La 5.4.2008

Jätin eilen iltapäivällä väitöskirjani tiedekunnan kansliaan esitarkastukseen. Tilanne oli enemmänkin stressaava kuin helpottava: aloin jo tiedekunnan kansliassa selailla pakkomielteisesti niteitä läpi ja tarkistaa moneen kertaan, että kaikki osat varmasti tulivat mukaan… Sen jälkeen mietin koko illan, että olinhan minä nyt varmasti tarkistanut, että kaikki äänifailit varmasti olivat niillä rompuilla… (Olin tarkistanut sen eilen ainakin neljään kertaan.) Lopulta totesin, että kyllä minä nyt varmasti olin tarkistanut lähtiessä, että kaikki failit olivat tallentuneet ja että kaikki paperit olivat varmasti mukana. Mutta sen sijaan EN muistanut enää tiedekunnan kansliassa tarkistaa, että ne CD-ROM-levyt varmasti olivat SISÄLLÄ niissä kuorissa, jotka jätin… Ei hemmetti, mitä pakkomielteistä sekoilua. Olisi voinut kuvitella, että olisin eilen ollut tosi vapautunut ja rentoutunut. Olin kuitenkin koko illan ihan hermona ja pyörittelin mielessäni mitä kummallisimpia skenaarioita. Ajatukset jotenkin jumittuivat tosi erikoisille raiteille ja tuli melkeinpä ahdistunut olo. Lopulta nukahdin joskus kymmenen aikaan vaatteet päällä sohvalle ihan kummalliseen asentoon.

Tänään olo on vähän rennompi. Teki hyvää treenata tänä aamuna. Alan jo hyväksyä ajatuksen, että kaipa ne kaikki paperit ja failit tuli todellakin jätettyä tiedekuntaan. Ja vaikka jotain olisikin unohtunut, niin asialle ei voi enää mitään, eikä se nyt mikään maailmanloppu kuitenkaan ole: jos jotakin tosi olennaista on unohtunut, niin eivätköhän esitarkastajat sitten pyydä sitä minulta jossain vaiheessa.

Vähän on kuitenkin tällä hetkellä sellainen “synnytyksen jälkeinen masennus” -fiilis. Kun piti jättää oma vauva sinne vieraiden käsiin moneksi kuukaudeksi… BYÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHH!!!

Mutta eiköhän tämä tästä. Onneksi tekemistä todellakin riittää.

Ke 2.4.2008

Ihastuin jotenkin tähän yhteen Moskovan-kuvaan. Siis tuo kuvaaja on aivan käsittämättömän taitava! Tuossa kuvassa on siis tavoitettu täydellisesti se hetki ja se fiilis… Täydellinen keskittyneisyys ja intensiivisyys. Täydellinen tietoisuus jokaisesta sekunnin tuhannesosasta ja sydämen lyönnistä.

Ma 31.3.2008

Joku kuvaaja, jota en tunne, antoi minulle DVD:llä monta kuvaa Moskovan-leiriltä. Tässä niistä muutama:

Sarja: Christianin ukena

1) Hyökkäys (jodan tsuki)

2) Vastaanotto (väärä hyökkäys… oho!)

3) Atemi

4) Heitto lähtee…

5) Ja meitsi lentää (näin siinä AINA käy…!)

Christian ja minä seuraamassa muiden tekemistä

Minä ja Pikku-Anton tekemässä "pyörähdys-kotegaeshia"

Suwariwaza kokyo-ho

Aino Sofia 

Su 30.3.2008

Isosävin Johannan ja Jannen pieni tyttö sai tänään kasteessa nimen Aino Sofia. Ihana nimi! Onneksi olkoon! =)

Su 30.3.2008

Lohikosken Pian ja Jusan poika sai tänään virallisesti nimensä Vartiokylän työväentalolla järjestetyssä nimiäisjuhlassa: pojan nimeksi tuli Miska Vilhelm Akseli. Miska-nimen jo tiesimmekin. Pia oli kuulemma jo kauan sitten päättänyt, että jos hän joskus saisi pojan, tämän nimeksi tulisi Miska. Nimi perustuu toisaalta Pian isän nimeen ja toisaalta Moskovan olympialaisten maskottiin, Miska-nalleen, josta Pia kuulemma piti kovasti lapsena (kuten minäkin). Vilhelm-nimi puolestaan on Jusan toinen nimi ja kulkee muutenkin Jusan suvussa (nimi tulee kuulemma muinaissaksasta ja tarkoittaa kypärän kantajaa). Akseli tulee tietenkin Täällä Pohjantähden alla ja Akseli ja Elina -elokuvien sankarin, Akseli Koskelan, nimestä. Kuullessani tuon kolmannen nimen meinasi kyllä tippa tulla linssiin; olen itsekin pienestä pitäen ollut Täällä Pohjantähden alla ja Akseli ja Elina -elokuvien suuri ystävä. Paljon suuria merkityksiä pienen miehen nimessä… *niisk*

