Kesä on täällä ja ensimmäiset omenatkin nurkan takana! Nyt on siis aika varmistaa, ettei ylijäämäomenoista ole huolta tänä vuonna – kutsumalla Omenasiepparit kylään! Tiimit keräävät ylimääräiset omenat ja siistivät pihasi loistokuntoon. Samalla teet hyvää! Omenasieppari-tiimit koostuvat nimittäin kokonaisuudessaan kehitysvammaisista ja autismin kirjon henkilöistä. Osaavien ohjaajien johdolla he keräävät käyttämättä jäävät omenat, haravoivat pihasi ja rakentavat jopa kompostin! Kutsumalla Omenasiepparit kylään luot mahdollisuuksia työllistymiseen, itsenäistymiseen ja uusiin unelmiin ihmisille, jotka aivan liian usein jäävät näkymättömiksi. Luovutetuista omenoista tehdään kaupunkilaisten omaa 100% luonnollista, paikallista ja vastuullista Omenasieppari- omenamehua. Sitä saa Stockan Herkusta elokuusta 2017 alkaen!

Omenasieppareihin yhdistyy myös tieteellinen tutkimus. Omenoidenkeruusta kerätään nimittäin myös multimodaalista tutkimusaineistoa, jonka avulla tutkitaan kehitysvammaisten ja autististen henkilöiden vuorovaikutuksen eri näkökulmia sekä mm. työelämä- ja ryhmätyötaitoja kuin myös työnteon kielellisiä ja ei-kielellisiä keinoja. Mukana hankkeessa ovat Helsingin ja Oulun yliopistot.

Lisätietoa Facebookista tai kotisivuilta, joiden kautta voit myös ilmoittautua omenanluovuttajaksi.

Jatkan tässä blogipostauksessani tiivistelmää esitelmästä, jonka pidin Uusfilologisen yhdistyksen kuukausikokouksessa 27.4.2017. Kerron alla esitelmäni toisesta osasta, joka kohdistui prosodian ja alisteisuuden suhteeseen. 

Yhteinen kriteeri ‘alisteisuuden’ määrittelyssä on ‘riippuvuus’ (dependency).
Tämän käsityksen mukaan sivulause ei voisi esiintyä yksin, vaan päälauseen ja sivulauseen välillä vallitsee epäsymmetrinen riippuvuussuhde. Lisäksi toisinaan sivulausetta on pidetty päälauseen lauseenjäsenenä.

Joidenkin tutkimusten mukaan sivulauseet antavat yleensä taustatietoa, kun taas päälauseet antavat varsinaista tietoa. Kognitiivisessa kielitieteessä hahmopsykologiasta lainattuja termejä ‘kuvio’ (figure) ja ‘tausta’ (ground) käytetään ilmaisemaan samankaltaista idea.  Langackerin kielellisten rakenteiden kuvaukset perustuvat tähän ajatukseen. Langackerin kognitiivisen kieliopin mukaan kielelliset rakenteet ovat yleisten kognitiivisten prosessien motivoimia. Langacker toteaa, että sivulauseella ei ole itsenäistä profiilia. Sen profiilin syrjäyttää päälauseen profiili, joka ulottuu koko virkkeen yli. Lähestyn tässä tutkimuksessa aineistoani tästä näkökulmasta.

Luonnollisestikin myös sivulauseen sijainti suhteessa päälauseeseen on olennaista.
Mertensin prediktiivisen intonaatioteorian mukaan päälausetta edeltävän sivulauseen ja päälauseen välillä on pakollinen prosodinen raja. Päälausetta edeltävät sivulauseet ovat ”irrallisia” sivulauseita, joilla on tietty autonomia suhteessa päälauseeseen. Päälausetta edeltävät sivulauseet päättyvät tyypillisesti nousevaan intonaatioon. Päälausetta seuraavat sivulauseet puolestaan ovat ”mukautuvia” sivulauseita. Nämä sivulauseet mukautuvat päälauseen prosodiaan.

