Olen Pascal Guilleminin (5. dan) ohjaamalla aikidoleirillä 23.1.-25.1.2009. Leiri alkaa perjantai-iltana Lahdessa. Lauantaina ja sunnuntaina leiri pidetään Liikuntamyllyssä, Helsingissä. Leirin järjestävät yhteistyössä Finn-Aiki ry ja Lahti Yuko Aikikai ry.

Pascal Guillemin on ranskalainen aikidon ammattilainen, joka on työskennellyt myös elokuvanäyttelijänä ja stuntmaninä (mm. The Last Samurai, Babylon A.D, Largo Winch, Transporter 3….). Hänen nettisivuilleen pääsee klikkaamalla tästä.

Su 25.1.2009

(Klo 23.18): Huh, olipas rankka viikonloppu taas. Simultaanitulkkausta, treenausta ja kaikenlaisia käytännön järjestelyjä pari vuorokautta putkeen. Kaikki meni kuitenkin ihan kivasti, ja sain leiristä tosi paljon irti. Perjantaina Eino kuskasi Pascalin ja minut Lahteen, mihin saavuimme hieman aikataulusta myöhässä, koska Pascalin kone oli ollut myöhässä. Treeneissä oli kivasti väkeä. Myös meiltä Finn-Aikista oli oikein mukava määrä ihmisiä paikalla Lahdessakin. Hyökkäysmuotona treenasimme perjantaina katadoria (ote hihasta olkapään alapuolelta). Tekniikoissa toistui leikkausidea. Lisäksi aloimme jo perjantaina lähestyä leirin pääteemaa: spontaanin reagoinnin harjoittelua. Yleensähän aikidossa hyökkäys on ennalta sovittu, mikä johtaa siihen, että harjoittelemme pitkälti tiettyjen ennalta sovittujen kaavojen mukaan (joskin kaavojen sisällä on paljon spontaania reagointia ja liikettä).

Tällä leirillä Pascal veti paljon erilaisia harjoitteita, joissa puolustaja ei tiennyt tarkkaan uken hyökkäystä ennakkoon, tai uke valitsi hyökkäyksensä tilanteen mukaan. Perjantaina katadorissa teimme sellaisen harjoitteen, jossa uke sai tarttua tilanteen mukaan kumpaan tahansa hihaan. Lauantaiaamuna sama idea toistui katatedori-hyökkäyksessä, jossa uke päästi välillä yllättäen otteensa irti ja hyökkäsikin jodan tsukilla. Lauantai-iltapäivällä spontaaniutta harjoiteltiin bokkenin (puumiekan) kanssa: uke sai hyökätä lyhyeltä etäisyydeltä joko pistolla tai lyönnillä, ja torin piti reagoida sen mukaan. Se ei ollut ollenkaan helppoa. Bokken-treenin jälkeen aseettomassa osuudessa samaa ideaa sovellettiin siten, että uke sai hyökätä tsukilla (nyrkkilyönnillä) joko vatsaan tai päähän. Piti siis olla valmiina suojaamaan sekä vatsaa että päätä ja pystyä kuitenkin heti suorittamaan myös tekniikka. Sunnuntaiaamuna oli kuitenkin edessä spontaaniusharjoittelun huipennus, kun hyökkääjiä oli kaksi, ja jälkimmäinen heistä sai hyökätä joko chudan tsukilla (lyönti vatsaan) tai yokomenuchilla (kämmensyrjäisku ohimoon). Ensimmäisen hyökkääjän chudan tsukin ohi piti ensin päästä pyörähtävällä väistöllä, mikä oli jo yksistään riittävän vaikeaa… Tällaiset harjoitteet ovat mielestäni tosi hyödyllisiä ja mukavia, joskin niiden treenaaminen on henkisesti tosi ryydyttävää, koska ne vaativat niin täydellistä keskittymistä ja nopeaa reagointia.

Spontaaniusharjoittelun lisäksi leirillä toistui Pascalille tyypillinen leikkausidea (kaikissa sisäänmenoissa leikattin vähintään toisella kädellä uken päätä kohti). Tekniikoina toistuivat pääasiassa kotegaeshi, sotokaitennage ja ikkyo. Myös muita tekniikoita tietenkin tehtiin (kokyonage, tenchinage, nikyo, jne.). Lisäksi joka treenin lopussa tehtiin pari vaihtoa jiywazaa eli vapaatekniikkaa (myös vapaatekniikassa hyökkäys on aikidossa useimmiten ennalta sovittu, mutta tekniikoita voi varioida ja soveltaa vapaasti).

Oli tietenkin mukavaa taas nähdä Pascalia ja jutella hänen kanssaan. Meillä on aina paljon puhuttavaa. Pääasiassa juttelemme aina aikidosta, mutta aikidojuttujen lisäksi kerroin hänelle mm. väitöstilaisuudestani, karonkastani, jne. Näytin Pascalille Café Brutal -leffamme ja annoin sen hänelle DVD:nä (lisäksi annoin hänelle väitöskirjani). Hän piti paljon leffastamme ja oli erityisen vaikuttunut kuolleesta lehdestäni, jonka teen X-alastulolla laitoksen aulassa. Oli sikäli mukavaa kuulla Pascalin kommentit leffastamme, että aikidokana hän ymmärsi mm. niiden minun ukemieni vaikeuden niissä olosuhteissa ja piti niitä oikein onnistuneina. Pascal on itse varsinainen “ukemi-guru” (minäkin olen oppinut ukemini pääasiassa häneltä silloin joskus 90-luvulla), ja hän on joutunut Christianin kanssa tekemään erilaisissa kuvauksissa ukemeita milloin missäkin (kerran 90-luvulla hän teloi niskansa ja joutui leikkauspöydälle, kun joutui tekemään kuolleita lehtiä jotain valokuvia varten muhkuraisessa metsämaastossa…) Pascal kertoi minulle myös omista leffaprokkiksistaan, jotka ovat tietenkin paljon suurempia kuin tämä meidän… Hän mm. kertoi siitä, kuinka hän suunnitteli Viimeisen samurain kaikki miekkakohtaukset ja koulutti Tom Cruisen stuntin niihin. Ne kaikki miekkakohtaukset näyttivätkin minusta kovin tutuilta (“meidän tyylin” bokkenilta) ja mietinkin, kukahan ne on suunnitellut… Nyt siis tiedän, että niiden takana olikin PASCAL! Ilmankos näytti tutulta! =)

