Olen treenimatkalla Pariisissa 21.-27.4.2008.
Ma 21.4.2008
(Klo 10.38 kotona Kalliossa): Olen kohta lähdössä reissuun. Mukava päästä taas Pariisiin. On kuitenkin jotenkin väsynyt ja voimaton olo eikä oikeastaan jaksaisi lähteä mihinkään. Mutta eiköhän sitä tästä vähitellen piristy, kun pääsee taas vauhtiin. Paino oli muuten tänä aamuna älyttömän alhaalla: jos vaakani näytti oikein, olen laihtunut noin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Viime viikonlopun aikana paino putosi taas huomattavasti, vaikka ei se minusta mitenkään erityisen rankkaa ollut. Ehkä rankinta on se, kun ei saa hetken rauhaa omista ajatuksistaan. Täytyy kai vain yrittää suunnata ajatukset johonkin rakentavaan (kuten RSL-artikkelin kirjoittamiseen, Aulin plenaariesitelmän abstraktin kääntämiseen, tms.). Ehkä sitä mielenhallintapuoltakin voi vähän hellittää, kun en kuitenkaan aio ryhtyä buddhalaiseksi munkiksi, tms. Ei kai pidä vaatia itseltä (tai "omalta egolta") ihan liikoja kuitenkaan. Välillä kai voi ottaa vähän kupoliin, vaikka mitään kovin hyvin perusteltua syytä ei olisikaan. Kai se on ihan ok.
(Klo 20.45 Pariisissa): Olen Pariisissa (tutussa nettikahvilassa Hallien lähellä), ja kaikki on ok. Matka meni hyvin: matkustin samaa matkaa H-P:n kanssa, mikä oli tietysti mukavaa. H-P majoittuu hotelliin, minä puolestani ranskalaisen ystäväni, Catherinen, luo. Catherine asuu Rue de Reuillyn varrella, 12. kaupunginosassa (Montgallet'n metroaseman vieressä). Olen tuntenut Catherinen vuodesta 1993, jolloin tulin ensimmäistä kertaa nuorena teinityttönä Ranskaan treenaamaan aikidoa. Olemme tosi läheisiä ystäviä, koska olemme asuneet saman katon alla pitkiäkin aikoja (viimeksi vuonna 2005, jolloin olin jatko-opiskelijana Pariisissa). Catherine on tunnetun ranskalaisen näyttelijän, Michel Aumontin, tytär (siksi minäkin olen tavannut Michel Aumontin ja käynyt tämän kotona). Catherinella on musta vyö sekä aikidossa että karatessa. Keskustelemme usein myöhään yöhön Catherinen olkkarissa. Olemme monessa suhteessa hyvin samanlaisia. Catherine opetti minut aikoinaan juomaan punaviiniä, ja olen tietysti oppinut häneltä paljon muutakin. Hän lukee todella paljon kaikenlaista, ja hänen kirjahyllynsä on oikea aarreaitta. Hän tuntee erinomaisesti mm. kaikki ranskalaisen kirjallisuuden klassikot. Hänen kertomuksiaan on hauska kuunnella.
Huomenna pitää sitten olla tatamilla Gymnase des Vigneronsissa, Vincennesissä, klo 9.30. Siitä alkaa sitten taas tiukka setti…
Ti 22.4.2008
Kiireisiä nämä päivät. Ei kovin paljon kyllä jää vapaa-aikaa. Tatamilla meni tänään ihan mukavasti. Kondis tuntuu olevan ok, loukkaantumisia ei sattunut (minulle siis; Clairelta sen sijaan aukesi otsa aika pahasti). Parasta oli se, että pääsi liikkumaan ja näki kavereita. Täällä onkin taas kerran tosi paljon vanhoja tuttuja. Totesin, että Sylvian bokken-tekniikka on aivan fantastista. Muuten päivä tuntui suhteellisen banaalilta. Totesin olevani samassa hallissa samaan aikaan vuotta noin miljoonatta kertaa peräkkäin. Vaikka tietenkin jokainen vuosi on aina hieman erilainen ja sellaisena oma uusi kokemuksensa. Tänään tuli tehtyä paljon ennen kaikkea kotegaeshia ja tenchinagea (totesin, että ryotedori tenchinagessani ei ole kovin paljon hurraamista; pitäisi treenata sitä useammin).
En ole tänään enää tuntenut itseäni masentuneeksi. En tosin myöskään tunne olevani aivan tyypillisimmässä mielentilassani, jossa sinisilmäiset ajatukset tyrkkivät innokkaina toisiaan ja kilpailevat vuorostaan päästä toiminnan estradille… (Voin tosin jo tuntea tämän tilan hiippailevan jossakin lähistöllä.) Tämänhetkistä mielentilaani voisi ehkä kuvailla tilana, jossa vetelähköt ajatukset nojailevat toisiinsa ja pelaavat ringissä korttia. Tällainen tila sopii minulle juuri nyt ihan hyvin: vintillä on mukavan rauhallista, joten minä pystyn rauhassa urheilemaan sun muuta.
