Osallistun Typological and discourse perspectives on subordination -symposiumiin Helsingissä 1.-2.9.2008. Tapahtuman järjestää Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen "Alistus ja konteksti" -hanke. Pidän symposiumissa tiistaina esitelmän, joka käsittelee pilkkujen prosodisen tulkinnan suhdetta alistuksen ilmaisemiseen Albert Camus'n Sivullisessa (L'Étranger, 1942).

Ti 2.9.2008

Huh, on tosi helpottunut olo, kun on taas tämä yksi esitelmäputki hoidettu. Nämä viimeiset pari päivää ovat siis menneet suomen kielen laitoksen järjestämässä ns. "Alistus"-symposiumissa, joka pidettiin HY:n päärakennuksessa. Ilona Herlin pyysi minua keväällä mukaan tapahtumaan pitämään esitelmää, jos löytäisin tutkimuksistani jokinlaisen liittymäkohdan alistukseen. Ja löytyihän se, kun vähän mietti: käytin pohjana L'Information grammaticalen (2007) juttuani, jossa käsittelen välimerkkien prosodista tulkintaa vuodelta 1954 peräisin olevassa radiolähetyksessä, jossa Albert Camus lukee teoksensa Sivullinen. Tässä esitelmässäni keskityin 80 pilkun esiintymään, jotka sijoittuvat päälauseen ja sivulauseen väliin. Havaintojeni mukaan noin 60 % näistä tulkitaan ns. pilkun prosodisen prototyypin mukaisesti (eli sävelkulun nousulla ja tauolla) ja noin 29 % prototyyppisellä sävelkulun muutoksella mutta ilman taukoa. Muissa tapauksissa käytetään vahvasti tunnusmerkillisiä tulkintoja, kuten ns. "pisteintonaatiota" (sävelkulun lasku + tauko) tai "nollaprosodiaa" (ei selvästi havaittavia prosodia muutoksia välimerkin aikana). Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että kyseinen syntaktinen asema oli prosodisen tulkinnan suhteen vahvasti rajoittava: käytännössä vain kahta eri tulkintatyyppiä (prototyyppi ja sävelkulun nousu ilman taukoa) käytettiin selvästi alisteisten sivulauseiden ja päälauseiden välissä. "Pisteintonaatiota" käytettiin lähinnä monimutkaisemmissa rakenteissa, kuten pseudo clivée -rakenteessa, jossa relatiivilauseen ja sitä seuraavaan presentatiivi-alkuisen lauseen välinen suhde ei ole ainakaan selvästi alisteinen (vaan pikemminkin spesifioiva ja/tai täydentävä). Prototyypin lisäksi esiintyvän toisen tulkintatyypin, eli pelkän sävelkulun nousun, suhteellisen laajan esiintyvyyden (n. 29 %) selittänee se, että pelkkä sävelkulun nousu riittää merkitsemään prosodisesti syntaktisen rajakohdan, joten atyypillisen tulkinnan vaikutus on ainoastaan stilistinen.

Anyway, esitelmäni oli tänään iltapäivällä, ja se meni mielestäni ihan hyvin. Jännitin taas ihan sikana etukäteen, vaikka onhan näitä esitelmiä on jo tullut pidettyä jonkin verran, ja lisäksi olin tällä kertaa jopa harjoitellut esitelmääni pienen yleisön edessä: tapasin viime sunnuntaina laitoksella Juhanin ja Päivin, jotka kuuntelivat esitelmäni läpi ja antoivat siitä palautetta. Heidän ansiostaan sain muokattua diojani selvästi paremmiksi (niistä piti poistaa jonkin verran ylimääräistä infoa). Juhani ja Päivi olivat myös lukeneet esitelmäni etukäteen. Ne pseudo clivée -rakenteen luonnetta koskevat pohdiskeluni alkoivatkin nimenomaan palautteesta, jota sain Päiviltä.

Hermoilin koko esitelmän ajan, mutta mitään erityisiä kommelluksia ei kuitenkaan sattunut. Jännitys laukesi oikeastaan vasta kysymysvaiheessa, josta sainkin tällä kertaa tosi paljon irti, ja selvisiin siitä mielestäni paljon paremmin kuin yleensä (joihinkin ensimmäisiin kertoihin nähden oli kyllä varaakin parantaa; usein olen nimittäin vielä siinäkin vaiheessa ollut ihan kipsissä). Oli suorastaan tosi mukavaa olla siellä edessä ja keskustella niistä asioista ihmisten kanssa. Ilahduin erityisesti siitä, että se viime viikolla paljon pohtimani pseudo clivée -rakenne herätti kysymyksiä ja kommentteja sekä heti esitelmän jälkeen että myöhemmin kahvilla ja päätöspippaloissa. Kukaan ei oikein osannut sanoa, onko relatiivilauseen suhde siinä alisteinen vai ei (edes Suomen Akatemian rahoittaman "Alistus"-hankkeen "Alistus"-symposiumissa, jossa on paikalla mm. yksi suuri alistusguru, joka on kirjoittanut kuuluisan Oxford University Pressin julkaiseman kirjan aiheesta "Alistus"… =))))) . Jess! Ei siis ihme, että mietin sitä pääni puhki yhden kokonaisen yön silloin viime viikolla! Kysymys siis todellakin on mielenkiintoinen, eikä sitä ilmeisesti ole hirveän paljon vielä tutkittu (jess! en olekaan friikki!!). Ritva Laury tosin nosti esille joitakin englannin kieltä koskevia tutkimuksia, joissa on käsitelty englannin vastaavaa rakennetta JA erityisesti niihin liittyvää prosodiaa! Ritva Laury kysyikin minulta, liittyykö se pisteintonaatio tyypillisesti pseudo clivée -rakenteeseen, vai oliko esimerkkini vain yksittäistapaus. Sitä on vaikea sanoa, koska Camus-aineistossani on liian vähän vastaavia esiintymiä, jotta mitään yleistyksiä pystyisi tekemään. Sen sijaan sain siitä sellaisen idean, että voisinkin joskus, kun ehdin, etsiä kyseisen rakenteen esiintymiä Sartre-aineistostani ja tutkia rakenteelle tyypillistä prosodiaa sitä kautta. Joooooo!!! Se olisi ihan sikamielenkiintoista. Mutta no joo… Pistetään jonon jatkoksi vaan miljoonan muun tekeillä olevan hankkeen perään…

Anyway, tapahtuma oli minusta kokonaisuutenakin antoisa. Plenaristeina olivat Sonia Cristofaro ja Maria Koptjevskaja-Tamm. Lisäksi esitelmiä pitivät lähinnä suomen kielen ihmiset, kuten hankkeen vetäjät Ilona Herlin ja Jyrki Kalliokoski sekä mm. Laura Visapää, Rea Peltola, Maria Vilkuna, Maria Etelämäki, Aino, Koivisto, Ritva Laury, Eeva-Leena Seppänen ja Anni Jääskeläinen. Plenaristien lisäksi meitä "ulkopuolisia" taisi olla vain Eva Havu, Jan Lindström (HY:n pohjoismaisten kielten laitokselta) ja Helen Plado (Tartosta). Pidin paljon monista esitelmistä. Ehkä eniten ajatuksia herätti tällä kertaa Maria Etelämäen havainnot suomen vasemmanpuoleisista dislokaatioista, joissa jälkimmäinen osa alkaa 'se että' -rakenteella. Sehän on eräänlainen suomen pseudo clivée -rakenne.  

Eilen illalla olimme syömässä ravintola Ainossa. Olin samassa pöydässä Peltolan Rean sekä Jyrki Kalliokosken ja Sonia Cristofaron kanssa. Rean kanssa tuli juteltua muutenkin aika paljon. Olemme viime aikoina sattuneet usein samoihin kollokvioihin. Ravintola Aino oli oikein mukava paikka, vaikka palvelu olikin siellä aika hidasta. Hermoilin kuitenkin vielä eilen sen verran omaa esitelmääni, että en pystynyt ottamaan kovin rennosti illalla. Sen sijaan tänään päättäjäispippaloissa (suomen kielen laitoksen seminaarihuoneessa) oli tosi mukavaa ja rentoa. Juttelin pitkään mm. prof. Ritva Lauryn ja vastaväitelleen Laura Visapään kanssa. Keskust
elut olivat tosi antoisia. Illalla tilaisuuden jälkeen sen sijaan olin ihan finaalissa, koska olen ollut niin strassaantunut viime aikoina ,ja pari viimeistä yötä olen nukkunut tosi surkeasti.

Su 31.8.2008

Mutsini, Terttu, jäi eläkkeelle perjantaina. Äiti on kotoisin maalta, Sulkavalta, ja hän aloittikin opintonsa käymällä emäntäkoulun Savonlinnassa. Hän lähti maailmalle 16-vuotiana ja työskenteli emäntäkoulun jälkeen mm. lastenhoitajana ja vanhustenhoitajana. Hän muutti Helsingin Puotinharjuun 60-luvun lopussa ja päätti opiskella vastaanottoavustajaksi laboranttikoulussa. Vastaanottoavustajana äiti työskentelikin parikymmentä vuotta. Hän teki kolmivuorotyötä ja oli siksi töissä välillä päivällä, välillä illalla ja välillä yöllä. Äiti oli aina haaveillut sairaanhoitajan ammatista ja päättikin lopulta 80-luvun lopussa jatkaa opintojaan Hämeenlinnan sairaanhoito-oppilaitoksessa. Hän valmistui sairaanhoitajaksi 40-vuotiaana. Vuodesta 1975 lähtien hän työskenteli Tikkurilan terveysasemalla, mistä hän siis jäi eläkkeelle pari päivää sitten pari viikkoa alle 61-vuotiaana. Peijaksen sairaalan valmistuttua 90-luvun alussa Tikkurilan terveyskeskuksessa ei ole enää ollut päivystystä, mistä syystä äitinkään ei enää sen jälkeen tarvinnut tehdä vuorotyötä. Eläkeikä kuitenkin jäi suhteellisen alhaiseksi aiemmin tehtyjen monien vuorotyövuosien takia.

Perjantaina äitille järjestettiin työpaikalla läksiäiskahvit. Kuten yksi äitin työkaveri sanoi: "Jos eläkkeelle jäävät ovat noin kauniita ja virkeitä, niin minäkin tahdon heti jäädä eläkkeelle!" =)))) Mielestäni tuo pitää erinomaisesti paikkaansa, koska äiti ei todellakaan näytä eikä vaikuta yhtään eläkeläiseltä. Mutta on hän kyllä niin paljon tehnyt töitä elämänsä aikana, että kyllä hän eläkkeensä ansaitsee. Toivottavasti äitin eläkeajasta siis tulee pitkä, onnellinen ja värikäs.

Olen Experimental Linguistics 2008 -kollokviossa Ateenassa 24.-28.8.2008. Esitän tapahtumassa posterin aiheesta "The prosodic and nonverbal deficiencies of French- and Finnish-speaking persons with Asperger Syndrome".

Su 24.8.2008

(Klo 21.32): Ateenassa ollaan. Muuten on kaikki hyvin, mutta posterini ei tullutkaan Ateenaan samaa matkaa kuin minä muiden matkatavaroideni mukana. Se oli kuulemma jäänyt koneesta Helsingissä (#¤%&X!!!), enkä ole vieläkään saanut sitä. Ihan sairaan ärsyttävää. Muut matkatavarani tulivat kyllä ihan normaalisti, mutta juuri se putkilo, jossa posterini on, jäi siis saapumatta. Lentokentältä kuitenkin sanottiin, että sen olinpaikka on tiedossa (koska se oli vain jäänyt Helsinkiin) ja että se tuotaisiin minulle majoituspaikkaani huomenaamuna. Täytyy toivoa… Olisi varmaan sittenkin pitänyt ottaa se putkilo käsimatkatavaroihin vaikka väkisin. Ongelma oli se, että tänne toivottiin tosi isoja postereita (180 X 120 cm), joten se kuljetusputkilokin on tosi iso. Anyway, pieni stressitila päällä, kun on tullut Ateenaan asti pitämään posteriesitelmää, ja posteri matkustelee vielä pari päivää ennen esitelmää yksinään jossakin.

Muuten matka meni ihan hyvin. Lähtö oli tosi aikainen. Ensimmäinen lento lähti jo klo 6.55, joten jouduin taas heräämään klo 4.15. (AAAAAARGH!!!!!) Ensimmäinen lento oli Frankfurtiin, missä sitten vaihdoin konetta. Ateenan lentokentältä pääsi ihan kätevästi bussilla tähän majoituspaikkaan. Majoitun itse asiassa konferenssikeskuksessa, jossa myös itse tapahtuma järjestetään. Tämä on joku 'Training and Conference Centre of the National Bank of Greece'. Alakerrassa on luentosaleja, ruokailusali, vastaanottoaula, sun muuta, ja ylemmissä kerroksissa on majoitustiloja. Huoneet ovat suhteellisen yksinkertaisia, mutta ihan mukavia minusta. Ja tärkeintähän on se, että täällä on ilmainen nettiyhteys! JIHUUU!!! Matkani on pelastettu. Lisäksi täällä voi keittää ilmaiseksi kahvia ja teetä, ja telkkarikin tietysti löytyy. 

Olen ollut tässä samassa paikassa jo kerran aiemminkin, kun ExLing järjestettiin täällä edellisen kerran kaksi vuotta sitten. Silloinkin minulla oli täällä posteriesitelmä, ja sain siitä tosi paljon irti. ExLing on tosi kansainvälinen ja poikkitieteellinen tapahtuma. Viimeksi ainakin täällä oli kielitietelijöiden ja foneetikkojen lisäksi mm. psykologeja ja neurologeja. Kielitieteen aloista fonetiikka, psykolingvistiikka ja neurolingvistiikka olivat varmaankin silloin parhaiten edustettuina, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun kyse on kokeellisen kielitieteen tapahtumasta. Tutkimusaloista prosodiantutkimus oli viimeksi (ja näyttäisi ohjelman perusteella olevan tälläkin kertaa) tosi vahvasti edustettuna, mikä johtunee ainakin osittain siitä, että tapahtuman pääjärjestäjä on Antonis Botinis (Ateenan yliopistosta), ja hänhän on yksi aivan eturivin prosodiatutkijoita kansainvälisesti. Kyseessä on ISCA:n (International Speech Communication Association) tapahtuma, mikä tietenkin vetää mukaan osallistujia kaikkialta maailmasta, ja myös joitakin suuria nimiä ja laajoja hankkeita. ISCA:n ja Ateenan yliopiston lisäksi järjestäviin tahoihin lukeutuvat Skövden yliopisto ja Wisconsin-Madisonin yliopisto.

Tämä on siis ilman muuta sellainen tapahtuma, jossa on paikalla runsaasti sellaista väkeä, jolta minun on mahdollista saada tosi relevantteja kommentteja hankkeestani. Olen siis ilman muuta oikeassa paikassa esittelemässä posteriani (jos se nyt siis joskus saapuu perille… #¤%&X!) ja maltan tuskin odottaa session alkua. Myös muiden esitelmien otsikot vaikuttavat sellaisilta, että voin hyvinkin saada niistä uusia ideoita omaan hankkeeseeni liittyen. Itse asiassa kävin jo tänään tervetuliaisvastaanotolla yhden kiinnostavan keskustelun yhden hollantilaisen miehen kanssa MMN-mittauksista (mismatch negativity). Heti, kun hän sai tietää, että olen Suomesta, hän tahtoi tietää, aionko käyttää MMN-mittauksia. Sanoin, että periaatteessa AS-henkilöiden prosodian tunnistamista on jo tutkittu MMN-aivosähkökäyrien avulla, enkä tiedä, miten se voisi enää tuoda kauheasti uutta. Lisäksi minulla ei tietenkään ole hallussani sellaiseen tarvittavia laitteita. Olin siksi ajatellut vain nojautua MMN-mittauksissa jo saavutettuihin tuloksiin (eli mm. siihen, että aivosähkökäyrien avulla on pystytty osoittamaan, että AS-henkilöt eivät tunnista puheen affektiivista prosodiaa samoin kuin neurotyypilliset henkilöt, koska se ei saa aikaan heidän aivoissaan samanlaista reaktiota; tunnistaminen tapahtuu – jos se tapahtuu – älyllisesti muistin avulla.)

Tapahtuma alkoi siis tänä iltana ilmoittautumisilla ja tervetuliaisvastaanotolla. Tarjolla oli aika paljon kaikenlaista sapuskaa. Tutustuin myös joihinkin uusiin ihmisiin. Tapahtuma vaikuttaisi olevan tosi hyvin järjestetty. Järjestelytoimikunnan tytöt vaikuttavat tosi avuliailta ja mukavilta. Yksi heistä lohdutti minua, että jos posterini ei saavu ajallaan, he voivat auttaa minua soittelemaan sen perään ja tarvittaessa myös yrittää jotenkin järjestää sen, että saisin posterini printattua uudelleen jossakin täällä. Tosi ystävällistä. Vastaanoton lisäksi en tehnyt tänään oikein mitään. Olin jotenkin tosi väsynyt matkan jälkeen (mihin vaikutti varmaankin myös se, että tällä oli tänään +37 astetta lämmintä…), ja nukuinkin heti saavuttuani kolmen tunnin päiväunet.

Ma 25.8.2008

(Klo 12.05): Kollokvion tieteellinen ohjelma alkoi tänään suullisilla esitelmillä. Yhtä lukuunottamatta kaikki esitelmät olivat foneettisia (ennen kahvitaukoa liikuttiin lähinnä segmentaalisella tasolla ja sen jälkeen suprasegmentaalisella tasolla). Yhdistävä tekijä oli se, että kaikki tutkimukset pohjautuivat jonkinlaisiin kokeisiin (koska tämä on siis kokeellisen kielitieteen tapahtuma). Mielestäni aiheet olivat ainakin enimmäkseen tosi mielenkiintoisia.