Iltaisin treenien jälkeen kävimme tietenkin raflassa syömässä. Lounasaikaan jäimme Liikuntamyllyn kahvilaan. Erityisesti tänään fiilis kahvilassa oli leppoisa, koska leiri oli jo ohi, ja kaikilla oli varmaankin mukavan raukea ja itseensä tyytyväinen olo intensiivisen treenirupeaman jälkeen. Eilen illalla treenien jälkeen olimme varanneet Myllyn tilaussaunan. Uima-altaan vesi oli turhan viileää (ei todellakaan 25 astetta niin kuin sen olisi pitänyt olla), mutta muuten saunominen tuntui rentouttavalta pitkien treenien jälkeen. Pascal pitää kovasti saunomisesta, eikä hänellä ole kovin usein Ranskassa mahdollisuutta päästä saunaan, joten yritämme aina järjestää hänelle saunamahdollisuuden täällä Suomessa.

Leirillä oli yhteensä 52 osallistujaa, eli hieman vähemmän kuin viime vuonna, mutta kuitenkin ihan mukava määrä. Ulkomaalaisia ei ollut tällä kertaa muita kuin yksi saksalainen, joka sattui olemaan tällä hetkellä Suomessa työnsä puolesta. Oman seuran (Finn-Aikin) väkeä oli mielestäni paikalla tällä kertaa oikein mukavasti. Myös Lahdesta oli ihan kivasti porukkaa. Lisäksi väkeä oli ainakin Joensuusta, Turusta ja Helsingin eri seuroista (Awase, Seitokai, Budoviikingit, Meido-kan).

Kun saimme lopulta Pascalin vietyä lentokentälle, iski välitön väsymys. En ehtinyt edes syödä ateriaani loppuun, kun jo nukahdin. Nukuin yli kolme tuntia putkeen. Loppuilta meni pyykkiä pestessä ja sohvalla nuokkuessa. Ei ole kyllä viekään kovin palautunut olo (pikemminkin varsin ryytynyt), mutta olen ihan hyvissä fiiliksissä ja tyytyväinen viikonlopun antiin.

To 22.1.2009

Pidin tänään toisen opetuskerran Tekstinymmärtäminen II -kurssillani, jota pidän nyt toista kertaa. Viime viikolla opetuskerta meni hieman läskiksi sen takia, että Weboodissa oli ilmoitettu väärä sali (laitoksen ulkoisilla sivuilla sali oli oikein, mutta harva ilmeisesti katsoi sieltä). Tunnin alkaessa 15 opiskelijasta vain neljä oli paikalla… Loput saapuivat paikalle vähitellen, mikä oli tietysti vähän häiritsevää, koska jouduin sen takia käymään kurssin alussa käsiteltävät käytännön asiat läpi moneen kertaan. Vasta jälkimmäisellä puoliskolla aloimme päästä kunnolla kiinni itse asiaan.

Aloimme viime kerralla käsitellä finiittiverbittömiä virkkeitä ja kolmen pisteen esiintymiä L'Express-lehdessä julkaistun "Mes amis, mes amours, mes emm…com" -jutun pohjalta. Tänään käsittelimme sitten aihetta perusteellisemmin. Opiskelijat kertoivat ensin omia havaintojaan. Sen jälkeen esitin aiheesta lyhyesti joitakin tutkimustuloksia (Larjavaara; Drillon; Catach; Riegel, Pellat & Rioul; Grevisse; jne.). Opiskelijat olivat selvästikin kiinnostuneita. He esittivät paljon hyviä kysymyksiä ja kommentteja. Keksin koko ajan itsekin yhä enemmän sanottavaa, ja puhuimme loppujen lopuksi aika pitkään. Tunnelma oli mielestäni tosi vapautunut ja innostunut. Varmaankin paras kokemani tunnelma sitten karonkan! Loppuajasta opiskelijat käänsivät tekstin alkua ryhmissä ottaen huomioon myös tyylipiirteet ja niiden kääntämisongelmat. Vielä siinäkin vaiheessa porukka jaksoi olla hyvin mukana, ja aika tuntui suorastaan loppuvan kesken.

Kurssin pitäminen tuntuu paljon helpommalta nyt, kun pidän sitä jo toista kertaa. Valmistelut sujuvat paljon joutuisammin, ja tuntien aikana minulla on paljon rennompi ja itsevarmempi olo.

Huomenna osallistun taas yliopistopedagogiikan kurssille. Tämä antoikin sopivasti virtaa siihen. Olen tässä tällä viikolla lueskellut kurssia varten J. V. Snellmanin tekstiä "Akateemisesta opiskelusta" (1840) ja olen juuri kirjoittamassa siitä lukuraporttia. On ällistyttävää, kuinka jollakulla saattoi jo vuonna 1840 olla monessa suhteessa niin edistyksellisiä ajatuksia.

Su 18.1.2009

Törmäsin sattumalta YouTubessa tällaiseen parkour-videoon, joka oli mielestäni niin huikeaa katseltavaa, että en malta olla linkittämättä sitä tännekin…

La 17.1.2009

Tästä löytyy Tung Buin uusin mainostuotanto: Nokia N79 Active Promo video, joka sisältää siistejä parkour-temppuja. Kannattaa käydä katsomassa! =)

To 15.1.2009

No niin, ehkäpä vihdoinkin fiilikseni alkavat sen verran tasaantua, että uskallan ja jaksan kirjoittaa blogimerkinnän viime lauantaista. Viime lauantai oli siis tosi suuri päivä. Yhdessä päivässä tapahtui niin paljon sekä aktuaalisesti että tunnetasolla, että tässä pystyy ottamaan niistä asioista esille vain pienen murto-osan.

