Ke 26.11.2008

(Klo 00.40): No niin, takaisin arkeen apurahahypetyksen jälkeen… Ei HEMMETTI, että oli taas kamalat treenit tänä iltana! #¤&%x!!! Siis ihan SAIRAAN veemäistä! En tiedä, onko nyt menossa joku kansallinen "v****maisten parien viikko", tai jotain, mutta siis jouduin TAA-AA-AAS tänään tekemään yhden teurastajan kanssa. Täällä kertaa se oli Masudan treeneissä. Positiivisessa mielessä ero siihen sunnuntaiseen nähden oli se, että salissa ei ollut ihan yhtä ahdasta, mikä vähensi hieman törmäysvaaraa, mutta sitä lukuunottamatta treeni tuntui melkein yhtä vaaralliselta kuin silloin sunnuntaina. Negatiivisempaa sunnuntaihin nähden tässä oli se, että se tyyppi oli ihan SAIRAAN ylimielinen, melkeinpä halveksuva. Se oli sellainen vanhempi äijä, joka jäi yksin istuskelemaan tatamille, kun kaikki muut ryntäsivät jonkun parin perään. Minä sitten katsoin, että "aha, tuolla onkin joku yksin", ja kävin kumartamassa hänelle. (VIRHE! VIRHE! VIRHE! Tyhmä, Mari! TYHMÄ! Jos kaikki muut pakenevat vauhdilla jonkun tyypin ympäriltä, niin siihen SAATTAA olla joku ihan hyvä syykin joskus…)

Siis se parini oli ihan HIRVEÄ tyyppi! Ensinnäkin hän blokkasi suunnilleen kaikki liikkeeni ylimielisesti naureskellen (ja välillä hän ilkkui minua myös muille ympärillä treenaaville yrittäen ilmeisesti provosoida minua sillä tavalla). Mutta ei siinä vielä mitään. (Sain häneltä kyllä siinä samalla joitakin ihan ok neuvoja.) Mutta siis ukena oleminen hänelle oli IHAN HIRVEÄÄ!!! Hän teki ihan SIKAKOVAA. Kaikki lukot ihan äärirajoille. Itse asiassa oikea kyynärpääni menikin jossain vaiheessa hieman ylikin äärirajan, ja se on nyt kipeä. Lisäksi hän heitti minut monta kertaa ulos tatamilta (puulattialle; kerran korkealla koshinagella eli lonkkaheitolla) ja jysäytti minut kaikissa heitoissa joka kerta ihan täysiä Hombun kovaan tatamiin niin, että  polveni ovat ihan mustelmilla. Kovista heitoista tulin alas sellaisella vauhdilla, että kantapääni ovat nyt niin kipeinä, että kävellessäkin sattuu. Ikkyossa ja yonkyossa (joo, tietenkin teimme myös yonkyota siinä treenissä) hän niittasi minut lopussa äkillisesti alas niin, että meinasin laskeutua joka kerta suoraan hampaat edellä (välillä tatamille ja välillä tatamin ulkopuolelle, sehän on selvä). 

Kotegaeshin ja shihonagen hän teki myös ihan karmealla tavalla. Ranteeni meinasivat mennä sijoiltaan joka kerta. Ja välillä hän teki tosi vaarallisia vastaliikkeitä, kun minä yritin tehdä hänelle tekniikkaa (hän saattoi esim. tarttua kumpaankin käteeni samaan aikaan ja kiskaista sitten täysiä alaspäin niin, että kaaduin suoraan joko naamalleni tai hanurilleni). Iriminagessa hän pakeni joka kerta sivulle päin jotenkin ihan kummallisesti ja alkoi lyödä minua nyrkillä kylkeen (välillä liian ylös eli suoraan rintaan…). Ja ollessani ukena yokomenuchin sisäänmenossa hän läpsäytti minua joka kerta poskelle, jos en suojannut vapaalla kädellä samaan aikaan, kun hyökkäsin toisella kädellä (esim. Endo-sensei ja Tissier'hän opettavat nimenomaan niin, että EI saa suojata samanaikaisesti, vaan pitää liikkua). Hän oli ilmeisesti joku tosi korkea vyöarvo, joka on suunnilleen syntynyt tatamilla, mutta ei voi mitään: ääshole mikä ääshole. En arvosta häntä pätkääkään enkä tahdo enää KOSKAAN treenata sen tyypin kanssa! (Rautiaisen Juhanin sanoja lainatakseni: "This was a once in a lifetime event!")

Niin, ja jos joskus vielä täällä näen jonkun tyypin jäävän ypöyksin, kun kaikki kaikkoavat pää kolmantena jalkana hänen ympäriltään siinä vaiheessa, kun haetaan treeniparia, niin minä en TODELLAKAAN aio olla enää se Äiti Teresa, joka menee hakemaan häntä treenaamaan. Nou vei, housei!  

Puhuin asiasta Nicolas'n kanssa treenien jälkeen. Hän sanoi, että jos jonkun parin kanssa ei kerta kaikkiaan homma ollenkaan toimi, niin kyllä niinkin voi äärimmäisessä hätätapauksessa tehdä, että kumartaa hänelle ja lähtee menemään. Tietenkin se on epäkohteliasta, mutta Nicolas sanoi, että "Eihän täällä nyt sentään tarvitse itseään tappaa!". Ahaa! Se oli uutta kiinnostavaa informaatiota.    

Aiemmin tänään olin Kobayashi-sensein treeneissä (ei se sama Kobayashi, joka käy Suomessa, vaan eräs Hombun opettaja, jonka nimi on myös Kobayashi). Siellä fiilis oli ihan hyvä. Mukavaa basic settiä, ja satuin saamaan ihan mukavan parin. Treenien välillä kävelin Shinjukussa ja kävin ostamassa itselleni uuden puvun ja hakaman.

To 27.11.2008

(Klo 16.39): Oli koko eilisen päivän aika huono fiilis sen tiistain takia (mikä oli sikäli harmi, että eilenhän oli kaiken lisäksi mun synttärit). Otti päähän ja kroppaa särki vähän joka puolelta. Menin kuitenkin Endo-sensein treeneihin. Treenit olivat melko kevyet mutta tuntuivat minusta aika kamalilta, koska melkein joka tekniikassahan joutuu viemään polven maahan, ja polveni ovat IHAN mustelmilla sen tiistain horror-treenin jäljiltä. Ja se kyynärpääni, jonka kuvittelin olevan vain VÄHÄN kipeä, on itse asiassa TOSI kipeä. Eilen Endo-sensein treeneissä se ei hirveästi häirinnyt, koska satuimme tekemään sellaisia tekniikoita, joissa ei tule kyynärpäähän vääntöä. Mutta tänä aamuna, kun olin Sugawara-sensein treeneissä (Sugawara tuurasi Doshua tänään), huomasin, että kyynärpääni on itse asiassa ihan SIKAKIPEÄ. Siihen sattui eniten shihonagessa, mutta myös nikyossa ja sankyossa. Tuntui tosi veemäiseltä treenata. Täytyy toivoa, että se lähtee paranemaan, enkä joudu kärsimään siitä koko loppureissun ajan (ja mahdollisesti vielä sen jälkeenkin). Voi hemmetin hemmetti, että ottaa kupoliin!!! Että pitikin päätyä treenaamaan sen kusipään kanssa. (Onneksi sen jälkeen mulla on taas ollut ihan ok pareja; ei kovin taitavia, mutta ei myöskään vaarallisia.)

Eilen illalla treenien jälkeen oli kyllä tosi mukavaa. Olin nimittäin Nicolas'n ja kahden muun kundin kanssa raflassa. Toinen niistä kundeista oli kanadalainen Jacob (Vancouverista) ja toinen ranskalainen Sylvain (Toulousesta). Nicolas on kotoisin Pariisista, ja hän lähtee sinne parjantaina muutamaksi viikoksi. En siis enää näe häntä tämän reissun aikana tämän päivän jälkeen. Se rafla oli sellainen pieni perinteinen japanilainen paikka Hombun lähellä. Pöytä oli alle polvenkorkuinen, istuimme siis lattialla (mikä siis tosiaankin alkaa tuntua jaloissa aika pian!) En tajua, miksi japanilaiset pitävät niista matalista pöydistä. On tosi paljon epämukavampaa istua sellaisen ääressä kuin normaalin pöydän &au
ml;äressä. Joskin täytyy myöntää, että tiettyä tunnelmaa se lattialla istuminen kyllä tuo: se jotenkin tekee tunnelmasta tuttavallisemman ja läheisemmän. Anyway, kundit tilasivat tosi paljon kaikkia erilaisia ruokalajeja pienillä lautasilla. Tuli safkattua aika paljon, mutta kuitenkaan sen jälkeen ei ollut kovin ähky olo, koska japanilaiset safkat ovat pääasiassa melko kevyitä. Lisäksi tuli juotua hieman kuumaa sakea…(Mutta MINÄ olin silti tänä aamuna treeneissä kello 6.30. Kundit, jotka lähtivät sen jälkeen vielä jatkoille johonkin kapakkaan, EIVÄT sen sijaan olleet… 😉

En tuntenut Sylvainiä ja Jacobia juurikaan ennestään (joskin olin treenannut yhden kerran Sylvainin kanssa.) He ovat kumpikin tosi mukavia tyyppejä. Olemme kaikki neljä suunnilleen samanikäisiä. Nicolas on siis opiskellut matikkaa ja fyssaa yliopistolla Ranskassa, mutta opiskelee nykyään japania (lisäksi hän tekee jotain tietokonehommia ja tienaa niillä rahaa). Jacob on Kanadassa kirvesmies. En tiedä, tekeekö hän täällä jotain muuta kuin aikidoa (hän asuu täällä vuoden). Sylvainillä puolestaan on DEA (vastaa suunnilleen Suomen lisuria) historiassa! Tosi mielenkiintoista! Hän ei kuitenkaan tee mitään historiaan liittyvää työkseen vaan ryhtyi ammattilaistanssijaksi (modernia tanssia) heti valmistuttuaan yliopistosta. Täällä Japanissa hän aikoo olla kolme kuukautta treenaamassa aikidoa. Hän treenaa neljä tuntia joka päivä. 

Aloin eilen valmistella väitöstilaisuuteni lectiota ja jatkoin sitä tänäänkin. Se alkaa jo olla ihan hyvässä vauhdissa, mutta on siinä vielä jonkin verran tekemistäkin. Vaikeinta on saada ängettyä niin lyhyeen aikaan kaikki, mitä tahtoisi sanoa.

(Klo 22.44): Olin illalla Seki-sensein treeneissa. Treenasin saman parin kanssa kuin viime torstaina samoissa treeneissa. Han on tosi hyva ja mukava. Treenit menivat siis tosi kivasti (vaihteeksi). Pyysin hanta varomaan hieman kyynarpaatani shihonagessa, ja han varoikin. Siten pystyin treenaamaan ihan hyvin. 

Aloin huvin ja urheilun vuoksi treenata tana iltana japanilaista ukemi-tyylia. Se on vahan erilainen kuin ns. lansimainen ukemi. Luulen, etta ero johtuu yksinkertaisesti takalaisten ukemien kovuudesta. Olinkin jo vahitellen vaistomaisesti muokannut ukemiani sellaiseksi, etta olkapaani ei osu siina ollenkaan maahan (tatami on todellakin niin kova, etta olkapaan yli EI voi rullata, vaan ekan kontaktin maahan taytyy tulla hartialla). Mustelmat polvissani motivoivat minua kokeilemaan myos ukemin toista keskeista osaa: ylosnousua siten, etta polvet eivat osu maahan (taytyy taittaa juuri tietylla hetkella varpaat pakioiden alle, vaihtaa suuntaa ja nousta tavallaan hanuri edella ylos). Toiselle puolelle sain sen jo ihan hyvin sujumaan. Toista puolta taytyy viela vahan hioa (toistaiseksi varpaani viela jysahtavat siina vahan pahasti maahan). Samaa periaatetta voi noudattaa seka ushiro etta mae ukemissa (eli seka eteenpain etta taaksepain tehtavissa ukemeissa).

Kiinnitin muuten taas tana aamuna huomiota siihen siivousasiaan. Totesin, etta taalla kaikki treenaajat tosiaan yrittavat osallistua siihen. Vain treenien vetaja on siita vapautettu. Mietin, toteutuuko hierarkia siivouksessa jollakin muulla tavalla ja huomasin, etta kaikkein nuorimmat treenaajat ovat yleensa niita, jotka pyyhkivat lattian rateilla juosten kumpikin kasi maassa takapuoli pystyssa salin paasta paahan. Tama johtuu varmaankin siita, etta se on kaikkein rankinta ja veemaisinta hommaa fyysisesti. Me luudan heiluttajat (ja luudan varteen pyrkijat) olemme sita suurta massaa. Ja kaikkein vanhimmat ja korkeimmassa asemassa olevat ovat niita, jotka kayttavat IMURIA! Ainakin Doshun treenien jalkeen imuria kayttaa aina sama vanhempi kaveri, joka myos komentaa ihmiset riviin ennen treeneja, jne. Treeneissa on aina paikalla joku, joka on "seniorein" (ei valttamatta ialtaan kaikkein vanhin, mutta vyoarvon, ian, treeni-ian, ym. hierarkian parametrien valossa korkeimmassa asemassa kaikista salissa lasnaolevista treenaajista), ja kaikki aina tietavat, kuka se milloinkin on. Anyway, katson aina joka aamu vaikuttuneena, kuinka se Doshun treenien "seniorein" raahaa rinta rottingilla imuria tatamille ja kiskoo sen johtoa pidemmaksi teatraalisen suurin, hallituin ja kauniin liikkein… Japanilaisten pitaisi tosiaankin kehittaa joku siivous-do -niminen laji, tai jotain.

Juttelin eilen siella raflassa kundien kanssa niista kahdesta kokemastani horror-treenista. Kaikilla muillakin oli vastaavia kokemuksia. Sylvain kertoi, etta joku tyyppi oli kirjaimellisesti potkinut hanta paahan koko treenin ajan (ei siis kuvainnollisesti, vaan ihan kirjaimellisesti!). Han oli kuulemma ollut sen treenin jalkeen kolme viikkoa ihan hajalla seka henkisesti etta fyysisesti. Ymmarran… Vetaja ei ollut kuulemma puuttunut ollenkaan tilanteeseen, mika on mielestani jo aika outoa. Jacob puolestaan kertoi, etta aiemmin meno oli Hombulla jatkuvasti tosi karua (ei han itse viela tietenkaan ollut taalla silloin, mutta han on kuullut sen muilta). Tappelut olivat ilmeisesti aika tavallisia, ja loukkaantumisia sattui paljon. Joskus kymmenkunta vuotta sitten joltain oli kuulemma kuitenkin murtunut niska. Siita tuli oikeusjuttu, ja Hombulle sanottiin, etta jos jotakin vastaavaa viela sattuu, niin Hombu suljetaan kokonaan. Siita syysta meno Hombulla on kuulemma rauhoittunut tosi paljon viime vuosina (ei siis tahdota oikeusjuttuja, jotka voisivat johtaa salin sulkemiseen). Mutta edelleenkin on siis noita joitakin vanhemman polven ihmisia, joille viesti ei ilmeisesti ole oikein mennyt perille…

Christian on mielestani siina mielessa tosi hyva ohjaaja, etta han huomaa heti, jos salissa tapahtuu jotakin oikeasti vaarallista. Kerran (tasta on jo muutama vuosi aikaa), kun treenasin Pariisissa Christianin treeneissa, aloin ihan oikeasti tapella yhden macchoilijakundin kanssa. Han blokkaili koko ajan tekniikkaani, mutta ei kestanyt ollenkaan sita, kun minakin paatin sitten kerran blokata HANEN hienon ja taydellisen tekniikkansa… Han suuttui hetkessa ihan silmittomasti! Sen seurauksena tartuimme toisiamme rinnuksista kiinni ja kierimme ulos tatamilta penkkien yli sisaantuloaulaan… (Penkit ja tuolit vaan lentelivat! =DDD ) Sen pidemmalle tilanne ei kuitenkaan ehtinyt menna, kun Christian oli jo ehtinyt paikalle. Han ei sanonut yhtaan mitaan, mutta hanen lasnaolossaan oli jotakin niin uhkaavaa, etta kumpikin meista tappelupukareista paasti saman tien irti toisesta ja alkoi hymyilla viattomasti silmia rapytellen… Sen jalkeen Christian jai viela seuraamaan ihan hiljaa joksikin aikaa, kun mina ja se kundi treenasimme yhdessa (kumpikin liikkui kevyesti ja sulavasti kuin balettitanssija, ja oli toista kohtaan TOSI huomaavainen!! =DDD ) Tilanne meni silla tavalla ohi, eika mitaan sattunut kenellekaan. Kaiken lisaksi sen jalkeen mina ja se kundi olemme olleet tosi hyvissa valeissa. Han tuli kutsumaan minua uudestaan treenaamaan heti seuraavana paivana, ja kaikki meni tosi hyvin. Janna juttu.   

Pe 28.11.2008

(Klo 23.21): Tänään kirjoittelin suurimman osan päivää väitöstilaisuuteni lectiota ja parantelin siinä samalla kyynärpäätäni ja pyykkäsin treenikamppeita. Sainkin jo lection alustavan version valmiiksi ja lähetin sen Juhanille ja Päiville. Tuntuu siltä, että siinä on ehkä hieman liikaa asiaa, mutta varmaan siitä vielä jotakin karsiutuisi muutenkin pois. Vielä pitäisi tehdä PowerPoint-slaidit ja testata esityksen ajoitus. Mutta alustavasti lectio on nyt si
is kasassa, mikä on helpottavaa.

Illalla lähdin Shinjukuun kävelemään. Siellä on ihan mieletön tunnelma iltaisin! Eksoottisia valoja, paljon ihmisiä, pieniä ruokapaikkoja ja putiikkeja vieri vieressä… Todellinen aasialaisen suurkaupungin syke! Kävin siellä syömässä yhdessä japanilaisessa pikaruokapaikassa, jota voisi ehkä pikemminkin luonnehtia "hetiruokapaikaksi". Siellä ei nimittäin saanut ruokaansa PIKAISESTI vaan HETI. Ateria oli ihan ok, joskin minua hieman ihmetytti sen lisukkeena tullut raaka kananmuna. Hmm… Siis kuka tahtoo syödä RAAKOJA kananmunia?! (*Yöh!!*)

La 29.11.2008

Otin tänään joitakin kuvia lähimaisemista:

Kotikatu Yotsuyassa

Matkalla dojolle

Taekwondo-sali kämppäni lähellä

Hombu Dojon sisäänkäynti

Treenisali

Juoma-automaatti kadulla

Shinjuku by night 

Ginza by night

Su 30.11.2008

(Klo 23.24) Olin eilen Osawa-sensein ja Watanabe-sensein treeneissä. Osawan treenit ovat aina tosi selkeitä ja tehokkaita, ja on tosi mukavaa, että hän käy tekemässä tekniikkaa kaikille salissa oleville. Eilen niissä treeneissä oli mukavaa myös se, että siellä vaihdettiin paria tosi monta kertaa. Ja kävi vieläpä niin hyvä mäihä, että kaikki parini olivat kivoja ja hyviä.