Nyt on juuri alkamassa lounastauko. Sen jälkeen loppupäivä onkin varattu postereille. Onneksi minun posterisessioni ei ole vielä tänään, koska en ole itse asiassa vieläkään vastaanottanut omilla teillään olevaa posteriani. Alkaa hieman stressata tämä tilanne… Periaatteessa kaiken pitäisi kuitenkin olla kunnossa, koska soitimme aamulla lentokentälle, ja sieltä sanottiin, että posterini on jo saapunut Ateenaan. Sitä ei vain vielä ole ehditty toimittaa tänne, mutta sen pitäisi kyllä olla jo matkalla. Toivotaan…

(Klo 0.35): Posterini saapui lopultakin iltapäivällä, joten siltä osin kaikki on nyt ok. (*huokaus*) En kyllä koskaan enää pistä
posteriani ruumaan ainakaan menomatkalla!

Tänään oli jo yksi posterisessio. Se oli tosi mielenkiintoinen. Aiheet käsittelivät muistaakseni ainoastaan segmenttitason ilmiöitä (meidät "suprasegmentaalikot" on kai laitettu kaikki huomiseen sessioon). Oli paljon vokaalien tunnistamista (F1- ja F2-juttuja siis lähinnä). Useassa esitelmässä vertailtiin jonkin kielen natiivien ja ei-natiivien puhujien äänteiden tunnistamista ja tuottamista. Ihmiset selittivät tosi hyvin aiheensa, joten kaikista ymmärsi ihan hyvin, mistä on kyse. Opin myös paljon uutta. Keskustelu posterien edessä oli tosi vilkasta. Taisin ehtiä juttelemaan kaikkien esittäjien kanssa. Kysyin kaikilta jotakin ja yritin sanoa kaikille jotakin kannustavaa. (Täten posterisessiot ovat hyödyllistä harjoittelua myös omien kommentointi- ja keskustelutaitojen kannalta.) Kaikki aiheet olivat joka tapauksessa tänään foneettisia. Neurolingvistejä ja psykolingvistejä ei siis ainakaan tänään vielä esiintynyt. (Harmi… Olisin mielelläni jutellut posterisessiossa jonkun neurolingvistin kanssa niiden mainitsemieni MMN-tutkimusten relevanssista oman hankkeeni kannalta. Olen tosin aika varma, että neurolingvistit pitäisivät niitä ehdottoman relevantteina, kun taas läheskään kaikki muut eivät. No, täytyy miettiä asiaa tarkemmin joskus myöhemmin.)

Ti 26.8.2008

Jessus, valvoin viime yönä noin neljään asti pohdiskellen yhtä tosi mielenkiintoista ja erään tulevan esitelmäni kannalta melko keskeistä kysymystä pseudo-clivée -rakenteisiin liittyen. Minulla olisi nimittäin yhtenä esimerkkinä eräs Camus'n L'étranger'n I luvusta lainattu virke, jossa on pseudo-clivée (semi-clivée) -rakenne: "Ce qui me frappait dans leurs visages, c'est que je ne voyais pas leurs yeux, mais seulement une lueur sans éclat au milieu d'un nid de rides." Päähenkilö, Meursault, kuvailee tässä vanhuksia, jotka ovat läsnä hänen äitinsä ruumiin valvojaisissa hautajaisia edeltävänä yönä. Ja siis minä tutkin tästä tuon virkkeen ensimmäisen pilkun prosodista tulkintaa (Camus tulkitsee sen eräässä radiolähetyksessä vuonna 1954 omaa tekstiään lukiessaan sävelkulun laskulla ja tauolla, mikä on epätyypillinen pilkun tulkinta, ja siksi siis mielenkiintoinen…). Esitelmäni ja itse asiassa koko symposiumin teema liittyy alistukseen, joten minun pitäisi tietää, esiintyykö kyseinen pilkku alisteisen sivulauseen ja päälauseen välissä vai ei. Eli ONKO tuo virkkeen alun relatiivilause alisteisessa suhteessa sitä seuraavaan presentatiivilla c'est alkavaan osaan? Ilmeisesti näin ei oikeastaan ole, vaikka relatiivilause onkin riippuvainen sitä seuraavasta spesifioivasta jatkosta. Mutta toisaalta myös se toinenkaan osa ei tällaisessa rakenteessa ole täysin riippumaton ensimmäisestä osasta, koska c'est sisältää ensimmäiseen osaan viittaavan élément de rappel -pronominin. Yhden määritelmän mukaan jälkimmäinen osa onkin komplementaarisessa suhteessa relatiivislauseen verbiin nähden. Osuvampi kuvaus on ehkä kuitenkin 'täsmentävä' suhde. Eli huolimatta siitä, että relatiivilause on riippuvainen sitä seuraavasta spesifioivasta osasta, se ei ole tähän nähden suoranaisesti alisteisessa suhteessa. #¤%&! Joudun siis ehkä vaihtamaan esimerkkiä (mikä on tietenkin tosi työlästä ja myös ärsyttävää, koska olen ehtinyt kiintyä juuri tuohon esimerkkiin). TOISAALTA juuri tuo pistetyyppinen pilkun prosodinen tulkinta (sävelkulun lasku + tauko) on varsin harvinainen (n. 6 % kaikista esiintymistä) aineistossani, ja se vaikuttaa esiintyvän tyypillisesti nimenomaan hieman erikoisissa rakenteissa. Tämä puolestaan johtunee siitä, että konklusiivisten prosodisten vihjeiden (ns. 'pistetulkinta') käyttö pilkkujen kanssa saattaa olla mahdollista vain sellaisissa tapauksissa, joissa virkkeen syntaktinen jatkuvuus ilmaistaan selvästi joillakin muilla keinoilla. Tässä nimenomaisessa esimerkkivirkkeessä jatkuvuuden ilmaiseminen on siis taattu juuri tuon pseudo-clivée -rakenteen ansiosta, joten pilkun prosodinen tulkinta voi poiketa prototyypistä ilman, että virkkeen syntaktisen rakenteen tulkinta merkittävästi vaikeutuu. Minun täytyy siis vielä tsekata, esiintyykö tuo tulkintatyyppi lainkaan tavanomaisissa alistuskonteksteissa. Jos esiintyy, minun varmaankin kannattaa vaihtaa esimerkkiä (#¤%&!). Jos ei, niin sitten tuon esimerkin käytölle on hyvät perustelut: esittelen sillä niitä syntaktisia rajoitteita, joita kyseinen prosodinen tulkinta tyypillisesti asettaa. Että näin. (Kaikki tämä vaiva vain yhden pilkun takia… Näin meillä kielentutkijoilla… 😉

Sen jälkeen, kun aloin vihdoin uupua tuon yhden pilkun syntaktisen sijainnin pohdiskeluun (mikä oli siis ihan kivaa, vaikkakin myös stressaavaa), yritin nukkua, mutta siitä ei meinannut tulla mitään. Olin lukenut yön aikana ties kuinka monta syntaksiaiheista artikkelia netistä, ja kaikki syntaktiset termit vain pyörivät päässäni… Ja kun nekin vähitellen alkoivat jo haukotella ja vetää yöpukua päälle, aloin kiinnittää huomiota huoneen voimakkaaseen ilmastointiin. Ääni häiritsi minua, ja olin ihan jäässä. Nukahdin varmaan vasta joskus viideltä tai kuudelta aamulla. Missasin aamiaisen, mutta olin paikalla kuuntelemassa aamun ensimmäistä esitelmää. Väsytti tosin niin paljon, että en oikein meinannut jaksaa keskittyä. Philippe Martin piti mielenkiintoisen esitelmän spontaanin ranskan parenteesien prosodiasta, mutta siitäkin minulta meni joitakin osia ohi väsymyksen takia.

Iltapäivällä aloin vähitellen heräillä ("muutaman" kahvikupin jälkeen…). Silloin olikin ohjelmassa ensin prosodia-aiheinen paneelikeskustelu, ja sitten posterisessio, johon sisältyi mm. minun esitelmäni. Paneelikeskustelussa alustivat Antonis Botinis, Philippe Martin ja Robert Bannert. Aluksi se oli tylsää, mutta loppuajasta alkoi syntyä tosi mielenkiintoista keskustelua, kun vertailtiin Euroopan ja Yhdysvaltojen prosodiatutkimusperinteitä. Philippe Martin piti yhden hieman provosoivan puheenvuoron (minusta se oli ihan asiallinen, mutta jotkut provosoituivat siitä), josta sitten seurasi kiivasta keskustelua. Sävy pysyi kuitenkin ihan asiallisena. En ollut koskaan vielä tajunnut, että maanosien välisissä tutkimusperinteissä tosiaan on niin suuria eroja, että julkaiseminen jenkkilehdissä saattaa olla eurooppalaisille vaikeaa (Martinin mielestä se on suorastaan melkein mahdotonta, koska jenkit hyväksyvät vain omien systeemiensä käytön).

Oma posteriesitelmäni meni ihan hyvin. Seisoskelin siis posterini edessä kaksi tuntia esitellen hankettani ja vastaillen kysymyksiin. Porukkaa liikkui posterini luona aika paljon, varsinkin ensimmäisen tunnin aikana. Relevanttia keskustelua syntyi paljon, ja sain joitakin ihan hyödyllisiä viitteitä mm. siitä, missä muualla
maailmassa tehdään jotakin vastaavanlaista tutkimusta. Wisconsin-Madisonin yliopistossa, Jenkeissä, on kuulemma käynnissä joku hyvin suuri autismiin kohdistuva hanke. Yksi henkilö kehotti minua ottamaan sinne yhteyttä. Yksi toinen sanoi välittävänsä aktajulkaisuni edelleen yhdelle saksalaiselle kollegalleen, joka tutkii myös AS-henkilöiden puhetta, ja yksi nainen antoi brasilialaisen AS -henkilöiden oppimista tutkivan kollegansa yhteystiedot. Ihan hyödyllisiä kontakteja varmaankin. Tuli myös esille, että minun ehkä kannattaisi hankkia myös neurotyypillisistä henkilöistä koostuvat verrokkiryhmät AS-informanteilleni. Täytyy miettiä näitä käytännön asioita joskus vähän myöhemmin. Olen joka tapauksessa tyytyväinen, että olen nyt pitänyt yhden esitelmän tästäkin aiheesta ja saan siitä tätä kautta myös yhden pienen julkaisun kollokvion aktoihin. Myös kokemuksena tilanne oli ihan mukava. Moni sanoi pitävänsä hankettani mielenkiintoisena ja lupaavana (mutta niinhän varmaan sanotaan kohteliaisuudesta kaikille).

Illalla oli konferenssin banketti lähellä sijaitsevassa Congo Palace Hotellissa. Siellä oli tietenkin tarjolla paljon ruokaa ja viiniä. Loppuajasta ohjelmassa oli myös kreikkalaista tanssia. Olin samassa pöydässä erään saksalaisen jatko-opiskelijaryhmän kanssa. Olen hengannut heidän kanssaan täällä alusta lähtien aika paljon. Kanssamme liikkuu myös eräs taiwanilainen jatko-opiskelijatyttö, joka on raahautunut Taiwanista asti Kreikkaan vain tätä tapahtumaa varten (on täällä kyllä myös ainakin japanilaisia ja brasilialaisia, mikä tuntuu olevan ihan tyypillistä näissä fonetiikan alan tapahtumissa).   

Ke 27.8.2008

Konferenssi loppui tänään. Viimeisen päivän esitelmät käsittelivät enimmäkseen taukoja, mikä oli tosi mielenkiintoista. Yksi brasilialainen esitteli tutkimusta, jonka perusteella pappien saarnapuheessa olevat tauot ovat tosi paljon pidempiä ja yleisempiä kuin esim. uutistenlukijoiden puheessa. Se oli kiinnostavaa. Itse asiassa tosi suuri osa pappien puheesta vaikuttaisi olevan pelkkää taukoa. Yhden hollantilaisen tutkimuksen mukaan sen sijaan taukojen pituudet luetuissa teksteissä riippuu siitä, missä kohdassa tekstiä ne tuotetaan: niiden pituus riippuu ennen kaikkea 'Boundary Strength' -nimisestä parametristä.

Tänään oli tosin myös yksi esitelmä, joka ei liittynyt mitenkään fonetiikkaan vaan käännöstieteeseen. Siinä yksi japanilainen ryhmä esitteli teorian, jolla pyrittiin ratkaisemaan käännösongelmien ja käännösvirheiden evaluoinnin ongelmat tilastotieteen menetelmin. Se oli siis todella kummallista. Olin huomannut jo aiemminkin, että japanilaisten menetelmät ovat jotenkin erikoisia. He vetävät ainakin täällä aika tavalla eri juttua kuin kaikki muut. 

Tapahtuma loppui tänään jo aikaisin, joten vapaata aikaa jäi melko paljon. En kuitenkaan jotenkin saanut kunnon lomailuvirettä päälle. Tunsin itseni stressaantuneeksi ja olisin vain tahtonut palata pilkkujeni pariin ja vaihtaa sen yhden onnettoman pseudo-clivée -rakenteeseen pompanneen veijarin johonkin kunnon kansalaiseen. En kuitenkaan voinut tehdä niin, koska minä tyhmä en tullut ottaneeksi sitä Camus-aineistoa tänne mukaan! (#¤%&x!) Minua otti se päähän ihan sairaasti tänään ja olisin vain tahtonut lähteä saman tien kotiin. Lento on kuitenkin vasta huomiseksi, joten oli pakko jäädä tänne jumittamaan. Olin Ateenassa tässä vastaavassa tapahtumassa jo kaksi vuotta sitten ja kiersin silloin kaikki keskeisimmät nähtävyydet innoissani läpi. Tänään ei ollut oikein sellaista samanlaista uteliasta turistifiilistä kuin silloin. Sain kuitenkin raahattua itseni illalla Ateenan keskustaan kävelemään. Katselin joitakin nähtävyyksiä ja kiertelin pieniä kävelykatuja pitkin ympäriinsä. Kaikki näytti tutulta parin vuoden takaa. Lupsakat kulkukoirat lojuivat kaduilla, ja aurinko laski vähitellen antiikin raunioiden taakse. Istahdin yhteen rauhalliseen kahvilaan lukemaan matkaopasta. Tuli hetkeksi mukavan rento olo.   

To 28.8.2008

I'm back!! Sen sijaan matkalaukkuni ei ole back. Aaaaaargh!!! Ihan sairaan ärsyttävää! Tällä kertaa se posteriputkilo sen sijaan tuli, mutta sekin oli hajonnut matkan aikana: posteri oli ok, mutta kuljetusputkilo oli vaurioitunut käyttökelvottomaksi (siitä oli haljennut ja irronnut kansi, joten on ihme, että posteri ei ollut tippunut sieltä ulos). Ja matkalaukku ei siis tullut ollenkaan. Se oli kuulemma jäänyt vaihdon yhteydessä Kööpenhaminaan, mistä se toimitetaan Suomeen yön aikana. Minun pitäisi saada se huomenna. Mutta siis todellakin aika käsittämätöntä, että kolmen viikon sisällä minulta on kadonnut matkatavarat kolmeen kertaan (Ranskasta palatessanihan kaikki tavarani jäivät matkalle, ja sain ne vasta kolmen päivän päästä, ja menomatkalla Ateenaan katosi siis se posteri). No, ei voi mitään.

Muuten matka meni ihan hyvin. Koko päivä oikeastaan menikin matkustaessa: ensin pitkähkö bussimatka täpötäydessä ja kuumassa bussissa, sitten pitkä jonotteluaika Ateenan kentällä (joka oli sekin ihan tupaten täynnä porukkaa), lento Köpikseen, koneenvaihto, lento Helsinkiin ja lopulta dösämatka kentältä Kallioon. Aamulla ehdin tosin käydä biitsillä uimassa. Konferenssikeskuksen lähellä olikin tosi kiva uimaranta, ja huoneeni ikkunasta oli hieno merinäköala (sininen meri, valkoisia purjelaivoja, jne.). En kuitenkaan käynyt tällä kertaa uimassa kuin tämän yhden kerran. Olisin tänään voinut jäädä kellumaan mereen paljon pidemmäksikin aikaa, mutta en ehtinyt, koska piti kiiruhtaa pakkaamaan, ja Pedron tuliaisetkin olivat vielä ostamatta (ostin sille tällä kertaa vain tölkin säilykelihaa, koska en löytänyt mistään mitään muutakaan koirille sopivaa).

Olen aivastellut koko päivän, ja nenä vuotaa kuin hana. Luulen, että vilustuin vähän siellä majoituspaikassa yön aikana. Siellä oli tosi voimakas ilmastointi ja siksi suorastaan liian kylmä. Mutta ei tämä mitään vakavaa ole. Pieniä vilustumisen oireita vain. 

Ihan hyvä reissu, mutta on tosi mukavaa olla taas kotona!