Päivä alkoi siis väitöstilaisuudellani, joka pidettiin klo 10-12 Helsingin yliopiston päärakennuksen auditoriossa XII. Olin nukkunut edellisen yön katkonaisesti, mutta olosuhteisiin nähden mielestäni kuitenkin suhteellisen hyvin (koska en ollut valvonut ihan koko yötä). Heräsin aamulla klo 6.30 laittamaan fledaa ja pärstää kondikseen (missä olikin tekemistä…) ja lähdin sitten yliopistolle, mihin saavuin noin klo 9. Laitoin ensin auditoriossa laitteet kuntoon ja tavarat paikoilleen, ja menin sitten opettajien lehtisaliin odottamaan. Juhani (kustos) ja Morel (vastaväittäjä) saapuivat sinne noin klo 9.50, joten ehdimme siinä vielä istuskella ja jutella jonkin aikaa ennen tilaisuuden alkua. Oli mukavaa nähdä Morelia pitkästä aikaa. Olin nähnyt hänet viimeksi joulukuussa 2005 Pariisissa. Hän ei ollut mielestäni muuttunut yhtään, ja hän oli edelleenkin yhtä ystävällinen kuin aina ennenkin. Minuun hän suhtautui jollain tavalla “arvostavammin” kuin ennen (Pariisissa ollessani vuonna 2005 olin hänelle vähän niin kuin koiranpentu, jota hän taputteli lempeästi ja raahasi mukanaan joka paikkaan. En kokenut sitä koskaan mitenkään negatiivisesti, mutta nyt hän joka tapauksessa suhtautui minuun jotenkin eri tavalla. Kollegiaalisemmin ehkä.)

Anyway. Väitöstilaisuus meni mielestäni kokonaisuutena ihan hyvin. Aluksi pidin 20 minuutin mittaisen lection (yleisesittelyn tutkimuksestani), minkä jälkeen alkoi varsinainen käsittely. Lectiossa pelkäsin eniten sitä, että äänitiedostoni eivät toimisi, tai että tulisi joitakin muita teknisiä ongelmia. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Lection jälkeen Morel esitti yleisen lausunnon työstäni. En enää muista kovin hyvin, mitä hän siinä sanoi, koska olin siinä vaiheessa niin jännittynyt. Olin koko väitöksen ajan kateederissa salin oikeassa reunassa. Lection, Morelin yleisesittelyn ja loppulausunnon aikana minun piti seisoa. Varsinaisen käsittelyn aikana istuin. Varsinainen käsittely oli väitöksen vaativin osuus ja se kesti kaikkein pisimpään. Se ei itse asiassa ollut ollenkaan helppoa. Jos olisin tiennyt etukäteen, että se on niin kuumottava tilanne, olisin varmaankin jännittänyt väitöstä vielä selvästi enemmän. Onnekseni Morel suhtautuu työhöni hyvin positiivisesti, ja hän on lisäksi hyvin ystävällinen henkilö. Mutta ei hän mielestäni päästänyt minua mitenkään ihan vähällä väitöstilaisuudessa. Toisin kuin jotkut muut vastaväittäjät, jotka pitävät pitkiä monologeja eivätkä kysy juuri mitään, Morel esitti minulle jatkuvasti kysymyksiä. Jouduin ihan koko ajan vastaamaan kysymyksiin. Kysymykset olivat kyllä mielestäni relevantteja ja enimmäkseen selkeästi esitettyjä, mutta eivät ne ihan helppoja olleet, ja järkevän vastauksen muotoileminen juuri siinä hetkessä kaiken kansan edessä ja vieläpä ranskaksi oli aika kuumottavaa. Selvisin siitä kuitenkin ihan siedettävästi (en nyt varmaankaan mitenkään erityisen hyvin, mutta ihan siedettävästi kuitenkin). Välillä en oikein itsekään tiennyt, mitä oikein selitin, mutta ainakin sain pidettyä itseni äänessä jollain tavalla kunnes vastaväittäjä tajusi vaihtaa puheenaihetta (/*huh!*/). Mutta joihinkin kysymyksiin suorastaan TIESIN osuvan vastauksen. Silloin käännyin hieman yleisöön päin, kohotin ääntäni ja yritin esittää mahdollisimman tietävää (*/kröhöm!/*). Anyway, en nauttinut väitöstilaisuudesta hetkeäkään ennen kuin sitten, kun tilaisuus julistettiin päättyneeksi ja ihmiset alkoivat tulla onnittelemaan minua. Tosin myös siinä hetkessä, kun minä, Juhani ja Morel tulimme peräkkäin sisään auditorioon ja nousin sinne kateederiin, oli jotakin ainutlaatuista ja hienoa. Tässä on siskoni Pauliinan ottama kuva minusta istumassa kateederissa väitöksen aikana. Tässä on kuva Morelista ja Juhanista joko väitöksen alussa tai lopussa (koska he kumpikin seisovat). Lectioni PowerPoint-diat löytyvät PDF-muodossa wiki-sivustoltani.

Väitöstilaisuudesta oli lauantain Hesarissa ilmoitus ‘Nimiä tänään’ -sivulla (C8) kohdassa ‘Väitökset’. Ilmoitus löytyy tästä (se saattaa ensin näkyä hyvin pienenä; kannattaa klikata keskeltä ilmoitusta, niin sen pitäisi näkyä suurempana).

Väitöksen jälkeen oli kahvitilaisuus opettajien kahvilassa päärakennuksessa. Tarjolla oli kahvia, teetä ja marjatäytekakkua. Porukkaa oli paikalla aika paljon (melkein kaikki väitöstilaisuudessa läsnäolleet), ja kaikki tuntui menevän ihan hyvin. Kahvitilaisuus kesti noin tunnin, eikä siellä ollut mitään erityistä ohjelmaa. Juttelin pääasiassa H-P:n kanssa karonkkaleffastamme, koska olin niin huojentunut väitöksen jälkeen, että tuntui kaikkein mukavimmalta jutella niitä näitä vanhan kaverin kanssa. Loppuajasta meni tosin vielä hetkeksi istumaan tiedekunnan edustajan kanssa samaan pöytään. Hänen kanssaan kävimme ihan asiakeskustelua väitöskirjani sisällöstä (hän oli väitöstilaisuudessa esittämässään kysymyksessä nostanut esille fonologisen puolen, jota en ollut työssäni juurikaan käsitellyt; hän viittasi kahvipöydässä mm. Tobyn systeemiin, josta kuitenkin totesin, että sitä on kritisoitu vahvasti ranskan tutkimuksen piirissä, ja Morelkin oli sitä mieltä, että Tobyn systeemin soveltaminen ranskaan ei ole mahdollista, /*huh!*/).