Watanaben treeneissä tein koko ajan saman parin kanssa, mutta hän sattui olemaan ihan hyvä, joten oli ihan mukavaa. Watanaben treeneissä on tietty "antaumuksellinen tunnelma", jota vahvistavat mm. erilaiset onomatopoeettiset äännähdykset (kaikenlainen tekniikoihin liitettävä ähinä ja puhina siis). Siinä on jotakin tosi hauskaa mielestäni. (Vähän sama idea kuin 'kiai'-huudossa mielestäni; saa jotenkin paremmin kehon ja mielen mukaan tekniikkaan.) Hänen tekniikkansa on tietysti aika uniikkia (tehdään ilman kontaktia, jne.), mutta ei se loppujen lopuksi niin kaukana ole mistään niistä ideoista, joita me pyrimme toteuttamaan kaiken aikaa: siirrytään oikeanlaisella ajoituksella vaiheesta toiseen ja kiihdytetään toisinaan tekniikkaa jättämällä vaiheita väliin. Sellainen treenitapa varmasti kehittää tietynlaista herkkyyttä ja liikkuvuutta, ja pääsin tekemään siinä jopa kuolleen lehden ukemeita. Minä näkisin hänen tekniikkansa (siis ne ilman kontaktia tehtävät jutut) eräänlaisena ideaalina, joita ei kannatakaan pyrkiä käsittämään liian mekaanisesta näkökulmasta. Mies on iäkäs ja treenannut aina. Hän on lukuisten tatami-vuosiensa jälkeen päätynyt tuohon. Emme me, jotka olemme vielä vuosikymmenten päässä hänestä, varmaan voikaan vielä oikein nähdä asioita samassa valossa kuin hän. 

Tänään Doshun treeneissä oli taas hirveä ryysis. Tällä kertaa minulla kuitenkin oli ihan hyvä pari. Opin häneltä yhden hyvän pointin nikyon loppulukosta (loppulukon suunnan täytyy kulkea laajasti uken lonkasta vastakkaiseen olkapäähän eikä suoraviivaisesti pienellä liikkeellä olkapäästä pään yli). Koshinagessa hän puolestaan oli varsin pihalla ja oli vaikuttunut siitä, että minä osasin tehdä sen: "Ohh!! Very good, very good!" =DDD Se oli ihan hauskaa ja motivoivaa.

Eilen illalla kävin Shinjukussa ja Ginzassa. Sain selvitettyä mm. sen, mikä on raa'an kananmunan funktio: se tulee sekoittaa riisin ja kaiken muun mössön sekaan, jolloin se toimii eräänlaisen kastikkeena ja sitoo riisit sopiviksi möykyiksi, jotka on helppo lappaa puikoilla suuhun. Pidän enemmän Shinjukusta juin Ginzasta. Ginzassa on suuria näyttäviä tavarataloja, joten shoppailu-faneille se on varmasti oikea unelmapaikka, mutta minä en viihtynyt siellä kovin pitkään. Pidän enemmän Shinjukusta, jossa kaikki on hieman vaatimattomampaa ja tavallaan vähän enemmän rempallaan (jotenkin vähän kodikkaampaa, kun on tottunut asumaan Kalliossa!) Lisäksi Shinjukussa on paljon tosi viihtyisiä ruokapaikkoja ja kahviloita. Kävin siellä tänäänkin.

Saa nähdä, miten käy meikäläisen karonkan, kun siellä Bottan juhlakerroksessa oli se tulipalo eilen… Se kokonaan tuhoutunut kabinetti ei ollut se, jossa minun karonkkani on määrä pitää, mutta koko kerrokseen on ilmeisesti tullut mittavia savuvahinkoja. Lähetin tänään Bottalle meiliä ja kyselin, mikä on tilanne. Odottelen vielä vastausta.

Ma 1.12.2008

(Klo 16.42): Bottan palo ei vaikuta minun karonkkaani. Kaikki on kuulemma siltä osin kunnossa.

Hombun harjoituskortti

Kämppä

Naapurin söpöliini

Ke 3.12.2008

(Klo 12.24): Tunnen itseni masentuneeksi, joten pidän pientä breikkiä bloggailusta. Palaillaan taas.

(Klo 22.44): Treeni vanhin voitehista. Yhdet tosi hyvat treenit, ja fiilis paranee heti huomattavasti. Oli tosi paskamainen oli tanaan paivalla, eika minua periaatteessa olisi huvittanut yhtaan treenata illalla (eika toisaalta tehda mitaan muutakaan, paitsi ehka nukkua). Raahauduin kuitenkin Hombulle Miyamoto-sensein treeneihin. Treeniparia valittaessa kaikki ryntasivat taas tuttujensa luo ja valttelivat tietenkin ulkomaalaista naistreenaajaa, jota eivat tunne (Hombulla on niin hirveasti vakea, etta en tunne sielta vielakaan kuin marginaalisen pienen osan porukkaa). Anyway, satuin kuitenkin loppujen lopuksi maihalla saamaan ihan ok parin (joku suunnilleen ikaiseni mies, joka teki valilla aika kovaa mutta muuten ihan kivasti). Mutta siis loistavaa niissa treeneissa oli ohjaaja, Miyamoto! Nain hanet tanaan vasta ekaa kertaa, koska han on juuri ollut pitkalla Euroopan-kiertueella. Han on ihan SAIRAAN hyva ja kiva vetaja!! Han kavi treenin alkupuolella tekemassa minulle suwariwaza ikkyota (varmaan kymmenella eri tavalla) ja innostui, kun sain (tsakalla) kontaktin pidettya koko tekniikkaketjun ajan. Han vain hekotti ja jatkoi tekemista innoissaan. Meitsi lenteli ihan fiiliksissa. Lopulta han kysyi silmat valkkyen "Where are you from?! Where are you from?!" Ja sen jalkeen han kavi tekemassa kanssani kaikkia tekniikoita treenin loppuun asti. Han naureskeli koko ajan, teki kaikkea pienta jaynaa ja sai minut lentelemaan ihan kummallisissa asennoissa tosi yllattaviin suuntiin. Hanen tekniikkansa on tosi voimakasta ja nayttaa karulta, mutta siina on ihan mielettoman hyva fiilis, ja se on aarimmaisen luovaa. Ja siis ihan sairaan mukava tyyppi! Ehdottomasti uusi suosikkini Hombun opettajien keskuudessa.

To 4.12.2008

(Klo 10.12): Osawa-sensein aamutreenit olivat myös tosi jees. Oli kivasti tilaa tehdä (kerrankin), parini oli ok, ja Osawakin on yksi suosikkivetäjiäni täällä. Hän on tosi selkeä ja johdonmukainen opetuksessaan
, ja hänellä on mukavan simppeli asenne. Lisäksi olen saanut häneenkin jo ihan hyvän kontaktin. Hän tulee aina jo treenin alussa tekemään minulle jotakin tekniikkaa ja antaa aina samalla jonkun pienen neuvon. Treenin jälkeen näin hänet tänään dojon käytävällä: hän hymyili minulle leveästi, hölötti hekottaen jotakin japaniksi ja löi tuttavallisesti olkapäälle. 

Vaikka siis olisi kuinka väsynyt ja alakuloinen olo, niin aina kannattaa treenata, jos kroppa vain suinkin kestää. Mielialaan treenaaminen vaikuttaa lähes aina (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta…) positiivisesti. 

Sen sijaan kyynärpääni eivät pidä treenaamisesta täällä… Täkäläinen tapa tehdä shihonagea on oikea kyynärpään tappaja. Tämän aamun parini teki sen aika siedettävästi, mutta kyynärpäihini (etenkin oikeaan) sattui silti jonkin verran koko ajan, koska ne ovat jo ennestään sököinä (pääasiassa sen yhden simputustreenin takia). Lisäksi jo ennestään löysä oikea ranteeni oikuttelee, koska täällä tehdään usein lukot tosi tiukkoina.

Pe 5.12.2008

(Klo 23.33): Hemmetti, luin asken Hesarin nettisivuilta siita, etta muutama nuori mies olisi kuollut opiaattipohjaisten kipulaakkeiden yliannostukseen Suomessa taman vuoden aikana. Tosi jarkyttavaa!! Olisi kiinnostavaa tietaa, miten suuria yliannoksia he oikein ovat vetaneet. Varmaan aika suuria kuitenkin. Anyway, jarkyttavaa. Vahvoja kipulaakkeita maarataan kuitenkin aika helposti, ja niita saa kerralla melko suuren maaran. Niita jaa varmaan usein yli varsinaisesta tarkoituksesta, ja niita tulee helposti sen jalkeen kaytettya vahan niin kuin Buranan korvikkeena ottamatta huomioon vahvuuseroa. Luultavasti nuo kuolleet ovat tarkoituksellisesti vetaneet suuren yliannoksen huumautumistarkoituksessa, mutta kuitenkin. Tosi surullista.

Olin tanaankin Miyamoton treeneissa. Treenit olivat taas tosi hyvat. Talla kertaa parasta oli kuitenkin se, etta minulla oli tosi hyva pari: eras nuori uchideshi, Tan. Han oli TOSI kiva, ja tietenkin tosi hyva myos. Han kayttaytyi koko ajan kuin herrasmies. Han jopa kysyi minulta, onko minulla jotain nivelvammoja, tms. ("Errrr… You want like a list??") Mainitsin kyynarpaaongelmani, ja han muisti KOKO treenin ajan varoa sita! Siis ihan koko ajan! Minuun ei sattunut kertaakaan kyynarpaahan. Siltikin treenasimme tosi intensiivisesti. Itse asiassa se treeni oli yksi rankimpia, joissa olen ollut taman reissun aikana. Se kundi liikkui tosi ketterasti ja nopeasti. Hanella oli selvastikin tarve nayttaa minulle taitojaan (tyyliin: "Hei katso, pystyn lentamaan NAIN pitkalle! Ja hei katso, pystyn nousemaan ylos NAIN nopeasti! jne. jne.). Mutta han teki sen taysin positiivisessa mielessa (han ei siis ollut vahaakaan ylimielinen). Se oli ihan viihdyttavaa ja lisasi treenitehoamme. (Tulin siita itse asiassa ihan hyvalle tuulelle, koska oli tavallaan imartelevaa huomata, etta joku tunsi tarvetta esitella MINULLE taitojaan… =))) Miyamoto huusi itse asiassa treenin aikana kaksi parinvaihtoa (mika on taalla suht. harvinaista), mutta se kundi ehdotti, etta jatkaisimme silti treenaamista yhdessa. Tietenkin suostuin mielellani. Nakojaan siis parinvaihtokomentoa saa rikkoa, jos tahtoo (se kundi on uchideshi, joten han varmaan tietaa).

Olen muuten harmikseni huomannut, etta se yksi paahanpotkijatyyppi (siis se, joka potki kuulemma Sylvainia kerran koko treenin ajan paahan) tahtoisi treenata kanssani… Han tulee usein istumaan viereeni rivissa ja yrittaa kumartaa minulle. Tanaan Miyamoton treeneissa olisin joutunut hanen parikseen, jos en olisi ehtinyt sopia sen uchideshin kanssa etukateen, etta treenaamme yhdessa. Huh! Lahelta liippasi! Se potkijatyyppi on nimittain tapellut KAIKKIEN kanssa (Sylvainin lisaksi ainakin Nicolas'n ja Laurentin kanssa, ja kuulemma monen muunkin kanssa). Sylvain sanoi, etta se tyyppi on oikeasti hullu. Hanella onkin mielestani jotenkin tosi outo katse. Katse, josta ei jotenkin saa mitaan selvaa. En TODELLAKAAN tahtoisi joutua treenaamaan hanen kanssaan. Yritan siksi juosta hanta karkuun (olen jo useamman kerran kaantanyt hanelle hanurini, kun han on yrittanyt kumartaa minua parikseen… epakohteliasta tietysti, mutta ei voi mitaan… en tahdo joutua tappelemaan hanen kanssaan). Aloinkin jo tanaan miettia tehokkaita strategioita, joiden avulla voisin valtella hanta jatkossakin. Ehka voisin yrittaa piiloutua jonkun tolpan taakse treenien alussa, jolloin han ei huomaisi minua ja menisikin siksi istumaan jonkun muun viereen, tai jotain.

Su 7.12.2008

(Klo 00.23): Vietin itsenäisyyspäivän lähinnä Tokio-turismin merkeissä. Ensin kävelin jonkin aikaa Uenon puistossa, missä on mm. kivoja temppeleitä ym. perinteistä japanilaista sälää. Sitten kävin kansallismuseossa, joka sijaitsee myös Uenon puistossa. Siellä oli ihan siistejä ikivanhoja veistoksia, keskiaikaisia samurai-miekkoja ja -haarniskoja, vanhoja kalligrafioita ja maisemapiirustuksia, jne. Jännää, kuinka ne 1200-luvulta peräisin olevat miekat näyttivät ihan uusilta. Kävin myös aasialaisen taiteen museossa. Siellä oli ikivanhaa aasialaista taidetta ja erilaisia esineitä mm. Kiinasta, Vietnamista ja Koreasta. Ihan hienoa.

Olisin käynyt myös luonnontieteellisessä museossa, mutta se ehti mennä kiinni, ennen kuin saavuin paikalle. Luonnontieteellisen museon edessä oli luonnollisen kokoinen sinivalaspatsas. Se oli mielestäni tosi vaikuttava. En ollut koskaan tajunnut, että sinivalas on todellakin NIIN iso! Se on varmaan suunnilleen yhtä pitkä kuin meidän laitoksen käytävä! Vähänkö pelästyisi, jos sellainen uiskentelisi vastaan jossain.

Kävin myös Uenossa yhdessä sushi-raflassa syömässä. Täällä on sellaisia kivoja sushi-baareja, joissa istutaan ympyrässä, ja pieniä lautasia pyörii ketjuna nenän edessä. Siitä saa ottaa, mitä huvittaa. Hinta määräytyy lautasten mukaan (jotkut lautaset ovat kalliimpia kuin toiset). Ruoka oli tosi hyvää. Ateria tuli kyllä aika paljon kalliimmaksi kuin niissä ruokapaikoissa, joissa tavallisesti käyn, mutta kannatti se silti.

Uenon jälkeen suuntasin Shibuyaan, jossa en ollut vielä käynyt. Shibuya on hieman Shinjukun kaltainen trendikäs ja nuorekas iltaelämän keskus Länsi-Tokiossa. Pidän Shinjukusta, mutta Shibuya on kyllä vielä siistimpi paikka! Siellä oli tosi kivoja pieniä kauppoja, paljon nuoria ja tosi viihtyisä tunnelma. Minäkin olisin  muuten saattanut innostua shoppailemaan siellä, mutta totesin, että siellä oli hieman liian paljon väkeä. Satuin nimittäin paikalle pahimpaan ryysisaikaan lauantain alkuillasta. Tunnelma oli ystävällinen ja rauhallinen, mutta väkeä oli silti ihan tolkuttomasti joka paikassa. Anyway, täytyy pitää mielessä, että Shibuya on tosi kiva mesta!

Tokiolaisilla koirilla on muuten melkein kaikilla joku takki päällä. On toppatakkeja, fleece-puseroita, T-paitoja ja jopa verkkaritakkeja! Söpöä! =))) Mietinkin tänään, mikä itse asiassa tekee sen, että takki koiran päällä näyttää minusta söpöltä. Luulen, että siinä jotenkin konkretisoituu omistajan rakkaus lemmikkiään kohtaan, huoli tämän hyvinvoinnista, jne. (*niisk!*) Että olenkin koiraton…

Tässä on joitakin kuvia tämän päivän kävelyltä:

Temppeli Uenon puistossa

Toinen temppelikuva Uenosta 

Kansallismuseo

Merilevää ym. herkullista syötävää torikaupasta

Sushi-ravintola Uenossa

Iltaelämää Shibuyassa

Tunnelmia Shibuyan asemalta (väkeä kuin pipoa…)

Illallinen pikaruokapaikassa Yotsuyassa

On hieman harmillista, että itsenäisyyspäivä meni täällä Japanissa. Pidän itsenäisyyspäivästä. Siinä on tiettyä tunnelmaa. Katson aina perinteen vuoksi Tuntemattoman sotilaan itsenäisyyspäivänä. Siitä tulee aina mieleen Ukon sotajutut ja Mummon kertomukset sota-ajan tunnelmista. Itsenäisyys saa niiden kautta henkilökohtaisenkin merkityksen.

Ma 8.12.2008

(Klo 00.13): Olin taas Doshun sunnuntaitreeneissä. Ja siis minulla kävi tällä kertaa IHAN MIELETÖN MÄIHÄ!! Pääsin treenaamaan sen kaikkein senioreimman treenaajan kanssa! Siis sen THE gurun, joka käyttää Doshun treenien jälkeen IMURIA! (Lisäksi hän komentaa ihmiset riviin treenin alussa ja kaikki tervehtivät häntä kuorossa huutaen "Ohayo gozaimass!!!", 'Huomenta'). Satuin istumaan hänen vieressään rivissä, ja kun kukaan muu ei heti kumartanut hänelle, niin ajattelin, että kokeilenpa minä sitten bongata hänet. Hän vaikutti hieman yllättyneeltä mutta oli heti alusta lähtien tosi ystävällinen ja kohtelias. Hän vaikutti suorastaan tyytyväiseltä siihen, että tahdoin treenata hänen kanssaan. Jo pelkästään siitä tuli hyvä fiilis. Mutta siis entäs se itse treenaaminen sitten?! Siis se kaveri on NIIN HYVÄ! Siis TODELLAKIN IHAN MIE-LET-TÖ-MÄN HYVÄ!! Hänen kanssaan oli TODELLA kiva treenata. Siis TODELLA, TODELLA kiva treenata! Hän ei siis ole missään tapauksessa saanut asemaansa vain sen takia, että on selvästikin Doshun kaveri, vaan hän on todellakin treenannut varmaan tosi pitkään ja tosi paljon.

Kaikkein yllättävintä ja ihailtavinta hänessä kuitenkin oli asenne: ei nimittäin ole varmaankaan helppoa pysyä niin vaatimattomana, ystävällisenä ja avoimena, jos on Hombu Dojolla Doshun treeneissä kaikkein arvostetuin ja korkeimmassa asemassa oleva treenaaja… Ja lisäksi hän siis TODELLAKIN TREENASI koko ajan eikä ollenkaan lintsaillut (kuten monet muut seniori-treenaajat sekä täällä että Ranskassa). Hän oli tullut tatamille harjoittelemaan, ja kun minä kerran pyysin häntä pariksi, hän tahtoi vilpittömästi harjoitella minun kanssani, eikä esim. simputtaa minua ja päästä täten (mielestään) pätemään minun kustannuksellani. Siltikään en epäillyt hetkeäkään sitä, olisiko hän voinut millä tahansa hetkellä blokata tekniikkani ja satuttaa minua. Ilman muuta hän olisi voinut tehdä niin millä tahansa hetkellä. Mutta hän päätti olla tekemättä niin ja tahtoi sen sijaan harjoitella kanssani koko sydämellä. Olimme tasavertaisia treenikumppaneita siinä hetkessä. Tunsin koko ajan hänen lähes täydellisiksi hioutuneista tekniikoistaan, missä kohdassa omassa tekniikassani oli puutteita. Sen vain tunsi ja huomasi. Välillä hän kyllä myös antoi minulle joitakin neuvoja, mutta pääasiassa opin häneltä sanattomasti tekniikan välityksellä ilman, että hän luultavasti edes yritti mitenkään erityisemmin opettaa minua. 