La 23.8.2008

Siskoni, Pauliina, sai taloussuunnittelijan viran tullihallituksesta. Vähänkö siistiä! Onneksi olkoon, Pauliina! =) Pauliina aloitti työuransa poliisilaitoksen ATK-tukihenkilönä. Hieno urakehitys siis! (Tytär seuraa selvästikin isänsä jalanjälkiä…)

La 16.8.2008

Siskoni Pauliina juoksi tänään Helsinki City Marathonin. Hänen aikansa oli 4,25. Siistiä isosisko!!! =) Vau, mikä kondis! =)

Su 17.8.2008

Tänään juhlittiin Keravalla vanhempieni villakoiran, Pedron, synttäreitä oikein täytekakun ja lahjojen kera. Ei uskoisi, että meidän pieni Pedrokin täytti jo NELJÄ vuotta! (*niisk*). Ostin sille lahjaksi kuivatusta siannahasta tehtyjä donitseja. Pauliina puolestaan toi Pedrolle kananugetteja. Heli-tätikin oli kutsuttu paikalle. Äiti laittoi pöydän koreaksi, ja isä tarjosi kuohuviiniä. Pedrolla oli punainen rusetti kaulassa. (Joo, tämä on todellakin meidän suvussa ihan normaalia… Olemme nimittäin TOSI eläinrakasta porukkaa. Lisäksi meillä on kai hieman kummallinen huumorintaju… 😉

Lapsena minä aina vaadin, että uskollisen, viisaan ja jalon mäyriksemme, Jepen, synttäreitä juhlittiin siinä missä muidenkin. Olihan Jeppe samanarvoinen perheenjäsen kuin kaikki muutkin! Usein äiti leipoikin Jepelle luunmuotoisen synttärikakun, ja kaikki ostivat sille lahjoja. Isä myös lahjoitti yhden valkoisen rusettinsa Jepelle. Rusetti laitettiin aina Jepelle kaulaan synttäripäivinä ja muissa juhlissa. Usein rusettikaulaista luppakorvaa myös kuvattiin poseeraamassa esim. jonkin kukkaruukun vieressä, ja onnistuneimmat kuvat tietenkin kehystettiin ja laitettiin näytille jollekin kirjahyllyn reunalle, tms. Muistoja… (*niisk*)

Olen Tampereella XVII Skandinaavisessa Romanistikongressissa (XVIIe Congrès des Romanistes Scandinaves) 12.-15.8.2008. Pidän tapahtumassa torstaina iltapäivällä esitelmän, joka käsittelee välimerkkien käyttöä ranskankielisissä chat-keskusteluissa.

Ti 12.8.2008

Lähdin tänään iltapäivällä Tampereelle, missä Romanistikongressi alkoi ilmoittautumisella ja pienellä vastaanotolla yliopiston tiloissa. Ilmoittautuminen sujui sulavasti. Porukkaa ei ollut vielä siinä vaiheessa paikalla kovin paljon. Jonkin ajan päästä pöytään katettiin pientä syötävää ja juotavaa (viiniä, viinirypäleitä, juustoa, keksejä, jne.), kuten tapana on. Aluksi tunsin oloni hieman orvoksi, koska en tuntenut paikalta juuri ketään. Pian pöytääni tuli kuitenkin kaksi ruotsalaista naista, joiden kanssa aloin jutella. Toinen heistä oli Göteborgista ja toinen Umeåsta. He olivat kumpikin kirjallisuuden tutkijoita. Loppujen lopuksi juttelin heidän kanssaan varmaan tunnin. Sitten minun pitikin lähteä, koska yhdistin itse asiassa tämän illan tilaisuuden sukulaisteni luona vierailemiseen. Isäni veli, Raimo, asuu nimittäin Nokialla vaimonsa Pirkon kanssa. En ollut käynyt heidän luonaan yli kymmeneen vuoteen (vaikka pidän Raimoa ja Pirkkoa tosi hyvinä tyyppeinä), joten päätin käyttää tilaisuutta hyväksi. Olen heidän luonaan myös tämän ensimmäisen yön.

Sain vielä tänään Päiviltä joitakin kommentteja esitelmästäni. Tein niiden pohjalta pieniä korjauksia esitelmätekstiini matkan aikana. Juhanin kommentit olin jo saanut aiemmin. Tuntuu siltä, että en ole tällä kertaa ehtinyt harjoitella esitelmää yhtä paljon kuin joskus aiemmin, mutta ehkä se menee. Toisaalta tuntuu myös siltä, että minulla alkaa jo olla sen verran kokemusta tällaisista tilanteista, että en enää tarvitsekaan ihan yhtä paljon harjoitusta kuin joskus aiemmin. Mutta eihän harjoittelu tietenkään olisi pahastakaan. Anyway, toistaiseksi en vielä jännitä omaa esitelmääni juuri ollenkaan. Vähän se pyörii mielessä ja on tavallaan pieni “kivi sydämellä”, mutta siinä kaikki. En ole mitenkään hermostunut siitä. Tiedän, että minulla on periaatteessa vähän liikaa asiaa esitelmässäni ja että joudun siksi vetämään sen läpi hieman liian nopeasti. Mutta ei voi mitään. Pitäisi sen kuitenkin mahtua esitelmäaikaan, ja vaikka minulla olisi vähemmän asiaa, vetäisin sen joka tapauksessa liian nopeasti läpi, jolloin minulta vain jäisi turhaan esitelmäaikaa käyttämättä. Puhenopeuteni on keskimääräistä korkeampi, eikä sille oikein voi mitään. Se on idiolektinen piirre, jolla lienee neurologinen perusta. Sen muuttaminen edellyttäisi luultavasti suurta harjoitusmäärää ja nopeuden kompensoimista jollakin muulla aktiviteetilla.

Olen kärsinyt kurkkukivusta sunnuntaista lähtien. Tänään olo on jo ollut hieman parempi. Kipu ei enää oikeastaan ole häiritsevän voimakasta. Tunnen kuitenkin oloni hieman puolikuntoiseksi. Täytyy toivoa, että yön aikana olo paranee hieman, koska huomenna on edessä pitkä ja varmasti myös mielenkiintoinen päivä.

Ke 13.8.2008

Oli tosi mukava päivä tänään. Kongressi alkoi kuuluisan Henning Nølken polyfoniaa käsittelevällä plenaarilla. Se oli mielenkiintoinen ja minulle ainakin ihan hyvää yleissivistystä, koska en aiemmin tuntenut juurikaan kyseistä aihepiiriä. Alkuiltapäivän vietin sektiossa, jossa puhui mm. Peltolan Rea (ranskan ja suomen sivulauseiden verbimuodoista), ja iltapäivän sektiossa, jossa puhui mm. Juhani (vanhojen ranskalaisten väitöskirjojen omistuskirjoituksista). Yksi Juhanin esittelemistä omistuskirjoituksista oli osoitettu Joseph Bonapartelle. Siistii! (Jos kyseessä siis on THE Joseph Bonaparte eli Napoleonin broidi.)

Illalla oli ohjelmassa varsin harvinaislaatuinen illanvietto, kun ottaa huomioon, että tämä on tieteellinen kongressi: SAUNAILTA perinteisessä savusaunassa! Päätin lähteä sinne silkkaa uteliaisuutta nähdäkseni, miten homma toimisi tällä porukalla. Ja kannatti kyllä lähteä! Siellä oli tosi mukavaa. Aluksi se tuntui kieltämättä vähän oudolta. Suuri osa sosiaalista elämääni tapahtuu, ja on aina tapahtunut, hienhuuruisissa pukuhuoneissa, joissa aina juttelen ennen ja jälkeen treenien puolialastomien naisten kanssa. Siltikin tuntui jotenkin erikoiselta, kun samankaltainen tilanne siirrettiin tähän kontekstiin. Aluksi jotkut olivatkin kaulaa myöten pyyheliinan peitossa saunan lauteillakin, vaikka siellä siis oli samaan aikaan vain naisia. Viimeistään ensimmäisen uintikierroksen jälkeen tunnelma kuitenkin vapautui. Kaikki unohtivat jo tyystin jakkupukujensa luoman näennäisen turvan ja hengasivat jo rennosti ympäriinsä eevanasussa. 

Olin saunan jälkeen pukuhuoneessa samaan aikaan Mervin ja Evan kanssa ja minulle tulikin siinä jostain mieleen kertoa heille yksi anekdootti huonosta pukuhuonehuumorista… Olin nimittäin muutama vuosi sitten (ehkä vuonna 2003 tai 2004) jossain Keski-Euroopassa leirillä, ja vietin siellä paljon aikaa erään hyvän saksalaisen treenikaverini kanssa. Kyseisen kaverini kanssa meillä on (edelleen) tapana tehdä toisillemme kaikenlaista pientä jäynää. Yhden treenin jälkeen minulle sitten tarjoutuikin pukuhuoneessa loistava tilaisuus päästä tekemään pieni pila kaverilleni, kun tämä oli juuri tullut suihkusta ja pyllisteli alastomana vieressäni jalkojaan kuivaten. Siispä käärin pyyhkeeni rullalle, otin pitkältä vauhtia ja läsäytin sillä kaveriani täysillä keskelle hanuria. Ei siinä mitään, ihan hauska pieni pila muuten, mutta ongelma oli se, että se kyseinen pyllistelijä ei ollutkaan kaverini, vaan joku ihan muu tyyppi, jota en tuntenut ollenkaan!!! =DDDDD Se oli luultavasti yksi elämäni noloimpia tilanteita…! Pahoittelin pikaisesti ja ryntäsin sitten nolostuneena suihkuhuoneeseen, jossa kaverini sittenkin oli vielä pesemässä tukkaansa. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja aloimme kumpikin nauraa ihan hysteerisesti. Luulin todella, että kirjaimellisesti tukehdumme kumpikin nauruun! Vajosimme vähitellen seiniä pitkin alaspäin, ja lopulta suunnilleen kierimme suihkuhuoneen lattialla ja hirnuimme kuin sekopäät. =DDDD Porukka vähän ihmetteli, että mistähän tässä oikein on kyse… Ja oli muuten aika sairaan noloa törmätä sen jälkeen siihen yhteen toiseen muijaan… =DDDD

Tänään loppuillasta sattui muuten sellainen pieni kommellus, että törmäsin Antonin nyrkkiin! Olin tulossa kakkul
autasen kanssa Antonin takaa, kun tämä yhtäkkiä heitti kätensä rentona nyrkissä taaksepäin selittäessään jotakin juttua Merville ja Jukalle. Kävelin siis todellakin ihan suoraan hänen nyrkkiinsä! Rystyset kolahtivat ihan kunnolla hampaisiin ja nenään. Alahuuli itse asiassa aukesikin vähän sisältä ja tihkui verta. Vieläkin on vähän sellainen fiilis kuin olisi saanut turpaan! Vaarallisia tapahtumia nämä Romanistikongressit! Nyrkkeilyssäkin käytetään sentään hanskoja ja hammassuojia, mutta täällä voi saada paljaat rystyset tauluun niin että jysähtää! =DDDD No, pääasia, että legot pysyivät sentään suussa. (No ei… Ei se oikeasti haittaa mitään. Se oli vain pieni vahinko, ja sellaisiahan nyt sattuu väkisinkin, eikä siinä onneksi mitenkään pahasti kuitenkaan käynyt. Mutta hieman huvittavaa kyllä kuitenkin! =DDD )

To 14.8.2008

Nukuin viime yön ihan älyttömän huonosti. Kieriskelin sängyssä tosi pitkään ennen kuin ylipäänsä sain ollenkaan unta, ja senkin jälkeen heräilin pitkin yötä. Ehkä siitä syystä ja osittain varmaankin myös pienen flunssani takia tunsin oloni aamulla tosi tukkoiseksi ja raskaaksi. Majoitun Scandicin Tampere City -hotellissa, joten majoituspaikan tasosta huono yöni ei voinut johtua. Jonkinlaista ylikierroksilla menemistä varmaankin vain.

Kongressi sujui kuitenkin tänään kivasti. Aamulla oli ensin Esa Itkosen plenaari. Se oli mielestäni omaperäinen ja hauska. Aamupäivän sektiossa kuuntelin mm. Eija Suomela-Salmen ja Aino Niklas-Salmisen esitelmiä. Lounaan jälkeen alkoikin jo sitten sektio, jossa oli minun oma esitelmäni. Puheenjohtajana siinä oli Juhani. Ennen minua siinä puhuivat ensin ruotsalaiset Mats Forsgren, Françoise Sullet-Nylander ja Hugues Engel, ja sen jälkeen Eva Havu. Olin siis kovassa seurassa… Ennen kaikkea minua kuitenkin jännitti se, että jouduin puhumaan ihan älyttömän suuressa salissa. Sali, jossa meidän alun perin piti olla, oli pois käytöstä teknisten ongelmien takia, joten siirryimme suureen auditorioon, jossa myös plenaarit pidetään. Jännitinkin itse asiassa tällä kertaa ihan sikana ennen omaa vuoroani. Jännitys laukesi kuitenkin aika nopeasti esitelmän aikana, ja se tuntui menevän ihan hyvin. Vedin sen tosin taaskin läpi hieman liian nopeasti, mutta ei voi mitään. Juhani sanoi, että ei se kuitenkaan suoranaisesti ollut liian nopea, mutta että olisin voinut puhua hieman hitaamminkin, kun aikaa kerran oli. Anyway, esitelmäni herätti paljon kysymyksiä ja kommentteja, joista valtaosa oli tosi relevantteja ja rakentavia. Vielä esitelmäni jälkeenkin (itse asiassa koko loppuillan) moni tuli puhumaan kanssani esitelmäni sisällöstä. Se oli tietenkin tosi positiivinen yllätys. Ehkäpä tuo on sellainen aihe, johon kaikki saavat helposti heti jonkinlaista tuntumaa (koska se ei ole kovin tekninen, kuten esim. kaikki prosodia-aiheet) ja jota on siksi pieni kynnys kommentoida. Anyway, oli hienoa huomata, että aihe herätti kiinnostusta.

Iltapäivän vika sektio meni minulta hieman ohi, koska olin niiin huojentunut oman esitelmäni takia, että ajatukset eivät oikein tahtoneet pysyä kasassa. Yritin kuitenkin kuunnella esitelmiä samassa salissa, jossa olin itse puhunut, ja jäin kuuntelemaan myös Elinan plenaaria (joka oli italiaksi ja käsitteli Decameronen erisnimien käännöksiä teoksen ensimmäisessä ranskankielisessä käännöksessä; Decamerone on siis Boccaccion kuuluisa novellikokoelma, joka kirjoitettiin 1300-luvun puolivälissä ja josta novellien kirjoittaminen ylipäänsä kai tavallaan alkoi).

Illalla oli kaupungin vastaanotto, mikä on siis hyvin tyypillinen ohjelmanumero tällaisissa kongresseissa. Apulaiskaupunginjohtajan puhe oli aika pitkä, vaikkakin ihan asiallinen. Jouduin myös käymään TAAAAAAS yhden ihan kamalan keskustelun suomalaisista ruokapöydän erikoisuuksista. Karseeta! Tilaisuus oli kuitenkin kokonaisuutena ihan kiva. Puhuin myös aika paljon laitoksemme hispanistien (Angelan, Pekan ja Antonin) kanssa, mikä oli tosi mukavaa. Olen tämän kongressin aikana tutustunut Posion Pekkaan, jota en aiemmin juurikaan tuntenut. Myös muita uusia tuttavuuksia on toki tullut (esim. Määtän Simon kanssa en ollut aiemmin koskaan jutellut, kun taas täällä olemme jutelleet jo monta kertaa).

Vastaanoton jälkeen menimme vielä jatkoille Tillikkaan. Se oli muuten ok, mutta siellä oli ihan sairaan hidas palvelu. Meitä oli siellä aika iso porukka, mm. Päivi, Eva, Anton, Pekka, Simo, Andrea ja Soili, ja sitten joitakin muita, joita en oikeastaan tunne muuten kuin ulkonäöltä. Anyway, oli ihan mukavaa, joskin univelka alkoi siinä jo yhden punaviinilasillisen jälkeen painaa jonkin verran. Päivi onnistui muuten tänään telomaan jalkansa jotenkin astumalla jonkun kiven päälle. Kuten sanoin: vaarallisia nämä Romanistikongressit! Laitoksen saldo on toistaiseksi yksi loukkaantunut per päivä. Pitäisi varmaan alkaa harrastaa jotain vähän turvallisempia tapahtumia… 😉

La 16.8.2008

Palasin Tampereelta viime yönä joskus vähän ennen yhtä. Tänään on ollut tosi väsynyt olo. Kongressin viimeinen päivä meni kuitenkin kivasti. Aamulla oli ensimmäisenä Rodolfo Ilarin plenaari (Brasilian portugalin pronomineista verrattuna muiden romaanisten kielten pronomineihin). Sen jälkeen olin kuuntelemassa mm. Sabinen, Päivin ja Christophen ECC Lang -aiheista esitelmää sekä Ullan ja Sabinen esitelmää Vaarallisten suhteiden rakkauskirjeistä. Kummatkin olivat mielestäni tosi onnistuneita. Toki päivään mahtui paljon muitakin kiinnostavia esitelmiä. Osallistuin vaihtelun vuoksi aika moneen kirjallisuusaiheiseen sektioon. Iltapäivästä jatkuva esitelmien seuraaminen alkoi jo jonkin verran väsyttää, mutta kestin kuitenkin sitkeästi loppuun asti.

Iltapäivällä, ennen päättäjäisjuhlaa, kävin Pekan kanssa kahvilla eräässä tämän suosittelemassa vohvelikahvilassa. Sen jälkeen kiertelimme jonkin aikaa Tampereen keskustassa banquetin alkua odotellessa. Pekka esitteli minulle kaupunkia, koska hän on kotoisin Kangasalalta ja tuntee siksi Tampereen paljon paremmin kuin minä. Oli jotenkin tosi mukavaa. Banquet pidettiin hotelli Tammerin ravintolassa. Jouduimme siellä valitettavasti Pekan ja muiden tuttujen kanssa eri pöytiin, koska järjestäjät olivat jakaneet ihmiset valmiiksi pöytiin. Aluksi minua otti se päähän, koska ajattelin, että joutuisin taas puhumaan koko illan ranskaksi suomalaisista perinneruoista, mutta loppujen lopuksi käydyt keskustelut olivatkin ihan kiinnostavia. Juttelin melkein koko ajan erään Sveitsissä asuvan ruotsalaisen miehen kanssa. Keskustelimme l&a
uml;hinnä yliopistoviroista ja niiden saamisen vaikeudesta, mutta ihan positiiviseen sävyyn. Jonkin verran iltaan kuului tietenkin myös sellaista Suomi-aiheista small talkia (erityisesti silloin, kun keskustelimme koko pöydän kesken), mutta sekin oli loppujen lopuksi ihan ok tällä kertaa. Kai siihenkin tottuu. Treeniporukoissa small talk on kuitenkin mielestäni paljon helpompaa, sillä AINA voi ottaa puheeksi urheiluvammat. Variaatiota on riittävästi (“Mites sun polvi?”, “Mites sun selkä?”, “Mites sun olkapää?”, “Mites sun ranne?”, “Mites sun niskat?”, “Mites sun kyynärpää?”), ja jos ei millään muista, mikä paikka joltakulta on hajalla, niin aina voi kysyä polvista, koska joka tapauksessahan tietyn iän ja vyöarvon jälkeen melkein kaikilla on polvet hajalla. Small talkin lisäksi tällaiset keskustelut ovat myös ihan oikeasti kiinnostavia, koska niistä voi oppia paljon uutta urheiluvammoista ja niiden hoidosta (voisinkin seuraavaksi yrittää tehdä väitöskirjan tyypillisistä ja epätyypillisistä treenivammoista ja siitä, kuinka ne eivät oikeasti koskaan parane).