Helsingin Sanomissa oli keskiviikkona 26.3.2008 hyvä juttu stuntin ammatista. Jutussa haastateltiin vanhaa aikidokaveriani, H-P Virkkiä, jonka kanssa on tullut (ja tulee tietenkin edelleen) treenattua ja tehtyä monta monituista treenimatkaa 90-luvun alkupuolelta lähtien… Erityisen hyvin muistan H-P:n joiltakin Ranskan- ja Ruotsin-matkoilta sekä Helsingin Urheilutalolla pidetyistä aamutreeneistä, joissa kävin urheilulukioaikoinani. Artikkelissa vilahtaa myös Tung Bui, joka on siis (kuten kaikki jo tietävät) erittäin kyvykäs Martial Arts -näyttelijä ja toivottavasti tuleva action-tähti Hollywoodissa (toistaiseksi hän siis vielä ohjaa akrobatiatreenejä meillä Finn-Aikissa – lukuisten muiden prokkistensa ohessa tietenkin). 

Jess! Hyvä jätkät! Tosi hyvää näkyvyyttä teidän jutuille!! =)

Lainaan artikkelin sisällön tähän:

Stuntti onnistuu ollessaan huomaamaton (HS, 26.3.2008, s. C6)

Päivän tekijä: Harri-Pekka Virkki on monen pikkupojan unelma-ammatissa

"Minä lyön sinua päähän, ja sitten heitän sinut lattiaan," ohjeistaa stuntti Harri-Pekka Virkki oppipoikaansa Tung Buita. Virkki suunnittelee taistelukoreografioita Robin Hood -näytelmää varten. Lyönnit sovitaan etukäteen tarkkaan, ja kaksikon taistelu soljuu sulavasti. Perusnäyttelijän perehdyttäminen taistelukohtauksiin veisi päiviä.

"Monet nuoret ottavat minuun yhteyttä, kuvaavat itseään rämäpääksi, kertovat haluavansa stuntiksi. Rämäpäisyys on harhaluulo. Stuntin työ tähtää turvallisuuteen, ja vaatii pitkäjänteisyyttä", Virkki kertoo.

Virkillä on näppinsä pelissä lähes kaikissa suomalaisissa menestyselokuvissa, Miehen työstä Risto Räppääjään. Viisitoistavuotisen uransa aikana Virkki on tehnyt stuntteja elokuvien lisäksi televisiosarjoihin, mainoksiin, teatteriin ja musiikkivideoihin. Mies ei itsekään muista kaikkia projektejaan.

Stuntit toteuttavat temppuja näyttävistä räjähdyksistä pieniin kompastumisiin. "Taistelulajien lisäksi hyvän stuntin pitäisi hallita niin pyrotekniikkaa, erikoistehosteita, putoamista kuin autonkäsittelyä", Virkki listaa.

Elokuvaa tai teatteria tehtäessä tempun tärkein tehtävä on tarinan tukeminen. Liian näyttävä temppu pistää katsojan silmään.

"Stuntin työ on onnistunut, kun sitä ei huomaa. Kun minulle tullaan sanomaan, etten nähnyt sinua elokuvassa, tiedän onnistuneeni," Virkki kertoo.

Alalla ei ole koulutusta, lukuun ottamatta 90-luvulla järjestettyä kurssia, jonka myös Virkki kävi. Sijaisnäyttelijän työn saloihin pääsee tutustumaan avustajana.

"Fyysisesti lahjakas ihminen saattaa jäätyä, kun kamerat pistetään käyntiin. Siksi on tärkeää opetella kuvauspaikalla toimimista avustajana."

Suomalaiset sijaisnäyttelijät voi laskea kahden käden sormilla. Töitä on tarjolla kausiluontoisesti, harva viipyy epävarmalla alalla pitkään. Monella on kakkosammatti.

"Tajusin jo varhain, ettei tällä työllä hankita omakotitaloa. Mutta on tämä kuitenkin pikkupojan unelma-ammatti", Virkki virnistää.

Aishi Zidan

Pe 28.3.2008

Uusfilologisen yhdistyksen (UFY:n) perinteinen Nuorten tutkijain ilta pidettiin eilen laitoksemme tiloissa Helsingin yliopiston Metsätalossa, Kaisaniemessä. Perinne on, että tilaisuudessa puhuu kolme nuorta tutkijaa, joista yksi edustaa anglistiikkaa, yksi romanistiikkaa ja yksi germanistiikkaa.