Välillä Doshu tuli juttelemaan jotakin sille parilleni. He tuntevat ilmeisesti toisensa tosi hyvin. Sanoi Doshu välillä jotakin minullekin (hän muisti, että olen kotoisin Ranskasta enkä Suomesta; luulen, että hän päätteli sen tekniikastani). Treenasimme koko ajan suoraan shomenin edessä keskellä, ja vaikka salissa oli periaatteessa taas kauhea ryysis, niin MEILLÄ oli ihan hyvin tilaa tehdä… KOSKAAN ei ole ollut niin kivasti tilaa tehdä Doshun treeneissä. Se, että meillä oli niin paljon tilaa tehdä, johtui tietenkin parini asemasta. Kukaan ei tietenkään tahtonut vahingossa monottaa sitä kaveria. Porukkaa oli kuitenkin niin paljon, että välillä aina joku vahingossa hipaisi häntä. Silloin se, joka oli vahingossa osunut häneen, polvistui aina välittömästi maahan ja kumarsi syvään anteeksipyynnöksi.

Ainoa huono puoli kannaltani treenissä oli se, että olin illalla (tai pikemminkin yöllä) juonut lauantai-illan ja Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi pari siideriä. Tunsin ne kyllä kropassani etenkin treenin alussa ja kiroilin mielessäni, että olikin pitänyt juoda juuri ennen TUOTA treeniä!! Kyynärpäähäni ei sattunut juurikaan treenin aikana, koska se kaveri teki (jostain syystä) shihonagen melko samalla tavalla kuin me. Sen sijaan oikeaan ranteeseeni sattui jonkin verran joissakin tekniikoissa. Vanha rannevamma (oikea ranteeni meni sijoiltaan Ranskassa noin 10 vuotta sitten) on tämän reissun aikana alkanut vaivata minua valitettavan paljon, vaikka se on muuten viime vuosina ollut melko oireeton.

Treenien jälkeen parini kiitteli kovasti treeneistä ja sanoi treenaavansa mielellään kanssani uudestaankin (ilman pienintäkään tekopyhyyttä ja hierarkian muodollista kunnioitusta kumarsin hänelle saman tien syvään ainakin kolme kertaa peräkkäin). Hän myös kysyi nimeäni ja esittäytyi itsekin. Hänen nimensä on kuulemma Murate, tai jotain sinne päin.

Anyway, treenien jälkeen lähdin kaupungille kävelemään. Kävin ostamassa Tokion päärautatieasemalta valmiiksi junalipun lentokentälle keskiviikon paluumatkaa ajatellen. Sen jälkeen kiertelin vähän keskustassa katselemassa paikkoja. Ensin kävin Tokyo International Forumissa (korkea moderni rakennus, jossa on paljon erilaisia kauppoja, ravintoloita ja kahviloita). Sen jälkeen kävin katsomassa Keisarin palatsia ja kävelin sitä ympäröivässä Kansallispuistossa sekä lähellä sijaitsevassa Hibiyan puistossa. Kamerastani loppui yllättäen akku, enkä saanut siksi tänään montaakaan kuvaa otettua. Tässä kuitenkin joitakin:

Keisarin palatsi 

Patsas Kansallispuistossa

Hevosen hanuri (Kuvasin ensin vahingossa tuon äskeisen patsaan takaapäin…)

Jos muuten tahtoo kuunnella kauniin biisin, niin mielestäni tämä on sellainen. Kyseessä on Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt.

Niin, ja aikidonäytösten pitämisessä Christian Tiss
ier on ehdoton ykkönen… Tässä taas aika kiva kooste Bercyn näytöksistä.

Ti 9.12.2008

(Klo 10.49): Viimeinen päivä Tokiossa menossa. Hieman haikea olo. Olisin hyvin voinut vielä jäädä tänne joksikin aikaa. Tänä aamuna oli taas tosi antoisat treenit!!! Ohjaajana oli Yasuno-sensei. Treenasin koko ajan Laurentin kanssa. Itse asiassa en ollut tähän asti mitenkään erityisemmin pitänyt Yasunon treeneistä, koska hän ei ole mielestäni pedagogisesti mitenkään erityisen taitava. Pelkästään katsomalla hänen tekniikastaan ei mielestäni saa mitenkään ihan hirveästi irti (tai ainakaan minä en saa), enkä ollut tähän mennessä vielä saanut häneen itseensä mitään kontaktia. Minulla oli aina hänen treeneissään sellainen fiilis, että tein vain jonkun kanssa jotain. Hän vetää usein pitkään samaa tekniikkaa, mikä on välillä vähän puuduttavaa. Eilen illallakin hän veti treenit, ja teimme silloin tunnin sokumen iriminagea. Alkoi vähän kyllästyttää. Ja tänä aamuna hän aloitti taas treenit sokumen iriminagella ("ei taas!").Tänään emme kuitenkaan tehneet sitä koko aikaa, vaan teimme myös kokyonagea, ikkyota ja iriminagea.

Anyway, erilaista kaikkiin aiempiin Yasunon treeneihin nähden tässä treenissä oli se, että vasta tänään sain häneen ensimmäistä kertaa kontaktin. Huomasin jo eilen, että hän pyöri välillä ympärilläni, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään eikä tullut tekemään minulle mitään. Tänään hän taas ensin katsoi kauempaa, kun treenasin Laurentin kanssa. Sitten hän tuli valittamaan minulle siitä, että olin nostanut hakaman ylös (niin ei kuulemma saa tehdä täällä, mutta en ollut tiennyt sitä aiemmin). Se ei tietenkään vielä erityisemmin nostanut tunnelmaa. Mutta hetken päästä hän tuli kysymään, mistä olen kotoisin, ja alkoi sitten heitellä minua. Se oli TOSI siistiä!!! Hänen tekniikkansa näyttää hieman karulta, mutta siinä on tosi hyvä fiilis. Toisin kuin Miyamotolla, joka pitää vahvan kontaktin loppuun asti, Yasunolla on sellainen tapa tehdä, että hän ottaa ensin vahvan kontaktin ja rentouttaa sen sitten yhtäkkisesti. Endo-senseihän käyttää samaa periaatetta (joka luultavasti juontuu herrojen yhteiseltä opettajalta, Yamaguchi-senseiltä). Kun hyökkäsin Yasunolle, minusta tuntui ensin siltä, että "kohta lähtee ihan järjettömän voimakas ja räjähtävä heitto", mutta sitten lopulta heitto lähtikin tosi pehmeästi ja kontrolloidusti, mutta kuitenkin vahvasti. Se oli aika vaikuttavaa. Hänen tekniikkansa siis näyttää räjähtävältä (ja sitä se tosiasiassa onkin), mutta kun siinä on kyydissä, se itse asiassa tuntuu varsin pehmeältä. 

Hetken päästä Yasuno tuli heittelemään minua vielä uudestaankin. Kuten moni muukin sensei, johon olen törmännyt täällä, hänkin naureskeli koko ajan ja hölisi jotakin japaniksi. Sen jälkeen hän katsoi minua silmät pyöreinä ja sanoi painokkaasti: "Oletpas SINÄ vahva!!!" =DDDD (terävä havainto…. =DDDD )

Hyvää treenissä oli myös se, että treenasin siis Laurentin kanssa. Hän on todella hyvä treenipari. Hän on samaa ikäluokkaa kuin minä ja on varmaankin treenannut suunnilleen yhtä kauan kuin minä. Hän on melko pienikokoinen, mutta hänen kokemuksensa tekee sen, että häntä ei ole ihan kevyt liikutella. Lisäksi hänellä on tosi hyvä kondis ja fyysinen tapa treenata. Treeni oli siis jo pelkästään parinkin puolesta melko rankka. Rankkuutta lisäsivät huomattavasti ne pari sessiota Yasuno-sensein kanssa. Hänen ukenaan oleminen oli yllättävän ryydyttävää. Ja kaiken lisäksi teimme jossain vaiheessa kokyonagea ihan sikapitkään yhteen menoon. Kaikki nämä tekijät aiheuttivat yhdessä sen, että tämä oli yksi rankimpia treenejä tämän reissun aikana. Lopussa, kun teimme iriminagea, aloin olla aika tavalla finaalissa.

Anyway, harmillista, että olen nyt lähdössä takaisin Suomeen, kun olen juuri alkanut päästä sisään kuvioihin (saanut kontaktiin moniin senseihin, tutustunut parhaisiin treenikumppaneihin ja oppinut välttelemään kaikkia sekopäitä). No, mutta ainakin jää reissusta hyvä fiilis päälle, ja on mukavaa tulla takaisin!

Yasunosta muuten vielä sen verran, että hän on kuulemma virallisesti legendaarisena pidetyn Yamaguchi-sensein "henkinen perijä", "tien jatkaja", tms. Nicolas kertoi minulle asiasta silloin sen yhden raflailtamme yhteydessä. Japanissahan on tyypillistä, että taidot ja asema siirtyvät isältä pojalle (kuten Doshun pojasta, eli nykyisestä Waka-senseistä, tulee aikanaan seuraava Doshu, ja kuten nykyisen Osawa-sensein isä oli myös Osawa-sensei, jne.) Jos senseillä ei ole poikaa tai jos tämä ei treenaa aikidoa, sensei saattaa valita "henkiseksi perijäkseen" (Nicolas käytti ranskan termiä fils spirituel) jonkun lahjakkaimmista ja ahkerimmista oppilaistaan. Yamaguchi-sensei siis kuulemma antoi kyseisen aseman Yasuno-senseille (vaikka Yamaguchilla oli tietenkin paljon muitakin erittäin lahjakkaita oppilaita, kuten Endo-sensei ja Tissier-sensei). Jonkinlainen erityisasema se siis ilmeisesti on. Ainakin Yasuno peri Yamaguchin kuoltua tämän treenit Hombulla, ja ilmeisesti hän siis opetti Yasunoa kaikkein yksityiskohtaisimmin ja piti häntä tavallaan kuin omana poikanaan. Samaahan kyllä tavallaan tapahtuu Euroopassakin: Christianin pitkäaikaiset uchideshit, Bruno ja Pascal, ovat tavallaan Christianin "perijöitä" aikidollisessa mielessä, ja hän varmasti pitää heitä kuin omina poikinaan (sen lisäksi, että hänellä siis tietenkin on myös kaksi lasta: Ken ja Kelly, jotka kyllä kumpikin treenaavat aikidoa, mutta vain harrastelijoina eivätkä ollenkaan ammatillisessa mielessä). 

Ajattelin myös eilen Yasunon iltatreeneissä, että toisaalta yksi tärkeä aspekti aikidossa on anteeksi antaminen. Yasunon iltatreeneissä on nimittäin tosi ahdasta, ja toisaalta siellä myös tehdään vauhdikkaasti. Täten jokainen saa jatkuvasti kolhuja naapuripareilta. Niiden kanssa pitää vain tulla toimeen, sillä muuten ei pysty treenaamaan. Ja jos joku vahingossa monottaa minua kantapäällä takaraivoon, kun olen tekemässä ukemia, minun täytyy vain välittömästi antaa se hänelle anteeksi. Hetken päästä luultavasti itse kolhin jotakuta toista, ja hänkin toivottavasti antaa sen minulle anteeksi. Täten pystymme kaikki harjoittelemaan loukkaamatta itseämme ja toisiamme henkisesti.

Tahallista satuttamista sen sijaan on vaikeampaa antaa anteeksi. Se vie yleensä oman aikansa. Mutta
sekin täytyy lopulta vain antaa anteeksi ja jättää taakse, sillä koskaan ei voi tietää, mitä kaikkia syitä minkäkin tapahtuman taustalla vaikuttaa, eikä asian mädännyttäminen itsensä sisällä joka tapauksessa auta asiaa lainkaan. Ihminenhän on kuin siili: se nostaa helposti piikit pystyyn, vaikka niiden alta olisikin kiva ja pehmeä. Syitä piikkien nostamiselle on vaikea tietää ulkoa päin, mutta itse kukin varmaankin päätyy (tai ainakin voisi inhimillisesti päätyä) tietyissä olosuhteissa johonkin vastaavaan toimintatapaan.

Mutta ookoo, viimeinen päivä menossa Tokiossa. Pyykkikonekin tuossa juuri pysähtyi, joten täytyykin tästä varmaan lähteä liikenteeseen, että ehtii tehdä kaiken, mitä pitäisi vielä ehtiä tekemään ennen lähtöä.

(Klo 23.17): Sää ei oikein suosinut viimeistä päivääni Tokiossa. Pakkasin päivällä tavarat ja siivosin kämpän, mutta sen jälkeen tahdoin vielä lähteä vähän katselemaan nähtävyyksiä. Ulkona satoi ihan kaatamalla, eikä minulla tietenkään ollut sateenvarjoa. Lisäksi sekoilin metroasemien kanssa ja jouduin sen takia kävelemään ihan sikapitkän matkan siinä kaatosateessa. En muista, koska olisin viimeksi kastunut niin märäksi. Anyway, tahdoin käydä katsomassa Tokyo Toweria, joka on japanilaisten versio Eiffel-tornista. Se on 333 m korkea eli korkeampi kuin Eiffel-torni (320 m), ja se on avattu vuonna 1958. Nousin sinne hissillä ylös katsomaan näköaloja. Sieltä avautuikin tosi hieno näköala: sieltä katsottuna Tokio näytti todellakin suurkaupungilta kaikkine pilvenpiirtäjineen ja valoineen. Se näytti ihan joltain New Yorkilta (sellaisena kuin se näytetään aina kaikissa leffoissa). Tokio onkin maailman suurin asutuskeskus: siellä asuu noin 35 miljoonaa ihmistä, eli melkein kaksi kertaa enemmän kuin esim. New Yorkissa ja Mexico Cityssä. Hieman kornia Tokyo Towerissa oli mielestäni se, että sen toisessa kerroksessa oli Mäkkäri… (Tosi tyylikästä…) Lisäksi siellä oli tietenkin kahviloita ja matkamuistomyymälöitä. Ostinkin sieltä muodon vuoksi reissun pakolliset rihkamamatkamuistot (Tokyo Tower -kuulakärkikynän töihin sekä Tokyo Tower -magneetin jääkaappini oveen). 

Reissu alkaa vähitellen olla paketissa. Hieman pelkään, miten saan huomenna kaikki tavarani roudattua lentokentälle. Kamaa tuntuu olevan ihan älyttömästi, vaikka jätin tarkoituksella monet tuliaisostokset lentokentälle (kaikki TÄRKEIMMÄT, eli esim. Pedron tuliaiset, olen tietenkin jo ostanut… ;-).Joudun myös valitettavasti lähtemään huomenna matkaan suunnilleen aamuruuhkan aikaan, mikä on hieman huolestuttavaa sekin… No, katsotaan. Enköhän minä jotenkin kuitenkin lopulta perille pääse.

Ke 10.12.2008

(Klo 17.20): I'm back!! Huh! Palaaminen noin pitkältä ja kaikin puolin epätavalliselta reissulta tuntuu tosi oudolta. On jotenkin euforinen olo. Vaikea tajuta, että olen taas takaisin kotona. Oli tosi outoa, kun lentokoneessa sai puikkojen sijaan haarukan ja veitsen. Tuntui myös  taivaalliselta juoda kunnon kahvia kuukauden tölkkikahvirupeaman jälkeen. Ja tuntuu muuten oudolta noudattaa taas oikeanpuoleista liikennettä! Menin nimittäin Helsinki-Vantaalla liukuportaissa automaattisesti vasemmalle puolelle seisomaan.

Eniten totuttelua vaatinee varmaan kuitenkin aikaero, vaikka sen pitäisikin ilmeisesti mennä helpommin tähän suuntaan. Kuitenkin juuri nyt tuntuu tosi oudolta se, että kello on vasta niin vähän (ei vielä kuuttakaan illalla). Japanissahan kello on nyt jo melkein yksi yöllä. Muutenkin noin pitkä matka sekoittaa ajantajun ihan totaalisesti. Heräsin nimittäin tänä aamuna Tokiossa klo 5.00, eli itse asiassa se oli Suomen aikaa eilen illalla klo 22.00… Enkä itse asiassa edes nukkunut viime yönä juurikaan, koska pelkäsin nukkuvani pommiin. Lentokoneessa nukuin lyhyissä pätkissä ehkä yhteensä tunnin.

Paluumatka meni kokonaisuutena ihan sujuvasti. Ensin matkustin metrolla Yotsuyasta Tokion päärautatieasemalle. Vältin ruuhkan metrossa lähtemällä liikkeelle jo kuuden aikaan aamulla (vaikka koneeni lähti vasta klo 12). Rautatieasemalla jouduin sitten jonkin aikaa odottelemaan junaa, mutta eipä sekään oikeastaan haitannut. Junassa oli jonkin verran ryysistä, mutta pääsin kuitenkin istumaan, koska menin sisään heti lähtöasemalta. Lentokentälle saavuin jo kolmisen tuntia ennen koneen lähtöä. Se oli kuitenkin hyvä, koska ehdin siten käydä siellä rauhassa syömässä sushi-ravintolassa ja tehdä ostoksia. Pistinkin ihan kunnolla jenejä palamaan, koska niitä oli jäänyt jonkin verran yli. Lentokoneessa lähinnä katsoin elokuvia ja yritin välillä nukkua. Lento kesti noin 10 tuntia, joten siinä ehti katsoa monta elokuvaa. Paras tällä kertaa katsomistani leffoista oli mielestäni suomalainen elokuva nimeltä Joulutarina. Se oli mielestäni todella kaunis ja vaikuttava. Suosittelen lämpimästi!

Anyway, nyt siis taas Suomessa. Tuntuu ihan mukavalta. Aion kuitenkin ehdottomasti palata Tokioon vielä joskus. "Harmonisen voiman tie" ei koko ajan "aivan" toteutunut, mutta toisaalta hetkittäin se toteutui niin täydellisellä tavalla, että sitä varten kannatti todellakin matkustaa 8000 kilsaa.  

(Klo 21.20): Aaaargh, mikä jet lag… Kello on Japanissa 4.20, eli väsyttää ihan sairaasti, mutta olen yrittänyt pysytellä väkisin hereillä tähän asti, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kiinni Suomen aikaan. Mutta NYT minä menen nukkumaan! Öitä.

To 11.12.2008

(Klo 7.41): Heräsin tänään jo vähän ennen viittä. Silloinhan oli Japanissa jo puolipäivä, joten sisäinen kelloni ilmoitti, että nyt viimeistään on aika vääntäytyä sängystä ylös. No, mikäs tässä. Olen jo tässä hoidellut kaikenlaisia asioita parin tunnin ajan. On tosi virkeä olo. Parin tunnin päästä minulla on aika kampaajalle fledan siistimiseen (hyvästä syystä…). Pitäisi myös vielä pestä pari koneellista pyykkiä. Sen jälkeen oikeastaan voinkin jo alkaa siirtyä takaisin tavalliseen arkeen.

Ma 24.11.2008

Sain juuri Koneen Säätiöltä 22.800 €:n suuruisen apurahan 'post doc' -hankkeelleni "Puheen prosodian ja nonverbaalin viestinnän poikkeavuudet suomen- ja ranskankielisillä Aspergerin syndroomasta kärsivillä henkilöillä". JEEEEEEEEEEE!!!! Nyt tutkimusrahoitukseni ei siis katkea ollenkaan, koska voin heti tammikuussa Langnet-kauteni päätyttyä siirtyä apurahalle. SIIIISTIII!!!! Koneen Säätiön apurahoissa on vielä sekin hyvä puoli, että niihin voi hakea jatkoaikaa vielä toiseksikin vuodeksi. JIPIIII!!!!!!!