Banquetin jälkeen lähdin siis junalla takaisin Helsinkiin. Matkustin samaa matkaa Hakulisen Soilin kanssa. En ollutkaan koskaan aiemmin oikeastaan jutellut hänen kanssaan. Meillä oli tosi paljon puhuttavaa, ja aika tuntui suorastaan loppuvan kesken, kun Soili jäi pois junasta Riihimäellä.

Kongressi meni siis kokonaisuutena tosi kivasti. Olen suorastaan positiivisesti yllättynyt sen antiin. Parasta oli ehkä jälleen kerran tapahtuman sosiaalinen puoli. Tutustuin uusiin ihmisiin, ja oli myös mukavaa jutella ja hengata vanhojen tuttujen kanssa. Kuitenkin olin tyytyväinen myös siihen, miten oma esitelmäni meni: en mokannut mielestäni mitään, ja sain yllättävänkin paljon positiivista ja rakentavaa palautetta. Oman esitelmän jälkeen myös ihmisiin tutustuminen oli helpompaa, koska moni kuuntelemassa ollut tuli sen jälkeen juttelemaan kanssani, ja jotkut olivat jopa kiinnostuneita tekemään yhteistyötä, mikä on tietysti hienoa. Kongressin järjestelyt toimivat mielestäni aivan loistavasti. Tosi hienoa työtä Jukalta ja kumppaneilta!

Olen treenimatkalla Ranskassa 21.7.-8.8.2008. Ensimmäiset päivät (21.-25.7.) olen Montrevel-en-Bressessä (Lyonin suunnalla, lähellä Bourg-en-Bresseä) ja sen jälkeen pari viikkoa Roquebrune-sur-Argensissä (Nizzan suunnalla, lähellä St. Raphaëlia). 

LEIRI MONTREVEL-EN-BRESSESSÄ

Ma 21.7.2008

(Klo 21.25): Jess! Ihan tajuton päivä. Heräsin tänä aamuna klo 4.10 (epäinhimillistä…) ja lähdin matkalle kohti Montrevel-en-Bresseä. Ensin lento Kööpenhaminaan ja sieltä Pariisiin (kentällä kauhea hässäkkä jonkun pommiuhan takia) ja sitten vielä sisäinen lento Lyoniin. Lyonista piti mennä linja-autolla Bourg-en-Bresseen, koska junayhteyttä ei kesäisin enää ole. Matka kesti iäisyyden… Ja Bourg-en-Bressestä piti vielä mennä jonkin matkaa taksilla, koska perille asti ei kulje mitään julkisia (ainakaan useammin kuin tyyliin kerran viikossa). Saavuin perille noin klo 18. Kävin heittämässä tavarat majapaikkaan (joka on itse asiassa yllättävän kiva ja vieläpä hyvällä paikalla).

Iltatreenit alkoivat klo 17.30, joten missasin ne. Ehkä se oli hyvä, koska matka oli pitkä ja rasittava, ja lisäksi kroppani oikeastaan tarvitsikin välipäivän viikonlopun kuvausten takia. Menin kuitenkin katsomaan treenejä noin tunniksi, koska tahdoin nähdä "säätiedotuksen" (eli minkälainen ilmapiiri on). Tilannehan oli se, että olen ollut huonoissa väleissä (tai oikeastaan välirikossa) tämän leirin ohjaajan, Paten, kanssa (jätän hänen oikean nimensä tässä tarkoituksella mainitsematta, vaikka aikidoihmiset pystyvätkin sen tietenkin arvaamaan). Pate oli ns. "kakkosvalmentajani" (Christianin lisäksi) hyvin pitkän aikaa: vuodesta 1993 vuoteen 2005, jolloin välimme menivät poikki Japanin-reissun (ja miljoonan sitä edeltävän tapauksen) seurauksena.

Tultuani ensimmäistä kertaa Pariisiin treenaamaan aikidoa kesällä 1993 tutustuin Pateen nopeasti tosi hyvin, koska Christian majoitti minut melkein kuudeksi viikoksi tämän luokse (koska olin hänestä liian nuori asumaan dojolla kundien keskellä). Siitä lähtien Pate koutsasi minua tosi intensiivisesti. Erityisen läheisissä tekemisissä hänen kanssaan olin asuessani Ranskassa vuosina 1996-1998, jolloin treenasin aikidoa jatkuvasti kaksi kertaa päivässä ja tähtäsin ammattilaiseksi. Senkin jälkeen, kun muutin takaisin Suomeen, kävin usein Ranskassa treenaamassa aikidoa (keskimäärin 2-3 kuukautta joka vuosi koko perustutkinto-opintojeni ajan). Lisäksi tietenkin näin Patea Suomessa ja ympäri Eurooppaa (Saksassa, Venäjällä, Virossa, ja milloin missäkin). Anyway, jossain vaiheessa välimme vain alkoivat vääjäämättä mennä huonoon suuntaan (sattui koko ajan kaikkea ihan kummallista), ja lopulta Japanissa kaikki meni päin persettä, emmekä sen jälkeen puhuneet toisillemme yli kahteen vuoteen (vaikka asuin Pariisissa noin 9 kuukautta heti sen Japanin-reissun jälkeen, ja näin siellä tietenkin Patea lähes päivittäin…). Tunnelma oli sen takia aina Ranskassa ollessani suhteellisen raskas jatkuvasti, koska Pate oli tietenkin paikalla dojolla melkein koko ajan. 

Minua alkoivat jossain vaiheessa kiinnostaa muutkin asiat kuin aikido, ja tämä alkoi jossain vaiheessa tulla esille eri tavoin. Paten elämä on pelkkää aikidoa, eikä hän tuntunut hyväksyvän sitä, että en voi treenata kahta kertaa päivässä, jos teen täysipäiväisesti väitöskirjaa ja tahdon todella panostaa siihen. Kiinnostus muita asioita kohtaan vaikutti hänen mielestään olevan jotenkin pois kiinnostuksestani aikidoon, vaikka ei se oikeastaan ihan niin mennyt. Aikido on koko ajan ollut yksi elämäni keskeisimpiä elementtejä, vaikka luovuinkin (onnekseni) ammattilaisunelmistani joitakin vuosia sitten. Lisäksi koko ajan olisi pitänyt treenien ulkopuolellakin vain hengata tiettyjen aikidoihmisten kanssa ja ennen kaikkea fanittaa häntä kuin jotain Aurinkokuningasta. Touhu alkoi mielestäni jossain vaiheessa muistuttaa jotakin uskonlahkoa.  

Suurin ongelma loppujen lopuksi oli kuitenkin se, että Pate ei hyväksynyt ainakaan minussa pienintäkään heikkoutta koskaan. Turhautuminen, väsymys (viikkokausien yhtäjaksoisen treenaamisen jälkeen) ja fyysisten vammojen (kuten neljän olkapääleikkauksen…) aiheuttamat rajoitteet eivät merkinneet hänelle koskaan mitään. Ne eivät oikeuttaneet pienimpäänkään negatiivisen tunteen esille tuomiseen (edes ilmeillä). Joskus jouduin pelkkien ilmeideni takia julkisen nöyryytyksen tai viikkokausia kestävän ignoroinnin kohteeksi (koska Pate tulkitsi turhautumiseni ja väsymykseni ylimielisyytenä, tms.) Se oli rankkaa. Todella rankkaa… Loppujen lopuksi välillemme syttyi suoranainen sota, kun nostin toisinaan "pienen" protestin pystyyn. Pate oli kuitenkin aina minua vahvempi, ja hän tahtoi pelata vallallaan. Lopulta Japanin-reissun jälkeen lakkasin kuitenkin käymästä hänen treeneissään, koska ajattelin, että en vain yksinkertaisesti enää jaksa enkä ehdi, koska tahdoin säästää energiaani myös väitöskirjatyötäni varten. Christianin mielestä tein oikein (tai oikeastaan hän suorastaan kielsi minua menemästä enää Paten treeneihin). Emme sen jälkeen enää edes tervehtineet Paten kanssa toisiamme (koska välttelin häntä jatkuvasti), saati sitten puhuneet mistään.

Toisaalta Patehan on erittäin kyvykäs valmentaja. Hän on todella tarkka huomaamaan, mikä milloinkin on kunkin tekniikassa ongelmana, ja hänen treeninsä ovat lähes aina johdonmukaisia ja hyvin rytmitettyjä. Pate oli myös ensimmäinen, joka tuntui ottavan minut vakavasti. Ja vaikka hän kohteli minua usein huonosti, hän kuulemma puhui minusta usein selkäni takana hyvin arvostavaan sävyyn: hän sanoi minun olevan huippulahjakas monessa asiassa, jne. (mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa, mutta kuitenkin ;-).

Viime kesänä treenasin siis pari kertaa Paten kanssa Roquebrunessa. Muuten meillä ei ole ollut mitään kontaktia. Pääsiäisenä näin hänet, mutta emme suoranaisesti kohdanneet silloin missään vaiheessa.

Tänään minua jännitti ihan mielettömästi astuessani sisälle Montrevelin dojoon. Olin siis siviilivaatteissa, koska en olisi enää ehtinyt mukaan treeneihin. Muut treenasivat (noin 20 ihmistä, joista tunsin suurimman osan). Pate nyökkäsi minulle heti huomattuaan minut ja tuli tatamin laidalle. Ojensin hänelle käteni ja sanoin vaimeasti "bonjour". Hän tarttui minua kädestä ja suuteli minua kummallekin poskelle. Sen jälkeen juttelimme kuin mitään ei olisi tapahtunut, paitsi että emme pystyneet katsomaan toisiamme silmiin. Hän kertoi minulle käytännön asioita tästä leiristä, ja  muutenkin kuulumisiaa
n, ikään kuin olisimme koko ajan olleet tekemisissä keskenämme, eikä mitään ongelmia olisi koskaan ollut. Kuuntelin ja nyökyttelin, ja kerroin sitten omasta matkastani. Kolme vuotta mieletöntä jumitusta, ja nyt se oli yhtäkkiä ohi. Tuli tosi epätodellinen fiilis. Myös harjoittelijat alkoivat monet hymyillä ja vilkuttaa minulle. Hymyilin takaisin. Ja itkin sisäänpäin.  

Ti 22.7.2008

Ensimmäinen treenipäivä meni kokonaisuutena ihan kivasti. Ensimmäisenä oli bokken-treeni. Minun comebackini kannalta se oli testailutreeni. Pate yritti selvästikin saada minut putoamaan kärryiltä ja saada minut tuntemaan itseni huonoksi (jotta tajuaisin, että minun olisi kuitenkin pitänyt viime vuosina treenata enemmän ja käydä hänen leireillään…). Treenasin pitkään Michelin kanssa (Michel on Paten kaveri ja myös koon puolesta samaa kaliperia, eli painaa yli 100 kiloa). Michel on katkaissut minulta vuosien varrella ties kuinka monta bokkenia ja lyönyt kovia osumia läpi. Tänään hän hyökkäsi päälleni shomenilla ihan tolkuttomalla voimalla ja vauhdilla niin, että silmät pullistuivat ulos päästä. En kuitenkaan pelännyt yhtään. Olin ihan rento ja valmis kohtaamaan tilanteen sellaisenaan. Ja selvisin kaikista hyökkäyksistä yllättävän hyvin. Tuli suorastaan ihan sairaan hyvä fiilis (niin kuin aina silloin, kun treenaa tosi intensiivisesti jonkun tosi korkeatasoisen parin kanssa ja selviää siitä hengissä). Pate kiersi meitä kuin hai laivaa suu mutrulla tyytymättömyydestä, kun ei saanutkaan minua murskaantumaan, vaikka lähetti minua kohti elävän tykinkuulan milloin mistäkin suunnasta. 

Bokken-treenin jälkeen jalkani olivat rakkuloilla räjähtävien liikkeiden jäljiltä, ja olin jo hiestä märkä. Mutta olin todella tyytyväinen. Olin selvinnyt testistä. Aikido-osuudessa Pate antoi minun olla aika tavalla rauhassa. Hän tarkkaili minua kaukaa ja antoi vaisusti joitakin neuvoja, mutta EI enää yrittänyt masentaa minua. Illalla hän oli kääntänyt testailuvaihteen kokonaan pois päältä ja Hänen Ylpeytensä suvaitsi hyväksyä eksyneen lampaan takaisin laumaan ilman, että tunsi tarvetta saada minua katumaan kaikkea sitä aikaa, jonka olen viime vuosina käyttänyt muuhun kuin aikidoon (jota kuitenkin treenaan nykyäänkin vielä kuusi kertaa viikossa + leirit, mutta aika vähänhän se on…). Hän pitää minua ukena edessä aika paljon, ja tuntuu hyväksyvän esim. sen, että siinä Pate-tyylisessä ikkyon alastulossa joudun hieman varomaan vasenta olkapäätäni, jotta se ei menisi sijoiltaan. Ihan hyvä fiilis oli tosiaan treenata koko päivän, ja opin myös jonkin verran uutta.

Fyysisesti aamutreeni oli tosi rankka. Meinasin delata lopussa treenattuani kolme sessiota jiywazaa kovatasoisten parien kanssa. Lisäksi tatami on liian pehmeä. Polveni ovat nyt jo sen takia kipeät. Iltatreeni oli hieman kevyempi kuin aamutreeni, mutta ajattelin kuitenkin tänään, että on minulla kyllä joskus ollut aika järjetön kondis, kun olen pystynyt vetämään tätä tahtia kuukausia putkeen. Ja kyllä nämäkin kolme viikkoa varmasti nostavat kondista jonkin verran. Vaikka olen vetänyt kahdeksan kilsan lenkkejä viime aikoina ja treenannut muutenkin, niin kyllä aikido korkealla tasolla on sikarankkaa. Ei siitä mihinkään pääse.

Tämä pieni hotelli, jossa monet meistä majoittuvat, on mielestäni oikein kiva. Huoneissa toimii jopa tämä langaton netti, mikä on minun kannaltani tietysti tosi kätevää. Olen täysihoidossa, joten syön kaksi lämmintä ateriaa + aamiaisen. Nykyään en yleensä enää syö niin paljon, mutta ehkä se täällä on ihan tarpeen, koska treenejä on kuitenkin neljä tuntia päivässä (aamulla 2,5 tuntia ja illalla 1,5). Ateriat ovat myös siinä mielessä kivoja, että siinä tulee juteltua ihmisten kanssa. Olen muutenkin hengannut aika paljon Geraldon (Pariisista), Christianin (Toulousesta) ja Pascalin (Lyonista) kanssa ja olen jutellut paljon eri ihmisten kanssa. Tänä iltana myös hyvä kaverini Dominique (Pariisista) saapui paikalle. (Jess!!) Kaikki ovat minua kohtaan tosi kivoja. On myös tavallaan hyvä, että täällä ei ole muita suomalaisia eikä muita ulkomaalaisia. Täten puhun koko ajan ranskaa. Huomaankin hetkittäin, että ranskan puhevireeni ei ole ihan parhaimmillaan, koska en loppujen lopuksi tule keskustelleeksi ranskaksi hirveän usein nykyään, vaikka siis työskentelen ranskan kielen parissa. On totta, että nämä oleskelut ovat samalla myös hyvää kieliharjoittelua.

Ke 22.7.2008

Jess, ihan sairaan hyvä fiilis. Oli tosi kiva treenipäivä tänään. Treenit olivat tosi mielenkiintoisia, ja täällä on monta tosi kivaa ja kovatasoista paria. Treenaan paljon mm. Christianin, Michelin ja Geraldon kanssa. Pate pitää minua aika paljon ukena ja saan häneltä paljon tosi hyviä neuvoja. Olen nyt jo oppinut tosi paljon tämän leirin aikana. Myös fyysisen kondiksen kannalta tämä on ollut tosi hyvää treeniä. Tänä iltana teimme yokomenuchia, ja loppuaika treenistä oli ihan tappoa: ensin teimme shinonagea ja kotegaeshia iäisyyden yhteen menoon, sitten iriminagea ja lopuksi kolme sessiota jiywazaa (vapaatekniikkaa) putkeen. Ihan sikarankkaa! Meinasin delata. Eniten häiritsi kuitenkin se, että sain siinä tiistaiaamun bokken-treenissä rakkulan päkiääni, ja se aukesi tänään kesken treenin. (Yokomenuchi onkin kiva hyökkäysmuoto silloin…) Viimeiset puoli tuntia jalkaani sattui ihan sikana koko ajan. Teki oikeastaan mieli keskeyttää treeni sen takia, mutta jatkoin sisulla loppuun asti. Täytyy vain toivoa, että se ei tulehdu, koska sen jälkeen treenaaminen olisi yhtä tuskaa.

Tiedän, että olen itsekin muuttuunut jonkin verran viime vuosina, mutta niin on kyllä Patekin. Hän on paljon kivempi nykyään kuin ennen. Hän ei kohtele enää ihmisiä ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. Ja siis häneltä todellakin oppii paljon. Tällä leirillä on koko ajan ollut tosi hyvä tunnelma. Tulen mielelläni Paten leireille uudestaankin.