Tällä kertaa anglistiikkaa edusti Minna Korhonen, jonka esitelmä käsitteli aihetta "Australianenglantia 2000-luvulla: sosiaalinen vaihtelu ja kieliasenteet". Esitelmä oli mielestäni hyvin havainnollinen ja hauskasti esitetty, ja siitä sai hyvän yleiskuvan tutkimuksesta. Itse en ennestään tiennyt mitään australianenglannista, joten Minnan esitelmä oli mielestäni oikein avartava.

Germanistiikkaa edusti Mikko Kervinen, joka puhui aiheesta: "Laulutekstien kääntäminen semioottis-käännöstieteellisellä mallilla tulkittuna -esimerkkeinä laulutekstikäännökset saksasta suomeen". Mikon väitöskirjatutkimus on vasta alkuvaiheessa, joskin hän on jo tutkinut samaa aihetta gradu- ja proseminaaritöissään. Esitelmä ei ilmeisesti tästä syystä vielä sisältänyt konkreettisia esimerkkejä. Esitys oli kuitenkin hyvin selkeä, ja tutkimuksen tausta ja tavoitteet tulivat siitä hyvin esille. Mielestäni Mikon tutkimusidea on omaperäinen ja mielenkiintoinen. Olen itsekin tutkinut puheen ja musiikin suhdetta, joskin hyvin erilaisesta näkökulmasta. Pohdin kuitenkin Mikon esityksen aikana, miten prosodiatutkimuksen teorioita, tuloksia ja ehkä joitakin menetelmiäkin voisi käyttää hyväksi tällaisessa tutkimuksessa.

Romanistiikan alan esitelmän piti Langnet-kaverini Eeva Sippola, joka on espanjalaisen filologian jatko-opiskelija laitoksellamme. Eevan esitelmän otsikko oli "Filippiinien espanjalaisen kreolin kieliopin kuvauksesta", ja se käsitteli Filippiineillä puhuttavaa katoamisuhanalaista chabacano-nimistä espanjan kreolikieltä. Eevan aihehan on ihan älyttömän mielenkiintoinen, ja tutkimuksen kontribuutio tulee varmasti olemaan todella suuri. Olen tietenkin kuullut Eevan esitelmiä jo aiemminkin, joten aihe ei ollut minulle aivan uusi. Aina kuitenkin tulee jotakin uutta esille, ja Eevan esiintymistyylihän on hyvin selkeä, rauhallinen ja miellyttävä seurata (kunpa itsekin pysyisin joskus niin rauhallisena…). Eniten tällä kertaa kiinnitin huomiota Eevan mainitsemaan Basic Linguistic Theory -nimiseen teoriaan, jossa painotetaan kielen kuvaamista selittämisen sijaan, tehdyn kuvauksen informaaliutta ja sen motivaation saamista itse kielestä, nimenomaan käsitellystä aineistosta. Pidin tätä lähestymistapaa erittäin mielenkiintoisena, koska sillä vaikuttaa olevan selviä yhtymäkohtia keskustelunanalyysiin. Tilaisuuden jälkeen keskustelinkin aiheesta Eevan kanssa ja päädyimme siihen, että tällainen aineistopohjainen informaali kuvaus on itse asiassa eksaktimpaa ja "todenmukaisempaa" kuin formalisoinnit, joissa jo pelkkä formalisointi edellyttää tulkintaa ja vahvaa reduktiota. Lisäksi formalisointien avaaminen edellyttää jälleen uutta tulkintaa ja voi täten edelleen "vääristää" alkuperäistä sisältöä. Kummassakin lähestymistavassa (BLT ja KA) pidetään myös tärkeänä sitä, että kuvaukset perustuvat aineistoon, joka on selkeästi esillä analyysien varmistamista tai kyseenalaistamista varten. Minun täytyykin siis ehdottomasti pitää mielessä tuo Basic Linguistic Theory jatkoa ajatellen. 

Esitelmätilaisuuden jälkeen lähdimme vielä pienellä porukalla Pääkonttori-nimiseen ravintolaan syömään. Mukana oli Juhani ja kolme muuta proffaa/emeritusta, esitelmöitsijät ja meitsi. Aterian aikana ehdin vielä jutella Eevan kanssa aika pitkään tämän Filippiinien-reissusta sekä omista suunnitelmistani ja väitöskirjani tilasta. Oli ihan rentouttavaa, kun pystyi istuskelemaan rauhassa ja ottamaan lasin punaviiniäkin, koska en tänä aamuna poikkeuksellisesti vetänyt treenejä klo 7.15… (koska minulla on muutama tikki päässä tällä hetkellä, enkä siksi saa urheilla).

