkaupungin fiilis kuitenkin puuttuu, mikä oikeastaan tekee tästä mestasta suhteellisen lattean, ainakin näin äkkisältään. En kuitenkaan ole vielä onnistunut kovin hyvin hahmottamaan tätä paikkaa kokonaisuutena, joten varmaankin käsitykseni kaupungista muuttuu vielä tulevien päivien aikana. Jos jaksan, lähden vielä tänäänkin katselemaan maisemia vähän tarkemmin.

Ihmiset puhuvat täällä ranskaa vähän eri tavalla kuin kuin Ranskassa. Välillä on jopa ollut hetkellisesti ongelmia ymm&
auml;rtää, mitä minulle sanotaan. Myös itsestä tuntuu oudolta puhua ranskaa jossain Pohjois-Amerikassa… Meinaan koko ajan alkaa vahingossa puhua englantia, vaikka melkein kaikki täällä todellakin ovat ranskankielisiä. Varmaan tähän tottuu pian, ja on kyllä mielenkiintoista nähdä (ja kuulla), minkälaista on täällä Kanadan ranskankielisellä alueella.

Harjoittelin tänään esitelmäni neljä kertaa läpi. Se menee jo aika sujuvasti. Keksin myös, että minun kannattaa laskea mielessäni kahteen jokaisen lauseen jälkeen ja vaikkapa kolmeen jokaisen paragrafin jälkeen. Siten rytmi pysyy hitaampana ja ihmiset pysyvät ehkä paremmin kärryillä. Ja esitelmä on sen verran lyhyt, että minun ei ole syytä kiirehtiä (joka kerta, kun olen harjoitellut, kesto on jäänyt pari minuuttia alle 20 minsan, joka on siis annettu maksimikesto). Ehkä käyn sen läpi vielä kerran tänään, kerran huomenna, ja mahdollisesti vielä kerran perjantaiaamuna. En kyllä usko, että harjoittelusta on enää hirveästi mitään hyötyä, mutta itsellä on parempi fiilis, jos harjoittelee. Ja täytyy kuitenkin vielä vähän yrittää panostaa siihen rytmiin; tahtia olisi nimittäin varaa hidastaa vielä vähän.        

Su 24.6.2007

Kollokvio on nyt loppunut. Oma esitelmäni oli perjantaina ja se meni ihan hyvin. Tekniikka toimi hyvin, eikä muitakaan kommelluksia tullut. Toisaalta en myöskään saanut mitään kovin rakentavaa palautetta (vain pari pientä yksityiskohtiin suuntautuvaa kommenttia, jotka kyllä olivat sinänsä ihan relevantteja). Koko sektio oli omistettu prosodia-aiheille, joten en ollut ainoa, joka puhui prosodiasta. Mutta kuitenkin me prosodistit olimme täällä vain pieni vähemmistö. Luulen, että aiheitamme pidettiin yleisesti ottaen niin teknisinä ja yksityiskohtiin suuntautuvina, että valtaosa porukasta ei tuntenut oloaan kovin kotoisaksi meidän sektiossamme. Oli siellä kuitenkin porukkaa jonkin verran paikalla (ihan ok määrä), mutta ei mitenkään hirveästi ja monet niistä "suurimmista guruista" eivät olleet paikalla (eivätkä he kyllä olekaan prosodia-alan guruja). TV-aiheet tuntuvat muutenkin olevan enemmän muodissa kuin radioaiheet (mutta radioaiheitakin oli kuitenkin selvästi enemmän kuin olin ajatellut; en ollut läheskään ainoa). Eli tiivistettynä: ihan hyvin se meni, mutta ei se nyt mitenkään ihan järisyttävän antoisa kokemus ollut.

Äh, nyt täytyy lähteä. Lähden vielä kollokvioporukan kanssa aamiaiselle ennen lähtöäni lentokentälle. Palaan vielä asiaan… 

(Myöhemmin samana päivänä): Jess, Québecin lentokentällä on ilmainen langaton nettiyhteys!! Siistii!! Ihme, että eivät ole vielä ehtineet oppia rahastamaan tällä (niin kuin kaikki eurooppalaiset kentät, joissa nettiyhteys maksaa jotain tyyliin 8 € / tunti….).