Illalla treenien jälkeen istuimme ensin koko porukalla hetken aikaa hotellin baarissa. Sen jälkeen lähdin Dominiquen kanssa ulos raflaan syömään. Se oli todella loistavaa. Dominiquen kanssa on ihan mielettömän mukavaa jutella. Olen tuntenut Dominiquen siitä lähtien, kun asuin Ranskassa vuosina 1996-1998. Kävimme silloin kumpikin Paten treeneissä Stade Charlétyssa (Cité Universitairen lähellä) ja ystävystyimme vähitellen. Dominique on ammatiltaan ranskanopettaja ja hän on sen takia myös jelppinyt minua jonkin verran vuosien varrella töihini ja opintoihini liittyvissä asioissa. (
Esim. toukokuussa kääntäessäni sitä Aulin plenaaria kysyin yhdessä kohdassa neuvoa Dominiquelta.) Yhdessä vaiheessa (v. 2005, jolloin asuin myös Ranskassa) Dominique oli lopettanut aikidon, mutta nyt hän on taas aloittanut uudestaan. Oli tosi mukava keskustella hänen kanssaan pitkästä aikaa. Tuli tosi nostalginen fiilis. Söimme tukevasti ja joimme rosé-viiniä (kumpikaan meistä ei ota treenaamista enää nykyään niin vakavasti, että olisi ollenkaan miettinyt sitä, miten rosé-viini vaikuttaa treenaamiseen huomenna aamutreeneissä… 😉 Jess! Tosi hyvä fiilis. Kannatti tosiaan tulla tällekin leirille. Hyvä asia (varmaankin) on myös se, että täällä olen päässyt kokonaan irti duuniasioista. En ole tähän mennessä tehnyt yhtään töitä koko viikolla enkä oikeastaan edes ajatellut yhtään mitään töihin liittyvää. Varmaan se on ihan hyvä joskus.

To 23.7.2008

Olinkin jo ehtinyt unohtaa, kuinka motivoivaa on treenata siten, että koko ajan lähettyvillä on opettaja, joka kannustaa ja neuvoo. Tuntuu tosi kivalta olla itse välillä treenaajan asemassa. Sain tänäänkin tosi paljon lisää virtaa siitä, kun tiesin, että Pate katsoi tekemistäni ja antoi siitä jatkuvasti palautetta. Olin ihan fiilareissa! Olen niin tottunut nykyään olemaan itse koko ajan se, joka vetää treenejä ja saa palautetta omasta tekemisestään vain itseltään, että tuntuu tosi hienolta olla välillä selkeästi vastaanottajan asemassa. Treenaan myös paljon Michelin kanssa ja opin häneltäkin tosi paljon. Myös muita hyviä pareja on tietenkin useita. Itse asiassa kaikki läsnäolijat ovat mielestäni ihan hyviä ja vähintäänkin tosi kivoja.

Tosi huvittavaa: se, että osallistuin tälle leirille tosiaankin riitti näköjään korjaamaan minun ja Paten välit. Meillä menee nyt tosi hyvin yhteen. Viihdyn erinomaisesti hänen treeneissään ja hänkin vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että olen paikalla. Tänään kuulin taas pitkästä aikaa hänen sanovan yhdelle tyypille (joku paikallinen vetäjä) minusta jotain tyyliin: "Oui, mais de toute façon, elle est HYPERDOUÉE, elle…" =DDD Meinasin delata nauruun! (Riittää siis, että tulen paikalle hänen ohjaamalleen harjoitusleirille ja olen taas yhtäkkiä "hyperdouée"… Viime kesänä olin nimittäin hänen mielestään kyllä jotakin ihan muuta…)

Toisesta jalastani on nahka kahdesta kohtaa ihan rullalla sen yhden bokken-treenin aiheuttamien rakkuloiden takia. Joudun paketoimaan koko jalkaterän urheiluteippiin. Niskani ovat korkeintaan tyydyttävässä kondiksessa. Heti palattuani Suomeen minun täytyy mennä jollekin niksauttajalle, ennen kuin niskani jämähtävät ihan totaalisesti. Juttelin tänään aiheesta Geraldon kanssa. Hänelläkin on ollut vastaavanlaisia niskavaivoja. Joku lääkäri oli sanonut hänelle, että hän todennäköisesti tulee kärsimään nivelrikosta joskus vanhempana. Pascalillahan on jo niskoissa nivelrikko ja hänellä on ollut yksi niskaleikkaus. Sekä Pascal että Geraldo teloivat niskansa kuolleen lehden ukemissa. Luulen, että minunkin niskavaivani tulevat siitä, vaikka en ole mielestäni viime aikoina tullut kertaakaan niskoilleni alas (en edes sen leffan kuvauksissa). Pelkkä täräys saattaa kuitenkin riittää aiheuttamaan jonkinlaista pientä vauriota. Täytyy varmaan jättää kuolleen lehden tekeminen suosiolla pelkkiin erityistilaisuuksiin. Muuten mitään vammoja ei ole toistaiseksi tullut. Reidet ja hanuri ovat kyllä kauttaaltaan ihan jumissa, mutta sehän johtuu vain huonosta lihaskunnosta eikä mistään muusta. Tällaisilla leireillä aina huomaa, kuinka hemmetisti aikido ottaa nimenomaan reisiin ja hanuriin. Luulen, että harva muu laji rasittaa yhtä paljon niitä lihaksia.

Pe 25.7.2008

Leiri loppui tänään puolitapäivin. Bokken-treeni oli ihan järkyttävän rankka. Teimme ihan sikapitkään erilaisia peruslyöntiharjoituksia. Käteni olivat ihan tulessa. Bokken-treenin loppu sen sijaan oli tosi kiva: teimme niitä yksiä battojutsu-tekniikoita, joita Christiankin vetää joskus. Lopuksi Pate antoi terävän iaiton käyttööni ja antoi minun tehdä sillä. Siistiä!! En tosin saanut tekniikoita onnistumaan kovin hyvin sillä, mutta oli siistiä päästä kokeilemaan. Aikidotreeni oli tosi kiva. Teimme mm. tsukia, erilaisia henkawaza-tekniikoita ja katatedori-kubishimea. Treenasin pitkään Geraldon kanssa. Hänen kanssaan on tosi kiva treenata, koska hän on mukavan rento ja kevyt, mutta kuitenkin sikahyvä. Pate neuvoi ja heitteli minua aika paljon. Oli tosi hyvä fiilis. Tosi vapauttavaa, kun tiedän, että nyt voin käydä Pariisissa treenaamassa aikidoa koska tahansa, ja tunnelma on varmasti hyvä. Itse asiassa motivaationi alkaa taas käydä Ranskassa useamminkin treenaamassa on juuri kasvanut tosi paljon (mutta tietenkin aikaresurssit vaikuttavat paljon siihen, miten paljon pystyn reissaamaan aikidon merkeissä).

Suurin osa porukkaa lähti Montrevelistä jo tänään. Hotellissa on aikidoihmisistä jäljellä enää minä ja Geraldo. Mekin lähdemme huomenna heti aamusta. Geraldokin on tulossa Roquebruneen, joten menemme sinne yhtä matkaa Geraldon autolla. Loppupäivä treenien jälkeen meni tänään lähinnä syödessä, treenikamoja pestessä ja levätessä. Oli jotenkin tosi väsynyt olo. Olen vain kuunnellut koko illan YouTubesta musaa (esim. Cheekin "Liekeissä" on mielestäni tosi hyvä biisi, vaikka monen mielestä se on ihan skeida). Muutenkin olen tämän viikon aikana viettänyt melko paljon aikaa YouTubessa ja norkoillut kavereiden kanssa hotellin baarissa. Joku ihmeen löysäilyvaihe menossa. Pitäisi yrittää tsempata sen verran, että tekisi edes pari tuntia päivässä duunia. Pitäisi nimittäin taas saada yksi symposiumesitelmä valmiiksi.

LEIRI ROQUEBRUNE-SUR-ARGENSISSÄ

La 26.7.2008

No voi perse. Tässä Roquebrunen majoituspaikassani ei pääse nettiin. Byääääh! Elintaso Montreveliin nähden laskee siis tältä osin. Tahdon kuitenkin kirjoittaa blogia täälläkin, joten joudun tekemään niin, että kirjoitan ensin Word-tiedostoon ja kopioin tekstin sitten jossain vaiheessa (viimeistään heti leirin jälkeen) blogiini.

Anyway, lähdin tänä aamuna Geraldon kyydissä Montrevelistä kohti Roquebruneä. Lähdimme matkaan klo 8.30. Olimme arvioineet saapuvamme perille noin klo 14, mutta lopult
a olimme perillä vasta noin klo 21. Moottoritie oli ihan tukossa, joten lähdimme ajelemaan tänne pikkuteitä pitkin. Suuri osa matkaa oli vuoristoa, joten matka oli yhtä kiemurtelua. Hyvä puoli oli se, että maisemat olivat hetkittäin tosi vaikuttavia. Huono puoli oli se, että aloin voida pahoin. Jossain vaiheessa satoi kaatamalla peukalonpään kokoisia rakeita. Näkyvyys oli ihan nolla, joten jouduimme pysähtymään sen takia hetkeksi tienposkeen. Lisäksi pysähdyimme kerran syömään ja pari kertaa vessaan. Muuten päivä oli yhtä istumista. Tosi puuduttavaa. Geraldo oli onneksi mukavaa matkaseuraa. Juttelimme aika paljon kaikenlaista aikidosta ja muusta. Geraldon perhe on kotoisin Portugalista. He muuttivat Ranskaan (Pariisin lähelle) Geraldon ollessa lapsi. Perheessä oli kuulemma peräti kymmenen lasta (joista Geraldo on kahdeksas)! Ammatiltaan Geraldo on metallityöläinen.

Lopultakin saavuimme siis perille Roquebruneen noin klo 21. Geraldo meni leirintäalueelle, jossa suuri osa leirin osallistujista majoittuu. Minäkin olen majoittunut joka vuosi tähän asti leirintäalueelle. Tänä vuonna sen sijaan asun talossa, jonka vuokrasin yhdessä erään saksalaisen treeniporukan kanssa. Saksalaiset tulevat Kölnistä, missä he treenaavat vanhan kaverini, Bodon, johdolla. Olen tuntenut Bodon siitä lähtien, kun tulin Ranskaan ensimmäisen kerran kesällä 1993. Olemme treenanneet yhdessä tosi paljon vuosien varrella, ja meillä on sama vyöarvo (4. dan). Tykkään myös paljon treenata Bodon oppilaiden (erityisesti Martinan, Nadian ja Dieterin) kanssa. Bodo on sikäli kiinnostava tapaus minun kannaltani, että hänkin on tavallaan ”puoliammattilainen” aikidossa: Bodolla on oma dojo ja hän treenaa hyvin aktiivisesti, mutta hänellä on myös hyvä siviiliammatti. Hän on koulutukseltaan kasvatustieteiden tohtori. 

Mitä tähän taloon tulee, niin äkkiseltään tämä vaikuttaa ihan kivalta. Meillä on täällä oikein uima-allaskin! Siistii!! Mutta se, että täällä ei ole nettiyhteyttä, on kyllä minun mielestäni selkä miinus. (Myös Dieter on sitä mieltä. Muille nettiyhteyden puuttuminen vaikuttaa olevan yksi hailea.) Lisäksi täytyy sanoa, että tämä minun huoneeni (on minulla sentään oma huone) ei ole kovin kummoinen. Itse asiassa sain varmaankin kaikkein surkeimman huoneen sen takia, että saavuin paikalle viimeisenä. Tämä taitaa itse asiassa olla lastenhuone, koska täällä on kerrossänky, jonka alla on muovinen lelulaatikko. (Thanks guys!!) Mitään työpöytää tai vaatekaappeja ei ole, vaan pelkkä lipasto. No, ei voi mitään. On tämä joka tapauksessa telttaa mukavampi ratkaisu.      

Su 27.7.2008 

Leiri alkoi tänään. Tämän leirin ohjaa siis Christian Tissier shihan. Treenit olivat kuumuuden takia ihan sikarankkoja. Christian sanoi aamulla ekojen treenien alussa, että treenaisimme tänään ihan rauhallisesti, koska on eka päivä. ’Rauhallisesti’, my ass! Aamulla teimme melkein koko treenin vain iriminagea ja kotegaeshia (treenasin jossain vaiheessa aika pitkään Ninon kanssa kotegaeshia ja meinasin delata). Illalla sen sijaan teimme ihan sikana kaitennagea (myös hanmihandachiwazasta… örgh!) ja siitä ”kevyitä” kokyonage-sovelluksia… Tosi rauhallinen päivä, joo… Ulkona oli tänään 32 astetta lämmintä, joten dojolla oli suhteellisen kuuma, varsinkin illalla. Mutta vielähän tuo lämpötila voi tuosta hyvin jonkin verran noustakin. Muistan nimittäin vuosia, jolloin täällä on ollut noin 40 astetta lämmintä leirin aikaan.

Kroppani ei ollut tänään kovin hääppöisessä kondiksessa, vaikka olisi voinut kuvitella, että yksi välipäivä olisi tehnyt hyvää. Ensinnäkin etureisissäni on joku ihmeen kramppitila (ei siis varsinaista lihaskipua, kuten viime viikolla, vaan suoranainen kramppi; sattuu ihan sikana, kun treenaa). Lisäksi se yksi peukalon tyvinivel (joka hajosi pari vuotta sitten, kun lensin käteni päälle) on TAAS jotenkin vähän tulehtunut. En pysty tarttumaan sillä normaalisti, ja esim. kotegaeshin tekeminen toiselle puolelle on hankalaa ja kivuliasta. Ja kaiken lisäksi minulla on edelleen toisessa jalkapohjassa ne pari hajonnutta rakkulaa. Toista niistä kirvelee koko ajan, ja toisesta lähti tänään hillitön nahkaslaissi irti (ja uusi iho on tietenkin vielä arkaa). Muutenkin tunsin itseni ihan elefantiksi tänään treeneissä. Tajuttoman raskas ja raihnainen olo, ja hikoilin kuin sika. Niskat sentään ovat ihan siedettävässä kunnossa tällä hetkellä (jotain hyvää siis kuitenkin).

Näin tatamilla tosi paljon tuttuja. Tosi jännä fiilis, kun ei ole mitään jännitteitä mihinkään suuntaan (ei tarvitse vältellä Patea ja tämän kavereita/vasalleja). Säätiedotus vaikuttaa siis olevan joka suhteessa aurinkoinen, mikä on harvinaista ja hämmentävää. Aiemmista vuosista oppineena kiertelin ekan treenin jälkeen ympäri tatamia ja tervehdin kaikkia vähänkään tuttuja mahdollisimman sydämellisesti. Koska siis jos Ranskassa unohtaa tervehtiä jotakin tuttua, niin siitä ei tosiaankaan hyvää seuraa… (Nimimerkillä: ”Kokemusta löytyy niin hemmetisti”) Ei siinä muuten mitään, mutta ongelma on se, että sama poskisuudelmaruljanssi täytyy käydä läpi joka hemmetin aamu, ja siihen menee aina ihan sairaasti aikaa. Mutta ei voi mitään. Ja on eka päivä aina kuitenkin tärkein (ekan päivän jälkeen VOI mahdollisesti joskus saada anteeksi, jos ei jaksa lähteä metsästämään jotakin tyyppiä toisesta päästä salia vain tervehtiäkseen tätä).

Treenien lisäksi en tehnyt tänään mitään erityistä. Saksalaiset kaverini ovat tosi kivoja. Juttelemme aika paljon kaikenlaista, teemme ruokaa yhdessä ja menemme dojolle samaa matkaa. Taloltamme on tosi kiva vuoristonäköala. Muutenkin talo on tosi kiva sitä lukuun ottamatta, että täällä ei toimi netti ja että huoneeni on aika pieni (ja ly&ou
ml;n koko ajan pääni yläsänkyyn… #¤%X&!). Olkkarimme on tosi tilava (siellä on mukavia nojatuoleja ja muita kalusteita), ja meillä on tietenkin myös terassi, jossa mm. syömme.       

Ma 28.7.2008 

Ihan kamala olo. Vatsaan sattuu, huimaa, joka paikkaa kuumottaa, lihaksia ja niveliä särkee. Ei tee mieli syödä mitään. Ei janota. Heikottaa. Oksettaa. Treenit eivät edes olleet mitenkään ihan hirveän rankkoja tänään (vaikka kotegaeshia ja iriminagea kyllä tehtiinkin aika hemmetisti). Kuntoni kesti periaatteessa ihan hyvin (treenit eivät mielestäni olleet viime viikkoa rankempia). Myös harjoitusparini olivat kaikki ihan ok. Siltikin on ollut ihan hirveä olo iltapäivästä lähtien. En tiedä, mikä mättää. Ehkä se on vain tämä kuumuus. En tiedä. Tai sitten ole kipeä. Makasin illalla treenien jälkeen kylmässä vedessä muovisessa lasten leikkialtaassa (jonka saksalaiset kaverini ostivat huvin vuoksi). Se helpotti oloa hetken aikaa. Mutta nyt on taas hirveä olo.

To 31.7.2008 

(Klo 11.14) Ei ole ollut kovin paljon kirjoitettavaa moneen päivään, enkä toisaalta olisi jaksanut kirjoittaakaan. Olen nimittäin ollut jossakin kamalassa vatsataudissa maanantai-illasta lähtien. Kaikki, mitä olen syönyt, on tullut heti nesteenä ulos alakautta (enkä edes ole syönyt juuri mitään, mutta olen silti joutunut ravaamaan vessassa jatkuvasti). Ihan kamalaa! Olen tosiaankin ollut ihan finaalissa. Luulen, että sain taudin lauantaina yhdestä moottoritien varrella olevasta julkisesta käymälästä, joka oli todellakin ihan järkyttävän kamalassa kunnossa… (seinät, lattiat ja pöntön reunat miinoitettu ja käytettyä vessapaperia ympäriinsä… *yöh!!* mutta minkäs teet, kun luonto kutsuu…)

Anyway, nyt siis olen vain juossut sängyn ja vessan väliä viimeiset pari vuorokautta. Treenit ovat siis tietenkin jääneet väliin tiistaiaamusta lähtien. Sairaan turhauttavaa. Yhden yön valvoin kokonaan hirveiden vatsakipujen takia. Vasta tänä aamuna kivut tuntuivat hellittävän. Eilen illalla Martina tuli herättämään minut, koska olin kuulemma huutanut unissani.