Itse pidin esitelmän UFY:n Nuorten tutkijain illassa keväällä 2006. Tilaisuudesta jäi oikein hyvät muistot (pidin sitä hyvin kannustavana), ja uskon lisäksi, että nimenomaan tuota esitelmää varten valmistelemani väitöskirjatutkimukseni yleisesittely auttoi minua myöhemmin samana vuonna järjestetyssä Langnetin haussa. Myös väitöskirjani yhteenveto-osan ensimmäiset sivut pohjautuvat vahvasti nimenomaan UFY:n esitelmääni. 

To 27.3.2008

Ostin tänään uuden kännykän hajonneen tilalle, joten minut tavoittaa taas kännykästäkin. (Myönnän, että uutta kevyttä, litteää ja trendikkäältä vaikuttavaa sony-ericssoniani näperrellessäni koin tiettyä materialistista nautintoa…)   

Pe 28.3.2008

Vitsit, että on muuten tekstareiden lähettäminen kummalista, kun on tottunut nokialaiseen logiikkaan… Dääm… Jos siis vastaan tekstareihin jotenkin kummallisesti ja/tai viiveellä, niin ei kannata ihmetellä.

Puhelimista vielä sen verran, että työpuhelinnumeroni vaihtui tänään, kun muutin saman huoneen sisällä oven vierestä ikkunan viereen. Uusi työnumeroni on: 09-191 23171.

Olen Helsingin yliopiston rahastojen juhlassa keskiviikkona 26.3.2008 alkaen klo 14.00 ja sen jälkeen yliopiston vuosipäiväjuhlassa alkaen klo 16.00.

To 27.3.2008

Eiliset juhlat menivät kumpikin ihan mukavasti. Rahastojen juhlaan osallistuin Erkki Hannikaisen stipendirahaston stipendiaatin ominaisuudessa ja sain siellä stipendikirjan matka-apurahasta, jota olin hakenut viime vuonna toista Aix-en-Provencen reissuani varten. Stipendikirjat jakoi yliopiston rehtori, Ilkka Niiniluoto. Rehtorin puheen ja stipendikirjojen jaon lisäksi ohjelmassa oli Ylioppilaskunnan kvartetin esitys ja pieni coctail-tilaisuus. Juhla pidettiin Helsingin yliopistomuseo Arppeanumissa, Snellmaninkadulla.

Rahastojen juhlan jälkeen oli yliopiston vuosipäiväjuhla, joka pidettiin päärakennuksen juhlasalissa. Myös kaikki rahastojen stipendiaatit oli kutsuttu sinne, joten minäkin olin mukana. Tilaisuus oli juhlallinen ja muodollinen, ja siellä oli paikalla paljon arvovaltaista väkeä. Tunnelma oli kuitenkin mielestäni ihan mukava. Ohjelmassa oli musiikkiesityksiä, puheita ja yliopiston palkintojen jako. Rehtorin lisäksi tilaisuudessa puhui toimitusjohtaja Sixten Korkman sekä J. V. Snellman -palkinnon saaja. J. V. Snellman -palkinnon lisäksi jaettiin Eino Kaila -palkinto sekä väitöskirjapalkinnot erityisen ansiokkaasta väitöskirjatyöstä kolmelle viime vuonna väitelleelle tutkijalle. Kaikki palkitut henkilöt vaikuttivat rehtorin lukemien perustelujen mukaan erittäin ansioituneilta ja palkintojen jakotilanne oli mielestäni jotenkin vaikuttava, jopa suorastaan liikuttava.

Minun osaltani hauska lisä tilaisuuteen oli se, että siellä esiintyi mm. Savolaisen osakunnan kuoro, jossa laulaa mm. serkkuni, Eveliina. Olinkin jo pitkään suunnitellut meneväni kuuntelemaan jotakin "Eveliinan kuoron" esitystä, mutta aina on lopulta ollut muita esteitä. Nyt siis lopulta tarjoutui tilaisuus kuulla Savolaisen osakunnan kuoron laulua, joka sujuikin mielestäni aivan mahtavasti! Teki mieli alkaa töniä vieressä istuvia ihmisiä ja kuiskata: "Hei tuo yksi tuolla on serkkuni!" Täytyy vielä mainita, että Eveliina opiskelee Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa käsityönopettajaksi. (Todellakin! Minulla siis todellakin voi olla serkku, joka on hyvä käsitöissä ja kuvaamataidossa… Vaikka ei kyllä uskoisi… Mielenkiintoinen geenien epätasainen jakautuma saman suvun sisällä siis…).