Sivulausetyyppi vaikuttaa tietenkin paljonkin siihen, millainen suhde sivulauseen ja päälauseen välillä vallitsee. Adverbiaalilausekkeita (propositions subordonnées circonstancielles) luonnehtii suuri liikkuvuus virkkeessä. Ne täydentävät päälauseessa kuvattua toimintaa olosuhteiden osalta. Niillä on täten tietty syntaktinen autonomia suhteessa päälauseeseen. Tätä autonomiaa puolestaan ilmaisee usein pilkun läsnäolo (paitsi jos sivulauseen subjekti on sama kuin päälauseen subjekti).

Verbin täydennyksenä olevat että-lauseet (complétive-tyyppiset sivulaiseet) ja epäsuorat kysymyslauseet puolestaan ovat vahvemmin kiinnittyneitä päälauseeseen. Useimmiten näitä tyyppejä edustavien sivulauseiden ja päälauseen välillä ei ole pilkkua.

Relatiivilauseiden tapauksessa pilkun käyttö ilmaisee, onko kyse selittävästä vai määrittelevästä sivulauseesta.

Tässä tutkimuksessa keskityn ainoastaan adverbiaalilausekkeisiin.

Aineistona on Albert Camus’n Sivullisen (L’Étranger, 1942) viisi ensimmäistä sivua nauhalta ranskaksi. Lisäksi aineisto koostuu kahden havaintokokeen tuloksista. Vuoden 2011 havaintokokeesta, jossa oli 28 koehenkilöä, sekä vuoden 2010 havaintokokeesta, jossa oli 13 koehenkilöä. Koehenkilöiden tehtävänä oli lisätä nauhoitetta vastaavaan tekstiin pisteet ja pilkut prosodisten piirteiden perusteella. Nauhoite on vuodelta 1954. Se on lähetetty Ranskan radiossa, ja tekstin lukijana on Albert Camus itse.

Tutkimus nojautuu metodologisesti kokeelliseen ja instrumentaaliseen fonetiikkaan.
Analysoin ensin kaikki propositions subordonnées circonstancielles (eli adverbiaalilauseke) -tyyppiset sivulause-esiintymät. Niiden lukumäärä aineistossa on seitsemän kappaletta. Analysoin ensin kaikki esiintymät Praat-puheanalyysiohjelmalla sävelkulun (F0) ja taukojen osalta. Sen jälkeen vertailin suullisia virkkeitä kirjoitettuun tekstiin.

Muodostui kategorioita sivulauseen sijainnin sekä pilkun läsnäolon tai poissaolon perusteella:
1) Sivulause edeltää päälausetta, ja sitä seuraa pilkku;
2) Sivulause seuraa päälausetta, ja sitä edeltää pilkku; ja
3) Sivulause seuraa päälausetta, ja sen edellä ei ole pilkkua
Aineistossa ei ole esiintymiä, joissa sivulause edeltää päälausetta, ja sitä ei seuraa pilkku. Tämä ei ole yllättävää, koska pilkun käyttö on ranskassa lähestulkoon pakollista, jos sivulause edeltää päälausetta.

Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa vertailin havaintokokeiden tuloksia kunkin esiintymän prosodisiin piirteisiin. Tässä vaiheessa analysoin prosodisten piirteiden ja välimerkkien välistä suhdetta. Pilkun lisänneiden koehenkilöiden määrä ilmaisi, mitkä prosodiset piirteet tyypillisesti liitetään pilkun läsnäoloon.

Teoreettisesti tutkimus nojautuu Mertensin prediktiiviseen intonaatioteoriaan sekä kognitiiviseen kielioppiin.

Tuottamisen osalta tutkimuksen päämääränä oli selvittää:
1) ovatko lauseiden väliset prosodiset rajat erilaisia riippuen siitä, edeltääkö vai seuraako sivulause päälausetta;
2) vaikuttiko myös pilkun läsnäolo tai poissaolo prosodiseen rajaan.
Tutkitussa aineistossa lauseiden välinen raja on aina merkitty sävelkulun (F0) nousulla ensimmäisen lauseen lopussa riippumatta sivulauseen paikasta suhteessa päälauseeseen. Sävelkulun nousun suuruus on vaihteleva. Siinä ei ole merkittävää eroa sen mukaan, edeltääkö vai seuraako sivulause päälausetta.