Micheline varasi minulle eilen ajan paikalliselta lääkäriltä. En saanut mitään kovin tarkkaa diagnoosia, koska mitään kokeita ei otettu. Sain kuitenkin antibioottikuurin ja kasan muita lääkkeitä (yhteensä neljää eri sorttia muistaakseni). Eilen lääkkeet eivät vielä tuntuneet auttavan, mutta tänä aamuna herätessäni olo oli jo selvästi parempi. En kuitenkaan pysty vielä tänäänkään treenaamaan.      

(Klo 23.29) Oloni parani tosiaan tämän päivän aikana huomattavasti. Luulen, että huomenna pystyn jo treenaamaan. Pystyin tänään jo syömään jonkin verran (illalla jo lähes normaalisti). Vaikka fyysisesti olo olikin vielä hieman hutera, mieli oli jo sen verran virkeä, että pystyin tekemään muutaman tunnin töitä kannettavalla (osa ajasta tosin meni siihen, että tietokoneeni temppuili). Ihan hyvä, koska siten sain tehtyä hieman eteenpäin ”Alistus ja konteksti” –symposiumin esitelmääni, joka on vasta ihan alkutekijöissään. Illalla kävin Nadian kanssa uima-altaalla. Se oli ihan virkistävää. Huomasin tosin siinä uidessani, että lihaksistani on kadonnut aika paljon voimaa näiden kolmen päivän aikana. Dääm. Äsken katsoimme Dieterin kannettavalta Terminator 3:n (eilen katsoimme Terminator 2:n). Meillä on täällä koossa tosi kiva porukka.       

Pe 1.8.2008

(Klo 15.05) Jess! Vihdoinkin takaisin tatamilla! Sairaan siistiä! Pystyin syömään aamulla melkein normaalisti, eikä kipuja ollut, joten päätin mennä mukaan treeneihin. Tosi moni tuli kysymään vointiani. Oli taas kiva nähdä kaikkia. Ihmiset ovat täällä tosi mukavia. Minun osaltani tunnelmaan täälläkin tosiaankin vaikuttaa aika paljon myös se, että olen taas hyvissä väleissä Paten kanssa. Hän on niin omniprésent näissä piireissä, että on todellakin helpottavaa, kun ei tarvitse vältellä häntä ja yrittää olla kuulematta hänen kommenttejaan. Nyt hän on tosi kiva ja aurinkoinen. Tänäänkin hän tuli kyselemään vointiani ihan ystävällisesti. Hetken päästä hän tosin myönsi kommentoineensa poissaoloani (ennen kuin tiesi sen syytä) sanomalla painokkaasti jotakin tyyliin: ”Oh ! Elle est chiante, elle !” (Ilmeisesti hän siis luuli aluksi, että minulla on joku protesti meneillään, vaikka en kyllä tajuakaan ollenkaan, mistä hän olisi voinut saada sellaisen idean… *viheltelee*. Tai sitten hän saattoi kuvitella, että olen telonut itseni tehdessäni jotakin …ööh… turhaa, kuten matsannut jonkun karatekan kanssa treenien jälkeen, nukahtanut biitsille polttavaan aurinkoon, tms… *viheltelee*) Tänään hän kuittasi naureskellen sanomansa toteamalla: ”Mais t’étais chiante ! J’avais bien raison !” Meinasin delata nauruun, joo…

Anyway, treenit menivät ihan hyvin siihen nähden, että olin hieman puolikuntoinen. Asetreenissä teimme vaihteeksi jo:ta. Treenasin Sylvian kanssa. Se oli tietysti kivaa, vaikka hän tekeekin ihan sikakovaa koko ajan. Tälläkin kertaa sain muutaman aika kovan hitin sormilleni. Lisäksi hän hyökkäsi välillä väärälle korkeudelle (vatsaan, vaikka piti hyökätä polveen), mutta en voinut sanoa mitään, koska hän on korkeampi vyöarvo kuin minä (hierarkia kieltää…), joten jouduin vain  kikkailemaan jotenkin. Toisaalta sekin on ihan hyvää t
reeniä. Anyway, olin ihan tyytyväinen, kun keppitreeni loppui, koska sormeni olivat loppuajasta jo sen verran muussina. Aikido-osuudessa teimme paljon kotegaeshia (taas). Christian otti minut kerran ukeksi eteen ja teki ihan täysiä. Olin ihan rento, koska lihaksissani ei ole edelleenkään juurikaan voimaa, ja lentelin siksi loppujen lopuksi aika kevyesti. Oli ihan siisti fiilis oikeastaan. Sen jälkeen Christian tosin tuli sanomaan minulle moneen kertaan treenien aikana, että pitäisi varmuuden vuoksi hiljentää tahtia, kun olen kuitenkin antibioottikuurilla. (Mitä tapahtui vanhalle budohengelle?! Aina treenataan täysiä, kunnes jalat menee alta, tyyliin. Sitä paitsi olisi mieluummin sanonut sen pareilleni! Bodokin heitteli minua ihan täysiä vapaatekniikassa. Minkäs meitsi siinä mahtaa?!) Kotegaeshin lisäksi teimme tenchinagea (Ninon kanssa… eli rankkaa…) ja lopuksi aika pitkään jiywazaa (vapaatekniikkaa). Kroppani tuntui veltolta, mutta mieleni on ennallaan, joten jaksoin loppujen lopuksi ihan kivasti. Treenien jälkeen kaikki sanoivat minun näyttävän riutuneelta, vaikka tunsin voivani ihan hyvin oikeastaan.

Tänä iltana ei ole treenejä, ja huomenna on välipäivä. Boooring! Juuri kun olin taas pääsemässä vauhtiin! Muut ovat nyt tosi väsyneitä, koska ovat treenanneet koko viikon. Meidän piti lähteä tänään biitsille, mutta saa nähdä, jaksaako porukka lähteä. No, onhan täällä onneksi uima-allas.

(Klo 22.10) Emme lopulta lähteneet biitsille tänään. Sen sijaan hengasimme jonkin aikaa uima-altaalla. Lisäksi minä, Dieter ja Bodo päätimme testata talomme vieressä olevaa tenniskenttää. Dieter pelaa Saksassa tennistä säännöllisesti, ja hänellä on mailoja ja palloja mukanaan. Pelasimme siten, että minä ja Bodo otimme yhdessä Dieteriä vastaan. En ole itse juurikaan pelannut tennistä eläessäni (vain muutaman kerran joskus kauan sitten), eikä Bodokaan ilmeisesti kovin paljon. Mutta siis meillä oli ihan sairaan hauskaa!!! =DDD Minä ja Bodo löimme koko ajan ihan täysillä hutiin milloin milläkin tyylillä ja nauroimme katketaksemme omalle ja toistemme töppäilylle. Ulkona oli kauhea helle, joten hikoilimme ihan virtanaan, vaikka pelirytmimme ei tosiaankaan ollut kovin nopea. Sen jälkeen tuntuikin sitten tosi virkistävältä pulahtaa uima-altaaseen ja katsella sieltä käsin rauhallista vuoristomaisemaa. Aaaah…. Silloin tuli suorastaan leppoisa lomafiilis ja unohdin hetkeksi, että olen treenimatkalla ja että olen kaiken lisäksi ollut juuri kolme päivää kipeänä. Illalla ei ollut treenejä tänään, joten lekottelimme kaikessa rauhassa talollamme. Dieter laittoi meille sapuskaa (hän tykkää kokkaamisesta, joten hän laittaa meille mielellään ruokaa jatkuvasti), joimme vähän roséviiniä ja katsoimme Dieterin kannettavalta RoboCop 1:n ja K-1 –matseja. Täytyy sanoa, että ovat ne K-1 –matsaajat kyllä kovia jätkiä, kun pystyvät ottamaan vastaan niitä polvi-iskuja naamaan ja jatkamaan sitten vielä ottelua… Ihan tajutonta.

Olen muuten todennut mm. tämän matkani aikana, että yksi tosi tyypillinen small talk –kysymys, jonka ihmiset esittävät Ranskassa, on tämä: ”Mikä on tyypillinen suomalainen ruokalaji?” Aaaaargh!!! En kestä sitä, kun minulta AINA kysytään sitä ruokapöydässä joka mestassa! Koska: A) En ole kiinnittänyt asiaan koskaan mitään huomiota (koska mä syön, mitä syön, ja muut syövät, mitä syövät). B) En harrasta ollenkaan ruoanlaittoa, joten en ole ollenkaan asiantuntija. C) Ei vois paljon vähempää kiinnostaa! Siis ketä oikeasti kiinnostaa tietää, mitä Suomessa syödään tyypillisesti?! Mitä hemmetin järkeä keskustella jostakin sellaisesta aiheesta? Ja siis todellakin törmään tähän kysymykseen jatkuvasti. (Päivillä tai jollain muulla laitoksen ihmisellä varmaankin olisi joku kätevä standardivastaus tähän. Täytyypä kysyä. Voisin opetella sen ulkoa ja ladella ulos aina tarvittaessa.)

Toinen tyypillinen small talk –kysymys/keskustelunavaus Suomeen liittyen on tietenkin tämä: ”Ai, olet siis Suomesta? Siellähän on kylmä!” Törmäsin siihen viimeksi toissapäivänä, kun kävin lääkärillä. Mutta tätä ilmastokysymystä en pidä yhtä tylsänä kuin tuota ruokakysymystä, koska mm. 1) vuodenajat, 2) golfvirta, 3) ilmaston lämpeneminen, 4) alueelliset erot ja 5) ranskalaisten Joulupukki- ja Korvatunturi-väritteiset Suomi-assosiaatiot tuovat aiheeseen huomattavasti lisää mielenkiintoa. (Mielestäni annoin sille lääkärille ihan pätevän vastauksen, jossa otin huomioon kaikki keskeiset näkökulmat, mutta ei hän ilmeisesti sitten ollutkaan kovin kiinnostunut keskustelemaan aiheesta, kun ei kerran sanonut enää mitään. Mälsä tyyppi!)      

La 2.8.2008

Tänään oli välipäivä treeneistä. Ei tullut tehtyä kovin paljon mitään. Enimmäkseen luin Napoleonin elämänkertaa, jota en ole vieläkään ehtinyt lukea loppuun. En ollut tiennyt aiemmin, että Napoleon tahtoi alun perin kirjailijaksi ja että hän julkaisikin yhden kaunokirjallisen teoksen (jossa ylistettiin tasavaltalaisuuden periaatteita ja josta Augustin Robespierre piti kovasti; myöhemmin Napoleon luonnollisesti teki kaikkensa saadakseen kirjan pois markkinoilta…). Illalla myös pohdiskelin hetken aikaa välimerkkien (käytännössä pilkun) prosodisen tulkinnan suhdetta alistuksen ilmaisemiseen, koska minun pitäisi pitää siitä aiheesta symposiumesitelmä syyskuun alussa. Ongelmana on lähinnä selkeän teoreettisen viitekehyksen puuttuminen. Yritän survoa havaintojani Morelin ja Danon-Boileaun teorian puitteisiin, mutta täytyy myöntää, että ei se ihan helpolta kyllä tunnu (mutta kyllä se siihen sopii, kun pikkaisen potkii, koska Morelhan on sekä prosodisti että syntaksitutkija, ja hänen teoriansa käsittää ne kummatkin; teoriaa täytyy vain vähän… ööh… ”venyttää”…). Muuten aihe on ihan kiinnostava, joskin hieman vaikea minulle, koska en siis ole periaatteessa ollenkaan syntaksitutkija. Mutta ihan kiinnostava välillä kiinnittää huomio
ta myös syntaktisiin rakenteisiin. Lähestymistapani on tosin pääasiassa stilistinen, ts. kiinnitän huomiota siihen, miten esim. alisteisen sivulauseen ja päälauseen välinen suhde muuttuu, jos niitä erottavaa pilkkua ei merkitä prosodisesti prototyypin mukaisesti (eli sävelkulun nousulla ja tauolla). Mahdollisesti sovellan samaa periaatetta myös pisteisiin (eli virkkeiden välisiin suhteisiin), jos aikaa riittää. Täytyy tsiigata. Esitelmän valmistelu on minulla edelleen vasta varsin alussa.

Sairaan ärsyttävää, kun täällä ei ole nettiä… Alkaa tosiaankin kypsyttää. Kävimme päivällä Dieterin ja Martinan kanssa St. Raphaëlissa etsimässä nettikahvilaa, mutta ne kaikki olivat kiinni. St. Raphaëlissa olisi ollut myös joku arkeologinen museo, keskiaikainen kirkko, Villa Aurélienne ja muuta nähtävää. Olisin tahtonut käydä katsomassa niitä, mutta muut eivät olleet kiinnostuneita, joten menimme lopulta vain supermarkettiin ostamaan sapuskaa. Illalla katsoimme leffan Goal II. Kaiken kaikkiaan hieman tylsä päivä, vaikka lukeminen olikin sinänsä mielenkiintoista. Ihan kiva, että huomenna on taas treenejä.      

Su 3.8.2008

Leirin toinen osa alkoi tänään. Treenit menivät ihan kivasti. En tuntenut enää itseäni ollenkaan kipeäksi. Oikeastaan tunsin pikemminkin olevani ihan ok kondiksessa. Aamupäivällä teimme sikana ikkyota, mikä ei ollut hirveän rankkaa (mutta vähän tylsää). Iltatreeni sen sijaan oli vauhdikas. Teimme paljon kaitennagea, ja lisäksi mm. yhden ihan uuden koshinagen muodon. Sikamielenkiintoinen! Treenasin sitä onnekseni Marcin kanssa, mikä oli tietenkin ihan loistavaa. Hän onnistui tekemään sen ihan sairaan hyvin. Oli tosi miellyttävää lennellä hänen heitoistaan. Itse sain sen onnistumaan korkeintaan tyydyttävästi, mutta onneksi Marc on tosi hyvä uke ja luottaa heittoihini. Oli ihan sairaan kivaa! Sen jälkeen yritin treenata Paten kanssa mutta huomasin, että hän tahtoi vain löysäillä saman parin kanssa, joten annoin periksi. Treenien lopussa treenasin aika pitkään Bodon kanssa shomenuchi shihonagea. Hän alkoi yhtäkkiä hyökätä kuin hullu, vaikka yleensähän Bodo tekee pikemminkin aika kevyesti. En tajua, mikä häneen meni. Se oli ihan järjetöntä ja vaarallistakin. Käteni ovat ihan mustelmilla. No, ei voi mitään. Onneksi se loppui jossain vaiheessa. Illalla talollamme Bodo oli minua kohtaan ihan kiva ja kävi jopa hakemassa minut autolla kylän keskustasta, mihin olin jäänyt hetkeksi hengailemaan Shivasin kanssa treenien jälkeen, joten ei kai se ollut mitään. Naiseksi olen yllättävän vahva, joten ei minua niin haittaa, jos joku joskus päättää yrittää brutalisoida minua (sitten teen kyllä taatusti itse samoin… *kjäh-kjäh*), mutta tulee siitä aina vähän jotenkin outo fiilis.

Illalla pidimme täällä talollamme pienet pippalot. Paikalla oli oman porukkamme lisäksi Nadia (Pariisista), Nina (Pariisista, mutta alun perin Kreikasta) ja Kelly (Christian ja Micheline Tissier’n tytär, joka on tällä hetkellä 23-vuotias). Pidimme eräänlaisen barbecue-illan. Tuli siis safkattua aika tuhdisti. Oli ihan mukava ilta. Bodo alkoi jossain vaiheessa tsoukata keittiöemännöintitaidoistani, kun seisoin huuli pyöreänä kolmen jäljelle jääneen kanankoiven kanssa enkä tiennyt, mitä niille pitäisi tehdä (mistä hemmetistä minä olisin voinut keksiä, että ne kannattaa siirtää jollekin lautaselle, peittää alumiinipaperilla ja laittaa jääkaappiin?! ja siis mistä minä olisin muka voinut tietää, että ei niiden keskinäisellä spatiaalisella järjestyksellä ja sijainnilla jääkaapin sisällä ole suurta merkitystä?! ;-). Koko ilta menikin sitten niissä merkeissä. *huokaus* (No ei, tsoukkailin itse ihan täysillä messissä, ja se oli mielestäni vain tosi hauskaa.) Lopulta keksin ratkaisun: täytyy ajatella vain pintatasolla ja jättää kaikki syvällisempi pohdiskelu ja järkeily kokonaan pois. Kaikki mikä näyttää äkkiseltään ihan hyvältä, on useinkin ihan riittävän ok (jos kyse on siis jostakin sellaisesti asiasta kuin pöydän kattaminen, tms.).

Kellyllä oli mukanaan aivan ihana australianpaimenkoira, Kwan. Iiiiiih!!! Ihan sairaan söpö! Se joi vettä uima-altaastamme ja söi roskiksestamme. Söpöä! =))))) Kelly muuten sanoi myös tulevansa ehkä Pascalin mukana Suomeen tammikuussa. Siistiä! Täytyy yrittää järjestää asiat niin, että hänelle tulee mukava reissu.    