Olin jo ehtinyt henkisesti varautua siihen, että väittelen itseni suoraan työttömyyskortistoon (ja itse asiassa olen ollut viime aikoina melko ahdistunut siitä ajatuksesta), joten tämä on TO-DEL-LA siistiä!!!

Lista myönnetyistä apurahoista löytyy tästä.

Olen Japanissa 11.11.-10.12.2008. Tarkemmin sanottuna menen Tokioon treenaamaan Aikikai Hombu Dojolle, joka on virallisesti aikidon kansainvälinen päämaja maailmassa. Hombu Dojon on perustanut O-sensei Morihei Ueshiba, aikidon perustaja. Nykyään sitä johtaa O-sensein pojanpoika, Doshu Moriteru Ueshiba.

Tarkoitukseni on treenata matkani aikana aikidoa intensiivisesti. Lisäksi yritän hieman katsella paikkoja ja ottaa etäisyyttä viime aikojen kiireisiin. Jätin väitöskirjani painoon viime perjantaina, joten mikäs tässä matkustellessa! Toki minun täytyy tehdä jonkin verran töitä Japanissakin, koska esim. väitöstilaisuuden lektio on vielä tekemättä (lisäksi on mm. SKY Journalin toimitukseen liittyviä töitä, yliopistopedagogiikan kurssin tehtäviä ja kaikenlaista väitöskirjaan, väitöstilaisuuteen ja karonkkaan liittyvää sälää). Anyway, jonkinlaisesta pienestä irtiotosta tässä on kuitenkin kyse.

Asun matkani aikana ensin yhden yön hotellissa ja sen jälkeen loppuajan espanjalaisen ystäväni, Ivanin, kämpässä. Ivan oleskeli kanssani samaan aikaan Ranskassa joskus vuosia sitten. Nyt hän on asunut Tokiossa jo monta vuotta ja treenannut aikidoa Hombu Dojolla. Hän lähtee Espanjaan tällä viikolla, ja minä vuokraan hänen kämppänsä. Kävi tosi hyvä mäihä! Ainoa huono puoli tässä järjestelyssä on se, että emme ole Ivanin kanssa juurikaan samaan aikaan Tokiossa emmekä siis pysty treenaamaan yhdessä. Dääm! Ivan on nimittäin ihan sairaan hyvä ja mukava, ja hänen kanssaan on ihan ultrakiva treenata.

Sain Suomen Aikidoliitosta merkittävän matka-apurahan reissuani varten. Suurkiitokset siitä liiton hallitukselle! =)

Ti 11.11.2008

(Klo 14.57): Juuri lähdössä lentokentälle! Tästä se reissu alkaa! Jeeeee!!! (Vaikka vähän tulee kyllä näitä kelejä ikävä… ;;;)

Ke 12.11.2008

(Klo 13.36 Japanin aikaa eli klo 6.36 Suomen aikaa): Olen perillä Tokiossa.  Istuskelen tässä Shinjukussa Tokyo Business Hotelin ala-aulassa (lähellä Hombu Dojoa) ja odottelen huoneeni vapautumista. Matka meni ihan hyvin, mutta nyt on tosi väsynyt olo, koska en nukkunut yhtään koko yönä. Tulin Finskin suoralla lennolla, mikä oli tosi kätevää. Vieressäni istui eräs iäkäs australialainen rouva, joka oli tosi mukava. Juttelin hänen kanssaan jonkin verran. Lisäksi luin Tapani Jussilan uusinta Tokio-passia. Siis se on aivan loistava matkaopas ja lisäksi tosi värikkäästi ja hauskasti kirjoitettu! Sitä lukiessa pääsi hyvään matkafiilikseen. Ehdin myös katsoa kokonaan uusimman Indiana Jonesin (se oli itse asiassa parempi kuin odotin) ja vähän aikaa Kung-fu pandaa (se ei ollut erityisen hyvä minusta, vaikka yleisesti ottaen pidän piirretyistä).

Tokio – Naritan lentokentällä kaikki sujui ihan sulavasti. Sain nopeasti matkatavarani ja löysin heti juna-aseman. Kentältä pääsi kätevästi JR Express -junalla suoraan Shinjukuun. Shinjuku on siis se kaupunginosa, jossa nytkin olen ja jossa Hombu Dojo sijaitsee. Se on hyvin keskeisellä paikalla sijaitseva moderni ja trendikäs kaupunginosa. Tonttien hinnat ovat täällä pilvissä, joten on aika hienoa, että Hombu Dojo voi sijaita täällä (se johtunee siitä, että tontti on ollut aikidoväen hallussa jo vuodesta 1931, jolloin O-sensei perusti paikalle Kobukan Dojon, eivätkä alueen tonttien hinnat varmaankaan silloin olleet vielä samaa luokkaa kuin nykyään). Oli jotenkin siistiä, kun lentsikassa katselin Tokion karkeaa turistikarttaa, ja siihenkin oli merkitty selvästi Hombu Dojon rakennus ja teksti "Aikido World Headquarters." ("Mä meen tonne! Mä meen tonne!")

Shinjukun asemalta otin taksin tänne hotellille, koska reitti ei ollut minulle ollenkaan selvä ja koska minulla on kolme kassillista matkatavaroita mukana. Lyhyiden matkojen kulkeminen taksilla ei ole täällä kovin kallista. Pääsin siis turvallisesti hotellille, ja sikäli kaikki on hyvin. Tahtoisin kuitenkin jo saada sen huoneeni, jotta pääsisin nukkumaan… Väsyttää ihan sairaasti, ja tänä iltana tapaan vielä Ivaninkin.

To 13.11.2008

(Klo 23.02): Olen nyt majoittunut Ivanin kämppään Yotsuyan kaupunginosaan, joka on lähellä Shinjukua. Nämä pari viimeistä vuorokautta ovat menneet tosi nopeasti. On tapahtunut tosi paljon kaikenlaista, ja uusi ympäristö tuntuu jotenkin tosi kiehtovalta ja jännittävältä. Olen jotenkin ihan pihalla koko ajan (vielä enemmän kuin normaalioloissa siis). Aikaero tuntuu aika rankalta: Japanissa kello on seitsemän tuntia enemmän kuin Suomessa. Ero on sen verran suuri, että se pistää vuorokausirytmin aika pahasti sekaisin. Täytyy koko ajan katsoa kelloa, jotta tietää, mikä aika vuorokaudesta on meneillään. Muuten siitä ei olisi mitään hajua.

Otin eilen kolmen tunnin tirsat heti saatuani hotellihuoneeni. Sen jälkeen tapasin Ivanin dojolla. Oli tosi mukavaa nähdä häntä pitkästä aikaa. Ivan on samanikäinen kuin minä. Tapasimme toisemme ollessamme 19-vuotiaita. Asuimme silloin kumpikin Ranskassa ja olimme kumpikin tulleet Ranskaan ensisijaisesti treenaamaan aikidoa. Ivan oli siihen aikaan valokuvamallityyppinen ilmestys, jonka kanssa oli alusta lähtien tosi mukavaa treenata. Hän on teknisesti tosi taitava, hänellä on erinomaisen hyvä kontakti ja hän treenaa mielestäni poikkeuksellisen hyvällä asenteella (ulkomuodostaan huolimatta hän ei ole koskaan ollut vähääkään macchoilija vaan pikemminkin tosi vaatimaton ja muita kunnioittava). Hän palasi Espanjaan asuttuaan kolme vuotta Ranskassa ja alkoi opiskella Madridissa lakia. Hän kuitenkin keskeytti opintonsa muutama vuosi sitten ja muutti Japaniin aikidon perään. Siitä lähtien hän
on asunut täällä. Tänään hän lähti Miyamoto-sensein mukaan tämän Euroopan-kiertueelle Ranskaan ja Espanjaan. Ivan on aikidoka henkeen ja vereen. Hän vaikutti yllättyneeltä kuullessaan, että minä teen nykyään aika paljon kaikkea muutakin kuin aikidoa (että olen kohta väittelemässä tohtoriksi, jne.). Hänkin kyllä sanoi harkitsevansa sitä, että palaisi joskus Espanjaan ja jatkaisi lakiopintojaan mutta ei kuulemma ihan vielä ole siihen valmis.

Anyway, Ivan näytti minulle eilen hieman paikkoja,  esitteli ihmisiä, ja kävimme myös yhdessä syömässä. Hän esitteli minut mm. kahdelle ranskalaiselle kundille, Nicolas’lle ja Laurentille, jotka myös asuvat Tokiossa ja treenaavat Hombulla. Lisäksi tutustuin erääseen liettualaiseen kundiin, Keshaan, sekä Ivanin argentiinalaiseen tyttöystävään, jonka nimi meni minulta ohi. Kävimme täällä Ivanin kämpässä, ja hän esitteli minut myös vuokraemännälleen. Kaikki ihmiset vaikuttavat tosi ystävällisiltä ja avuliailta.

Tänä aamuna kävin jo treenaamassa Hombulla Doshun treeneissä klo 6.30. Aika ei tuntunut erityisen aikaiselta, koska vuorokausirytmi on joka tapauksessa ihan sekaisin. Doshu ei ollut itse paikalla. Hänen treeninsä ohjasi joku muu sensei, jota en tuntenut ennestään. Hän veti samaan tyyliin kuin Doshukin: selkeää perustekniikkaa siis. Treenasin koko treenin yhden suunnilleen ikäiseni japanilaisen miehen kanssa. Täällähän treenataan aina koko treeni saman parin kanssa, joten täytyy aina toivoa, että sattuu saamaan hyvän parin.  Onneksi minulla kävi tänään ihan hyvä tuuri. Se japanilainen oli mielestäni ihan ok. Hän liikkui herkästi ja teki pehmeästi. Teknisesti hän ei ollut mitenkään erityisen taitava, mutta ei huonokaan. Hän ei katsonut kovin tarkkaan, mitä opettaja näytti, vaan tuntui tekevän vähän miten huvittaa. Eipä se minua oikeastaan häirinnyt. Hänen kanssaan oli ihan mielenkiintoista treenata, koska hänellä oli koko ajan tosi hyvä kontakti. Treenin lopussa hän pyysi minua jiywazassa tekemään koshinagea (lonkkaheittoa) itselleen. Hän rojahteli heitoistani alas kuin säkki, koska ei tajunnut ottaa kannatusta takistani (enkä kehdannut sanoa siitä hänelle). Siltikin hän kiitteli minua sen jälkeen ihan fiiliksissä ja katsoi minua silmät pyöreinä. (Taustana tässä on se, että Hombulla ei kai turvallisuussyistä juurikaan tehdä koshinagea, kun taas meillä sitä tehdään jatkuvasti.)

Päivällä muutin hotellista tänne Ivanin kämppään ja otin taas monen tunnin tirsat. Väsytti jostain syystä taas ihan sairaasti. Illalla menin taas treenaamaan. Ohjaajana oli Seki-sensei. Hänkin veti aika tavalla perustekniikkaa koko treenin, mutta hieman erikoisella tavalla. Treeni oli mielestäni ihan hyvä. Toisin kuin aamun ohjaajalla, Sekillä oli myös joitakin ihan hyviä teknisiä pointteja. Treenasin koko treenin Nicolas’n kanssa. Hänen kanssaan oli ihan hyvä tehdä. Hän on selvästikin jo treenannut pitkään ja paljon. Hän on suurikokoinen ja vahva ja treenaa Franck Noëlin tyylillä. Yhdistelmä oli sellainen, että hänen kanssaan oli huomattavasti ryydyttävämpää harjoitella kuin sen japanilaisen kanssa aamutreeneissä.

Dojolla on tosi tarkat käyttäytymissäännöt. Ilmapiiri on kuitenkin rento ja tuttavallinen. Mukavaa on myös se, että heti jos mokaa jotakin, joku tulee sanomaan siitä ystävällisesti. Opin tänään (kantapään kautta) mm. sen, että treeneissä ei saa täällä puhua yhtään ja jo muutamaa minuuttia ennen treenien alkua pitää istua hiljaa ja keskittyneesti rivissä. Käytävässä saa kävellä vain paljain jaloin. Vessassa sen sijaan pitää käyttää erityisiä sandaaleja, joita on rivissä oven luona. Koska japanilaiset naiset ovat keskimäärin puolta pienempiä kuin minä, sain survottua niihin sandaaleihin vain hikisesti jalkateräni ja jouduin sen jälkeen hipsimään niissä varpaillani. Hyvää tasapainoharjoittelua! (Mutta näyttää varmaankin aika vammaselta.) Dojolla kaikki tervehtivät toisiaan ja ovat kohteliaita kaikkia kohtaan. En tuntenut oloani dojolla ollenkaan ulkopuoliseksi, vaikka tänään oli ensimmäinen päiväni siellä. Kumartelemisen lisäksi olennaista Japanissa on hymyileminen. Koko ajan täytyy hymyillä leveästi. Mitä leveämpi hymy, sitä kohteliaampi se on. Hymyn luonnollisuus tai kauneus ei ole olennaista (useinkin näkee noin sentin verran enemmän ientä kuin oikeastaan tahtoisi nähdä, mutta siltikin tulee sellainen fiilis, että sellaisen hymyn räväyttäminen on  kohteliasta, ja tekee mieli itsekin hymyillä). Mielenkiintoista on myös tervehdysten alussa systemaattisesti toteutuva amplitude shift mechanism (säveltason nosto).  En ole kuullut vielä yhtäkään tervehdystä ilman sitä. Luulen, että se on kiinteä osa japanin intonaatiosysteemiä. Lisäksi sillä on varmaankin kohteliaisuusfunktio.

Jännää dojolla on myös se, että jokaisen treenin jälkeen kaikki kilpailevat ihan tosissaan siitä, ketkä kaikki onnistuvat saamaan käsiinsä harjan tai rätin, jolla pääsee siivoamaan salia. Välittömästi treenin loputtua kaikki ryntäävät täysiä miesten pukuhuoneeseen, jossa siivousvälineet ovat. Ne, jotka onnistuvat saamaan käsiinsä siivousvälineen, alkavat siivota innokkaasti ja voitonriemuisina hymyillen. Ne, jotka myöhästyvät lähdöstä eivätkä saa siivousvälineitä, jäävät pettyneinä ja noloina pyörittelemään peukaloitaan keskelle muurahaiskekomaisen järjestelmällistä siivousprojektia. En ole varma, ovatko kaikki täällä todellakin siivoushulluja vai täytyykö kaikkien vain esittää, että he todellakin tahtoisivat päästä mukaan siivoamaan, koska epäsolidaarisen vätyksen leima on varmaankin Japanissa suunnilleen pahin mahdollinen asia. Joka tapauksessa homma toimii sillä tavalla hyvin. Ei mene montaakaan minuuttia, kun sali on taas täydellisen puhdas. Ja oli miten oli, niin on totta, että kun kaikki ympärillä kilpailevat jostakin (vaikka sitten siivouksesta), on vaikeaa olla menemättä mukaan siihen. Aamulla jäin vielä seisomaan hoona, kun kaikki muut ryntäsivät hakemaan siivousvälineitä, mutta illalla minäkin jo menin täysillä mukaan ja olin aidosti pettynyt, kun minulle ei riittänytkään harjaa eikä rättiä (*niisk!*). Aloin jo suunnitella mielessäni ovelaa strategiaa (*kjäh-kjäh*), jolla huomenna VARMASTI olisin ensimmäisten joukossa harjajonossa ja pääsisiin mukaan harjaamaan tatamia! (Ihan sekoa…!)

Ivanin kämppä on muuten ihan täydellinen, mutta netti toimii
hieman katkeilevasti ja hitaasti. Kirjoitan siksi tätä nytkin tätä tekstiä Word-tiedostoon, josta aion copy-pasteta sen blogiini. No, hyvä puoli on se, että eipähän tule roikuttua koko aikaa netissä. En uskalla edes kirjoittaa pitkiä sähköpostiviestejä, koska yhteys saattaa hyvinkin katketa kesken viestin. Toinen huono puoli on se, että täällä ei ole länsimaista pöytää vaan pelkästään polvenkorkuinen japanilaismallinen pöytä, jonka ääressä joutuu istumaan polvillaan maassa. Toistaiseksi ainakaan en ole vielä tottunut siihen. Joudun siis kirjoittamaan väitöstilaisuuteni lektionkin siten, että istun polvenkorkuisen pöydän ääressä polvillani lattialla (no voi hanuri!). Mutta muuten tässä kämpässä on kaikki tarvittava, jopa pyykinpesukone ja pieni parveke. Neliöitäkään ei ole juurikaan vähempää kuin minun kämpässäni Kalliossa.

Sain myös lainaksi Ivanin polkupyörän. Kämppä on melkein puolen tunnin kävelymatkan päässä dojolta, joten pyörä olisi kätevä kulkuneuvo. Ongelma on kuitenkin se, että pyörässä ei ole jarruja (tai siis on, mutta ne eivät toimi). Sillä ajaminen tuntuu aika extremeltä tällaisessa vilkkaassa kaupunkiympäristössä. Meinasin jo kerran törmätä yhden pakettiauton kylkeen, kun ajoin alamäkeä ja unohdin hetkellisesti, että jarrut eivät toimi. (Tolppiin ja ihmisiin olen jo meinannut törmätä montakin kertaa.) Pyörä on myös suunniteltu lyhytjalkaisille japanilaisille, joten sen kanssa joutuu ajamaan polvet suussa. Täytyy ehkä harkita treenimatkan kulkemista kävellen. Ei se mahdottoman pitkä kuitenkaan ole, eikä minulla täällä ole erityinen kiire mihinkään. (Olen myös tavallaan luvannut Juhanille, että yritän pysytellä hengissä väitöstilaisuuteeni asti… 😉

Pe 14.11.2008

(Klo 9.40): Yritän tässä juuri syödä aamupalaa riisipuikoilla… (#¤%&!) Olin tänäänkin Doshun aamutreeneissä klo 6.30. Tänään Doshu oli itsekin paikalla. Eilinen parini tuli ennen treeniä kiittelemään minua eilisestä treenistä (mikä tuntui jotenkin yllättävältä). Siitä innostuneena eräs toinen japanilainen mies pyysi minua parikseen tämän aamun treeniin. Hän oli selvästi jäykempi kuin eilinen parini, mutta ihan mukava ja teknisesti taitava. Treenasimme katateryotedoria. Shihonagen parini teki minulle niin voimakkaasti ja erikoisella tavalla, että se sattui jonkin verran olkapäissäni. Onneksi sitä ei tehty hirveän pitkään. Treenin lopussa teimme melkein vartin verran jiywazaa (vapaatekniikkaa), mikä on ilmeiseti tyypillista Doshun treeneissä. Parini oli hieman liian jäykkä, ja salissa oli hieman liian ahdasta, jotta olisin kunnolla päässyt tekemään jiywazaa treenin aikana. Sen sijaan treenin jälkeen eräs Japanissa asuva ulkomaalainen mies tuli pyytämään minua treenaamaan kanssaan jiywazaa. Treenasimme lopulta melkein puoli tuntia putkeen jiywazaa. Se oli itse asiassa tosi kivaa ja ehdottomasti tämän aamun antoisin osuus. Se kaveri oli aika isokokoinen, mutta hän liikkui pehmeästi ja ketterästi. Loppuajasta hän innostui tekemään minulle joitakin vähän outoja ja mielestäni hieman vaarallisia juttuja, mutta omalla kokemuksellani pystyin selviytymään niistäkin telomatta itseäni. Satuin vielä törmäämään häneen kadulla lähdettyäni dojolta, ja hän tarjosi minulle kahvit. Hän vaikutti yllättyneeltä siitä, että minua ei olekaan ihan kevyt liikutella… (En viitsinyt mainita, kuinka pitkään olen jo treenannut…)

Yritin muuten rynnätä täysiä hakemaan siivousvälineitä treenien jälkeen, mutta TAASKIN myöhästyin! En tajua, miten jotkut aina ehtivät niin nopeasti hakemaan niitä. (Olisin tietysti voinut jyrätä jenkkifudistekniikalla muutaman pienen japanilaisen yli, mutta en viitsinyt mennä ihan niin pitkälle skabassa! 😉 Miksiköhän niitä siivousvälineitä ei vain yksinkertaisesti voitaisi hankkia vähän lisää, jotta kaikki pääsisivät aina siivoamaan treenien jälkeen?! Tämä tällainen systeemi ei ole YHTÄÄN mukavaa niille, jotka AINA jäävät ilman ja joutuvat vain katsomaan surkeina sivusta, kun muut siivoavat ihan fiiliksissä (*niisk!*).