On kuitenkin huomattavaa, että mikäli sivulause edelsi päälausetta, sivulauseen lopussa oleva sävelkulun nousu saavutti aina puhujan äänialan korkean tason. Mikäli sivulause seurasi päälausetta, päälauseen lopussa oleva sävelkulun nousu jäi useimmiten matalammalle tasolle. Toisin sanottuna ensimmäisen lauseen lopussa esiintyvä sävelkulun nousu on useimmiten korkeampi, jos sivulause edeltää päälausetta kuin jos se seuraa päälausetta. Syntyvä prosodinen raja on myös täten vahvempi. Tämä korostaa päälausetta edeltävien sivulauseiden ”irrallista” luonnetta.

Lisäksi päälausetta edeltävien sivulauseiden jälkeen esiintyy useimmiten tauko, jonka pituus on noin 0,5 sekuntia. Mikäli sivulause seuraa päälausetta, taukoa ei koskaan esiinny. Morelin ja Danon-Boileaun mukaan tämänmittainen tauko yhtenäistää aiemmin sanotun temaattiseksi kokonaisuudeksi ja ”rematisoi” sen, mitä on tulossa. Täten tauko korostaa lauseiden välistä hierarkiaa: ”rematisoimalla” jatkon se ilmaisee, että päättyvällä sivulauseella ei ole itsenäistä profiilia, vaan sen tulee syrjäyttämään päälauseen profiili.

Havaitsemisen osalta tutkimuksen päämääränä oli yhtäältä selvittää, lisäävätkö koehenkilöt systemaattisesti pilkun päälauseen ja adverbiaalilauseke-tyyppisen sivulauseen väliin riippumatta niiden järjestyksestä. Havaintokoetulokset osoittavat kiistattomasti, että näin ei ole:
‒ Jos sivulause edelsi päälausetta, pilkku lisättiin vain 47% tapauksista.
‒ Jos sivulause seurasi päälausetta, pilkku lisättiin vain 6% tapauksista.
Ero luvuissa johtuu siitä, että mikäli sivulause edeltää päälausetta, prosodinen raja lauseiden välillä on vahvempi kuin jos sivulause seuraa päälausetta.

Toisaalta päämääränä oli myös selvittää, liitetäänkö tietyt prosodiset piirteet systemaattisesti joko pilkun läsnäoloon tai poissaoloon. Havaintokoetulokset osoittavat, että tietyt prosodiset piirteet tulkitaan selvästikin pilkun läsnäolon merkeiksi. Näitä piirteitä ovat:
‒ Lauseiden välinen tauko
‒ Puhujan äänialan korkean tason saavuttava sävelkulun nousu. Mitä korkeampi sävelkulun nousu oli, sitä suurempi osa koehenkilöistä tulkitsi sen pilkun läsnäolon merkiksi.
Tauon puuttuminen ja matala sävekulun nousu puolestaan liitettiin tyypillisesti pilkun poissaoloon.

Lopuksi voidaan todeta, että prosodia on suullisen kielen käytössä oleva keino, jonka avulla voidaan korostaa lauseiden välisiä syntaktisia suhteita. Tarkemmin sanottuna tutkimus osoittaa, että prosodian avulla voidaan korostaa suhdetta, joka on kirjoitetussa tekstissä luotu mm. lauseiden välisen järjestyksen sekä pilkun läsnäolon tai poissaolon avulla.

Olen julkaissut aiheesta seuraavat kirjakappaleet:

• Wiklund, Mari (2014): Subordination and the prosodic marking of punctuation in L’étranger by Albert Camus. In: Visapää, L., Kalliokoski, J. & Sorva, H. (eds.), Contexts of Subordination. Cognitive, interactional and typological perspectives. John Benjamins, Amsterdam / Philadelphia, 203-221. [Pragmatics & Beyond New Series, 249]. (Kappale löytyy Academia.edusta ja Research Gatesta.)
• Wiklund, Mari (2013): Le rôle de la prosodie dans l’indication de la relation entre les propositions subordonnées circonstancielles et les propositions principales. In: Havu, E. & Hyvärinen, I. (eds.), Comparing and contrasting syntactic structures. From dependency to quasi-subordination. Société Néophilologique, Helsinki, 17-44. [Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, Tome LXXXVI]. (Kappale löytyy mm. Academia.edusta ja Research Gatesta.)

Voin myös tarvittaessa lähettää yllä mainitut tekstit sähköpostitse.