Juttelin eilen illalla pitkään Catherinen kanssa. Hän ei pysty tällä hetkellä urheilemaan ollenkaan, koska hänen polvestaan on eturistiside poikki (nainen, jolla on musta vyö karatessa ja aikidossa, menee rikkomaan polvensa TAIJI-treeneissä… ei oo totta…!). Se leikataan pian. Lääkäri oli kuulemma ehdottanut Catherinelle kamppailulajien lopettamista, mutta tämä ei luonnollisestikaan ollut kovin innostunut ideasta.
Tuli mieleen, että puhuin eilen matkan aikana H-P:n kanssa mm. blogistani. Kerroin hänelle, että blogini taustalla on historiallisesti se, että olen pienestä pitäen kirjoittanut päiväkirjaa. Minulla on edelleen tallessa päiväkirjani noin kymmenen vuoden ajalta. Nettiblogi on siis eräänlainen jatke käsin kirjoitettuihin yksityisiin päiväkirjoihini. Olen aina tuntenut suurta tarvetta jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, ja voi jopa sanoa, että tunnen ja käsitän asiat todellisimpina ja vahvempina kirjoittaessani ne kuin kokiessani ne reaalielämässä. Kirjoittaessani tunnen olevani sataprosenttisesti läsnä. Samanlaisen läsnäolon asteen saavutan vain harvoissa muissa tilanteissa, jotka nekin jäsentyvät minulle kunnolla konkreettisina kokemuksina usein vasta kirjoittamisen kautta. Jos en kirjoittaisi elämästäni ollenkaan, eläisin siis tavallaan vain osittaisessa tietoisuudessa.
Ke 23.4.2008
Onpas ryydyttävää. Hirveästi porukkaa ja melkoista hässäkkää aamusta iltaan. Tänään oli koko päivän jotenkin voimaton olo, vaikka fiilis oli sinänsä ihan ok. Joka tapauksessa mukavaa olla taas Pariisissa. Tämä on minulle kuin kolmas kotikaupunki (Helsingin ja Keravan lisäksi). Niin paljon muistoja… (*huokaus*) Ajatukset tuntuvat matelevan; vetelevät kai sikeitä lähiviikkojen vuoristoradan jälkeen. Ehkä annan niiden vielä kääntää kylkeä ja vetää peittoa korville. Ensi viikolla niillä joka tapauksessa on taas kovasti töitä.
Tästä löytyy muuten Christianin vuoden 2003 tekniikkademonstraatio Bercyn Budogalassa (joka näytetään siis aina myös mm. EuroSportilla). Ukeina Bruno, Pascal, Thomas ja Fabrice. Mielestäni tämä demo on ihan hyvä ja siitä saa myös ihan hyvän kuvan siitä, minkälaisia juttuja täällä tälläkin viikolla tehdään. Selostus tosin on ihan hanurista. (Tämän vuoden vastaava demo kärsi mielestäni huomattavasti siitä, että Christian pääsi vasta samana päivänä sairaalasta eräästä leikkauksesta. En siksi viitsinyt linkittää sitä tähän.)
To 24.4.2008
Päivällä olin yhtä ryytynyt kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla, mutta illalla sain yhtäkkiä jos
takin energiaa tosi paljon. Tuntuu siltä, että ajatukset laukkaavaat taas ja fyysisestikin energiaa olisi vaikka muille jakaa. Jess!! I'm back!! Oli kyllä ihan järkyttävä depis. Kolmisen viikkoa se kestikin (jos se siis nyt on ohi). Kai se johtui vain pääasiassa siitä, että lähes neljän vuoden ajan väitöskirjani oli ollut mielessäni päälimmäisenä suunnilleen yötä päivää vuoden ympäri, ja yhtäkkiä koko nivaska sitten pitikin jättää muiden käsiin. Ja se oli siis tavallaan siinä. Vaikka periaatteessa tekemistä ja muuta ajateltavaa onkin koko ajan ollut enemmänkin kuin tarpeeksi, väitöskirjan jättäminen esitarkastukseen loi elämääni eräänlaisen tyhjiön, jota on ollut tunne- ja ajatustasoilla vaikea saada heti täytettyä muilla asioilla.