Kahvitilaisuuden jälkeen lähdin kaikkine kukkineni takaisin kämpilleni. Ehdin juuri ja käydä suihkussa, haukata vähän välipalaa ja vaihtaa vaatteita, kun minun piti jo lähteä kampaajalle. Olin varannut ajan Hämeentiellä sijaitsevasta Studio Tähtisilmästä kampaukseen ja meikkaukseen. Istuskelin siellä 3h 20min! Mutta kyllä se kannatti! Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Minulle laitettiin tosi kiva kampaus, jossa hiukseni sidottiin taaksen punostyyliin. Jokainen hiussuortuva pyöriteltiin jotenkin osaksi punosta ja kiinnitettiin pinnillä. Pinnejä tuli yhteensä noin 40 (ilmankos pää tuntui jotenkin raskaalta illalla…), mutta ne eivät näkyneet ollenkaan. Kampaaja oli ihan innoissaan fledastani, koska hiukseni ovat kuulemma jotenkin sellaiset, että niitä on helppo muotoilla, ja materiaalia on niin paljon, että näyttävät kampaukset ovat mahdollisia. Meikkaus meni huomattavasti nopeammin. Pyysin vain kevyttä iltameikkiä. Käytännössä se tarkoitti paljon meikkivoidetta, puuteria ja ripsaria, sekä kevyttä luomiväriä, poskipunaa ja huulipunaa (kulmat nypittiin, muotoiltiin ja värjättiin jo edellisellä viikolla). Värit eivät olleet voimakkaita, ja minulta kysyttiin koko ajan “Onko hyvä?” “Onko liikaa?” “Tahdotko lisää?”, jne. Lopputulos oli todellakin yllättävänkin hyvä. En meinannut tuntea itseäni, eivätkä meinanneet monet muutkaan! Näytin lopulta tältä.

Ainoa huono puoli kampaajakäynnissä oli se, että se kesti niin pitkään. Olin kotona vasta kuuden aikaan, ja karonkkani alkoi tasan seitsemältä. Kaiken lisäksi olin sopinut Juuson, H-P:n ja joidenkin muiden ohjelmanumeroihin osallistuvien kanssa, että tapaan heidät Bottalla jo klo 18.30. Kiskoin siksi iltapuvun ja kaikki siihen liittyvät hepenet päälle kymmenessä minuutissa, ja juoksin ratikalle. Olin lopulta paikalla Bottalla hieman puolen jälkeen. Kaikki saatiin kuntoon ajoissa, mutta oli siinä pientä hässäkkätä. Tässä on kuva minusta, mutsista, faijasta ja Pauliinasta juuri ennen karonkan alkua. Ja tässä olemme minä ja Pauliina juuri ennen karonkkaa.

Aluksi tunnelma oli hieman jäykkä, kun porukka seisoi kuohuviinilasi kourassa, toivotin kaikki tervetulleiksi ja kohotin maljan Morelin ja kaikkien muiden väitöskirjahankettani edistäneiden henkilöiden kunniaksi. Mutta ihan hyvin sekin vaihe mielestäni meni, ja tunnelma vapautui nopeasti. Karonkassa oli paikalla yhteensä 42 henkeä: akateemisia oli minut mukaan lukien 12, sukulaisia 15 ja ystäviä 15. Kabinetissa oli kolme pitkää pöytää. Keskimmäisessä istuivat akateemiset vieraat, toisessa reunassa sukulaiset ja toisessa ystävät (joskin serkkuni Eveliina oli ystävien pöydässä, jotta kaikkiin pöytiin saatiin parillinen määrä väkeä). Jako vaikutti ihan toimivalta. Alusta lähtien kabinetissa oli voimakas puheensorina, mikä oli mielestäni ihan hyvä merkki.

Alkuruoaksi oli fetasalaattia, graavilohisalaattia, kirpeää savulohisalaattia, merinoituja herkkusieniä, marinoituja valkosipulinkynsiä ja vihersalaattia. Mielestäni alkuruokapöytä oli jotenkin tosi näyttävä. Se ylitti odotukset. Pääruoaksi oli kolmea pataa (chili chicken, katkarapu- ja vihannespataa). Pääruokaa otin itse tosi vähän, koska olin siinä vaiheessa niin täpinöissä ohjelmanumeroistamme. Jälkiruoaksi oli lakkakermahyytelöä. Ja lisäksi oli tietysi kahvia ja teetä. Kuohuviinin lisäksi tarjoiltiin kaksi kaatoa puna- tai valkoviiniä. Olin jakanut ohjelmat ja ruokalistat pöytiin sekä suomeksi että ranskaksi.

Alkuruoan jälkeen oli vuorossa illan ensimmäinen ohjelmanumero: Andreas Antonioun karaten kata-esitys. Se pidettiin juhlakerroksen aulassa, koska kabinetissa ei ollut riittävästi tilaa. Olin pyytänyt Pasia ja Eveliinaa ohjaamaan ihmisiä seisomaan oikeaan paikkaan ja vahtimaan, että ulkopuolisia ei tule kata-alueelle esityksen aikana. Esitys alkoi pienellä spiikkausosuudella, jossa esittelin Juuson ja Andreaksen. Tässä on kuva spiikkausosuudesta. Ja tässä on kuva Andreaksesta tekemässä Gankaku-kataa. Esitys oli mielestäni suorastaa häikäisevän hyvä! Olin todella vaikuttunut siitä, miten hyvin Andreas pystyi keskittymään ympäröivästä hässäkästä huolimatta, ja miten mielettömän tarkkoja, nopeita ja voimakkaita hänen liikkeensä olivat. Juuso oli kehunut minulle paljon Andreasta, ja syystäkin. On ilmiselvää, että hän on TODELLA lahjakas nuori karateka. On suorastaan uskomatonta, että joku niin nuori (17 v.) voi jo olla niin korkealla tasolla. Toivon menestystä hänen uralleen. (Andreaksestahan oli Hesarissakin juttu joulukuussa.) Karate-esitys viritti mielestäni porukan hyvin tunnelmaan, jota olin karonkkaani toivonutkin: tyyliä ja vauhtia rennossa ilmapiirissä.