(Klo 23.36): Vitsit, että on vuorokausirytmi sekaisin… Tulee nukuttua ihan sairaasti. Jotenkin vain koko ajan nukuttaa ihan älyttömästi. (Toisaalta se saattaa olla myös pitempiaikaisen väsymyksen purkautumista.) Anyway, kävin tänään (päivätorkkujen jälkeen) Kuribayashi-sensein ohjaamissa iltapäivätreeneissä. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt hänen treeneissään. Moni oli kehunut hänen treenejään etukäteen, ja porukkaa olikin tosi paljon paikalla. Treenit olivatkin minusta ihan hyvät. Missasin tosin tietenkin paljon pedagogisesta annista, koska en ymmärtänyt hänen japaninkielisiä selityksiään. Toisin kuin monet muut opettajat, hän siis todellakin opetti ja selitti asioita. Hän myös kierteli koko ajan ympäri tatamia ja teki tekniikkaa kaikille. Se oli mukavaa. Minäkin pääsin täten hyökkäämään hänelle pari kertaa. Hänen tekniikkansa oli suoraviivaista ja räjähtävää. Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä. Mielestäni hänen heitettävänään oli ihan miellyttävää olla. Sen sijaan kummatkin treeniparini (tässä treenissä jopa vaihdettiin kerran paria) yrittivät matkia sensein tekemistä mielestäni virheellisesti. Siitä syntyi hetkittäin pientä sähläystä ja repimistä. Yksi nuori ulkomaalainen kundi teki minulle yhden kokyonagen siten, että se oli todella epämiellyttävä, ja pelkäsin tosissaan, että vasen olkapääni menisi sijoiltaan. Yksi nuori japanilainen tyttö puolestaan hyökkäsi shomenuchilla niin holtittomasti, että en oikein saanut mitään fiilistä ja pelkäsin, että saan hänen sormensa silmääni, tms. Mitään sellaista ei kuitenkaan sattunut, ja olin lopulta ihan tyytyväinen treeniin.

Muuten, tiedoksi kaikille niille suomalaisille, jotka kuvittelette, että kaikki sellaiset hierarkiset kuviot kuin että ylempi vyö tekee ensin ovat ranskalaisten keksimiä: olette väärässä. Puhuin asiasta kerran Christianin kanssa, ja hän sanoi tavan tulevan Hombulta. Se pitää paikkaansa. Hombulla tosiaankin noudatetaan periaatteessa kyseistä tapaa. Itse tosin hyökkään täällä aina ensin, jos parillani on musta vyö, koska en voi silloin tietää, mikä dani hänellä on, ja koska olen uusi tulokas tässä paikassa. Jotkut miehet saattavat myös kohteliaisuuttaan aina hyökätä naisille ensin, ja ainahan on myös systeemiä vastaan kapinoivia yksilöitä (eli esim
. sellaisia, jotka hyökkäävät ihan aina itse ensin, treenasivat sitten kenen kanssa hyvänsä). Olen kuitenkin huomannut, että taustalla toteutuu täälläkin se sama hierarkinen periaate kuin Ranskassa (ja myös meillä Finn-Aikin treeneissä Suomessa): ylempi vyö tekee ensin. Kaikki poikkeamat siitä ovat aina jollakin tapaa motivoituja ja tunnusmerkillisiä. Neutraali tapa toimia (jos esim. sellaista taustavaikuttajaa kuin epätietoisuus toisen vyöarvosta ei ole) on siis se, että alempi vyö hyökkää ensin ylemmälle. Toisaalta hierarkia ei ehkä toteudu täällä pelkän vyöarvon perusteella (joskaan se ei mene ihan niin yksiselitteisesti Ranskassakaan), vaan hierarkiaan vaikuttaa myös mm. ikä (vanhempi on nuorempaa ylempänä hierarkiassa) ja se, kuinka pitkään on ollut kuvioissa (pitempään mukana ollut menee ainakin aluksi uuden tulokkaan edelle, vaikka uusi tulokas olisi tätä korkeammalla tasolla, jne.).

Olen yrittänyt tänään lueskella Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirjaa, joka minun pitäisi pian saada luettua yliopistopedagogiikan kurssia varten. Teen siitä netin välityksellä lukuraportin pienen ryhmän kanssa. Pitäisi vain saada kiinni jostakin järkevästä vuorokausirytmistä, niin pystyisi taas saamaan hieman enemmän aikaiseksi.

La 15.11.2008:

(Klo 10.32): Tulin juuri Yokota-sensein treeneistä. Ne olivat varmaankin fyysisimmät treenit, joissa olen ollut tähän mennessä tämän reissun aikana. Yokota on myös pedagogisesti hyvä ja hänen treeninsä ovat teknisesti rikkaita. Treenasimme yokomenuchia, ja opin itse asiassa ainakin kaksi kokonaan uutta tekniikan muotoa: yhden sellaisen shihonagen ja kotegaeshin risteytyksen (tosi kiinnostava ja toimiva!) sekä yhden version yokomenuchi kokyonagesta. Hyvää treeneissä oli myös se, että vaihdoimme paria monta kertaa treenin aikana. Se on täällä todella poikkeuksellista. Taaskin minulla kävi ihan hyvä mäihä parien kanssa. Erityisen kivaa oli lopussa, kun treenasin Keshan kanssa sitä yhtä jännää kokyonagea. Hän on tosi hyvä, ja hänellä on tosi fyysinen tapa treenata. Heittelimme siis toisiamme ihan täysiä. Yllättäen tatamin kovuuskaan ei juurikaan häirinnyt minua (Hämeentien salin kova matto on luultavasti tehnyt tehtävänsä…). Aivan erinomainen treeni siis.

Nyt yritän opiskella vähän aikaa sitä yliopistopedagogiikkaa… Onneksi se kirja on varsin kevyttä luettavaa (mutta kuitenkin ihan kiinnostavaa myös). Olen tällä hetkellä lukemassa siitä kohtaa, jossa käsitellään pienryhmätyöskentelyn ryhmädynamiikkaa ja yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmän toteuttamista yliopisto-opetuksessa.

(Klo 22.41): Olin illalla Sugawara-sensein treeneissä. Treenasin koko ajan Keshan kanssa, joten treenistä tuli varsin rankka. Muutenkin Sugawaran tapa vetää oli mielestäni varsin fyysinen. Tehtiin paljon heittoja nopealla temmolla. Treenien jälkeen Kesha tahtoi vielä treenata kanssani jiywazaa (vapaatekniikkaa), joten jäimme vielä heittelemään joksikin aikaa tatamille. Ensimmäistä kertaa olin todella väsynyt treenien jälkeen. Olin tosin ollut jotenkin väsynyt jo ennen treenejä. Anyway, Keshan kanssa on tosi mukavaa treenata, ja hän on hyvä tyyppi. Välillä hän ehkä yrittää hosua vähän liikaa, mutta ei se ole niin vakavaa. Hän on joka tapauksessa teknisesti taitava, ja hänellä on hyvä kontakti koko ajan. Kommunikointi hänen kanssaan on vaikeaa, koska meillä ei ole yhteistä kieltä (hän osaa ilmeisesti vain liettuaa ja japania; englantia hän osaa vain muutaman sanan). Mutta ei se treenien aikana oikeastaan haittaa, koska täällä ei siis joka tapauksessa saa puhua yhtään, ja aikidohan on kansainvälinen kieli, jonka kautta pystymme ymmärtämään toisiamme ja olemaan vuorovaikutuksessa.

Pidän muuten tosi paljon japanilaisesta ruoasta. Käyn yleensä päivisin syömässä jossakin pienessa ruokapaikassa, josta saa nopeasti ja halvalla paljon ruokaa. Muutamalla eurolla saa pääruoan ja vesilasin lisäksi kupin riisiä, keittoa, tofua ja jotain klönttejä, joiden alkuperää ja sisältöä en ole vielä osannut jäljittää. Yotsuyan vilkkaalla pääkadulla on monta sellaista ruokapaikkaa. Oli tosi hassua, kun tänään kävin yhdessä sellaisessa paikassa lounaalla, ja olin siellä ainoa naispuolinen asiakas. Paikka oli ihan täynnä bisnesmiehiä ja duunareita, joista kaikki olivat miehiä. Aloin jo epäillä, että onkohan tämä paikka vain miehille, tai jotain, mutta ei se ilmeisesti ollut, koska minuakin suostuttiin palvelemaan. Paikalliset duunarit muuten tunnistaa työhaalarin lisäksi siitä, että heillä on kaikilla pyyhe kiedottu pään ympärille. Näyttää hassulta, mutta luo varmaankin jonkinlaista ammattikuntaidentiteettiä ja yhteenkuuluvuutta (sen lisäksi tietenkin, että hiki ei valu silmille).  

Hyvien ja edullisten ruokapaikkojen lisäksi Japanissa on kätevää se, että kaduilla on tosi paljon juoma-automaatteja, joista saa kylmien juomien lisäksi myös kuumaa kahvia ja teetä. Kahvia on montaa eri sorttia (espressoa, maitokahvia, jne.), ja sitä myydään metallisissa tölkeissä samaan tapaan kuin limua. Tuntuu jotenkin hassulta avata limutölkki, jossa onkin kuumaa kahvia! Tölkkikahvi on mielestäni yllättävänkin hyvää (olen vetänyt tänään jo ainakin viisi tölkkiä, yllättäen…), ja niitä automaatteja on tosiaankin muutaman metrin välein kaikilla kaduilla.

Ivan jätti muuten hoidettavakseni kaksi bonsai-puutaan. Minun pitää kastella niitä joka toinen päivä. Ja siis niitä EI voi kastella niin, että lorauttaa vain vettä päälle, vaan pitää ottaa lasista vettä sormien väliin ja sitten tiputella pisaroita yksitellen kaikkien lehtien päälle ja kaataa sitten varovasti kämmeneltä vettä kasvin juurille… (#¤%&!) Vitsit, että meinasi mennä ikä ja terveys, kun tein sen tänään ekaa kertaa. Täytyy toivoa, että ne bonsait eivät delaa meitsin hoivissa… Ei nimittäin mennyt koko aika ihan putkeen se pisaroiden hallittu tiputtelu tänään… (välillä meni vähän kärsivällisyys, ja tippui semmonen vesimöykky pisaran sijaan… no, ei kai se niin tarkkaa, ehkä… *heh*) 

Su 16.11.2008

(Klo 15.35): Heräsin aamulla (tahtomattani aikaeron takia) viideltä ja päätin käyttää ajan hyväkseni lukemalla yliopistopedagogiikkaa. Sainkin sen opuksen luettua loppuun ennen kuin lähdin Doshun treeneihin. Treeneissä oli ihan sikana porukkaa, koska sunnuntaisin ei ole iltapäivä- eikä iltatreenejä, ja paikalla on myös ryhmiä muilta paikkakunnilta. Treenasin tänään yhden jenkkiläisen kundin, Rickin, kans
sa. Hän asuu tällä hetkellä Yokosukassa ja työskentelee siellä USA:n sotilastukikohdassa. Hän matkusti Yokosukasta asti tämän aamun treeneihin Hombulle. Tosin hän ei tullut yksin vaan erään toisen samassa sotilastukikohdassa työskentelevän amerikkalaisen kaverin, Jackin, sekä kolmen japanilaisen treenaajan kanssa. Rickin kanssa oli mielestäni tosi mukavaa treenata. Doshukin oli tänään poikkeuksellisen aurinkoisella tuulella (ehkä sen takia, että oli saanut kerrankin nukkua rauhassa, koska treenit alkoivat vasta klo 10.30 eivätkä klo 6.30, kuten kaikkina muina päivinä). Yleensähän Doshu vetää hillittyä perustekniikkaa, mutta tänään hän innostui vetämään jopa koshinagea (!!!) ja kierteli koko treenin ajan ympäriinsä heitellen naureskellen kaikkia isoja kavereita yllättävänkin räjähtävään tyyliin. Minulle hän tuli heittämään jotain hassua läppää treenin alussa ja kulki aina välillä virnuillen ohi. Rikoimme Rickin kanssa hiljaisuussääntöä moneen otteeseen treenin aikana, mutta niin tuntuivat rikkovan kaikki muutkin. Tänään oli siis kirjaimellisesti "sunnuntaitreeni"!

Treenien jälkeen Rick ja Jack pyysivät minua porukkansa mukaan syömään läheiseen kiinalaiseen raflaan. Ajattelin, että mikä siinä, koska olin joka tapauksessa menossa syömään lounasta. Oli ihan mukavaa olla vaihteeksi porukassa. Jossain vaiheessa tosin alkoi jo hieman kyllästyttää se jatkuva valokuvien ottaminen ja jotkut hölmöt puheenaiheet ja ajanvieteleikit (kuten joku ihmeen japanilainen naruleikki… ei hemmetti, että oli vammasta, mutta piti vain yrittää olla jotenkin messissä, koska en tahtonut olla epäsosiaalinen).

Ostin muuten tänään yhdestä sellaisesta tölkkiautomaatista vihreän tölkin, jonka kuvittelin olevan jotain limua. Mutta se olikin KYLMÄÄ vihreää teetä. YÖH!!! En voi kovin paljon suositella. 

Juuri nyt yritän saada treenikamat pestyä tuossa Ivanin pyykkikoneessa. Se toimii jotenkin tosi kummallisesti, ja ohjeet on tietenkin vain japaniksi, joten en ole ollenkaan varma, että painoin oikeaa nappulaa…Mitään numeroita ei näy missään. Olisi ollut kiva lähteä tänään katsomaan nähtävyyksiä, koska iltatreenejä ei siis ole, mutta tähän pyykinpesuun näyttääkin menevän yllättävän paljon aikaa. Oli joka tapauksessa pakko saada kamppeet pestyä tässä välissä (naulakosta päin alkoi jo leijua muualle kämppään sen suuntainen hikilöyhy…), ja toisaalta ulkona on myös sateinen ilma tänään (vaikka muuten ilmat ovat olleet tähän asti yllättävänkin hyvät).

Ma 17.11.2008

(Klo 2.39): Vitsit, että on vuorokausirytmi ihan sekaisin. Kroppani ei edes enää noudata Suomen aikaa vaan jotakin ihan kummallista rytmiä: illalla alkaa väsyttää tosi aikaisin, ja herään sitten keskellä yötä ihan pirteänä. Menin tänäänkin nukkumaan jo kahdeksan aikaan illalla, koska väsytti niin sairaasti, ja heräsin sitten kahden aikaan yöllä ihan pirteänä. Dääm.

Ti　１８．１１．２００８

(Klo 13.45):　Kamppani nettiyhteys on tokkinyt tosi pahasti viimeisen vuorokauden ajan (ei se hyvin ole toiminut missaan vaiheessa, mutta nyt se ei toimi oikeastaan ollenkaan).　Oikeastaan ongelma johtuu siita, etta Ivanilla ei itse asiassa ole lainkaan nettiyhteytta, vaan han vain aina sieppaa jonkun toisen suojaamattoman langattoman verkon. Hanella se kuulemma toimii ihan hyvin niin, mutta ei kylla minulla. Anyway, ongelma alkoi lopulta tuntua tanaan siina maarin piinalliselta, etta paatin etsia kasiini nettikahvilan (jollaisia ei ole Tokiossa yhta tiheassa kuin esim. Pariisissa). Ensin paadyin yhteen ihan sikahintaiseen business centeriin. Sitten loysin lopulta taman nettikahvilan, Kona Cafen, joka on kylla ihan ihme mesta. Ensinnakin minulta meni vaikka kuinka pitkaan, ennen kuin loysin tanne sisaan. Enka edelleenkaan ole loytanyt taalta ollenkaan henkilokuntaa! Taalla on vain tallaisia koppeja, joissa on netti, sohvat, kuulokkeet, telkkari, jne., ja jotka on selvastikin suunniteltu niin, etta taalla voi oleilla vaikka yonkin yli, mutta en ollenkaan ymmarra, mihin tama on tarkoitus maksaa. Kun ei taalla ole ketaan! Tosi outo systeemi. Pakkohan taalla on ollu joku vastaanotto jossakin. Yritin kysya sita yhdelta toiselta asiakkaalta, mutta han ei ymmartanyt ollenkaan, mita yritin selittaa. No, kai se selviaa. Jos ei muuten, niin varmaankin joku tulee jossain vaiheessa heittamaan minut taalta ulos.

Tana aamuna olin Yasuno-sensein treeneissa. Myos eilen illalla olin Yasuno-sensein treeneissa, ja eilen aamuna olin Doshun treeneissa. Doshun treeneissa tehdaan aina ihan perustekniikkaa. Yasuno puolestaan vetaa toisinaan jopa hieman vaikeaselkoisia sovelluksia. Han nayttaa edessa jotain, ja sitten taas jotain muuta, ja lopulta ihmiset tekevat jotain. Erityisesti eilen illalla minulla kavi tosi hyva maiha parin kanssa, ja paasin siksi tosi kivasti treenaamaan Yasunon harkoissa. Treenin jalkeen jain viela heittelemaan joksikin aikaa Keshan kanssa.

Ai niin: tana aamuna paasin ekaa kertaa SIIVOAMAAN tatamia treenien jalkeen! Jeee!!! Oli ihan sikasiistia! =)))) Eilen illalla onnistuin jo olemaan toiseksi ensimmainen, joka ei saanut harjaa (tai 'luuta' se ehka pikemminkin on), eli olin siis tavallaan jo 'toisella varasijalla', ja tanaan sitten lopultakin onnistuin saamaan kasiini luudan! =)))) Pyorimme yhdessa ympari tatamia herkasti kuin vastarakastuneet… (*huokaus*) Oli se hienoa… 

(Klo 14.24): Ok, selkis tama systeemi. Olin vaarassa kerroksessa. Tama maksaa 300 jenia (eli noin 2,5 euroa) puolelta tunnilta. Eli ei mitenkaan erityisen halpaa kuitenkaan. Vitsit, tosi harmi, etta kampassa ei toimi netti.