Anyway, tatamilla ei tapahtunut mitään kovin erityistä tänään. Tunsin itseni heikoksi ja kevyeksi, mutta tekniikka kulki ihan siedettävästi. Lähdin illalla hallista samaa matkaa Pascalin kanssa. Hän kyseli minulta, olenko varmasti ihan kunnossa tällä hetkellä. Sanoin, että olen. Tällaiset Tukholma-Pariisi -turneet vain tuntuvat vuosi vuodelta yhä rankemmilta, ja tämä kevät on varmasti ollut yksi elämäni rasittavimpia. Mutta ei tässä mitään. Nyt tunnen oloni ihan hyväksi ja olen tyytyväinen, että päätin lähteä tänne Pariisiinkin.
Illalla pesin pyykkiä ja hengailin Catherinen luona. Täällä oli tänä iltana kylässä eräs Nathalie, joka on entinen aikidoka ja ammatiltaan saksanopettaja. Hän on tosi mukava tyyppi. Totesin vain taas, että informaation laadun ja määrän suhteuttaminen puheenaiheen affektiivisuuden asteeseen (puhekumppanin kannalta) on keskeistä vuorovaikutustilanteen toimivuuden kannalta. On siis olemassa sinänsä oikeaa ja relevanttia informaatiota, jota joku ei vain tahdo kuulla (tai ei ainakaan ole valmis kuulemaan sitä esim. minulta), jos kyse on jostakin asiasta, johon liittyy voimakas tunnelataus. Pienempi informatiivisuuden aste on siis ehkä useinkin hyvä. Tai ehkä jopa totaalinen informaation puute, jos se on laadultaan preferoimatonta suhteessa puhekumppanin affektiivisiin intresseihin (jos siis kyse ei ole mistään institutionaalisesta keskustelusta, tms., jolla olisi joku selkeä tiedollinen päämäärä).
Kuulin muuten tänään, että saksalainen ystäväni Anita Köhler on saanut 5. danin! Jeeeee!! Loistavaa Anita! Anita on yksi harvoja naispuolisia aikidon ammattilaisia. Hänellä on oma seura Darmstadtissa, Saksassa. Olemme tunteneet toisemme 90-luvun puolivälistä lähtien ja treenanneet tosi paljon yhdessä vuosien varrella. Olemme reissanneet paljon yhdessä treenimatkoilla, ja olen myös käynyt Anitan luona Darmstadtissa pari kertaa.
Pe 25.4.2008
Catherine lähti tänään Bretagneen viikonlopuksi, joten olen yksin kämpillä. Opin tänään Michelineltä ja Pascalilta joitakin uusia juttuja, ja kunto kesti ihan hyvin koko päivän (vaikka tahti olikin tänään suhteellisen kova). Tunsin kuitenkin vielä tänäänkin itseni hieman poissaolevaksi. Aamulla ja päivän aikana oli useaan otteeseen sellainen olo, että olisin mielelläni vain istunut koko päivän omissa ajatuksissani koneen ääressä ja kirjoitellut kaikenlaista. Mutta kun on jo 20 vuotta kuluttanut tatameita käytännössä päivittäin, pystyy siellä heilumaan (milloin pää alaspäin ja milloin raajat minkäkinlaisessa solmussa) näennäisesti ihan täysillä messissä, vaikka tosiasiassa olisikin hetkittäin joissakin ihan eri sfääreissä… Ajattelinkin tänään, että "jokaiseen hetkeen tarttuminen" on tavallaan yliarvostettua: useinkin reaalisesti meneillään olevalla hetkellä on useita varteenotettavia kilpailijoita muissa mahdollisissa maailmoissa, jotka eivät ole aikaan, paikkaan ja muihin fyysisiin realiteetteihin sidottuja… Kuitenkin onneksi myöhemmin illalla (toisin sanottuna juuri äsken) hengaillessani Champs-Élysées'llä totesin, että toisinaan juuri meneillään oleva hetki on täysin ylivertainen kaikkeen muuhun nähden ja sellaisena sataprosenttisesti kokemisen arvoinen.
La 26.4.2008
(Klo 10.30): No just joo… Olin tänä aamuna 5 minuuttia tatamilla bokken kädessä kunnes totesin, että olkapäässäni on taas joku tulehdustila. En pysty nostamaan kättä olkapään tason yläpuolelle mihinkään suuntaan, ja kipu säteilee koko käteen. Tuntuu koko ajan siltä, että pitää ravistella kättä. Viime yönä heräsin särkyyn joskus kolmen aikaan enkä sen jälkeen enää nukkunut kuin pätkissä. No, särkylääkkeitä vain naamaan, minkä kerkeää. Kyllä se siitä.