Pidin tänään esitelmän Uusfilologisen yhdistyksen (UFY:n) kuukausikokouksessa aiheesta “Puheen prosodian ja kirjoitetun kielen suhteesta”. Käytännössä puhuin puheen prosodian ja välimerkkien suhteesta sekä puheen prosodian ja alisteisuuden suhteesta. Tiivistän alle keskeisimmät johtopäätökseni puheen prosodian ja välimerkkien suhteeseen liittyen. Jätän prosodian ja alisteisuuden välisen suhteen kuvailun myöhempää blogikirjoitusta varten, jotta postauksestani ei tule liian pitkä. 

On tunnettua, että prosodialla on tärkeä rooli puheen jäsentämisessä. Prosodian avulla voidaan esimerkiksi jakaa lausumia pienempiin osiin sekä ilmaista lausumien välisiä rajoja ja suhteita. Prosodia liittyy luonnollisestikin myös välimerkkien ilmaisemiseen puheessa.

Chafen mukaan välimerkkien pääasiallinen tehtävä on välittää lukijalle jotakin kirjoittajan intentioista suhteessa tekstissä piilevään prosodiaan. Chafen mukaan ihmiset kuulevat lukiessaan ja kirjoittaessaan “sisäisen äänen”, auditiivisen representaation intonaatiosta, tauoista, puherytmistä ja äänenlaaduista. Chafe myös toteaa, että välimerkitys on tärkein keino, jolla tämä tekstissä piilevä prosodia saadaan edes osittain avattua lukijalle.

Védéninan mukaan välimerkit ovat syntyneet tarpeesta mukauttaa graafinen muoto puhuttuun kieleen – ts. tarpeesta saada puheen jaottelut näkyviksi myös kirjoitetussa kielessä. Täten välimerkkien ja prosodian suhde liittyy myös laajempaan teemaan: puheen ja kirjoitetun kielen suhteeseen yleisesti. Tässä tutkimuksessa mainittua teemaa lähestytään kokeellisesta näkökulmasta.

Tarkoitukseni on tässä esitellä tuloksia havaintokokeesta, jossa 28 koehenkilöä kuuli Albert Camus’n Sivullisen (L’Étranger, 1942) viisi ensimmäistä sivua nauhalta ranskaksi. Koehenkilöiden tehtävänä oli lisätä nauhoitetta vastaavaan tekstiin pisteet ja pilkut ainoastaan prosodisten merkkien perusteella. Nauhoite lähetettiin Ranskan radiossa vuonna 1954. Tekstin lukijana toimi Albert Camus itse.

Havaintokokeen päämääränä oli selvittää, mitkä prosodiset piirteet koehenkilöt mieltävät pisteen ja pilkun merkeiksi. Havaintokoe tehtiin Helsingin yliopistossa vuonna 2011. Koehenkilöt olivat ranskalaisen filologian opiskelijoita. Tuloksia vertailtiin toisen havaintokokeen tuloksiin. Tässä vuonna 2010 tehdyssä kokeessa koehenkilöt näkivät välimerkkien paikat. Pisteiden ja pilkkujen paikat oli merkitty viivoilla. Koehenkilöt eivät tienneet, oliko kyseessä piste vai pilkku. Kokeessa käytettiin samaa Albert Camus’n kirjoittamaa tekstiä ja samaa äänitettä. Koehenkilöitä oli 13, je hekin olivat ranskalaisen filologian opiskelijoita.

Menetelminä tutkimuksessa on käytetty instrumentaalista ja kokeellista fonetiikkaa. Apuvälineinä Praat-puheanalyysiohjelma sekä erityisesti prosodian tutkimukseen kehitetty Prosogramme, joka on Praat-skripti. Teoreettisena viitekehyksenä on pääasiassa Mertensin kehittämä prediktiivinen intonaatioteoria. Teoria sisältää ranskan intonaatiojärjestelmään kuuluvien kontuurien tarkat kuvaukset. Se ottaa huomioon sekä fonologiset että syntaktiset tekijät. Lauseiden välisen suhteen kuvaamisessa olen käyttänyt myös kognitiivisen kieliopin käsitteitä.