Pääruoan jälkeen olikin sitten vuorossa se meidän leffamme, Café Brutal, jonka kuvasimme laitoksemme tiloissa viime heinäkuussa yhden viikonlopun aikana. Aloitin leffaesityksen pienellä spiikkausosuudella, jossa esittelin kaikki prokkiksessa mukana olleet. Se oli minulle todella suuri ilo. Leffassa pääroolissa oli siis Tung Bui, joka on alan erittäin lupaava nuori ammattilainen. Tung oli leffassa varas, joka tunkeutuu illalla laitoksellemme pöllimään kahvinkeittimen. Hän tulee ensin kaapista ulos ja lähtee sitten hiippailemaan pitkin käytäviä. Minä nukun työhuoneessani ja herään siihen, että ruudulla piippaa varoitus: “Low caffeine level!” Lähden hakemaan kahvia ja törmään käytävällä Tungiin, jolla on kahvinkeitin repussa. Siitä alkaa sitten takaa-ajo ja matsaus. Tung juoksee minua pakoon parkour-tekniikkaa hyväksi käyttäen. Hän pomppii yli kaappien pöytien ja hyllyjen, ja minä huidon häntä pesismailalla. Loppujen lopuksi alamme “tapella” laitoksen aulassa. Tung pääsee siinä näyttämään erilaisia voltteja ja lennokkaita potkuja. Minun show-osuuteni on lähinnä ukemien tekemistä (kovia ylösnousten ukemeita ja kuollut lehti), ja myös hieman nyrkkeilyä. Tungin osuus on tietenkin paljon akrobaattisempi kuin minun, koska akrobatia, parkour ja elokuvataistelu ovat nimenomaan Tungin erityisaloja. Minä olen tuossa mukana perus-budokana, jolla ei ole mitään sen kummempaa elokuva-alan asiantuntemusta eikä siihen liittyviä ambitioita, vaan pelkkää treeniosaamista periaatteessa. Siihen nähden, että en ole ollenkaan mikään näyttelijä, pärjään leffassa mielestäni ihan siedettävästi. Mutta se on kyllä kokonaan ohjaajana toimineen H-P:n ansiota! H-P on itse ollut mukana tosi monessa suuressa suomalaisessa elokuvassa ja TV-sarjassa, ja hän on opettanut aikidoa, stuntteja ja taistelukoreografiaa mm. Helsingin teatterikorkeakoululla ja Kansallisoopperan baletissa (Jorma Uotisen kanssa). Erittäin suuri osa leffan onnistumisesta on Sipilän Pekan ansiota. Pekka on töissä YLE:llä, ja hän osasi kuvata ja leikata leffan suurella ammattitaidolla. Ammattitaidon lisäksi hän selvästikin oli pistänyt itsensä likoon ja panostanut leffan tekemiseen kunnolla. Se todellakin näkyi lopputuloksessa. Minun ja Tungin lisäksi leffassa esiintyy sivuosassa Mannisen Aino, joka toimi kuvauksissa myös avustajana ja oli yhdessä heitossa Tungin stunttina.

Kaikki kehuivat tosi paljon leffaa, ja siitä on puhuttu paljon laitoksella vielä karonkan jälkeenkin. Kaverit odottavat innolla, että leffa ilmestyy nettiin. Ja kyllä se sinne tuleekin, luultavasti melko pian. Pekka kai työstää nettiversiota parhaillaan. Leffan kuvaaminen viime kesänä oli TODELLA TODELLA hauskaa. Sen valmistumisen eteen oli kuvausten jälkeen nähty paljon vaivaa (erityisesti Pekka ja H-P olivat nähneet; minä ja Tung emme tehneet enää paljoakaan kuvausten jälkeen). Oli hieno hetki, kun pätkä lopulta näytettiin karonkassa, jota varten se oli tehty. Jaoin leffan DVD:llä Morelille, Juhanille, Päiville, Merville ja Ullalle. Morel lähetti minulle tiistaina mailin, jossa hän kertoi katsoneensa leffan miehensä kanssa jo kuusi kertaa. (Vastasin Morelille, että jos hän piti meidän leffastamme, hän luultavasti pitää vielä enemmän Kamppi Testfight -leffasta, jonka Tung teki pari vuotta sitten Ramin Sohrabin kanssa. Lähetin hänelle tuon linkin.) Ulla puolestaan kertoi poikansa olevan nyt vannoutunut Tung Bui -fani! (Jee! Juuri siihenhän tässä pyrittiinkin!! =)

Laitan vielä tähän kuvan minusta ja Morelista karonkan aikana. Nyt minun täytyykin tästä lähteä Stadikalle nyrkkeilytreeneihin. Jatkan tämän kirjoittamista joskus myöhemmin.

(Klo 22.40): No niin, tekipäs hyvää käydä taas vähän muksimassa. Anyway, olin siis kertomassa karonkastani. Paikan (Bottan) valitsin oikeastaan aika sattumalta: mietin ensin yhtä toista paikkaa, mutta se olisi ollut liian hankala järjestää käytännössä, joten päätin pitää karonkan Bottalla, missä olin ollut vuotta aikaisemmin Isosävin Johannan ja tämän miehen järjestämissä bileissä. Bottan sijaintihan on erinomainen, ja se on tosi tyylikäs paikka. Kaikki tahtomani ohjelmanumerot pystyttiin järjestämään siellä, ja sain myös aterioista ihan ok tarjouksen (ruoat ja juomat oli kyllä suoraan sanottuna valittu pikälti mäihäpelillä…; olin panostanut paljon enemmän ohjelman suunnitteluun kuin ruokalajien valintaan). Bottan marraskuussa sattunut palo ei vaikuttanut mitenkään tilaisuuteen. Palanut kabinetti ei ollut onneksi Chydenius kabinetti, jossa karonkkani pidettiin. Aulassa kyllä haisi vieläkin hieman savulle, mutta ei sekään ainakaan minua haitannut.