Ke 19.11.2008

(Klo 10.09): Olen taas tassa yhdessa nettikahvilassa, koska kampan nettiyhteys toimii niin surkeasti. Yritan tassa virittaytya tunnelmaan, etta pitaisi tassa kohta alkaa tehda duunia… (tai opintoja oikeastaan, koska kyse on yliopistopedagogiikan kurssin ryhmatehtavasta). Taytyy nimittain kohta alkaa naputella ryhmamme wiki-sivustolle lukuraporttia siita Yliopisto- ja korkeakouluopettajan kasikirjasta, joka meidan on pitanyt lukea. Mina keskityn siita erityisesti lukuun, jossa kasitellaan massa- ja ryhmaopetuksen haasteita. Ihan kiinnostava aihe kylla, mutta suoraan sanottuna en tunne juuri nyt (taalla Japanissa ollessani) olevani parhaassa mahdollisessa motivaatiotilassa sen kasittelyyn…

Eilen lahdin paivalla Shinjukuun hengaamaan, koska minun piti saada nostettua lisaa kateista. Se olikin yllattavan suuri urakka, koska en meinannut millaan loytaa automaattia, joka hyvaksyisi korttini (vaikka se on kansainvalinen Visa). Alkoi jo vahan tulla kylma hiki… Olisin nimittain ollut aikamoisessa liemessa, jos en olisi saanut mistaan nostettua lisaa kateista, kun kuitenkin olen taalla viela kolme viikkoa. Onneksi lopulta noin viiden turhan kokeilun jalkeen loysin yhden Citybankin konttorin, jossa oli sellainen automaatti, joka hyvaksyi minunkin korttini. Tutustuin myos eil
en Tokion metroon, mika oli aika kaoottinen kokemus sekin.

Eilen illalla olin Masuda-sensein treeneissa. Masuda on tosi iakas sensei (varmaan noin 80), ja hanen treeneissaan oli paikalla sellainen "ukkelikaarti", luultavasti jotain hanen vanhoja oppilaitaan. He olivat selvastikin tulleet paikalle enemman tapaamaan kavereitaan kuin treenaamaan. Tunnelma niissa treeneissa olikin paljon rennompi kuin monissa muissa treeneissa taalla. Itse treenasin kuitenkin yhden nuoren, varmaankin noin parikymppisen japanilaisen kundin kanssa, ja me teimme kylla ihan kunnolla. Hanen kanssaan oli ihan kiva treenata. Jossain vaiheessa teimme ihan sikapitkaan yonkyota, mika oli ihan kamalaa. (Taustatietona niille, jotka eivat tunne aikidoa, etta 'yonkyo' on aikidon v****maisin tekniikka, jossa tehdaan eraanlainen hermopistelukko luukalvoon ranteen ylapuolelle kasivarteen. Se on ihan sairaan epamiellyttavaa, mista syysta tekniikkaa harjoitellaankin aika harvoin.) Se kundi teki sen valilla vaaraan kohtaan (keskelle katta) ja vahan liian kovaa. Ja kun sita vain tehtiin ja tehtiin, niin se alkoi tuntua ihan kamalalta. Odotin todella, etta se ukkeli heraisi horroksestaan ja vaihtaisi tekniikkaa. Aloin jo keksia strategioita, miten saisin ajatukseni pois kivusta. Huomasin myos etta voimakas uloshengitys auttaa kivun sietamisessa. Treenin lopussa teimme noin kymmenen hengen ryhmissa kakarikeikona (eli siten, etta yksi tekee ja muut hyokkaavat vuorotellen) erilaisia kokyonageja. Se oli ihan mukavaa, koska siina tuli vuorovaikutusta koko ryhman kanssa. Fyysisen harjoittelun kannaltahan sellainen ei ole kovin tehokasta, mutta tuli siina kuitenkin hieman erilaista etaisyys-, rytmitys- ja nopeustreenia kuin tavallisesti.

Tanaan olin Doshun aamutreeneissa. Oli tosi kivaa. Treenasin yhden nuoren japanilaisen tyton kanssa. Han vaansi ja riuhtoi vahan liikaa, mutta han oli sen verran pienempi ja heikompi kuin mina, etta ei se oikeastaan haitannut. Han vaikutti tuntevan hyvin Doshun, koska Doshu kavi puhumassa hanen kanssaan monta kertaa treenin aikana. Ajattelin, etta se saattoi jopa olla hanen tyttarensa (myos Doshun poika, nykyinen Waka-sensei, oli tanaan paikalla). Jossain vaiheessa Doshu tuli treenaamaan kanssamme. Se oli ihan siistia.

Kropassa alkaa olla pienta remppaa: eilen siina Masudan yonkyo-treenissa satutin jotenkin ranteeni, ja tanaan yksi iso kaveri lensi nilkkani paalle jiywazassa. Tulehdus-kipuvoidetta vaan… Toivotaan, etta vaivat paranevat pian. Mitaan isompaa ei kuitenkaan onneksi ole viela sattunut.

Ai niin, herasin muuten tanaan ekaa kertaa vasta silloin, kun heratyskello soi klo 5.15, kun piti lahtea aamutreeneihin! En siis herannytkaan pirteana keskella yota! Se johtui varmaankin siita, etta olin saanut pakotettua itseni valvomaan koko paivan ilman paivaunia. Tanaan siis tuntui ekaa kertaa silta, etta aamu oli aamu, eli klo 5.15 tuntui ihan jarkyttavan kamalan aikaiselta… JEEEE!!! Alan siis lopultakin tottua tahan vuorokausirytmiin!

Pascal muuten lahetti minulle eilen osoitteen juuri avatuille nettisivuilleen. Olen jo pitkaan yrittanyt sanoa hanelle, etta hanen pitaisi ehdottomasti tehda omat nettisivut. Oikein hienot sivut niista tulikin! Kannattaa kayda vilkaisemassa klikkaamalla tasta.

(Klo 19.58): Vitsit, etta on hyva fiilis! Siis ihan sikahyva fiilis!!! Tama on ollut ihan loistava paiva. Tai siis, oli han loistavat treenit asken. Olin nimittain Endo-sensein treeneissa Hombulla, ja se oli tosi makeeta. Tai no, treenien ekat 45 minsaa eivat olleet mitenkaan ihan jarisyttavia (aika rauhallista tahtia siina treenailtiin), mutta sitten Endo-sensei tuli tekemaan minulle jiywazaa tosi pitkaksi aikaa, ja siis se oli aivan mieletonta! Olin todella vaikuttunut! Tietenkin siis tunsin Endon jo ennestaan (koska han kay Suomessa kerran vuodessa vetamassa leiria ja on tehnyt niin jo pitkaan), mutta en ollut koskaan aiemmin paassyt ihan kunnolla fiilikseen hanen kanssaan. Hanen tekniikkansa ei mielestani nayta mitenkaan ihan hirvittavan jarisyttavalta, mutta siis se fiilis tanaan siina jiywazassa oli ihan mieleton! Han teki minulle mielestani yllattavankin voimakkaasti ja intensiivisesti, ja han vei minut ihan aarirajoilleni. Ei tiennyt itsekaan, etta pystyisin seuraamaan ukeana silla tavalla. Keskityin vain kontaktiin ja lentelin milloin mihinkin suuntaan siten, etta olin koko ajan totaalisesti hanen hallinnassaan. Han aloitti kevyehkosti ja alkoi sitten vahitellen pistaa enemman ja enemman painetta. Lopulta tulin yhdesta iriminagesta kuin sakki alas (kova ukemi ilman mitaan kannatusta ja taysin valmistautumatta). Siihen han sitten paatti sen. Mutta siis han vei minut tosi pitkalle! En tiennyt, etta pystyisin seuraamaan silla tavalla niin ennalta arvaamatonta tekniikkaa. Enka tiennyt, etta hanen tekniikkansa tuntuisi niin kokonaisvaltaiselta, hallitulta, nopeatempoiselta ja voimakkaalta. Todella vaikuttava kokemus, ei voi muuta sanoa.

Muutenkin tanaan on ollut hyva paiva. Olen siis lopultakin paassyt kiinni takalaiseen vuorokausirytmiin. En nuku enaa paivisin vaan oisin, ja olen ainakin tanaan ollut kaikin tavoin pirtea. Tein paivalla aika pitkaan toita sen yo-pedagogiikkakurssin eteen ja sainkin sen jo hyvalle mallille. Siitakin tuli hyva fiilis. Ja illalla niiden Endon treenien jalkeen kavin Nicolas'n luona, ja han kavi sitten minun luonani. Hanen kanssaan oli tosi mukavaa jutella. Juttelimme kaikenlaista mm. aikidosta ja opinnoistamme. Nicolas on opiskellut Ranskassa matikkaa ja fyssaa yliopistolla. Taalla Japanissa han treenaa aikidoa ja opiskelee japania.

Ainoa negatiivinen huomio talta paivalta on se, etta totesin tana aamuna, etta kampassani on itse asiassa aika kylma. Ilma on viilentynyt viikossa aika paljon, eika japanilaisissa taloissa ole ollenkaan yhta hyva lammitys kuin Suomessa. En oikeastaan tieda, onko Ivanin kampassa oikein minkaanlaista lammitysta. Siella on myos sellainen suuri lasiovi, josta vetaa. Voi olla, etta parin viikon paasta olen siina kampassa ihan umpijaassa. Vuoteen peitto on onneksi paksu, mutta kun pitaisi pystya tekemaan siella kampassa myos mm. se vaitostilaisuuden lektio…  

To 20.11.2008

(Klo 15.33): Okei, eiliseen verrattuna nyt on suhteellisen heikko fiilis. Nukuin nimittäin viime yönä huonosti, koska kämpässäni oli niin hemmetin kylmä. Aamuyöstä kylmyys tuntui suorastaan sietämättömältä. Totesin, että Ivanin kämpässä ei ole toistaiseksi minkäänlaista lämmitystä, ja tänään Tokiossa on ollut vain 3 astetta lämmintä… (ja viime yönä vielä vähemmän…) Lisäksi kämpässä on suuri parvekkeelle vievä lasiovi, josta vetää. Ivanilla on kuulemma olemassa pieni erillinen sähkölämmitin, mutta se on tällä hetkellä Nicolas'lla. Luultavasti Nicolas'kin tahtoisi pitää sen itsellään, joten en oikein tiedä, mitä tehdä. Ivan kyllä sanoi, että voin pyytää lämmittimen Nicolas'lta, koska se kuuluu kuitenkin Ivanin kämpän varustukseen; joka tapauksessa Ivan tarvitsee sitä varmasti itsekin, kunhan palaa Euroopasta. Tai sitten minun pitää vain ostaa lasketteluhaalari ja käyttää sitä sekä oloasuna että pyjamana, tai jotain. Huomiseksi on kyllä onneksi taas luvattu yli kymmenen asteen päivälämpötilaa, mutta en kestä, jos jossain vaiheessa joudun taas olemaan yön jossain nollan lämpötilassa.

Luulen myös, että olen tulossa kipeäksi, koska olen todellakin ollut tänään koko päivän ihan jääss&a
uml;, ja on muutenkin hieman sairas olo. Treenasin kyllä tänään aamulla Osawa-sensein treeneissä, ja siellä fiilis oli ihan ok (oli tosin kylmä silloinkin; myös muut olivat sitä mieltä, että tatamilla oli tänään kylmä).

Tajusin tänään, että tässä nettikahvilassa on myös sellainen avoin osasto, jossa pääsee nettiin omalla kannettavalla. Ihan kätevää. Tämä on myös hieman halvempaa kuin kahvilan koneiden käyttäminen, mutta ei nyt halpaa kuitenkaan (250 jeniä eli hieman yli 2 euroa puolelta tunnilta). Huono puoli on se, että täällä saa näköjään polttaa (joku sauhuttelee parhaillaan tuossa ihan vieressäni *köhhh!!!!*) 

Pe 21.11.2008

(Klo 13.31): Jess, sain eilen illalla kämppääni sen Ivanin sähkölämmittimen (se on sellainen eräänlainen irrallinen lämpöpatteri). Se on tosi tehokas, eikä minulla siksi ollut viime yönä ollenkaan kylmä (tosin ulkolämpötilakin oli selvästi korkeampi kuin edellisenä yönä). Eilen olin tosiaankin koko päivän ihan umpijäässä ja tunsin itseni hieman kipeäksi. Ajattelin jo, että "tästä taitaa tulla aika pitkä reissu…" En saanut Nicolas'han puhelimitse yhteyttä ja jouduin siksi menemään illalla treeneihinkin (en olisi varmaan muuten mennyt, koska kurkkuni oli kipeä). Treeneissä fiilis oli kuitenkin tosi hyvä. Ohjaajana oli Seki-sensei, joka tekee tosi selkeää tekniikkaa ja vetää hyvin rytmitettyjä treenejä. Minulla oli myös ihan sairaan kiva ja hyvä pari. Ja kaiken lisäksi treenien jälkeen sain taas luudan käsiini ja pääsin siivoamaan tatamia! Jeeee!!! =)))) (Toinen kerta ei tunnu enää ihan yhtä ainutlaatuiselta ja vaikuttavalta kuin eka kerta, mutta oli se ihan hienoa silti…! 😉 

Kävin treenien jälkeen Nicolas'n kanssa hakemassa tämän luota sen lämmittimen ja roudasimme sen kämppääni. Ei hän kuulemma edes olisi tarvinnut sitä itse, koska hänellä on myös joku oma lämmitin. Ivanin lämmitin oli vain jotenkin jäänyt sinne jonkun muuton yhteydessä. Kylmyysongelma on siis nyt ratkaistu. Nicolas jäi luokseni vielä joksikin aikaa viettämään iltaa: juttelimme mm. aikidosta ja tietokoneista. Oli tosi mukavaa. Sen jälkeen nukuin autuaasti lämmöstä nauttien 10 tunnin yöunet! En ollutkaan nukkunut vielä kertaakaan tämän matkan aikana enempää kuin muutaman tunnin yhtäjaksoisesti. En ollut tänään aamutreeneissä, koska tahdoin parannella kipeää kurkkuani. Nyt se tuntuukin jo selvästi paremmalta. En tunne tänään itseäni juurikaan kipeäksi. 

Tänä iltana lähden Warubiin treenaamaan eräälle Nishio-sensein tyyliä seuraavalle dojolle. Nishio-senseihän on kuollut, mutta dojoa vetää eräs hänen oppilaansa, vanhempi rouva, jonka nimi on muistaakseni Yukie Hashimoto. Hän treenaa Hombulla ja kutsui minut vierailemaan omalle dojolleen Warubiin (joka on kai aika kaukana täältä Yotsuyasta, mutta menen sinne Hashimoton kanssa yhtä matkaa Hombulta, joten ainakin löydän perille ja on seuraa). Siellä on tänä iltana kahden tunnin treenit. Ajattelin, että mikäs siinä. Onhan se erilaista kuin mihin on tottunut, mutta varmaan ihan mielenkiintoista ja kivaa vaihtelua.

Minua alkaa vähitellen stressata kaikenlaiset työt ja hoidettavat asiat, jotka tuntuvat vyöryvän mm. sähköpostin välityksellä tänne Japaniinkin… Niin se vain on, että ei mitään todellista breikkiä ole koskaan mahdollista ottaa kuin korkeintaan ihan lyhyen ajan. On niin monta rautaa tulessa ja paljon kaikenlaista, ja olen sitä ihmistyyppiä, jota hoitamattomat asiat häiritsevät pakonomaisesti. Mutta tietenkin jo tämä uusi ja eksoottinen ympäristö tuo tiettyä etäisyyttä arkeen. (Toisaalta taas erilaiset käytännön ongelmat, kuten netin toimimattomuus kämpässä, lisäävät hieman stressiä.)   

La 22.11.2008

(Klo 1.10): Tulin asken sielta Warubista, Tokion esikaupunkialueelta. Jessus, etta oli pitka ilta yksien treenien takia. Yukie-san tuli hakemaan minut Hombulta ja matkustimme sitten yhdessa Warubiin erinaisten mutkien kautta. Lahdimme liikkeelle klo 16.30, ja treenit alkoivat klo 19. Kaiken lisaksi myohastyimme treeneista (koska Yukien piti odotella yhdessa vaiheessa tytartaan ihan sika pitkaan). Missasimme siksi alkulammittelyn ja saavuimme paikalle silloin, kun alettiin treenata aikiotoshia. Aikiotoshi ei kuulu varsinaisesti mihinkaan lammittelytekniikoihin… (Jos ei tieda, mika on aikiotoshi, tasta nakee, milta liike nayttaa Christian Tissier'n tekemana.) Niin siis, ja olin ymmartanyt sikali tilanteen vaarin, etta Yukie ei ollutkaan treenien vetaja, vaan vetajana oli joku Tanaka-niminen mies. Ja itse asiassa minulle ei missaan vaiheessa oikein selvinnyt, mita hemmettia mina siella tein. Hauskaa oli tietenkin se, etta siella tehtiin joitakin sellaisia (tosi monimutkaisia) asejuttuja, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Se oli ihan hyvaa aivotreenia. Fyysisesti treenit olivat minun makuuni ihan liian kevyet, eika taso ollut luonnollisestikaan ollenkaan sama kuin Hombulla. Ihan ok treenit siis, mutta ei se nyt ihan ehka maksanut vaivaa (piristavinta oli ehka ne jotkut sopot ja iloiset opiskelijapojat, jotka tahtoivat innokkaasti treenata kanssani). Olisin paassyt paremmin treenaamaan Hombulla, ja olisi mennyt vahemman aikaa. Yukie yritti jo houkutella minua Warubiin sunnuntainakin. No way! Sunnuntaina menen kylla ihan taatusti Doshun treeneihin Hombulle.

Parasta illassa oli ehka se, kun menimme treenien jalkeen muutaman hengen porukalla yhteen pieneen paikalliseen raflaan syomaan. Se oli sellainen oikein tyypillinen japanilainen mesta, jossa istutaan lattialla, ja jossa poyta ei ole edes polvenkorkuinen. Siella oli ihan hyva fiilis. Soimme erilaisia merenelavia ja joimme sakea (erityisesti ne japanilaiset joivat… itse asiassa aika paljonkin…). Yukie oli ainoa, joka osasi englantia kunnolla. Muiden kanssa oli aika hankalaa kommunikoida. Mutta oli ihan viihdyttavaa kuunnella heidan puheensa prosodiaa ja seurata ilmeita (erityisesti oli kiinnostavaa havainnoida, miten ne korreloivat saken maaran kanssa…).

(Klo 21.21): Huh, taisin sittenkin juoda (minäkin…) eilen illalla sitä sakea hieman enemmän kuin olin kuvitellut. Ne olivat sellaisia hämäävän pieniä kippoja, eikä kuuma sake maistunut kovinkaan vahvalta. Mutta siis voi vitsi mikä olo oli tänä aamuna!! En siis todellakaan ollut treenikunnossa (oho!). Lisäksi minulla oli kuitenkin tänäänkin flunssainen olo, vaikka eilen kuvittelinkin olevani ihan terve. Voi olla, että treenaaminen eilen ei ollutkaan hyvä idea.