Varsinaisen juhlan jälkeen oli vielä coctail-tilaisuus, joka olikin vielä selvästi suurempi kuin rahastojen juhlan jälkeen. Tarjolla oli vaikka mitä kaikkea syötävää, ja juotavaakin. Näin coctail-tilaisuudessa myös laitoksemme johtajan, Mervin, jonka kanssa ehdin siinä jutellakin jonkin aikaa. Hieman omaa juhlimistani rajoitti luonnollisestikin se, että vedin vielä eilen illalla treenit Myllyssä. Mutta ei se oikeastaan haitannut. Hyvät pileet, jotka toivat mukavaa vaihtelua ja inspiraatiota arkiseen aherrukseen.

Olen treenimatkalla Moskovassa 21.-25.3.2008.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Pe 21.3.2008 (ennen matkaa)

Lähtö on tänä iltana kuuden aikoihin. Nyt on vasta iltapäivä. Mietin tässä kuitenkin äsken yhtä asiaa, josta tekee mieli mainita jotakin tässä blogissakin, vaikka asia ei sinänsä liity mitenkään tämän blogimerkinnän muuhun teemaan (eli Moskovan-matkaan). Törmäsin nimittäin eilen illalla eräänlaisen konfliktitilanteeseen, jossa huomasin toimivani ihan vahingossa ikään kuin aikidon periaatteiden mukaisesti. Kyse oli työasiasta, joka liittyi SKY Journaliin: eräs kirjoittaja vastasi vihaisena kuin ampiainen aiemmin samana päivänä hänelle lähettämääni viestiin, jossa olin ilmoittanut, että kyseisen kirjoittajan ehdottama lastu on hyväksytty julkaistavaksi suurin muutoksin. En ollut ollenkaan osannut odottaa kirjoittajalta negatiivista reaktiota, koska hänen tekstinsä oli kuitenkin hyväksytty julkaistavaksi, joskin melko suurin muutoksin. Kirjoittaja kuitenkin selvästikin otti saamansa kritiikin hyvin henkilökohtaisesti ja reagoi vaadittaviin muutoksiin hyvin primitiivisesti erittäin hyökkäävällä, loukkaavalla ja lapsellisella viestillä, joka oli siis osoitettu minulle, vaikka olen "vain" toimittaja ja siis vain eräänlainen välikäsi arviointiprosessissa.

Anyway, ensin olin tietenkin yllättynyt ja loukkaantunutkin saamastani vastauksesta, ja mieleni teki vastata takaisin samalla mitalla. Teki siis mieli vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä, tai vaihtoehtoisesti kääntää vain selkä koko asialle. Lopulta kuitenkin vastasin viestiin lyhyesti hyvin ystävälliseen sävyyn: kiittelin kirjoittajaa nopeasta vastauksesta, totesin, että tilanne on tällä selvä, toivottelin hyvää jatkoa, jne. Ohjasin siis vastustajan hyökkäyksen voiman pehmeästi pois vahingoittamatta häntä ja pyrin täten viemään häneltä hyökkäyshalun sen sijaan, että olisin pyrkinyt "eliminoimaan" hänet esim. uhoamalla kärkevästi takaisin tai ignoroimalla hänet kokonaan. Uutta hyökkäystä ei enää tullut, ja itselleni tuli lopulta ihan hyvä olo, koska olin mielestäni pystynyt ratkaisemaan tilanteen rauhanomaisesti puolustautuen – hyökkäämättä takaisin ja sortumatta kuitenkaan itse hyökkäyksen alle.

On se aikido kyllä vaikea laji, kun sen soveltaminen käytännön elämään vaati 20 vuotta harjoittelua! Monta kertaa olenkin ehtinyt kävellä suoraan päin vastustajan hyökkäystä, jäänyt jumiin toisen otteeseen tai hyökännyt itse suin päin ja tömähtänyt sen jälkeen tatamiin kuin perunasäkki. Nuorempana usein vastasin hyökkäykseen hyökkäyksellä. Välillä voitin ja välillä hävisin. Jälkikäteen fiilis oli kuitenkin aina yhtä huono. Viime aikoina olen myös oppinut kääntämään selkäni. Fiilis on silloin jälkikäteen hieman parempi (koska voi sanoa itselleen, että "ei alentunut hyökkääjän tasolle" tai "lähtenyt mukaan leikkiin", tms.), mutta kuitenkin asia jää usein silloin hieman vaivaamaan alitajuntaa ja tulee kuitenkin sellainen olo, että ei ole pystynyt selvittämään tilannetta vaan ainoastaan pakenemaan siitä. Taitavimpia aikidokia ovatkin todellakin ne, jotka pystyvät ohjaamaan kovankin hyökkäyksen pehmeästi pois, eivätkä pyri "eliminoimaan" hätiköiviäkään hyökkääjiä vaan ainoastaan näiden hyökkäyshalun. Ideaalisestihan aikidossa ei ole lainkaan voittajaa ja häviäjää, vaan ainoastaan "harmonisen voiman" avulla selvitetty tilanne.