Jälkiruoan jälkeen, kahvin aikaan, oli sitten puheiden aika. Ensin minä pidin puheen. Puhuin pelkästään ranskaksi, mutta olin tehnyt puheesta suomenkielisen käännöksen, joka jaettiin sukulaisten ja ystävien pöytiin. (Johanna hoiti jakelun puolestani.) Morel sanoi puheessaan, että tutustuimme toisiimme eräässä kollokviossa Pariisissa keväällä 2005, ja että hän oli ainoa, joka oli kiinnostunut siellä pitämästäni posteriesitelmästä. =DDD Se on kyllä melkein totta (paitsi että kävi siinä muutama muu kuitenkin katsomassa posteriani; ei hän siis oikeasti IHAN ainoa ollut). Lisäksi hän sanoi, että posterini oli erilainen kuin muiden, koska se oli ainoastaan tietokonemuodossa. Sen hän muisti väärin, koska itse asiassa minulla kyllä oli tietokonemuotoisen esityksen LISÄKSI painettukin posteri. Anyway, hänen puheensa oli kaikin puolin tosi positiivinen ja sydämellinen. Lisäksi puheita pitivät Juhani, Päivi, Mervi ja Ulla. Pidin paljon heidänkin puheistaan.

Puheiden jälkeen kaikki jäivät vielä hengailemaan kabinettiin siihen asti, kunnes varauksemme päättyi klo 23. Sekin oli minusta mukavaa ja ehkä hieman yllättävääkin, koska viimeisen tunnin ajan ei ollut enää mitään ohjelmaa eikä tarjoilua (joskin baarista sai itse käydä ostamassa lisää juotavaa). Karonkan päätyttyä lähdin vielä samassa rakennuksessa sijaitsevaan Manalaan jatkoille suurehkon kaveriporukan kanssa. Mukana oli sekä aikido-oppilaitani että vanhoja koulukavereitani ja näiden puolisoja (jotka ovat myös tavallaan kavereitani nykyään, koska olen tuntenut heidätkin jo niin pitkään). Aikido-oppilaani Hanna ja Pasi sekä serkkuni Eveliina olivat messissä pidempään kuin muut. Meillä oli ihan kiinnostavia keskusteluja loppuun asti. Jossain vaiheessa Hanna ja Eveliina lähtivät kotiin. Minä ja Pasi jäimme vielä senkin jälkeen joksikin aikaa jatkamaan bileitä. Muistaakseni lähdimme pois joskus vähän ennen kolmea, tai jotain. Kävelin kotiin, koska kaipasin raitista ilmaa. En saanut unta ennen kuin vasta joskus kuudelta aamulla. Seuraava päivä meni lähinnä irrotellessa niitä 40 pinniä fledasta (#¤%x&!) Vielä seuraavankin yön nukuin huonosti. Oli jotenkin ylikierroksilla menevä olo, mutta negatiivisessa mielessä. Eräänlainen negatiivinen hyperaktiivisuustila. Se kesti monta vuorokautta, eikä se vieläkään ole täysin ohi.

Vielä sellainen juttu tähän loppuun, että oli jotenkin huvittavaa, kun sain heti maanantaina mainosviestin, jossa kaupiteltiin tohtorinhattua ja -miekkaa yliopiston promootiota varten. Hattu tehdään mittatilaustyönä, ja se maksaa 560 €! Järjetön hinta! Ja jos ostan miekan, niin se maksaa 360 €. Eli yhteensä 920 € koko setti! Sikahinta! En ole vielä ollenkaan varma, viitsinkö investoida niihin. Toisaalta promootioon olisi kyllä ihan kiva osallistua (seuraava promootio pidetään vuonna 2010), mutta toisaalta jotain tohtorinhattua tarvitsee kyllä niin harvoin, että en tiedä, kannattaako sitä hankkia. Mietin tässä kuitenkin, että e-h-k-ä-p-ä me kavereiden kanssa voisimme hyvinkin keksiä hatulle ja miekalle (etenkin miekalle) jotakin muutakin käyttöä… (/*kjäh-kjäh*!/) Ne voisivat nimittäin olla ihan ok rekvisiittaa jossain näytöksessä tai uudessa leffassa, tms. Täytyy siis pistää asia harkintaan…

Ma 5.1.2009

Väitöstilaisuus alkaa lähestyä vääjäämättä. Enää viisi yötä. Olosuhteisiin nähden minua jännittää todella yllättävän vähän. Olen usein jännittänyt jotain tavallisia konferenssiesitelmiäkin paljon enemmän tässä vaiheessa, ja ensimmäisiä esitelmiäni jännitin ihan sairaasti jo kuukautta ennen tapahtumaa. Tässä vaiheessa epäilemättä hyötyy selvästi siitä, että on tullut käyneeksi paljon kaikenlaisissa kollokvioissa, kongresseissa, seminaareissa ym. pippaloissa pitämässä esitelmiä. Tuntuu oikeastaan siltä, kuin olisin menossa pitämässä esitelmää johonkin, ja olenkin valmistautunut tilaisuuteen samalla tavalla. Eronahan on oikeastaan vain se, että kysymysosio on "hieman" pitempi, ja kysyjä pysyy koko ajan samana. Tilanne on myös hyvin muodollinen, mikä osaltaan lisää sen jännittävyyttä. Toistaiseksi en kuitenkaan oikeastaan jännitä vielä muodollisuuttakaan. Oikeastaan koko väitöstilaisuus tuntui paljon suuremmalta asialta joskus aiemmin. Nyt, kun se on jo ovella, se ei enää tunnukaan niin kovin suurelta. Tuntuu enimmäkseen vain siltä, että tahtoisin sen jo pois päiväjärjestyksestä. Karonkkaa odotan innolla… ;;;-)

Viime viikolla valvoin pari yötä melkein kokonaan miettien karonkkajärjestelyjä ym. väitöspäivään liittyviä käytännön asioita. Nyt käytännön järjestelyt ovat jo pitkälti valmiit, joten niissäkään ei enää ole kovin paljon jännitettävää. Valmitelut on tehty asianmukaisesti. Menee sitten miten menee. Jotakin pieniä kommelluksia todennäköisesti sattuu, mutta ei voi mitään. Sellaista se on, ja joku pieni kämmi voi oikeastaan vain keventää tunnelmaa.