Ma 4.8.2008

Treenit tuntuivat tänään jotenkin pitkiltä, etenkin aamulla. Bokkenissa teimme battojutsu-tekniikoita, mikä oli tietysti tosi kivaa. Treenasin kaiken lisäksi Maurizion kanssa. Kuitenkin aika meni jotenkin hitaasti. Eiliset bileet taisivat vähän painaa (tai ainakin se samppanja ja roséviini…). Aikido-osuudessa teimme tunnin putkeen kotegaeshia. Aaargh!! Sairaan rankkaa ja tylsää. Lopuksi teimme sitten vielä jonkin aikaa ”kevennykseksi” jiywazaa. Treenien jälkeen vain nukuin koko iltapäivän. Olin ihan poikki. Iltatreeniin mennessä olin kuitenkin palautunut sen verran, että treeni kulki ihan kohtalaisesti. Teimme paljon kokyonagea, kaitennagea ja shihonagea. Yksi tyyppi teki shihonage uran ihan karsealla tavalla. Pelkäsin, että minulta menisi olkapää tai kyynärpää sijoiltaan, mutta onneksi ei mennyt (se vaihto ei onneksi kestänyt kovin pitkään). Yhdessä vaiheessa Christian tuli treenaamaan minun ja parini kanssa shihonagea. Hän oli siis itsekin ukena, mikä on tosi poikkeuksellista. Tuntui jotenkin tosi oudolta tehdä tekniikkaa hänelle. Ei voi sanoa, että hän olisi enää nykyään (57-vuotiaana) kovin liikkuva ja rento uke (pikemminkin päinvastoin…), mutta oli siinä tiettyä aika erikoista fiilistä tietenkin. Tiedän, että Christianin jokainen nivel on nykyään aika tavalla sökö ja yritin siksi tehdä hänelle tekniikkaa aika varovasti, mutta hän hoputti minua sanomalla: ”Tee vain ihan kunnolla. Pysäytän sinut kyllä, jos tee
t liian kovaa!” (Joo, epäilemättä…! 😉 Muutama vuosi sitten olisin varmasti laukaissut hänelle takaisin jotain tyyliin: ”Sopii yrittää!” tai ”Katsotaan kumpi pysäyttää kumman!”, mutta nykyään tapanani ei ole enää laukoa sellaista, ainakaan kovin usein (Christian tosin piti yleensä kommenttejani vain hauskoina, koska olin suunnilleen ainoa, joka uskalsi laukoa hänelle mitään vastaavaa; jouduin kuitenkin säännöllisin väliajoin ongelmiin kommenttieni takia, joten ryhdyin jossain vaiheessa varovaisemmaksi – toisin sanottuna vanhenin).

 Tänään ja eilen tatamilla oli muuten Japanin Ranskan suurlähettiläskin! Minäkin treenasin hänen kanssaan, ja Christian esitteli minut hänelle. Suurlähettiläällä on musta vyö, ja hän on ilmeisesti treenannut aikidoa nuoruudestaan lähtien. Ei hän hirveän hyvä kuitenkaan ollut, mutta ei nyt huonokaan. Hän tahtoi hyökätä minulle ensin (eli osoitti katsovansa olevansa tatamilla hierarkiassa minua alempana; luultavasti hän kyllä olikin minua alempi vyöarvo, mutta hän oli eräänlainen kunniavieras treeneissä, joten olisin itse ilman muuta katsonut olevani hänen alapuolellaan). Tein hänen kanssaan uchikaitennage uraa. Hän teki torina ihan hyvin mutta liikkui ukena jotenkin vähän kummallisesti. Toisin sanottuna hän teki ukemin aina vähän eri suuntaan kuin mihin itse asiassa olin heittämässä häntä. Tämän seurauksena heitin hänet kerran suoraan pää edellä yhden italialaisen perseeseen. Se oli ihan sairaan noloa. Hän ei kuitenkaan onneksi satuttanut itseään (se vielä olisi puuttunut…) eikä hetkahtanut siitä muutenkaan ollenkaan (vaikka taatusti otti kupoliin aika ankarasti… mieletön itsehillintä… oooh! the guru!). Jatkoimme siis vain treenaamista. Hetken päästä Christian tuli seuraamaan tekemistämme ja alkoi sitten innostuneena selittää minusta kaikkea sille suurlähettiläälle kaikenlaisia ylisanoja viljellen (kuinka minulla on jo 4. dan, kuinka hän on tuntenut minut jo 15 vuotta, kuinka minulla on paljon tosi hyviä oppilaita, joista monet ovat kaiken lisäksi tosi nuoria, kuinka puhun tosi hyvin ranskaa, jne. jne.). Se oli minusta lähinnä kiusallista, koska enhän minä ole yhtään mitään erityistä enkä tahdokaan olla. Luulen, että Christian vain tahtoi jostain syystä esitellä kaikki oppilaansa sille suurlähettiläälle mahdollisimman positiiviseen sävyyn. Teki mieli vanhojen aikojen kunniaksi hillitä hieman sitä Christianin suitsutuspuhetta kuiskaamalla tälle jotakin tyyliin: ”Ei kannata liikaa kehua kuitenkaan, sillä heitin juuri tuon suurlähettiläshemmon pää edellä tuon yhden italialaisen hanuriin.” Päätin kuitenkin jättää sen mainitsematta (muutama vuosi sitten olisin taatusti antanut palaa!! =DDD ) Illalla treenien jälkeen se suurlähettiläs tarjosi koko leiriporukalle virvokkeita ja pientä syötävää hallin yläkerrassa. Paikalle saapui myös Roquebrune-sur-Argensin pormestari ja paikallislehden edustaja. Pormestari, suurlähettiläs ja Christian pitivät kaikki lyhyen puheen ja heistä otettiin kuva paikallislehteen. Suurlähettilään puhe oli ihan mielenkiintoinen. Hän sanoi mm., että Japanin rikoslaki ja poliisilaitos perustuvat ranskalaiseen malliin, mikä oli uutta informaatiota ainakin minulle. Tämä vuosi on kuulemma myös Ranskan ja Japanin diplomaattisten suhteiden juhlavuosi, koska Napoleon III ja Shogun solmivat ensimmäiset maiden väliset diplomaattiset suhteet tasan 150 vuotta sitten. Lisäksi suurlähettiläs tietenkin suitsutti ranskalaista kirjallisuutta, taidetta ja filosofiaa, ja niiden suurta suosiota ja merkitystä Japanissa. Oikein diplomaattinen puhe siis. Myös suurlähettilään ranskan kielen taito oli mielestäni vaikuttavan hyvä.

Ti 5.8.2008

Tänään oli ihan hemmetin kuuma. En tiedä, kuinka kuuma, mutta todella kuuma joka tapauksessa. Treenit tuntuivat sen takia tosi rankoilta. Muutenkin etenkin aamun aikido-osuus oli tosi rankka: teimme pelkkää iriminagea ja jiywazaa. Iriminagesta teimme yhden sellaisen uuden tosi suoran muodon, josta oli käytännössä pakko tehdä kova ukemi. Treenasin sitä yhden ihan hyvän parin kanssa (yksi aika isokokoinen kundi, joka tulee jostain ulkomailta), mutta kerran hänen heittonsa jotenkin epäonnistui, ja lensin suoraan selkä edellä hänen polveensa. Selästäni kuului rusaus, mutta onneksi rusahdus osui sattumalta ihan sopivaan kohtaan; nikamani ovat olleet viime aikoina vähän jumissa, joten pieni rusauttaminen ei tehnyt ollenkaan pahaa. Illalla treeni oli rytmiltään hieman rauhallisempi. Aluksi teimme lukkotekniikoita, joskin joka toinen tekniikka tehtiin hanmihandachiwazasta (yäk!!), mikä tietenkin lisäsi rankkuutta (hanmihandachiwazassa puolustautuja on polvillaan ja hyökkääjä seisaallaan). Loppuajasta teimme erilaisia kokyonageja ym. kikkailua mawashigeri-hyökkäykseen (eli kiertopotkuun). Minulla oli ihan hyvä pari (se sama kundi, jonka kanssa olin tehnyt aamulla sitä iriminagea), mutta kuitenkin se touhu tuntui minusta jotenkin liialliselta kikkailulta. En päässyt kovin hyvään fiilikseen, vaikka jossain vaiheessa Christian yritti kovasti hoputtaa ja neuvoa minua.

Päivällä treenien välissä kävin Michelinen luona syömässä. Minun lisäkseni myös Bodo ja Nadia (Bodon tyttöystävä) ja muutama muu oli kutsuttu sinne. Oli ihan mukavaa. Safkan jälkeen Bodo ja Nadia kävivät uimassa Michelinen uima-altaassa. Minä surffailin sillä aikaa autuaasti netissä. Oli myös mukavaa nähdä pitkästä aikaa Michelinen koiraa, Tenkiä, jonka olen tuntenut pennusta lähtien. Olin Michelinen mukana hakemassa sitä eräältä maatilalta Montpellier’n läheltä muutama vuosi sitten. Tenki on musta labradorinnoutajanarttu, joka on luonteeltaan varsin vetelä (mutta suloinen!) ja pyöristyy siksi vuosi vuodelta.

Luen edelleen Napoleonin elämänkertaa. Lisäksi lueskelen mm. Historia-lehteä (tosi kiinnostava toisinaan). Juuri lukemassani numerossa kerrottiin mm. mongolipäällikkö Tšingis-kaanista, merirosvo (ja tieteilijä) William Dampieristä, Suezin kanavan historiasta ja viikinkien käännyttämisestä kristinuskoon. Ihan hyvää yleissivistystä siis. Lisäksi siinä oli juttu, jonka otsikko oli ”10 tieteen tyhmintä temppua”. Se oli ihan sairaan hauska. Ykköseksi siinä oli rankattu Stalinin idea luoda ”apinaihmisten armeija” eli risteyttää ihminen ja simpanssi ja koota näistä olioista harvinaisen tehokas arme
ija. Joku pösilö puolestaan oli tappanut norsun LSD:n yliannostuksella ja todennut sitten, että LSD on norsuille vahingollista, ja joku lekuri oli juonut potilaidensa yrjöä todistaakseen, että keltakuume ei ole tartuntatauti. Pimeetä porukkaa.

Leiri sujuu siis ihan mukavasti. Odotan kuitenkin jo tavallaan, että leiri loppuisi ja pääsisin kotiin. Viihdyn kyllä täällä ihan hyvin, mutta onhan tämä rankkaa (varsinkin tässä kuumuudessa), ja toisaalta minua alkaa jo stressata kaikki tekemättömät työt, jotka odottavat minua kotona (erityisesti se yksi symposiumesitelmä, jota en ole saanut juurikaan etenemään matkani aikana). Alkaa tavallaan tuntua siltä, että en enää oikeastaan voisi käyttää näin paljon aikaa vain treenaamiseen. Mutta eipä tämä enää montaa päivää kestäkään, ja tämähän on siis minun kesälomani. Joskus on kai ihan hyvä pitää vähän lomaakin, vaikka periaatteessa tuntuisikin siltä, että ei oikeastaan ehtisi.    

Ke 6.8.2008

Olin tänään jotenkin demotivoitunut treenaamaan. Treenasin bokkenissa koko ajan Sylvian kanssa, mikä oli tietysti loistavaa (hän ei edes lyönyt minua kertaakaan sormille, vaikka teimme ihan täysiä, kuten aina). Kuitenkin jo bokken-treenin aikana ajattelin, että ei hemmetti, tosi pitkä päivä taas edessä. Aamun aikido-osuus oli tosi ryydyttävä: ushiroryokatadori sokumen iriminagea, yokomenuchi iriminagea ja lopuksi koshinagea. Treenasin Marcin ja muiden hyvien parien kanssa, mutta oli se siltikin jotenkin ryydyttävää. Ei vain jotenkin olisi huvittanut kauheasti treenata. Aivan erityisesti olen ihan täynnä iriminagea. Sitä on tehty niin hemmetisti tämän leirin aikana. Kaikki muutkin sanovat olevansa jo ihan kyllästyneitä siihen.

Treenien väliajalla en jaksanut tehdä juuri muuta kuin nukkua ja lukea vähän lehtiä. Iltatreeniin lähtiessä tuntui siltä, että oikeastaan ei olisi yhtään huvittanut treenata. Olisin mieluummin vaikka lukenut ja kirjoittanut jotakin. Menin kuitenkin treenaamaan, tietenkin. Kannattikin kyllä mennä tällä kertaa, koska treeni oli tosi mielenkiintoinen: treenasimme mm. ukiotoshia ja joitakin kokyonageja, joissa käytetään hyväksi samankaltaista heiluriliikettä. Lopuksi teimme pitkään taiataria parilla eri sisäänmenolla. Treenasin Hélènen kanssa (sattumalta ekaa kertaa tämän leirin aikana), ja se oli ihan sikakivaa. Hänen kanssaan on aina ollut kiva treenata, mutta nyt se on vielä kivempaa kuin ennen, koska hän on selvästi edistynyt. Hänellä on tosi hyvä kontakti nykyään. Tulin siitä jotenkin tosi hyvälle tuulelle ja tunsin taas olevani motivoitunut treenaamaan. Joskus motivaatio voi siis olla aika pienestä kiinni, suuntaan tai toiseen.

Ulkona oli tänäänkin 35 astetta lämmintä, joten salissa oli ihan sikakuuma. Tuntuu jotenkin tosi hölmöltä kiskoa paksuja treenikamppeita päälle aina ennen treenejä, kun muun ajan täällä kuitenkin viettää shortseissa (ja siltikin on kuuma). Suuri osa energiasta katoaa tatamilla pelkkään nestehukkaan, mikä on tavallaan sekin hölmöä.

Päivällä kävin ruokaostoksilla Bodon ja Dieterin kanssa. Kundit meinasivat kuolla nauruun, kun heitin ostoskärryyn pussillisen koirien herkkupaloja ja sanoin vieväni ne Suomeen tuliaisiksi Pedrolle. Ensin he eivät tajunneet ollenkaan, miksi ihmeessä teen niin, ja kun he sitten lopulta tajusivat, että kyse oli todellakin koiran tuliaisista, se oli heidän mielestään ihan sairaan hauskaa. Siitä pitikin sitten laskea leikkiä koko loppupäivä. Minä taas en tajunnut ollenkaan missään vaiheessa, mitä hauskaa siinä oli! Ostan aina Pedrolle tuliaisia joka paikasta. Tietenkään Pedro itse ei ymmärrä tuliaisasiasta mitään, mutta MINÄ ymmärrän. Ja se on se koko pointti.

Huomenna on minun osaltani viimeinen treenipäivä täällä, koska perjantaina lentoni lähtee sen verran aikaisin, ja matka täältä kentälle on sen verran pitkä, että en ehdi treenaamaan silloin lainkaan. Tuntuu siltä, että on ihan mukavaa treenata täällä vielä yksi päivä, mutta ihan mukavaa myös päästä perjantaina pois tästä kuumuudesta ja pelkästään aikidolle omistetusta maailmasta. 

To 7.8.2008

Jess! Vika treenipäivä on takana. Täytyy sanoa, että on ihan helpottavaa. Tänäänkin tatamilla oli ihan älyttömän kuuma. Varsinkin aamulla hikoilin ihan järjettömästi. Aamulla treenifiilis oli ihan hyvä. Aseissa tehtiin jo:ta. Treenasin Sylvian kanssa. Jossain vaiheessa myös Lilou tuli treenaamaan kanssamme, koska tämä oli treenannut Paten kanssa, ja Pate joutui keskeyttämään treenit, koska hänen selkäänsä alkoi sattua liikaa. Se oli todella kivaa. Oli todella kivaa treenata kolmistaan Sylvian ja Liloun kanssa (koska he olivat luultavasti korkeatasoisimmat tekijät tatamilla tänään, ainakin aseissa). Lisäksi Pate jäi viereemme seisomaan ja neuvoi meitä. Se oli jotenkin tosi kannustavaa. Tuntui kivalta, kun hän katsoi hyväksyvästi tekemistäni ja antoi joitakin pieniä neuvoja. On hienoa, että olemme taas väleissä. Aikido-osuus aamulla oli tosi ryydyttävä. Hikoilin ihan sairaasti, vaikka tekniikat eivät edes olleet hirveän vauhdikkaita. Teimme kuitenkin koko ajan tosi pitkiä jaksoja yhteen putkeen, ja salissa oli siis ihan sikakuuma. Treenien jälkeen minä ja Sylvia löhösimme kumpikin äksinä tatamilla vierekkäin. Ensin kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten seurasi lyhyt keskustelu: (minä): – ”Sitä sokumen iriminagea tehtiin ihan SIKApitkään siinä treenien lopussa!” – (Sylvia, lyhyen hiljaisuuden jälkeen): ”Kyllä. Olen samaa mieltä.” Sitten taas vain löhösimme ketarat levällään, tuijotimme antaumuksella urheiluhallin kiehtovaa kattoa ja annoimme hikemme valua tatamille. Minä ja Sylvia olemme jotenkin samalla aaltopituudella.

Päivällä en jaksanut tehdä mitään. Kärsin kuumuudesta ja vedin pitkän siestan viimeisiä harjoituksia odotellessa. Illalla minun ei suoraan sanottuna olisi yhtään tehnyt mieli treenata. Oli jotenkin tosi demotivoitunut olo. Totaalinen inspiraation puute. Tietenkin kuitenkin raahauduin tatamille. Ja itse asiassa heti alkuun treenasin yhden ego-ongelmaisen urpon kanssa yli 20 minsaa. Se oli ihan karseaa, ja minun teki sen jälkeen mieli häipyä tatamilta ja lähteä tekemään jotain ihan muuta. Tietenkään en voinut tehdä niin, joten oli pakko vain kestää. Sen jälkeen valitsin parini huolella, ja lopulta treeni menikin sen jälkeen ihan kivasti. Treenasin mm. Francescon, Manun ja Martinan kanssa, ja hehän ovat kaikki ihan ultrakivoja. Tekniikoina tehtiin erilaisia kokyonageja (vaihteeksi…). Vaihtelevuutta toi se, että hyökkäysmuodot olivat hieman erikoisia (tyyliin kuristusote suoraan edestä, jne.). Treeni meni siis lopulta sen karsean alun jälkeen aika nopeasti. Olin kuitenkin tyytyväinen, kun se loppui. Treenin jälkeen makasin jälleen tapani mukaan äksänä tatamilla tuijottaen kattoa, jossakin tosi kaukana reaalihetkestä… Kun lopulta yritin nousta istumaan viikatakseni hakamani, ristiselkääni sattui yhtäkkiä IHAN SIKANA! Siis ihan järjettömän kova ja terävä kipu oikealla puolella hanurin yläpuolella. En meinannut päästä hievahtamaankaan siitä paikasta. Lopulta sain kammettua itseni ylös siten, että käännyin raaja kerrallaan hitaasti vatsalleni, kohotin sen jälkeen selkä notkolla pääni kattoa kohti ja räpiköin sitten siitä vähitellen ylös ketterästi kuin krokotiili uima-altaasta (x#¤%&! kaikenlaista sitä…).