Tuskin tarvitsee enää vetää treenivehkeitä päälle tämän reissun aikana. Pahus. Olisi ehkä sittenkin pitänyt pitää hieman pitempi tauko (tai siis ylipäänsä joku tauko) sen edellisen tulehdustilan aikaan. Jos näitä alkaa tulla kovin usein, tämä on aika rasittavaa (joka tapauksessahan minulle tulee tulehdus oikean isovarpaan tyviniveleen keskimäärin joka toinen kuukausi, koska siitä repesi nivelkapseli 10 vuotta sitten, minkä jälkeen siihen on pistetty kortisonia, joka puolestaan on haurastuttanut niveltä…). Nyt syynä tosin varmaankin on rasituksen suuri määrä, kun olin ensin Stokiksessa ja nyt heti täällä. Eivät vanhat kuluneet nivelet ehkä enää kestä sellaista. Ehkä se täytyy joskus hyväksyä. Ensin ajattelin kuitenkin kokeilla akupunktiota ym. poppakonsteja.
Mutta tämä viikonloppu on siis tässä. Pakko antaa periksi loppumetreillä. Yöllä ja aiemmin tänä aamuna olin hieman ahdistunut ajatuksesta, mutta nyt en oikeastaan enää. Voin tässä istuskella rauhassa kannettavani ääressä ja alkaa vaikka kääntää sitä Aulin abstraktia. Myöhemmin lähden varmaankin kävelemään Pariisin keskustaan (ilmakin on tänään tosi hyvä) ja illaksi olen sopinut prokkista H-P:n ja Rautiaisen Juhanin kanssa. Mikäs tässä ollessa. Hyvä, että kroppani kesti edes tähän asti. Ne ongelmat, joita minulla oli muutama vuosi sitten, olivat paljon paljon pahempia.
Ma 28.4.2008
(Klo 1.58 kotona Kalliossa): Vihdoinkin taas kotona. Viikonloppu meni pääasiassa Auli Hakulisen RSL-kollokvion plenaariesitelmän abstraktia kääntäessä (käänsin sen siis suomesta ranskaksi). Ei se helppoa ollut mutta ihan mukavaa kylläkin. Juhani (Härmä) oikoluki tekstin (ja löysi siitä jonkin verran korjattavaa), minkä jälkeen l&au
ml;hetin sen Aulille. Tietenkin olin ajatellut viettää viikonlopun hieman eri tavalla, mutta toisaalta on tosi hyvä, että sain nyt tuon homman tehtyä, koska muuten aika olisi mennyt älyttömän tiukille alkavalla viikolla. Toukokuu vaikuttaa olevan alusta loppuun ihan täyteen buukattu. On taas niin hemmetin monta rautaa tulessa samaan aikaan…
Eilen illalla kävin H-P:n ja Rautiaisen Juhanin kanssa syömässä eräässä pizzeriassa Place d'Italiella. Tänään kiertelin vähän aikaa keskustassa ja kävin parissa pariisilaisessa kantapaikassani: eräässä eläinkaupassa Pont Neufin lähellä ja eräässä aasialaisessa pikaruokamestassa Hallien lähellä. Syön aina tosi paljon aasialaista sapuskaa Pariisin-matkojeni aikana: se on edullista ja ruokaisaa ja sitä saa helposti ja nopeasti. (Sen sijaan Suomessa en yleensä syö juurikaan aasialaista ruokaa, koska saan sitä aina yliannostuksen Ranskassa ollessani.) Mitä eläinkauppoihin tulee, niin niissä olen roikkunut koko ikäni, missä tahansa päin maailmaa sitten liikunkin. Olen varmasti maailman eläinrakkain eläinallergikko. Tänäänkin aivastelin ainakin tunnin eläinkauppavisiittini jälkeen mutta en silti miettinyt hetkeäkään, kannattiko sinne mennä… Että olenkin koiraton ilman koiraa! Onneksi sentään vanhemmillani on koira, musta kääpiövillakoira, Pedro ('Pedro', kun sillä kerran on musta kihara tukka). Ostin eläinkaupasta Pedrolle tuliaisiksi narun, jossa roikkuu jonossa muovisia makkaroita. Toivottavasti se pitää siitä! Muita tuliaisostoksia en itse asiassa ehtinytkään tällä kertaa tekemään (huomaa tärkeysjärjestys… 😉
Kotimatka tuntui ryydyttävältä, koska Pariisin lentokenttä oli tietenkin taas ihan täynnä jengiä. Onneksi kone oli vähän myöhässä, koska turvatarkastukseen oli niin hirveä jono, että olisin varmaan muuten myöhästynyt koneesta (tuli taas mitoitettua lähtö hieman turhan tiukkaan…). Kone saapui sen verran myöhään, että viimeinen dösä ehti mennä. Oli siis pakko tyytyä porvarilliseen vaihtoehtoon (eli taksiin). Mutta täytyy kyllä myöntää, että se oli ihan mukava vaihtoehto tässä tilanteessa.
Olkapää ei ole enää kovin kipeä. Tulehdus-kipulääkkeet tuntuvat onneksi purevan siihen tosi hyvin. Yritän kuitenkin nyt malttaa pitää hieman breikkiä, jotta tulehdus varmasti lähtee kokonaan.