Tänään kävin auditoriossa testaamassa äänilaitteita ja treenaamassa lectioni lukemista. Onneksi kävin tarkistamassa ne laitteet, koska oikeastaan ne eivät toimineetkaan heti ollenkaan odotetusti. Kajareista puuttui joku liitin, joka piti hakea toiselta puolelta rakennusta. Lisäksi piti hakea langaton hiiri, koska joudun pitämään lection ajan kannettavaani eri pöydällä kuin se, jonka ääressä seison. Lopulta kaikki tuntui toimivan ihan hyvin, ja kävin siinä pari kertaa lection läpi. Tuntui kivalta päästä seisomaan ja puhumaan juuri siinä kohdassa, jossa jouduin sitten lauantainakin olemaan. Paikka alkoi jo tuntua tutulta, ja tuli sellainen fiilis, että mikäs tässä sitten seisoskellessa.

Illalla olin intialaisessa energiahieronnassa Mäntsälässä. Sain joululahjaksi 1,5 tunnin kokovartalohieronnan, jonka teki eräs mutsini vanha työkaveri. Hieronta oli mielestäni tosi onnistunut. Siinä käytin läpi hermopisteitä koko kropasta sekä kädet, pää ja jalkapohjat (kutittaa! /*tsihii!!!*/). Hartiat ja selkä hierottiin perinteisellä tavalla, mikä oli hyvä, koska hartiani ovat sellaisessa kunnossa, että ne kaipaavat kunnon rusikointia. Hieroja totesikin, että oikea olkapääni ja koko hartia ja selkä siltä puolelta ovat aika pahassa kunnossa (really?! what else is new…?). Minun pitäisi varmaankin alkaa käydä jossain hieronnassa ihan säännöllisesti.

Ti 6.1.2009

Vieläkään ei oikeastaan kovin paljon jännitä. Ajatukset ovat tietenkin koko ajan lauantaissa, eikä oikein mitään muuta pysty enää kunnolla tekemään tai suunnittelemaan, mutta en kuitenkaan tunne vielä olevani missään erityisessä jännitystilassa. Ehkä se johtuu siitäkin, että väitöspäivään liittyy niin hirveän paljon kaikenlaista (karonkka ja kaikki), että jos ryhtyisin jännittämään, en oikein tietäisi, mitä tarkalleen ottaen eniten jännittäisin. Valinnanvaraa olisi niin paljon.

Harjoittelin tänään hieman karonkkapuheenvuorojani ja tarkensin niiden sisältöä. Ajattelin kohta vielä hieman vilkaista väitöskirjani johdantoa ja johtopäätöksiä. En oikein tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Lectiota olen harjoitellut jo vaikka kuinka monta kertaa, ja karonkkaan liittyvät käytännön järjestelyt alkavat jo olla valmiit: ruokalistat, ohjelmat, plaseerauslaput sun muut on jo tehty, puheenvuorot on suunniteltu, vaatteet odottavat valmiina kaapissa, kampaaja on varattu, jne. En oikein voi enää tehdä kovin paljon muuta kuin odotella ja yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisena. 

Flunssani alkaa vihdoinkin parantua, joten uskaltauduin tänään pitkästä aikaa lenkille. Lenkkeilyilma oli mitä mainioin, ja pieni ulkoilu piristi kummasti.

Ke 7.1.2009

No okei, nyt täytyy sanoa, että alkaa kyllä vähitellen jännittää… Kävin tänään kampaajalla ja kosmetologilla vähän "valmistautumassa  esteettisesti", ja jotenkin se viritti minut tunnelmaan, ja aloin siinä samalla jännittää lauantaita selvästi enemmän kuin olin aiemmin jännittänyt. Koko päivän vähän väliä kulki kylmät väreet pitkin selkää, vatsanpohjalta kouraisi aina silloin tällöin, ja huomasin täriseväni ja änkyttäväni hieman aina välillä puhuessani lauantaista. Puhenopeuteni on jo kiihtynyt varmaan tavulla per sekunti. Mitenhän paljon se ehtiikään kiihtyä tässä vielä ennen lauantaita…? No, ei voi mitään. Täytyy vain yrittää kiinnittää asiaan hieman huomiota.

Harjoittelin tänäänkin hieman lectiotani ja karonkkapuheenvuorojani. Lisäksi silmäilin hieman väitöskirjaani kampaajalla istuessani ja luin siitä pätkiä sieltä täältä. Tuntui kuitenkin siltä, että en oikein saanut siitä enää mitään irti.

Iltapäivällä tein laitoksella jonkin aikaa myös SKY Journalin taittoa, ja sain sen etenemään hieman. Olin tyytyväinen itseeni, että pystyin tänään tekemään vielä jotain muutakin kuin valmistautua väitöspäivään. Työhuoneestani haettiin myös tänään seitsemän laatikollista väitöskirjoja vietäväksi TSV:n varastoon. Nyt on siis myös väitöskirjan jakelu hoidettu loppuun.

Illalla vedin vielä Myllyssä treenit tavalliseen tapaan. Ne olivatkin sitten vikat Myllyn treenit ennen väitöstä. Olen vetänyt joulun aikaan ja vuodenvaihteessa paljon treenejä. Luulen, että se on vaikuttanut paljon siihen, että en ole jännittänyt väitöstäni kovin paljon ennen kuin vasta nyt ihan viime metreillä. Treenien aikana pääsee hetkeksi aikaa kokonaan irti väitöskirjasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Se on tosi vapauttavaa tällaisessa tilanteessa.