Tutkimuksen taustalla ovat ns. välimerkkien prosodiset vastineet, jotka määrittelin väitöskirjatutkimuksessani ja yhdessä myöhemmässä tutkimuksessani saman aineiston pohjalta. Silloin tutkimuksen kohteena tosin oli koko Albert Camus’n Sivullisen ensimmäinen osa (95 sivua), ja siinä vaiheessa en vielä käyttänyt havaintokokeita, koska keskityin ainoastaan tuottamiseen. Karkeasti sanottuna tutkimuksen tulokset osoittivat, että piste merkitään tyypillisesti prosodisesti laskevalla intonaatiolla ja tauolla. Pilkku puolestaan merkitään nousevalla intonaatiolla ja tauolla. Lähtöhypoteesina näissä myöhemmissä havaintokoetutkimuksissani oli, että välimerkkien prosodiset vastineet eivät koske ainoastaan ääneen luetun tekstin TUOTTAMISTA vaan myös sen HAVAITSEMISTA.

Vuonna 2010 tekemäni havaintokokeen (eli sen ensimmäisen havaintokokeen) keskeisimmät tulokset olivat:

1) Pisteen paikan havaitsemisessa sekä intonaation lasku että tauko ovat olennaisia.
2) Sen sijaan pilkun paikan havaitsemisessa pelkkä intonaation nousu usein riittää.

Tarkemmin sanottuna… Pisteen prosodinen vastine voi olla muodoltaan
1) JOKO puhujan äänialan pohjan saavuttava intonaation lasku (B-B-) + tauko. Mertensin teorian mukaan kyseinen kontuuri ilmaisee päättyvyyttä.
2) TAI intonaation lasku, joka ei saavuta puhujan äänialan pohjaa (BB) + tauko
Tämä kontuuri puolestaan ilmaisee heikosti jatkuvuutta.

Pilkun prosodinen vastine puolestaan voi olla muodoltaan
1) JOKO intonaation nousu, joka koskee koko viimeistä tavua (HH) ja jota voi seurata tauko.
2) TAI intonaation nousu viimeisen tavun sisällä alhaalta ylös (BH). Nousua voi seurata tauko.
Kumpikin intonaatiokontuuri ilmaisee Mertensin teorian mukaan vahvasti jatkuvuutta.
Tauon läsnäolo ei siis pilkun tapauksessa ole välttämätöntä.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että laskeva, puhujan äänialan alatason saavuttava   B-B- -kontuuri, jota seuraa tauko, liitetään vahvasti pisteeseen. Sen sijaan laskevaa BB-kontuuria, joka ei laske yhtä matalalle, ei liitetä yhtä vahvasti pisteeseen. Tämä vaikuttaa normaalilta, koska BB-kontuuri ilmaiseekin heikosti jatkuvuutta eikä päättyvyyttä kuten B-B- -kontuuri. Tuottamisen kannalta ne kummatkin kuitenkin liittyvät pisteeseen; tässä voidaan siis todeta ero tuottamisen ja havaitsemisen välillä.

Intonaation nousu (HH tai BH) ja tauko mielletään melko vahvasti pilkun merkeiksi.
Myös välimerkin puuttuminen on kuitenkin mahdollinen tulkinta. Pisteen merkiksi näitä piirteitä ei mielletä. Pilkun paikan havaitseminen vaikeutuu huomattavasti, jos intonaation nousuun ei liity taukoa. Tällainen kohta liitetään herkästi välimerkittömyyteen. Vuoden 2011 havaintokoe toi tässä suhteessa uutta tietoa verrattuna vuoden 2010 havaintokokeeseen.

Tasainen intonaatio ilman taukoa liitetään todennäköisimmin välimerkittömyyteen.
Jos valinta tehdään pisteen ja pilkun väliltä, valitaan todennäköisesti pilkku.

OLEN JULKAISSUT AIHEESTA MM. SEURAAVAN ARTIKKELIN:

• Wiklund, Mari (2015): La perception de la ponctuation de L’étranger d’Albert Camus à travers la prosodie de son auteur. L’Information grammaticale 145, 45-52.

(Artikkeli löytyy Academia.edusta sekä Research Gatesta. Sen voi myös saada minulta sähköpostitse.)