En ole varma, olisiko minun kannattanut tänäänkään treenata. Menin kuitenkin illalla Sugawaran treeneihin, koska en jaksanut olla koko päivää treenaamattakaan. Sugawara ei itse ollut paikalla, vaan treenit veti joku nuori siilitukka, joka oli tietenkin hyvä, mutta teki mielest&
auml;ni hieman erikoisella tyylillä kaiken (horjutti tosi yllättäviin suuntiin ja kiihdytti oudoissa kohdissa). Mutta mikäs siinä. Ihan hyvät treenit hän veti, ja kun hän teki minulle tekniikkaa, pääsin toteamaan oikein kädestä pitäen, että hänen liikkeensä to-del-la-kin toimivat… Harvoin tulee ikkyossakin lenneltyä niin vauhdikkaasti, että yhden tekniikan aikana kerkeää leijua ilmassa sekä vaakatasossa että ylösalaisin. Hmmm… En vieläkään tajua, miten hän oikein sai sen aikaiseksi. 

Treenasin muuten yhden nuoren uchideshin kanssa melkein koko treenin. 'Uchideshit' ovat nuoria "valittuja" ammattilaisia, joista koulutetaan mestareita. Nykyiset Hombun opettajat ovat siis kaikki olleet aikoinaan uchidesheja. Uchideshit treenaavat viisi tuntia päivässä ja hoitavat dojolla myös erilaisia (hantti)hommia. He käyvät mestarien johdolla läpi erittäin kovan fyysisen ja henkisen koulutuksen; ryhdyttyään uchidesheiksi heistä tulee käytännössä koulutuksen ajaksi lähestulkoon mestarien omaisuutta. He ovat fyysisesti huippukunnossa ja henkisesti äärimmäisen nöyriä. Kaikista heistä ei tietenkään loppujen lopuksi tule mestareita, vaan jotkut lopettavat kesken. Kovuudestaan huolimatta heidän asemaansa pidetään varmaankin yleiseti ottaen kadehdittavana, koska siihen pääsevät (ainakin perinteisesti) vain harvat ja valitut, jotka ovat riittävän lahjakkaita ja sattuvat miellyttämään valinnan tekeviä mestareita. Anyway, treenasin siis tänään yhden uchideshin kanssa. Kumartaessani hänelle treenin alussa näin hänen (nöyrissä) silmissään pienenpienen vivahduksen: "Voi dääm, joudun treenaamaan tytön kanssa…" Hetken päästä se vivahdus kuitenkin katosi ja meillä oli tosi hauskaa. Teimme ihan täysiä ja olimme kumpikin ihan hiestä märkiä. Oli tosi siistiä. Voi olla, että sen takia se ohjaajakin teki minullekin niin täysiä tänään, että hän oli huomannut, kuinka treenasin sen uchideshinkin kanssa ihan täysiä. 

Mietin tänään taas dojolla ollessani hierarkia-asioita. Mielestäni hierarkia on kiinnostava asia. Siihen liittyviä ilmiöitä on mukava tarkkailla ja miettiä itsekseen. Juttelin kerran Ranskassa aiheesta Maren kanssa. Totesimme, että aikidossa hierarkia koostuu ainakin Ranskassa seuraavista tekijöistä: grade (vyöarvo), niveau (taso), âge (ikä), ancienneté (miten pitkään on ollut kuvioissa) ja effort (panostuksen määrä). Mare on mies, joten hän ei näe tätä erittäin keskeistä tekijää: sexe (sukupuoli). (Minä sen sijaan tunnen tuon tekijän erittäin hyvin…) Tänään myös mietin, että lisäksi vaikuttavat kyllä myös suhteet (relations). Jos tuntee tärkeitä ihmisiä ja on näiden kanssa hyvissä väleissä, asema nousee. Myös yksittäisten vahvuuksien (qualités) merkitys voi olla huomattava: jos esim. omaa joitakin fyysisiä ominaisuuksia, joita muilla ei ole, asema nousee. Japanissa hierarkia on varmaankin vielä monimutkaisempi kuin Ranskassa, mutta en ole siitä vielä kovin hyvin selvillä. Kiinnostava ilmiö on myös hierarkia yliopistossa, mutta siitäkään en ole vielä hirveän hyvin selvillä. Luulen kuitenkin, että yliopistollakin monet noista mainituista tekijöistä pätevät jossakin määrin (jos vyöarvo korvataan virka-asemalla, taso ansioluettelolla ja fyysiset ominaisuudet henkisillä ja sosiaalisilla ominaisuuksilla), joskaan toistaiseksi en ole vielä huomannut, että sukupuolella olisi yliopistomaailmassa ainakaan hirveän suurta merkitystä (mikä onkin yksi sen parhaita puolia; on hienoa, kun ei ole jo lähtökohtaisesti vammainen!). (Huom! Kuten kaikki tässä blogissa, tämäkin on vain minun omaa subjektiivista tulkintaani ja vapaamuotoista pohdiskelua. Joku muu varmaankin näkisi nämä asiat ihan eri valossa, ja hyvä niin!)

Maresta tuli muuten mieleen (tällaisena keventävänä adekdoottina tähän väliin), että hän kertoi kerran meinaavansa saada tosi usein turpiinsa nimensä takia! Maren sukunimi on nimittäin Seille. Eli hänen nimensä on Mare Seille, joka lausutaan ranskaksi samoin kuin se kaupunki, 'Marseilles'. Koska Mare on mies ja ihonväriltään musta, poliisit ratsaavat hänet kuulemma usein. Kun häneltä kysytään nimeä, hän vastaa tietysti "/marsej/", ja poliisi kysyy "joo, joo, viisastelija, mutta mikä nimesi OIKEASTI on?!", "no se on /marsej/", jne., jne. =DDD

Sain muuten tänään väitöskirjani koevedokset! Hienolta näyttää!!! Näpräsin niitä ihan fiiliksissä! ("Mun kirja! Mun kirja!") Ihan pieni kämmi oli takakannen tekstissä, mutta eipä juuri mitään korjattavaa ollut kokonaisuutena. Hieno homma. Pääasiassa käytin kuitenkin päivän yliopistopedagogiikan kurssin ryhmätehtävän tekemiseen (lukuraportti siitä yhdestä käsikirjasta). Toivon, että se alkaa nyt olla aika tavalla valmis. Pitäisi jo päästä siirtymään muihin hommiin, ja jossain välissä olisi kiva ehtiä käydä katsomassa vähän Tokion nähtävyyksiäkin.

Su 23.11.2008

(Klo 13.05): VOI HELVETTI, mitkä treenit!!! Siis #¤%&! Ja x%&¤#! Voisin luetella tässä kaikki tuntemani kirosanat, eivätkä ne siltikään kuvastaisi osaksikaan sitä fiilistä, joka oli tänään treeneissä. Oli nimittäin niin järkyttävän kamala pari, että voi helkutarallaa… Tähän astihan minulla olikin käynyt tosi hyvä mäihä parien kanssa, joten oli jo tavallaan aikakin
saada joku urpo pariksi. Onhan tilastollinen fakta, että kaikki törmäävät urpoihin pareihin x kertaa elämänsä aikana, joten jos positiivisesti ajatellaan, niin nyt niiden määrä on minun osaltani x-1 eli yksi vähemmän (tosin se tämän päivän kaveri pitäisi laskea potenssiin kymmenen, tai jotain, jotta hänen tuottamansa v****maisuuden määrä tulisi edes jotenkin todenmukaisesti edustetuksi tilastoissa). Anyway, minulta ei löydy edes sanoja kuvaamaan sitä pöyristyttävää kamaluutta, jota hänen kanssaan treenaaminen oli. Mutta yritetään… (*hrrrrrrrrrr!*, kylmät väreet kulkevat vieläkin selkää pitkin, kun ajattelenkin sitä treeniä)

Kuten jo viime sunnuntaina totesin, sunnuntaitreeneihin tulee jonkin verran porukkaa myös muilta paikkakunnilta. Minun tämän päivän parini oli selvästikin jostakin muualta. (Hänellä oli hihassa jonkun seuran/koulukunnan merkki, jonka painoin kyllä todella tarkkaan mieleeni, jotta osaan jatkossa kiertää sen merkin TODELLA kaukaa. Ai mikäkö sitten oli niin kamalaa?? No siis, ensinnäkään sillä kaverilla ei ollut minkäänlaista tajua siitä, miten Hombun kaltaisessa ahtaassa paikassa täytyy treenata, jotta ruumiilta vältytään. Hän heitteli minua jatkuvasti toisia päin, toisten alle ja ulos tatamilta. Lisäksi hän teki AI-VAN JÄR-KYT-TÄ-VÄN KO-VAA!!! Siis niin KOVAA, että jotkut Tissier’n tappo-tenchinagetkaan eivät ole MITÄÄN sen rinnalla. Minulle ei ole KUKAAN KOSKAAN tehnyt niin jumalattoman kovaa. Kuten tavallista, Doshu aloitti treenin iriminagella. (Jos joku ei tiedä, mikä on iriminage, niin voi katsoa tästä koosteen Christian Tissier’n iriminageista.) Ja siis iriminage jos joku, on aivan kamala tekniikka, jos sitä tekee jonkun brutaalin tyypin kanssa. Ja sen tekeminen vaikka rauhallisestikin Doshun treeneissä, joissa on aina paljon väkeä (ja sunnuntaisin suorastaan ryysis), on aina mielestäni hieman vaarallista ja epämiellyttävää. Mutta siis TÄNÄÄN SE OLI IHAN HIRVEÄÄ!!! Se tyyppi paiskoi minua ympäriinsä ihan holtittomasti, horjutti ihan täysiä ja ihan kummallisiin suuntiin, kiskoi pitkiä matkoja pitkin tatamia kuin siivousrättiä, repi hartioista ja käsistä, työnsi minut jonkun toisen parin alle, astui hiusteni päälle ja loppujen lopuksi teki loppuheiton niin kovaa, että pelkäsin todella, että minulta lähtee pää irti, tai jotain. Jo parin ensimmäisen heiton jälkeen minulle tuli melkein pakokauhu, kun tiesin, että joutuisin tekemään koko treenin hänen kanssaan (koska Doshun treeneissä ei siis koskaan vaihdeta paria). Jos olisin vähänkään tyttömäisempi kuin olen (ja ennen kaikkea jos en olisi käynyt läpi Paten kovaa ja maskuliinista asennekoulutusta, jossa kaikenlainen tyttömäinen uikuttaminen on ehdottomasti kielletty), olisin varmaan alkanut itkeä, tai jotain. Aloin jo hädissäni miettiä, miten pääsisin liukenemaan tilanteesta. Ajattelin jo, että voisin lopettaa itse kärsimykseni lyömällä itseltäni nyrkillä nenän auki tai juoksemalla tarkoituksella naama edellä jonkun hanuriin, tms. Siten olisin voinut mennä loukkaantumisen turvin sivuun istumaan lopputreenin ajaksi eikä minun olisi tarvinnut enää treenata sen tyypin kanssa.  Onneksi Doshu sentään vaihtoi tekniikkaa ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmani.

Iriminagen tekeminen sen tyypin kanssa oli kaikkein kamalinta. Sen jälkeen tulleet tekniikat (ikkyo, nikyo, sankyo, kotegaeshi ja shihonage) eivät olleet ihan yhtä kamalia. Kaikki tuntuivat kuitenkin tosi epämiellyttäviltä ja vaarallisilta, koska hän vei aina kaikki nivellukot IHAN äärirajoille. Shihonagessa pelkäsin, että hieman löysä oikea ranteeni menisi sijoiltaan. Se oli ihan siinä rajoilla koko ajan. Sijoiltaan menoja ei kuitenkaan sattunut. Oli ainoastaan ennen kokematonta kipua… Mutta täytyy myöntää, että treenin jälkeen nivelissä oli suorastaan hyvä fiilis. Tuntui jotenkin veri kiertävän, tai jotain. Kai sellainen vääntäminen jotenkin avasi paikat. Se tyyppi ei siis suoranaisesti tehnyt mielestäni väärin. Hän vain teki IHAN eri tavalla kuin mihin olen tottunut MISSÄÄN, missä olen koskaan käynyt, ja lisäksi hän siis teki ihan tolkuttoman kovaa. Hassuinta tässä on, että hän vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. Ei hän ollut ollenkaan ilkeänoloinen, ylimielinen, tms. Pikemminkin hän vaikutti ihan vaatimattomalta ja ystävälliseltä ihmiseltä (treenien jälkeen hän kiitteli minua treenistä, kysyi nimeäni, jne.). Hän ei myöskään näyttänyt päältä päin miltään gorillalta. Hän oli keskikokoinen (täällä noin 170 cm), hoikka ja todella timmissä kunnossa. Itse asiassa hänen fysiikkansa muistutti minusta lähinnä jonkun ammattisotilaan kondista: kuiva mutta lihaksikas kroppa. Luulenkin, että hän saattoi hyvinkin tulla jostakin sotilastukikohdasta, tms. Joitakin aikidon tyylejä opetetaan Japanissa myös sotilaille ja poliiseille. Samanlainen hihamerkki kuin hänellä oli tänään myös muutamalla muulla kaverilla, jotka näyttivät kaikki mielestäni vähän militääreiltä. Huh-huh… (*hrrrrr!!!*, kylmät väreet taas!) No, täytyy sanoa, että jos näin on, niin vakuutuin kyllä tänään siitä, että aikidoa sopivasti sovellettuna VOIDAAN käyttää myös vastustajan nopeaan ja tehokkaaseen eliminoimiseen.  

Normaalisti olen treenien jälkeen ostanut dojon alakerrasta tölkin urheilujuomaa ja se on riittänyt palautumiseen. Tänään vedin lisäksi heti kämpille päästyäni tölkin siideriä. (I need a drink!) Siivosin juuri kämpän ja pesin pari koneellista pyykkiä. Eiköhän se tästä vähitellen…

Kun kävelin dojolta kämpille, vierelläni kulki kaksi kääpiöpinseriä toppatakeissa! Iiiih!!! Söpöä!!! =))))

Tässä nettikahvilassa on muuten se hyvä puoli, että täällä saa samaan hintaan juoda kahvia, teetä ja limua niin paljon kuin tahtoo. Lisäksi vessoissa on lämmitetyt istuinreunat. =D

Ma 24.11.2008

(Klo 12.51): Tänään Japanissa on kansallinen pyhäpäivä, "Labor Thanksgiving Day" (tai itse asiassa se kai oli eilen, mutta koska se sattui sunnuntaille, tänään on ylimääräinen vapaapäivä). Hombukin on tänään suljettu. En siis pääse tänään ollenkaan treenaamaan. Ehkä se on ihan hyvä, koska tänään herätessäni niskani ja kaulani olivat IHAN totaalisen jumissa siitä eilisestä horror-treenistä. (AAAARGH!!!) On myös ollut pientä flunssaa. Yksi lepopäivä ei siis ehkä ole pahasta.

(Klo 17.58): Saa
ei kylla oikein suosinut tata pyhapaivaa. Ulkona sataa nimittain kaatamalla. Lahdin sateenvarjon kanssa kavelylle, mutta paadyin varsin pian ensin ruokapaikkaan ja sitten nettikahvilaan… Ei tuollaisella kelilla tosiaankaan ole kiva hengailla ulkona. Monet paikat ovat myos tanaan kiinni, joten kaupungilla ei ole ihan samanlaista syketta kuin yleensa. Kaytinkin tanaan suuren osan paivaa kampilla tietokoneeni aaressa (kirjoitin vaitoskirjani suomenkielisen abstraktin ja hoitelin seuran asioita).

Taalla nettikahvilassa on mielestani tosiaankin viihtyisaa: kahvia saa samaan hintaan rajattomasti ja montaa eri sorttia, voi kuunnella musaa, jne. (Kuuntelen talla hetkella aika paljon Happoradiota. Mielestani esim. Che Guevara on tosi hyva biisi, ja Hirsipuukin menettelee.)

Vitsit, etta on kroppa jumissa siita eilisesta horrorista. Jopa vatsalihakset tuntuisivat olevan kipeina, ja kokonaisuutena on tosi hakattu olo. En tosiaankaan ollut koskaan aiemmin kokenut mitaan vastaavaa. Ranskassa ja Venajalla on kylla joskus ollut veemaisia pareja, mutta siella sentaan vaihdetaan paria yleensa suhteellisen usein, joten koskaan ei ole tarvinnut treenata tuntia jonkun teurastajan kanssa. Huh. No, kokemus sekin. 

Ma 3.11.2008

Lehikoisen Jonna (vanha koulukaverini yläasteajoilta) ja Kosti saivat viime yönä klo 1.00 pienen pojan. Miehellä on pituutta 51 cm ja painoa huimat 3250 g. Paljon onnea Jonnalle ja Kostille, ja kaikkea hyvää pikku-ukkelin juuri alkaneelle taipaleelle! =)

Ke 29.10.2008

Kävin tänään yliopiston kuvapalvelussa otattamassa itsestäni yllä olevan kuvan väitöstilaisuuteni tiedottamista varten. Tuo kuva siis tulee esille kaikkiin väitöstilaisuuttani koskeviin julkisiin tiedotteisiin.

Su 26.10.2008

Vanha kaverini Pia Lohikoski (vas) pääsi kirkkaasti läpi Keravan kaupunginvaltuustoon 112 äänellä, vaikka oli vasta ensimmäistä kertaa ehdolla. Pian saama äänimäärä vastaa 0,7%:a kaikista Keravalla annetuista äänistä. Hieno homma! Onneksi olkoon, Pia! =)))

Ohjaan aikidoleirin junioreille Liikuntamyllyssä, Helsingissä, lauantaina 25.10.2008. Leirin järjestää Finn-Aiki ry.

La 25.10.2008

Vedin siis tänään junnuleirin Liikuntamyllyssä. Oli ihan sairaan kivaa!! =))) Porukkaa oli yllättävän paljon: yhteensä 30 muksua kahdeksasta eri seurasta. Helsingin seurojen (Finn-Aiki, Awase ja Meido-kan) lisäksi paikalle oli saapunut jengiä Vantaalta (Jukara), Porvoosta (Porvoo Aikikai), Keravalta (Sandokai), Tampereelta (Nozomi) ja Kirkkonummelta (Kinoumi). Lisäksi paikalla oli kolme apuohjaajaa: Aino (Finn-Aikista), Mika (Kinoumista) ja Nina (Meido-kanista). Katsomon puolella istui rivi vanhempia ja muiden seurojen junnuohjaajia. Porukkaa tuntui olevan niin paljon, että tuli suorastaan (rehellisesti sanottuna) pieni näyttämisen tarve! Vedin alkujumpassa mm. kaikenlaista pomppimista (polvet rintaan, jne.) ja olin tyytyväinen huomatessani, että pystynkin itse asiassa pomppaamaan aika korkeelle ja nopeasti, jos yleisöä on riittävästi! 😉 Pomppu on parantunut jonkin verran nyrkkeilytreenien ansiosta, koska siellä hypitään niin paljon joka treeneissä (mutta oli pompullani kyllä varaakin parantua… että ei sen puoleen… ;-).