Hienoa aikidossa on myös se, että hyökkäämme toisen kimppuun vain harjoituksen vuoksi. Täten pystymme kontrolloimaan omia hyökkäyksiämme harjoittelun myötä yhä paremmin ja olemme koko ajan tietoisia niiden oikeutuksesta.

Kaikkihan me aikidokat tiedämme, että "harmonisen voiman tie" ei läheskään aina toteudu edes harjoituksissa, saati sitten "tosielämässä", mutta nyt (20 vuoden harjoittelun jälkeen…) alan todella ymmärtää, mitä lajin nimi (aikido = harmonisen voiman tie) todella käytännössä tarkoittaa, ja miksi sitä kannattaa ehdottomasti harjoitella.

La 22.3.2008 (Moskovassa)

Olipas pitka paiva… Lahdin eilen illalla kuuden aikaan Helsingista yojunalla tanne Moskovaan, samaa matkaa nuoren aikido-oppilaani, Aino Mannisen, kanssa. Matka meni hyvin, mutta eihan yojunassa koskaan pysty hirvean hyvin nukkumaan. Aamulla piti nousta aikaisin ja lahtea raahautumaan metrolla Shabolovskayaan, toiselle puolelle Moskovaa. Myohastyimme aika paljon aamutreeneista, mutta ehdimme kuitenkin sinne mukaan noin tunniksi, ja illalla treenattiin taas pari tuntia. Harjoitusten valilla oli graduointi eli vyokoe, jossa Aino suoritti 1. dan mustan vyon! Koe meni aivan erinomaisesti, vaikka Aino sai parikseen itseaan selvasti isokokoisemman miehen. Christiankin kehui Ainon suoritusta. Olin haljeta ylpeydesta! =)

Treeneissa oli tosi kova taso. Treenasin koko ajan hyvien parien kanssa. Pikku-Anton on taas edistynyt aivan hurjasti. Treenasin hanen kanssaan sita yhta Tissier'n hankalaa pyorahdys-kotegaeshia, ja han teki sen todella ketterasti (itseltani se tuntui menevan valilla ihan pain hanuria). Muutenkin fiilis tatamilla oli tosi hyva. Hieman ryysista tietenkin oli, mutta ei sekaan hirveasti haitannut. On myos tietenkin ollut kiva nahda kaikkia tuttuja: Christiania, Mishaa, Antoneita (kumpaakin), Ludmillaa, Lenaa, Sashaa, Alekseita, jne. Nyt olemme pitkan paivan jalkeen hotellissa. Kivaa paasta lopultakin vahan lepaamaan.

Su 23.3.2008 (Moskovassa)

Pitka paiva taas takana. Treenit menivat kivasti, vaikkakin tatamilla oli tosi ahdasta. Koko ajan tuli hittia joka suunnasta. Valilla treenasimme kahdessa ryhmassa, jolloin pystyi heittelemaan kunnolla. Muuten piti treenata hitaasti. Toisaalta se oli hyva; valilla on tosi hyodyllista harjoitella hieman hitaammin, koska silloin pystyy keskittymaan paremmin fiilikseen ja synkronoimaan paremmin omat liikkeensa parin liikkeisiin. Hetkittain paasinkin aivan mielettoman hyvaan treenifiilikseen harjoitellessani Mishan ja Ludmillan kanssa: liikkeemme olivat taydellisessa synkroniassa, eika kontakti valiltamme katkennut hetkeksikaan. Aivan mielettoman hyva fiilis siis. Niin edistyneiden parien kanssa joutuu myos joka hetki keskittymaan ihan taysia, koska pienikin kommahdys rikkoisi synkronian ja tulisi heti selvasti esiin. Mutta siis esim. Mishan kanssa harjoittelu on todellakin minun nakokulmastani katsottuna aikidoa parhaimmillaan: pehmeaa, voimakasta, intensiivista, noyraa, etsivaa, kunnioittavaa ja sataprosenttisen keskittynytta joka hetki. Sellaista hetken tiiviytta, jossa yhdistyvat kehon ja mielen intensiivinen yhteistyo ja synkronia parin liikkeiden kanssa, kohtaa harvoin. Aikidon harjoittelu parhaimmillaan on lahella meditatiivista tilaa, jossa kuitenkin mielen keskittymisen ja hallinnan lisaksi on kyse liikkeiden yhdistamista mielen intentioihin ja parin liikkeisiin. Ei ole hel
ppoa! Mutta kun se hetkellisesti onnistuu… Sita varten on kannattanut kuluttaa tatameja lahes 20 vuotta!