Autististen henkilöiden on tunnetusti vaikeaa asettua toisen asemaan. Täten heidän on myös vaikeaa ymmärtää toisten mielentiloja ja vuorovaikutuksellisia päämääriä sekä tehdä päätelmiä niiden perusteella. Vaikeus asettua toisen asemaan näkyy siksi myös keskustelun tasolla. Autististen henkilöiden on esimerkiksi vaikeaa ymmärtää vuorovaikutuksen implisiittisiä vihjeitä, heillä on taipumusta ymmärtää asiat kirjaimellisesti, ja heidän puheensa saattaa poukkoilla aiheesta toiseen.

Autistiset henkilöt saattavat myös vastata kysymykseen tarpeettoman yksityiskohtaisesti tai sitten vastata vain siihen, mitä heiltä kirjaimellisesti on kysytty. Myös aiheen vierestä vastaaminen on tavallista. Lisäksi huumorin ja kielikuvien ymmärtäminen sekä puheaktien tuottaminen annetun vihjeen perusteella voi olla heille vaikeaa: he eivät välttämättä esimerkiksi ymmärrä vihjettä, jonka perustella heidän oletettaisiin tervehtivän, tms. He eivät myöskään välttämättä osaa tehdä kontekstisidonnaisia päätelmiä mielentiloja kuvaavista verbeistä.

Aineistossani on esimerkiksi katkelma, jossa lievästi autistinen poika ei ymmärrä kuntouttajan implisiittistä vihjettä, jolla kuntouttaja yrittää saada pojan katsomaan puhekumppaniaan. Myös muut ryhmän jäsenet yhtyvät kuntouttajan yritykseen, mutta poika ymmärtää vihjeen sisällön vasta sitten, kun se sanotaan hänelle suoraan. Vihjeen hahmottamista saattaa tässä tapauksessa vaikeuttaa se, että se liittyy ei-kielellisen vuorovaikutuksen piirteeseen, jonka hallinnassa kyseisellä henkilöllä on aivan erityisen selviä ongelmia. Myös ryhmätilanne luo lisää haasteita henkilöille, joilla on vuorovaikutuksen ongelmia 

Kirjaimellinen ymmärtäminen on tavallista aineistossani. Autistisen henkilöt saattavat ymmärtää kirjaimellisesti jonkin abstraktissa mielessä käytetyn sanan tai sitten takertua käsittelemään yksityiskohtaisesti asiaa, joka on mainittu vain esimerkinomaisesti. Autististen henkilöiden on siis vaikeaa ymmärtää puhekumppaniensa vuorovaikutuksellista päämäärää, mikä puolestaan heijastaa heidän vaikeuttaan asetttua toisen asemaan.

Aineistossani on myös useita katkelmia, joissa lievästi autistiset henkilöt hyppäävät aiheesa toiseensa tai vastaavat kysymykseen yllättävällä tavalla linkittämättä vastaustaan riittävän selvästi meneillään olevaan keskustelunkontekstiin. Myös tämä on osoitus vaikeudesta nähdä tilanne puhekumppanien näkökulmasta.

Eräässä tutkimassani keskustelussa autistinen poika kertoo menneensä nukkumaan keskiyöllä ja heränneensä kello 8.31. Vastaus on niin tarkka, että se on hiukan koomista. Vastauksen tarpeeton tarkkuus ei aiheuta ymmärrysongelmia, mutta se luo vuorovaikutukseen herkästi hieman kömpelön vaikutelman. Aineistossa on muitakin esimerkkejä siitä, kuinka tutkitut henkilöt vastaavat esitettyihin kysymyksiin tarpeettoman tarkasti tai antavat pitkästyttävän detaljoituja kuvauksia omista kiinnostuksenkohteistaan kuten tietokonepeleistä tai elokuvista. Myös tämä piirre liittyy toisen asemaan asettumisen vaikeuteen: toisin sanottuna tutkittujen henkilöiden on selvästikin vaikeaa hahmottaa, miten tarkka vastaus milloinkin on meneillään olevan tilanteen ja vastaanottajien kannalta tarkoituksenmukainen.

Toisaalta aineistoni sisältää myös tapauksia, jotka osoittavat, että vaikka toisen asemaan asettuminen on autistisille henkilöille yleisesti ottaen vaikeaa, toisinaan he kuitenkin pystyvät siihen.