Lisäksi vedin lämmittelyssä mm. erilaisia ukemeita ja intouduin siinä näyttämään mm. show-tyyppisen X-ukemin (ilmalento suoraan selälleen kaikki neljä raajaa ojossa eri suuntiin) kovasta kotegaeshista. Tarkoitukseni oli demonstroida, miksi mattoon jääden ukemia EI pidä harjoitella siten, että selkä on kokonaan maassa. Pyrin siis tekemään ukemin mahdollisimman suurella jysäyksellä varustettuna ja ihan suoraan selälleen. Normaalisti siinä pitäisi kaiken järjen mukaan sattua ihan sikana, enkä ollut ihan varma, satuttaisinko minäkin siinä itseni vai en. Oli kuitenkin niin hyvä fiilis ja vauhti päällä, että en malttanut olla kokeilematta (oli pakko päästä elvistelemään siis…;-), eikä siinä sitten mitään sattunut. Salin täytti vaikuttunut hiljaisuus, jonka rikkoi vain jonkun junnun vaimea “WAU!” =DDD Sen jälkeen kaikki osasivat välttää mattoon jääden ukemeita selälleen… =DDD Tuli sairaan hyvä ja kaikkivoipa fiilis…. 😉

Ukemeiden lisäksi vedin jonkin verran muita koordinaatio-, reaktio- ja peruskuntoharjoitteita. Kovia ukemeita en vetänyt (paitsi sen mattoon jääden ukemin yksin tehtynä), koska tällä kertaa treenaajat olivat keskimäärin tosi pieniä (melkein kaikki olivat noin 10 tai alle 10 v.; isompia 12-13-vuotiaita junnuja oli vain pari). Alhaiseen keski-ikään nähden taso oli kuitenkin mielestäni ihan hyvä. Ekassa treenissä vedin Pascalin opettamaa kontaktiharjoitusta aihanmista ja sovelsin sitten sen pohjalta joitakin helppoja perustekniikoita (kokyonage,kotegaeshi ja ikkyo). Siinä kontaktiharjoituksessa uke ja tori seisovat vastakkain siten, että aihanmi-puolen kädet ovat päällekkäin, ukella on silmät kiinni, ja tori lähtee ohjailemaan tätä eri tavoin. Uken täytyy siis seurata torin liikkeitä pelkän kontaktin perusteella. Lapset osasivat sen yllättävänkin hyvin eivätkä edes törmäilleet toisiinsa (vaikka väkeä oli salin täydeltä). Viime tiistaina vedin vastaavan harjoitteen aikuisten aamutreeneissä Hämeentiellä. Aikuisiltakin se sujui tietenkin hyvin, mutta oli ihan sairaan hauskaa, kun Pasi ja Eino unohtivat yhdessä vaiheessa sopia keskenään, kumpi ohjaa ja kumpi kuljettaa, ja kävi niin, että kumpikin luuli toisen kuljettavan. Kummallakin oli siis silmät kiinni (katsoin sivusta, että noiden liikkuminen näyttää hieman kummalliselta, mutta en huomannut, että kummallakin oli silmät kiinni). Tästä oli seurauksena se, että loppujen lopuksi kundit kävelivät kumpikin käsi kädessä kaappia päin! =DDD Meinasimme kaikki delata nauruun.

Toisessa treenissä vedin hyökkäysmuotona katateryotedoria. Se oli selvästikin aika vaikea monelle. Muksut alkoivat myös olla aika väsyneitä, koska olimme leikkineet toisen treenin alussa toffeeta (kaikki makaavat mahallaan maassa takertuen tiukasti toisiinsa, ja jääjä yrittää sitten kiskoa heitä irti toisistaan). Se oli ilmeisesti aika rankkaa. Hyökkäysmuodon vaikeuteen nähden tekniikat sujuivat kuitenkin mielestäni suhteellisen hyvin. Treenin lopussa teimme niin, että minä ja kaikki apuohjaajat otimme itsellemme jo:t (jo on 128 cm pitkä puukeppi) ja teimme kakarikeikona sillä muksuille kokyonagea. Sen jälkeen junnut pääsivät myös itse kokeilemaan heittoa siten, että me ohjaajat toimimme ukeina. Ihan lopuksi otimme vielä perinteiseen tapaan erilaisia viestikilpailuja. Junnut kannustivat innokkaasti toisiaan ja olivat onnellisia oman joukkueensa menestyksestä. Se lämmitti mieltä. Kun istuimme lopussa rivissä ja kiitin kaikkia osallistumisesta, yksi junnuista nosti käden pystyyn ja kysyi silmät innostuksesta välkkyen: “Koska tämä pidetään seuraavan kerran?!” Se oli suurin mahdollinen kiitos minulle.

Treenien jälkeen tarjosin vielä apuohjaajille kahvit Myllyn kahviossa. Olin vilpittömästi tosi kiitollinen heille heidän läsnäolostaan ja avustaan. Olisin ollut aika tavalla helisemässä niin suuren junnuporukan kanssa ilman apuohjaajia.

Tosi hieno päivä siis. Juuri jotakin tällaista kaipasin tähän: oli hienoa nähdä vilpitöntä nuorta innostusta ja yritystä ja löytää sitä kautta taas hieman pilkettä omaankin silmäkulmaan. Tuli taas (ainakin hetkellisesti) sellainen fiilis, että maksaa tämä kaikki kuitenkin vaivan, ja oikeastaan teen ihan oikeita asioita.

Osallistun humanistisen tiedekunnan järjestämälle Wiki-kurssille Porthaniassa 22.-23.10.2008. Suoritan kurssin osana Yliopisto pedagogiikan perusteet -kurssia (Humpeda-kurssia), johon osallistun lukuvuonna 2008-2009. Wiki-kurssin opettajana toimii Kristiina Pirnes.

Ke 22.10.2008

Wiki-kurssin ensimmäisessä tapaamisessa opimme, että wiki on verkkosivusto, jota kaikki käyttäjät voivat muokata. Täten wiki mahdollistaa nopeasti ja kätevästi mm. yhteisöllisen kirjoittamisen, tiedonkeruun, aineistojen kokoamisen ja jakamisen, jne. Nimitys 'wiki' tuleekin havaijin kielen 'nopeaa' tarkoittavista sanoista wiki wiki. Wiki-sivustolla voi siis olla monta käyttäjää, jotka pystyvät kaikki muokkaamaan sivustoa ja siellä olevia tietoja. Administraattorilla voi kuitenkin olla joitakin sellaisia oikeuksia, joita muilla ei ole. 

Loimme tänään kurssilla kukin oman wiki-alueemme Helsingin yliopiston tukemalle wiki-palvelimelle ja opettelimme sivuston käyttöä sitä kautta. Minun luomani alue on ensi kevään Tekstinymmärtäminen II -kurssini wiki. Ajattelin, että wiki voisi olla kyseisellä kurssilla ihan hyvä työkalu. Myös blogi toimi kyllä ihan hyvin viime keväänä: julkaisin kurssin ohjelman blogisivustollani ja sain sitä kautta laitettua jakeluun kurssin diat ja muun materiaalin. Wikissä olisi ehkä se hyvä puoli, että myös opiskelijat pääsisivät muokkaamaan sivuston sisältöä. He voisivat mahdollisesti käyttää sitä apuna ryhmätöissä sekä lähettää kommentteja minulle ja toisilleen (kommenttien lisääminen on toki mahdollista blogissakin). Sivuston saa myös suljettua kaikilta ulkopuolisilta, jos niin tahdotaan.

Humpeda-kurssilla olikin jo ollut puhetta wikistä. Kurssilla on oma wiki-alueensa, ja myös meidän pienryhmämme (jonka nimi on 'Vuorovaikutus') on tarkoitus luoda oma wiki-alue ryhmätyöskentelyn tueksi. 

SKY Journalin toimittajaporukan kanssa olen käyttänyt Optimaa, joka on hieman wikiä muistuttava verkko-oppimisympäristö. Olemme pystyneet kokoamaan kätevästi saamamme submissiot ja niitä koskevat tilatiedot Oulun yliopiston palvelimella sijaitsevaan Optimaan. Tämä on helpottanut huomattavasti työtämme ja vähentänyt sähköpostitulvaa. Luulen, että wikin käyttämisellä opetuksen tukena olisi samat edut, mikäli opiskelijat sitoutuvat käyttämään sitä. Ehkäpä yhden opetuskerran voisi pitää tietokoneluokassa, jolloin kaikki varmasti pääsisivät systeemiin sisään, voisivat luoda omat profiilinsa, jne.

To 23.10.2008

Tänään opimme wiki-kurssilla tekemään alueellemme luetteloita, taulukoita, paragrafeja ym. hienouksia. Niiden luomisessa käytetään yksinkertaisia koodeja. Periaate on hieman samankaltainen kuin html-koodissa. Opimme myös, miten sivuston katselu-, muokkaus- ja kommentointioikeuksia voi määritellä. Muutin siinä samalla luomani Tekstinymmärtäminen II -sivuston katseluoikeuden puolesta kaikille avoimeksi. Toistaiseksi sitä ei kuitenkaan pysty muokkaamaan eikä kommentoimaan muut kuin minä. Se näyttää tällä hetkeltä tältä. Tarkoitus on rakennella sitä paremmaksi kurssin lähestyessä ja sen aikana.

Wiki vaikuttaa minusta ihan kätevältä työkalulta. En kuitenkaan ole ihan varma, riittääkö opiskelijoilla motivaatio siihen perehtymiseen, ja tuleeko kukaan kurssilaisista lopulta kuitenkaan käyttäneeksi sitä hyväkseen (ainakaan sen enempää kuin on ihan pakko). Mutta kannattaa sitä varmaankin kokeilla. Kristiina sanoi jopa voivansa tarvittaessa tulla pitämään kurssilaisille pienen perehdytyksen aiheeseen. Se voisi olla tosi hyvä juttu. Opetuksen tukena voisin siis ajatella käyttäväni wikiä. Muuten aion kuitenkin pysyä blogissa. Jostain syystä blogisysteemi tuntuu mielestäni selkeämmältä ja loogisemmalta. Se on varmaan makuasia.

Pe 3.4.2009

Lisään tähän tässä vaiheessa sen verran, että vaikka luultavasti tulenkin jatkossakin pitämään kurssieni pääsivustot tällä blogisivustolla, niin voisin sen lisäksi luoda kullekin kurssille wikisivuston, johon lataisin kaikki julkaistavat materiaalit (PP-diat, jne.). Täten minun ei tarvitsisi tunkea kaikkia niitä tiedostoja tälle omalle blogisivustolleni, vaan voisin vain linkittää wikiin luodun materiaalisivuston blogissa olevalle pääsivulle. Joo!! Niin minä varmaan teenkin ensi lukuvuonna!! 

Olen aikidoleirillä Joensuussa 17.-19.10.2008. Leirin ohjaa ranskalainen aikidon ammattilainen, Pascal Guillemin (5. dan). Leirin järjestää Joensuu Aikikai ry.

Pe 17.10.2008

(Klo 11.06): Olen vielä Helsingissä. Pascal soitti minulle noin tunti sitten ja sanoi olevansa matkalla lentokentälle Pariisissa ja jääneensä jonkun onnettomuuden takia jumiin motarille. Aloimme jo pelätä, että hän missaa lentonsa. Äsken kuitenkin tuli tekstari, jossa Pascal ilmoitti ehtineensä kuitenkin hikisesti koneeseen. Huh!

(Klo 14.14): Ja sitten lähdettiin lentokentälle. Pascal vaihtaa myös konetta Helsingissä ja matkustaa kanssani samalla lennolla Joensuuhun. Tapaan hänet kentällä.

Su 19.10.2008

Leiri loppui tänään, ja Pascal palasi Ranskaan. Leiri meni mielestäni hyvin, joskin teloin hieman jalkaani eilen salibandy-matsissa, ja tietenkin on taas kerran varsin väsynyt olo rankan treeni- ja tulkkausviikonlopun jälkeen. Treenit olivat tosi hyvin rytmitettyjä ja sisällöltään johdonmukaisia. Pääteemana oli gyakuhami katatedorin sovellettu sisäänmeno, josta pystyy tekemään sekä kotegaeshin että iriminagen ilman, että uke pystyy (periaatteessa) arvaamaan, kumpi on tulossa. Ideana oli siis se, että torin piti siirtyä pois uken hyökkäyslinjalta siten, että pystyi kohdistamaan tekniikan joko uken ranteeseen tai niskaan sekä siirtymään suoraan uken selän taakse yhdellä askeleella. Lisäksi harjoiteltiin paljon mm. shomenuchi ikkyon vastaanottoa (sekä suwariwazasta että tachiwazasta), ryotedori tenchinagea ja shihonagea sekä yokomenuchi shihonagea. Ryotedorissa Pascal painotti erityisesti sitä, että käsiä ei pidä erkaannuttaa toisistaan, vaan käsivarsia pitäisi liu'uttaa toisiaan pitkin sisäänmenovaiheessa. Sekä ryotedorista että yokomenuchista harjoiteltiin mielenkiintoista shihonagen sisäänmenoa, jossa mennään hyvin lähelle ukea, ja toinen käsi liu'utetaan taisabakin aikana uken kainalon lähettyviltä tämän ranteeseen. Olin harjoitellut kyseistä muotoa aiemminkin joillakin leireillä Ranskassa, mutta vasta nyt joku selitti sen minulle siten, että ymmärsin kunnolla, mistä siinä oikein on kyse ja miten sitä voi harjoitella.

Sain leiriltä paljon uusia ideoita tuleviin omiin treeneihini. Pascal kävi neuvomassa minua tosi paljon koko leirin ajan. Se oli tosi motivoivaa, koska useimmitenhan pääasiassa vedän itse treenejä, eikä kukaan ole neuvomassa minua. Asiaa oli paljon mutta ei kuitenkaan liikaa. Toistoa oli riittävästi, jotta asiat pystynee myös helposti palauttamaan mieleen myöhemmin. Porukkaa ei ollut mitenkään hirveästi (hieman yli 20), mutta taso oli hyvä. Oli mukavaa päästä taas treenaamaan joensuulaisten kanssa. Paikalla oli myös joitakin oman seuramme ihmisiä (Antti, Aino, Maria ja Pasi), pari henkeä Lahti Yuko Aikikaista (Toni ja Ulla) sekä Deniz Awasesta, Kaapelitehtaalta.

Aikidon lisäksi ohjelmaan kuului tällä kertaa tunnin salibandy-sessio lauantaina treenien väliajalla. Idea tuli siitä, että Pascal näki Liikuntamyllyssä vieraillessaan salibandyä, kiinnostui lajista ja toivoi, että kokeilisimme sitä joskus jonkun Suomen-leirin yhteydessä. Joensuulaiset päättivät sitten järjestää siihen mahdollisuuden. Peliin osallistui kymmenen henkeä, joista kaiksi (minä ja Ulla) teloimme siinä itsemme: Ulla muljautti nilkkansa, ja minä puolestani sain mailasta voimakkaan iskun koipeeni. Meidän kummankin oli sen jälkeen vaikeuksia treenata aikidoa, mutta pysyimme kuitenkin sitkeästi mukana loppuun asti. En pystynyt eilen suoristamaan nilkkaani enkä pistämään painoa sen päälle. En siksi pystynyt edes istumaan seizassa. Taaksepäin ukemeita tehdessä jouduin taivuttamaan varpaat alle ja pyllähtämään siitä jotenkin tosi kömpelösti. Eteenpäin ukemeita en pystynyt tekemään muuten kuin pehmeästi mattoon jääden… Varsin kömpelöä siis. Mutta olin ihan tyytyväinen, että pystyin kuitenkin jollain tavalla treenaamaan mukana. Olisi ollut todellakin liian tylsää mennä sivuun istumaan. Ostin eilen kylmägeeliä ja levittelin sitä vähän väliä koipeeni. Ei se tuntunut kyllä juuri auttavan, ainakaan heti. Yön aikana kipu kuitenkin hellitti. Luulen, että parin päivän päästä jalassa ei tunnu enää mitään, koska ei siitä varmaankaan mitään hajonnut. Todennäköisesti sinne vain tuli iskun voimasta joku sisäinen verenpurkauma ja turvotusta. Pikkujuttu. Sattuuhan noita.

Kuten yleensäkin Joensuussa ollessani, majoituin Eddien luokse. Majoituspaikkani oli siis aivan loistava: hienon talon lisäksi oli mukavaa seuraa. Juttelin kumpanakin iltana Eddien kanssa aika myöhään kaikenlaista. Hän näytti minulle mm. joitakin hyödyllisiä nettisivustoja, joista voi ladata ilmaiseksi leffoja sun muuta. Lisäksi puhuimme mm. liiton koulutusvaliokunnan asioista ja erilaisista aikidomaailman ilmiöistä. Lauantai-iltana myös Pascal ja porukka muita leiriläisiä oli Eddien luona saunomassa ja viettämässä iltaa. Sitä ennen olimme käyneet raflassa syömässä. Myös perjantai-iltana kävimme raflassa. Eddie otti minusta ja Pascalista siellä tämän kuvan. Juttelin tietenkin paljon leirin aikana Pascalin kanssa, koska olemme vanhoja kavereita (olen tuntenut hänet vuodesta -93) ja koska olin ainoa, joka osasi keskustella hänen kanssaan ranskaksi. Pascal ei osaa kovin hyvin englantia (vaikka onkin edistynyt siinä hieman tässä vuosien varrella). Tästä syystä hän myös tahtoi vetää harjoitukset ranskaksi. Minä luonnollisestikin tulkkasin (taas kerran). Mikäs siinä. Tietenkin tahdon olla avuksi. Aika rankkaa touhua vain: leirin tulkkaaminen on nimittäin suunnilleen yhtä vaativaa kuin leirin ohjaaminen, mutta paljon väsyttävämpää ja kaikin puolin veemäisempää touhua. Alkoi taas väkisinkin mennä pinna aika kireälle jossain vaiheessa (vaikka leiri oli siis sinänsä tietenkin todella antoisa, hyvin järjestetty ja ilmapiiriltään kaikin puolin miellyttävä; ei mitään valittamista siis!). Ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa väsymyksen hetkinä, että on tavallaan "epäreilua" minun näkökulmastani katsottuna, että kaikki muut voivat tulla näille leireille vain treenaamaan, kun taas minulla ei ole sitä vaihtoehtoa, että tulisin vain treenaamaan: minun on pakko myös tulkata, jos olen läsnä, ja opettaja päättää puhua ranskaa. Ainoa tapa välttyä tulkkaamiselta olisi jäädä kokonaan pois. Mutta silloin en pääsisi myöskään treenaamaan enkä näkisi kavereitani… (Dääm!) Pakko siis kai vain alistua kohtaloon. /*huokaus*/  No, kaikki nämä fiilikset ovat v
armaankin vain osa laajempaa ilmiötä: väsymystä ja masennustilaa, josta olen kärsinyt jo jonkin aikaa. Toivottavasti pääsen niistä edes jossain määrin yli tulevan Japanin-reissuni aikana. Muuten on rankkaa.

Anyway, on hienoa, että Pascal käy Suomessa vetämässä leirejä, ja ne toimivat hyvin. (Alun perin olikin minun ideani kutsua hänet Suomeen: ensimmäinen Suomen-leiri pidettiin tammikuussa 2004 Helsingissä ja Lahdessa, ja sen järjestivät yhteistyössä Finn-Aiki ja Lahti Yuko Aikikai.) Joensuulaiset ovat myös aina olleet tosi hyviä järjestämään tapahtumia: he ottavat erinomaisesti huomioon sekä käytännön asiat että sosiaalisen puolen, ja heidän tapansa vastaanottaa meitä vieraspaikkakuntalaisia on todella lämmin ja huomaavainen. Ei voi muuta kuin olla kiitollinen ja ottaa oppia.