Hetkittain myos lensi Lehtinen aika nopeasti ja rajahtavasti, kun Tissier pisti meitsia vahan menemaan… Tekniikka-demonstraatiot Tissier'n kanssa ovat myos todella intensiivisia hetkia, joskaan niiden yhteydessa ei oikein voi puhua mistaan meditatiivisesta tilasta…Keskittymisen ja hetken intensiivisyyden kannalta tilanteet ovat yhta tiiviita kuin parhaat harjoittelusessiot, mutta liikkeiden synkronian osalta ei voi sanoa samaa… Tissier'n liikkeet ovat nimittain niin mielettoman nopeita, rajahtavia ja ennalta arvaamattomia, etta niita taytyy vain yrittaa seurata parhaansa mukaan ja yrittaa pysya ehjana. Mutta tietenkin niista tilanteista oppii aina tosi paljon (tanaankin opin monta tosi hyvaa pointtia), ja niiden jalkeen on tosi hyva fiilis. On myos todella poikkeuksellinen fiilis lentaa Tissier'n heitosta: niissa on niin kasittamaton voima, nopeus ja tarkkuus, etta se yllattaa minut edelleen. Esim. Tissier'n shihonage lahtee niin rajahtavasti, etta olo on kuin elavalla tykinkuulalla. Kuitenkin heitoista tulee (yleensa) alas ihan kevyesti.

Mutta ei paiva koko aika ihan helpostikaan mennyt. Yhteen vanhaan kunnon testailijaan nimittain tormasin: yksi kundi tuli hakemaan minua treenaamaan ja yritti koko ajan blokata liikkeitani. Mutta sekin tilanne oli lopulta ihan opettavainen. Ensin meinasin hermostua, mutta sitten vain paatin hyvaksya tilanteen sanoen itselleni, etta "no, katsotaan sitten, pystynko tekemaan taman vai en". Lopulta selvisin siita ihan hyvin, eika mitaan sattunut. Taytyy siis vain ottaa hankalatkin tilanteet sellaisinaan ja yrittaa noyrasti ja hermoilematta selvita niista parhaansa mukaan.

Ma 24.3.2008

Tana aamuna oli jotenkin ryytynyt ja jaykka olo. Pari edellista paivaa alkoivat jo tuntua vanhoissa jasenissa, ja olin nukkunut yon vahan huonosti. Treenien alussa teinkin lahinna kevyiden parien kanssa ja yritin tavallaan vahan vetristella itseani rauhallisesti tatamin reunamilla. Tissier loysi minut kuitenkin nopeasti sieltakin ja tuli heittelemaan minua ihan taysilla iriminagella. Siina sita sitten vetristyikin aika nopeasti… Ja seuraavassa hetkessa olinkin jo ukena tekniikka-demonstraatiossa, eli se siita kevyesta aloituksesta sitten… Itse asiassa han tahtoi demonstroida uken roolia ja hyokkasi siksi itse ensin minulle muutaman kerran. Etta pitaakin aina joutua johonkin tuollaiseen juuri silloin, kun on paikat ihan jumissa ja nukuttaa. Siina tulikin sitten kaytya 250 ihmisen ja ties kuinka monen kameran edessa lapi kaikki meikalaisen iriminage-tekniikan puutteet. Joka kohdassa oli Tissier'n mielesta jotakin vikaa, ja tekniikka tyssasi aina siihen. Ja lopuksi sitten viela lentelin itse siella edessa kuin leppakeihas, kun Christian paatti viela demonstroida erilaisia iriminage-muotoja meitsilla. Ja kun demonstraatio (lopulta) loppui, ja olisin tahtonut pienessa v#$%&*ksessa ja vasyneena treenata loysasti jonkun kaverin kanssa, joku yli-innokas nuorimies ryntasi hakemaan minua treenaamaan, ja jouduin sitten treenaamaan hanen kanssaan iriminages ihan SAIRAAN pitkaan ihan taysia. Tilaa oli aivan liian vahan, mutta silti vain piti tehda ihan taysia koko ajan. Ihan sairaan ryydyttavaa ja arsyttavaa. Onneksi sen jalkeen paasin treenaamaan joksikin aikaa ruotsalaisen Germanin kanssa, ja otimme aika kevyesti.