Parasta kollokviossa ja tässä reissussa yleensäkin on ollut se, että olen tutustunut uusiin ihmisiin. Kollokvio oli pienehkö, ja porukan sisälle pääsi täten syntymään tietty yhteishenki. Ja ehkäpä jotkut kuitenkin saivat ihan ok kuvan esitelmästäni, koska yksi ranskalainen tyyppi (Pariisin 'École supérieure des Télécommunications' -korkeakoulusta) pyysi minua eilen co-authoriksi yhteen artikkeliin, jota on ajatellut ehdottaa johonkin ranskalaiseen referee-julkaisuun. Hän tutkii itse TV-ohjelmia multimodaalisuusperspektiivistä ja tarvitsisi jonkun tutkimaan yhtä tiettyä ohjelmissa esiintyvää prosodista ilmiötä (koska ei itse ole lainkaan prosodisti mutta on ollut tunnistavinaan ohjelmista yhden mielestään mielenkiintoisen prosodisen ilmiön). Sanoin, että olen tietenkin kiinnostunut. Olisihan se hienoa päästä tekemään yhteistyötä jonkun kanssa (varsinkin, kun en ole vielä tehnyt yhtään yhteisjulkaisua) ja saada sitä kautta itsekin jonkinlaista tatsia multimodaalisuusjuttuihin, joita ei välttämättä muuten tulisi tutkittua.

Lisäksi kollokviossa oli oikein mukava seitsemän hengen "eurooppalainen jatko-opiskelijaporukka" (johon minäkin siis lukeuduin), joka majoittui yliopiston asuntolassa (kaikki osallistujat eivät majoittuneet siellä, koska se oli kuitenkin suhteellisen ankea mesta). Hengasin porukan kanssa jo torstai-iltana illanvietossa, joka pidettiin jossain kulttuurimuseossa (silloin porukkaamme tosin änkesi myös yksi pösilö kamerunlainen lehtori, joka koko ajan lähenteli minua ja yhtä saksalaista Barbaraa; taas yksi mustaihoinen tyyppi, jolla on pakkomielle blondeihin ja joita ei yhtään itseään hävetä avoin vonkaaminen, edes tieteellisessä kollokviossa; no, on kai niitä kaikenlaisia pakkomielteitä olemassa).

Eilen illalla kollokvion päättäjäis-barbequen jälkeen hengasimme taas porukalla Québecin keskustassa. Siellä olikin ihan hirveästi porukkaa ja hillittömät bileet pystyssä, koska oli Québecin kansallispäivän aatto. Oli ihan hienoa päästä mukaan kansallishenkiseen juhlatunnelmaan, vaikka periaatteessa en olekaan oikeastaan massabileiden ystävä.

Tänään aamupäivällä kävin vielä porukan kanssa aamiaisella yhdessä läheisessä pikkukorttelissa. Sen jälkeen olikin jo aika hakea tavarat asuntolasta ja lähteä lentokentälle. Ja täällä sitä nyt sitten odotetaan pitkän kotimatkan alkua: taas ensin sisäinen lento Montrealiin, sieltä pitkä yölento Frankfurtiin, muutama tunti odottelua Frankfurtin kentällä aamulla (#¤%&!), ja sieltä sitten vihdoin lento kotiin Helsinkiin. Saattaa olla jokseenkin ryytynyt olo siinä vaiheessa… Olen kuitenkin ajatellut vetää treenit maanantai-iltana Myllyssä, koska tässä on taas mennyt muutama päivä treenaamatta, ja toisaalta treenit saattavat auttaa taas pääsemään takaisin normaaliin rytmiin.     

Ma 25.6.2007

(Klo 7.19 Frankfurtin lentokentällä): Vitsit, että väsyttää… Lento Montrealista Frankfurtiin on nyt takana, ja nyt pitäisi tässä odotella jatkolentoa Helsinkiin. Sairaan tylsää. Harmi, että juuri tässä vaiheessa matkaa on tällainen pitkä vaihto. Mieluummin olisi vaikka odotellut Montrealissa (koska siinä olisi sentään ollut ihan vähän jotain eksotiikkaa), mutta tässä vaiheessa matkaa tahtoisi vain päästä mahdollisimman nopeasti kotiin nukkumaan. Ei tullut kyllä kovin paljon nukuttua koneessa. Ei siinä jotenkin vain saa hyvää asentoa. Ja juuri, kun olin jotenkin saanut unenpäästä kiinni, eteen lastattiin aamiainen, mihin sitten tietenkin heräsin. Tämä Frankfurtin kenttä on muutenkin tosi tylsä ja kallis mesta; on tullut vaihdettua konetta täällä aika usein. Ja nettiyhteys maksaa tä&auml
;llä peräti 12 euroa tunnissa. Ihan järjetöntä.

(Klo 15.15 kotona Kalliossa): I'm back!! Jess, pitkä matka takana. Muuten meni lopulta ihan hyvin, mutta kassini (se sininen treenikassini)  repesi ruumassa. Onneksi sieltä ei (kai) tippunut mitään tavaroita ulos, mutta toinen sivutasku on kyllä mennyttä (#¤%&!). Mutta kiva olla taas kotona. Jess. Nukuttaa ihan järjettömästi. Pakko ottaa vielä "pienet" nokoset ennen treenejä (vaikka ei ehkä pitäisikään nukkua ainakaan kovin pitkään, jotta tottuisi taas tähän Suomen rytmiin).