Treenien jälkeen kävin ensin Bodon ja Martinan kanssa kaupassa ostamassa syötävää ja juotavaa illan bileisiin, ja sen jälkeen alkoivat sitten itse bileet täällä talollamme. Oli tosi hauskaa. Meni tosin aika myöhään… Nyt onkin oikeastaan jo perjantai. Pitäisi tässä ehtiä vielä nukkua ja pakata. Edessä on pitkä matkustuspäivä.

Pe 8.8.2008

(Klo 12.55): Olen tällä hetkellä Nizzan lentokentällä. Micheline heitti minut St. Raphaëliin, mistä sitten jatkoin linja-autolla lentokentälle. Istuskelen juuri lentokentän kahvilassa, missä on (sikakallis) langaton nettiyhteys. Sain siksi kopioitua tuon Roquebrunen matkakertomuksen tähän. Kohta lähtee lento Pariisiin ja sieltä sitten edelleen Helsinkiin.

(Klo 21.39): I'm back!! Koneenvaihto Pariisissa oli tosi tiukka, koska Nizzan kone oli myöhässä, ja minun piti vaihtaa Pariisissa terminaaliakin. Onneksi lentokenttä oli yllättävänkin autio, eikä jonoa ollut oikeastaan missään. Ehdin siksi Helsingin-koneeseen. Sen sijaan matkatavarani eivät ehtineet… (#¤%&!) Täytyy toivoa, että ne kuitenkin jossain vaiheessa tulevat perille. Lentomatka meni joutuisasti duunia tehdessä (laskin Camus'n L'étranger'n ekasta osasta kaikki pilkut, jotka esiintyvät alisteisen sivulauseen edessä tai jäljessä… ja joo, on siihen olemassa ihan hyvä syykin). Elokuu tuleekin olemaan tosi kiireistä aikaa duunin kannalta. Ja lisäksi on tietenkin kaikki seuran asiat hoidettavina (syykauden alku on tietenkin aina toiminnallisesti ja hallinnollisesti melko kiireistä aikaa).

La 9.8.2008

On ollut ihan sairaan väsynyt olo tänään. Nukuttaa ihan koko ajan. Tosi ryydyttäviä tuollaiset pitkät treenimatkat. Ärsyttävintä on kuitenkin se, että matkatavarani eivät ole vieläkään tulleet. Olisi pitänyt saada kamppeet pyykättyä viikonlopun aikana.

Su 10.8.2008

No voi hemmetin hemmetti. Soitin äsken lentokentälle ja kysein matkatavaroitani. Ne tulevat kuulemma luultavasti vasta HUOMENNA. Tosi kiva joo… Kiva löyhkä varmaan, kun avaan täyteen sullotun kassini, jossa hikiset treenitkamat, shortsit, T-paidat sun muut ovat ehtineet muhia kolme vuorokautta. Saan ne siis pyykättyäkin vasta huomenna. Dääm.

Lisäksi minulla oli tänä aamuna herätessäni kurkku kipeä. En tajua, mistä sekin on tullut. Ne antibiootit ovat varmaan laskeneet vastustuskykyäni, ja nyt saan sitten kaikki mahdolliset muut taudit. Voi hemmetin hemmetti… Elokuu on todella kiireistä aikaa minulle, joten en todellakaan ehtisi olemaan yhtään kipeänä.

Kuvaamme pientä leffapätkää karonkkaani varten (toivottavasti sellainen joskus tulee…) laitoksemme tiloissa Helsingin yliopiston Metsätalossa 19.-20.7.2008. Mukana prokkiksessa ovat lisäkseni Tung Bui ("miespääosa"), Harri-Pekka Virkki (ohjaaja), Pekka Sipilä (kuvaaja) ja Aino Manninen (sivuosan esittäjä ja avustaja). Sairaan siistiä!! Kävin juuri ostamassa kuvauksia varten kolme muovikassillista sapuskaa. Jännä fiilis! Olemme harjoitelleet leffassa tehtäviä tekniikoita Tungin ja H-P:n kanssa kolmisen viikkoa. Eilen kaikki tuntui jo olevan aika hyvin hallussa. Minulla vain on jostain syystä ollut tänään niskat ihan totaalisen jumissa. Täytyy toivoa, että huomenna olen kuitenkin täydessä iskussa! =)

La 19.7.2008

Ensimmäinen kuvauspäivä on nyt takana. Oli TODELLA hauskaa, ja aika kului nopeasti. Mikään kevyt lomailupäivä tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut… Itse asiassa varmaankin yksi intensiivisimpiä päiviäni pitkään aikaan. Minun, Pekan ja Ainon osalta päivä alkoi jo klo 8.15, jolloin tapasimme Meido-kanin salilla Päijänteentiellä. Saimme sieltä kahdeksan tatami-palaa lainaan kuvauksiimme (Stadikan tatamit ovat siellä kesän ajan säilytyksessä käyttämättöminä). Tatamien roudaaminen Pekan auton lavalta Metsätalon viidenteen kerrokseen oli yllättävän työlästä, mutta sen jälkeen kaikki alkoi sujua joutuisasti.

Leffamme juonta en viitsi tässä vielä kovin tarkkaan paljastaa, mutta karkeasti sanottuna kyse on siitä, että minä esiinnyn pätkässä omana itsenäni tämän vuoden maaliskuussa, jolloin tein laitoksella todella pitkää päivää saadakseni loppusuoralla olevan väitöskirjani valmiiksi. Huomaan, että kahvikuppini on tyhjä, ja lähden keittämään kahvia. Matkalla kahvihuoneeseen törmään kuitenkin käytävällä Tungin hahmoon, joka on murtautunut laitoksen tiloihin, jne., jne. Ja siitä alkaa sitten hillitön takaa-ajoa ja matsaus. Tyyliltään pätkä on kevyt ja humoristinen, joskin siinä on myös aika paljon aksöniä… ;;;-)

Olimme tänään paikalla laitoksella noin klo 17.30 asti, ja saimme jo suuren osan filmiä kuvattua. Kolme tekniikkaa ja jonkin verran näyttelijätyötä jäi kuitenkin vielä huomiselle. Mitään pahoja loukkaantumisia ei onneksi sattunut. Tung tosin satutti takaperin voltissa toisen ranteensa ja minä puolestani teloin yhdessä ukemin X-alastulossa vähän toista peukaloani. Kummallekaan ei kuitenkaan onneksi käynyt pahasti. Pieniltä lommoilta olisi varmaankin vaikea välttyä tällaisissa (itse ainakin tiestin jo etukäteen, että se alastulo sattuisi jonkin verran; en vain ollut varma, mihin kohtaan tarkalleen ottaen). Varsinkin Tungin hahmo tekee niin paljon kaikkea niin hurjaa, että on hyvä, että mitään pahempaa ei sattunut. Myöskään mitään materiaaleja ei hajonnut (edes se lasiseinä ei hajonnut, vaikka Tung juoksi sitä pitkin ylös ja ponnisti siitä taaksepäin volttiin). 

H-P on aivan loistava ohjaaja. Hän on saanut minusta irti paljon sellaista, jota en todellakaan olisi itse osannut kaivaa esille. Vasta nyt ymmärrän, miten tärkeä ohjaajan rooli todellakin on. Ilman häntä leffastamme olisi tullut todella paljon huonompi. Tuntuu jopa siltä, että ei siitä olisi tullut ilman häntä oikein mitään. Ja tietenkään siis emme olisi pystyneet tekemään pätkää ilman Pekkaa, joka toimii prokkiksessa kuvaajana ja leikkaajana. Pekka on töissä YLE:llä ja on siis kokenut ammattimies. Hänellä oli mukana kaksi kameraa ja kasoittain muita kuvausvehkeitä. Kuvamateriaali näytti minusta oikein korkeatasoiselta (varsinkin ykköskameralla otettu). Se näytti minusta ihan yhtä tarkalta kuin telkkarissakin.  

Sapuskaa jäi tältä päivältä yli ainakin kaksi muovikassillista. Ei kukaan oikein malttanut syödä mitään. Fiilis oli jotenkin niin intensiivinen, ja aika kului niin nopeasti, että ei ehtinyt tulla kovin usein ruoka mieleen. Illalla kuvausten jälkeen oli tosi ryytynyt olo. Etenkin jalat tuntuivat tosi raskailta kaiken sen ryntäilyn jälkeen. (Niskat sen sijaan ovat olleet tänään ihan ok, ainakin eiliseen verrattuna.) Olo on siis onnellinen, mutta väsynyt. Saunominen illalla lisäsi vielä raukeuden tunnetta. Täytyy yrittää saada kunnon yöunet alle, jotta jaksaa taas lennellä huomenna. Minun täytyykin huomenna tehdä mm. kuolleen lehden ukemeita.

Su 20.7.2008

Toinenkin kuvauspäivä on nyt pulkassa. Jess! Olipas pitkä päivä. Aloitimme aamulla klo 9.30 ja lopetimme kuvaukset vasta noin klo 18.30, minkä jälkeen veimme vielä Pekan kanssa tatamit takaisin Meido-kanin salille. Kuvattavana oli tänään vain kolme tekniikkaa, mutta niissä oli aika paljon haastetta. Erityisesti yksi potkuyhdistelmähyökkäys, johon lopulta teen "pää-iriminagen", oli monimutkainen ja vaati melko paljon ottoja. Kuolleen lehden ukemini tuntuivat menevän ihan hyvin, tai ainakaan en satuttanut niissä itseäni ollenkaan. Muutenkaan tänään ei sattunut mitään loukkaantumisia. Olimme tosin kumpikin Tungin kanssa aamulla ihan jumissa eilisen jäljiltä. Jalkani olivat reisistä nilkkoihin asti niin jäykät ja raskaat, että tuntui siltä kuin olisi yrittänyt jumpata haarniska päällä. Lisäksi niskoissa tuntui aamulla jonkin verran jumitusta. Pitkähkön lämmittelyn jälkeen kroppa alkoi kuitenkin vähitellen taipua, ja heti kun kamera kävi, kropassa kulki niin sähäkkä energiavirta, että mitään kipua tai jäykkyyttä ei todellakaan muistanut! Tekniikoiden lisäksi tänään kuvattiin paljon näyttelijätyötä (minua työhuoneessani nukkumassa, Tungia käytävällä hiippailemassa, Ainoa siivoojana ala-aulassa, jne.). Iltapäivällä alkoi jo jonkin verran väsyttää, mutta H-P:n ja Pekan jatkuva into ja energisyys kameroiden takana saivat minutkin pysymään hereillä.

Oli siis aivan mahtava viikonloppu!!! Varmasti yksi sellainen viikonloppu, jonka muistan loppuikäni ja johon palaan mielelläni ajatuksissani yhä uudestaan. Oli tosi hienoa toimia sellaisessa porukassa, joka meillä oli kasassa. Tietenkin jo pelkkä esiintyminen Tungin kanssa olisi ollut mahtavaa, mutta sen lisäksi oli todella suuri onni prokkiksen kannalta, että niin ammattitaitoiset kaverit kuin H-P ja Pekka suostuivat tulemaan siihen mukaan! Myös Ainoa tietenkin tarvittiin. On myös todettava, että paikkana Metsätalo tarjosi lähes täydelliset puitteet tuollaisen pätkän kuvaamiseen (erityisesti näin heinäkuisena viikonloppuna, jolloin siellä ei ollut ketään). Oli siis tosi hienoa, että saimme luvan kuvaamiseen laitokselta ja rakennuksen ylivahtimestarilta.

Olen isoäitini (eli 'Mummon') 90-vuotispäivillä Sulkavalla 12.-13.7.2008.

(Jätän viikonlopun ajaksi kannettavani ihan ypöyksin kotiin kaikkine tiedostoineen ja internet-yhteyksineen… Rankka ero meille molemmille… *niisk*!)

Su 13.7.2008

Mummon 90-vuotispäivät menivät hyvin, vaikka sää ei ollutkaan kovin suotuisa (mutta sadesäänhän pitäisi tietää pitkää ikää, joten siinä mielessä oli ihan normaalia, että juuri Mummon synttäripäivänä satoi, vaikka muut päivät ovat olleet aurinkoisia viime aikoina…) Viikonloppu oli kuitenkin suhteellisen ryydyttävä, koska matka landelle on sen verran pitkä. Samalla kyydillä kanssani matkustivat Pauliina ja lapset, joten autossa oli aikamoinen hulina koko matkan ajan (Roopella ja Ronjalla virtaa riittää ja ääntä lähtee…).

Juhlissa oli kymmeniä vieraita, mutta kaikki mahtuivat hyvin mukaan, koska saranikin oli sisustettu juhlakuntoon. Äiti ja Eila (äidin veljen vaimo) olivat tehneet kovasti töitä juhlien eteen, ja kaikki sujuikin mielestäni hienosti. Sapuskaa oli tosi paljon, ja jäi sitä ylikin. Ohjelmassa oli mm. Pauliinan kirjoittaman kronikan luku ja pastorin puhe (maalla on tapana, että paikkakunnan pastorikin osallistuu tällaisiin tapahtumiin). Tietenkin Mummolle myös laulettiin, ja kaikki kävivät vuorotellen onnittelemassa häntä. Mummo oli virkeänä ja tuntui olevan tyytyväinen juhliinsa. Moni kävi myös tutustumassa navetan vintille rakennettuun suvun "museoon", joka tehtiin alun perin serkkuni Elinan häihin. Museossa on esillä Viitaharjussa käytettyjä vanhoja esineitä, kuten Ukon vanhoja maanviljelysvälineitä ja suksia sekä Mummon vanhoja keittiövehkeitä.

Irja-Mummo on tehnyt elämäntyönsä maatalon emäntänä Viitaharjun tilalla, ja hänen keittiö- ja käsityötaitonsa ovat täten erinomaiset ja kovasti suvun arvostamat. Hän on kotoisin Rantasalmelta ja harrasti nuorena innokkaasti kansantanssia. Koulussa häntä oli kannustettu jatkamaan opintoja opettajaseminaariin asti. Mummo päätti kuitenkin mieluummin ryhtyä maatalon emännäksi. Hän jäi ensimmäistä kertaa leskeksi Ukon serkun, Toivon, kaaduttua sodassa. Muutaman vuoden tämän jälkeen hän meni naimisiin Ukkomme, Aarnen, kanssa ja sai tämän kanssa neljä lasta, joista toiseksi vanhin on mutsini, Terttu. Lapsenlapsia Mummolla on seitsemän ja lapsenlapsenlapsiakin jo viisi. Luoteeltaan Mummo on tosi kiltti, ahkera, rauhallinen, ymmärtäväinen ja eläinrakas. Luulen, että hän on myös melko ujo (ainakin, jos vertaa äänekkääseen ja temperamenttiseen Ukkoon). Mummo jäi toisen kerran leskeksi vuonna 2000 ja joutui tämän jälkeen muuttamaan pois maatilalta, Sulkavan kirkonkylään. Ilmeisesti hän on kuitenkin viihtynyt kirkonkylälläkin ihan hyvin, koska näkee siellä säännöllisesti muita ihmisiä ja pääsee joka tapauksessa käymään Viitaharjussakin melko usein. Henkisesti Mummo on vielä teräskunnossa (ei tippaakaan dementiaa, vaikka ikää on siis jo 90 v.) ja fyysisestikin hän on kuitenkin ikään nähden varsin vetreä (pystyy liikkumaan ilman apua ja asumaan omassa asunnossa). Täyttä häkää kohti 100-vuotispäivää siis!! =)

Olin juhlien jälkeen tosi väsynyt ja menin "hetkeksi aikaa" lepäämään talon pihassa olevaan vanhaan aittaan. Nukuin lopulta kolmisen tuntia ja missasin siksi suuren osan suvun illanvietosta: suuri osa sukua oli nimittäin kokoontunut saraniin syömään grillattua sapuskaa ja juomaan… ööh… kaikenlaista. Ja meitsi vain makasi aitassa koivet ojossa! Jostain syystä väsytti ihan sikana. Olenkin nukkunut kesäkuun alusta lähtien todella poikkeuksellisen paljon (mutta toisaalta olin nukkunut koko kevään ja talven poikkeuksellisen vähän). Ehdin kuitenkin mukaan grillijuhliin vähäksi aikaa, ja myöhään illalla kävin vielä Pauliinan kanssa uimassa ja saunomassa rantamökillä. Yön nukuin Pauliinan ja lasten kanssa rantamökin vieressä olevassa pienessä aitassa.

Nukuimme Pauliinan kanssa pitkään (yllättäen…), joten päivä jäi melko lyhyeksi. Ehdin kuitenkin käydä vakiolenkilläni (n. 8 km) vanhalla Tunnilan kaupalla (joka ei ole ollut toiminnassa enää varmaan 15 vuoteen), krossailla mönkijällä metsäteitä pitkin ja pelata erän mölkkyä tätini Helin ja serkkuni Juhon kanssa. Päiväkahvien jälkeen lähdimme sitten ajamaan takaisin Keravalle. (Yhtä härdelliä koko matka…) Huomenna lähden heti aamusta takaisin Helsinkiin.