Iriminagen jalkeen treenasimme taiataria. Se oli ihan kivaa. Lentelin siinakin Tissier'n ukena edessa pariin otteeseen, mutta se meni ihan hyvin. Tissier'n taiatari on mielestani tosi miellyttava. Siina paasee tekemaan sen taaksepain leijaavan ukemin, jota olin juuri vetanyt Kuopiossakin ja jonka tekemisesta tykkaan tosi paljon, jos heitto on hyva. Lopuksi teimme yhteen menoon ihan sikapitkaan kotegaeshia. Treenasin sita eraan siperialaisen pojan, Michaelin, kanssa. Treenasin hanen kanssaan ekaa kertaa, ja se oli TODELLA vaikuttavaa! Kaveri on ehka noin 20-vuotias ja tekee aivan mielettoman hyvin, vaikka ei kuulemma ole edes treenannut viela kovin pitkaan (ja treenaa siis jossakin seurassa Siperiassa…). Hanen tekniikkansa on todella voimakasta, mutta kuitenkin teknisesti suhteellisen puhdasta (hieman liikaa tekniikka tosin kohdistui ranteisiin ja jouduin koko ajan vahan varomaan, etta ranteeni eivat hajoa). Menimme treenaamaan tatamin reuna-alueelle, jossa oli aika paljon tilaa, ja teimme koko ajan IHAN taysia! Siis ihan taysia! Hanen heittonsa olivat niin voimakkaita ja hyvia, etta lahdin niihin melkein yhta vikkelaan kuin Christianin heittoihin ja suunnilleen paiskauduin tatamiin joka kerta (en edes paassyt sielta suoraan ylos). Ukena han liikkui pehmeasti ja sujuvasti, joten saimme pidettya ripeaa rytmia ylla koko ajan. Meilla oli niin kova vauhti paalla, etta ihmiset kaikkosivat ympariltamme antaen meille tilaa (koska alle ei olisi kenenkaan kannattanut jaada…). Ja siis se sessio vain jatkui ja jatkui ja jatkui. Olin ihan finaalissa! Jalat ihan hapoilla ja hiki valui virtanaan. Kohta olisi jo ollut pakko antaa vahan periksi ja hiljentaa tahtia, mutta onneksi sitten lopultakin Christian herasi talviunesta ja vaihtoi tekniikkaa. Vika tekniikka oli onneksi joku ihan kevyt juttu, ja tein senkin varmuuden vuoksi yhden pikkukundin kanssa (hankin oli kylla yllattavan hyva, mutta painoi varmaan puolet vahemman kuin mina, ja ulkonaosta paatellen olen aloittanut aikidon treenaamisen noin 10 vuotta ennen hanen syntymaansa).

Treenien jalkeen kavin Ainon ja Lenan kanssa Kurskayassa syomassa ja pyorahtamassa eraassa budoliikkeessa (jossa ei ollut mitaan). Myohemmin mina ja Aino lahdimme viela keskustaan kavelemaan. Kavimme Punaisella torilla, kiersimme Kremlin ja palloilimme vahan aikaa siina eraassa suuressa maanalaisessa ostoskeskuksessa. Nyt olemme takaisin hotellissa. Majoituimme (tallakin kertaa) Izmailovo hotelliin, joka rakennettin aikoinaan Moskovan Olympialaisia varten. Kohta lahdemme rautatieasemalle ja sielta yojunalla takaisin Helsinkiin.

Ti 25.3.2008 (Helsingissä)

(Klo 14.58): I'm back!! Paluumatka meni hyvin, joskin aamupäivä tuntui hieman pitkältä. Onneksi minulla oli Aino matkaseurana. Meiltä sujuikin reissaaminen yhdessä tosi hyvin, koska olemme monessa asiassa pitkälti samoilla linjoilla ja tulemme erittäin hyvin toimeen. Juna oli Helsingissä puoleltapäivin. Sen jälkeen piti pestä pari koneellista pyykkiä ja vaihtaa ylimääräiset ruplat takaisin euroiksi.

Reissu sujui kokonaisuutenakin kaikin puolin hyvin. Mitään loukkaantumisia tai muita pahempia kommelluksia ei onneksi sattunut. Aino tosin jäi eilen kerran metron ovien väliin jumiin. Se oli hieman huolestuttava tilanne. Onneksi selvisimme kuitenkin siitäkin säikähdyksellä.

Nyt olen jälleen takaisin sorvin ääressä.