To 8.1.2009

(Klo 15.34): Nyt alan oikeasti olla tosi jännittynyt. En ole edelleenkään missään paniikkitilassa, eikä jännitys ole ihan niin voim
akasta, että se aiheuttaisi suoranaista kärsimystä (mikä on jo tietysti kovin positiivista), mutta olo alkaa kuitenkin olla jossain määrin tukala. En nukkunut viime yönä kunnolla kuin ehkä pari tuntia, ja koko päivän on ollut epämiellyttävän jännittynyt olo. Aamupäivällä kävin Bottalla hoitamassa viimeisiä käytännön asioita. Kaikki tuntuisi olevan siellä päässä kunnossa. Iltapäivällä kävin harjoittelemassa kerran lectiotani Päivin kanssa auditorio XIV:ssä (koska auditorio XII, jossa väitökseni pidetään, oli varattu). Sain Päiviltä joitakin kommentteja esiintymisestäni ja slaideistani, mikä oli tietysti hyödyllistä ja "terapeuttista" tässä vaiheessa.

Sain vielä tänäänkin tehtyä vähän SKY Journalin taittoa. Se on tosi puuduttavaa hommaa, mutta hyvä puoli siinä on se, että saa ajatukset hetkeksi muualle ja tulee lisäksi sellainen fiilis, että kuitenkin saa konkreettisesti jotakin aikaiseksi.

Mietin viime yönä, että hyvä puoli tuollaisissa poikkeuksellisen suurissa päivissä on se, että niihin liittyy NIIN monta asiaa, joita voisi jännittää, että jännitys tavallaan jakaantuu tasaisesti, eikä mikään yksittäinen asia kasva liian suureksi ja pelottavaksi. On tavallaan olemassa jonkinlainen absoluuttinen jännityksen määrä. Jos se kohdistuu johonkin yhteen tarkkarajaiseen asiaan, jännityksen määrä on siinä kohdassa suuri. Jos taas jännitys jakaantuu ympäriinsä määrittelemättömään määrään jännittämisen aiheita, suurikaan absoluuttisen jännityksen määrä ei tunnu aivan yhtä kuormittavalta. Mutta siis ongelma on se, että se absoluuttinen jännityksen määräkin koko ajan kasvaa päivän lähestyessä, ja jotenkin jännitys alkaa kuitenkin pakkautua siihen päivän alkuun, vaikka yritän kuinka sanoa itselleni, että tuleehan siinä sitten kuitenkin olemaan ohjelmaa koko päiväksi, jne., joten ei juuri sitä alkua ole mitään erityistä syytä jännittää.

Pe 9.1.2009

(Klo 22.09): Siihen nähden, että tänään oli viimeinen päivä ennen väitöstilaisuutta, olen ollut yllättävän rauhallinen. Nukuin viime yönä ihan hyvin (joskin hieman liian vähän, koska vedin aamulla treenit klo 7.15). Treenien jälkeen oli mukavan raukea olo, eikä minua siinä vaiheessa jännittänyt juuri lainkaan. Päivän mittaan jännitys alkoi taas nostaa päätään, mutta en edelleenkään ole missään paniikkitilassa, todellakaan. Tietenkin olen kokonaisvaltaisesti huomisen kahlitsema, mutta olo on ihan positiivinen. On ihan kiinnostavaa kuulla, mitä sanottavaa Morelilla on, ja vaikka jotain kommelluksia päivän mittaan sattuisikin, niin ei se ole niin vakavaa. Päivä tulee joka tapauksessa luultavasti olemaan ikimuistoinen, joten yritän elää sen mahdollisimman tietoisesti.

Suurin projektini oli tänään fledan kanssa tappeleminen: yritin aamutreenien jälkeen väännellä fledaani eri suuntiin melkein kaksi tuntia ja pohtia, mikä olisi sopiva kampaus huomenna väitöstilaisuudessa. Menen nimittäin kampaajalle vasta iltapäivällä, ennen karonkkaa. Lopulta päädyin siihen, että liimaan fledan geelillä suunnilleen kiinni päähän mahdollisimman sliipattuun tyyliin. Siten ylipitkä otsatukkani (josta minun olisi NII-IIN vaikeaa luopua kokonaan) ei pääse harottamaan joka suuntaan. Näytän itse asiassa yllättävän siistiltä silloin (hämmentävää…).

Kävimme päivällä Juhanin kanssa katsastamassa pikaisesti auditorion. Siellä oli silloin juuri alkamassa toinen väitöstilaisuus, joten en voinut silloin jäädä sinne testailemaan laitteita. Sen sijaan harjoittelin lectiota hieman työhuoneessani iltapäivällä ja mietin, onko minun enää tarpeellista käydä auditoriossa tsekkaamassa laitteita. ONNEKSI kävin! Äänet eivät nimittäin toimineet OLLENKAAN, vaikka ne toimivat viimeksi, kun kävin siellä! Siellä on tosi vanhat laitteet, ja piuhojen kanssa oli taas jotain hässäkkää. Vaksikaan ei osannut korjata ongelmaa, vaan hänen täytyi lähteä hakemaan joku toinen kaveri toiselta puolelta rakennusta korjaamaan ongelma. Lopulta laitteet saatiin kuntoon, mutta ongelman korjaamiseen meni noin 1,5 tuntia! Eli jos se olisi tapahtunut huomenaamuna, niin… Pieni vainoharhaisuus on siis aina ihan tarpeen tuon tekniikkapuolen kanssa.

Täytyy toivoa, että pystyn nukkumaan ensi yönä edes muutaman tunnin. Aion herätä aikaisin ja mennä paikalle jo noin tuntia ennen tilaisuutta.

To 1.1.2009

Vietin uudenvuodenaattoa Keravalla vanhan koulukaverini, Tiinan, luona. Paikalla ei ollut muita kuin minä ja Tiina sekä Tiinan vanhemmat ja koira. Uudenvuodenaatto oli juuri sellainen kuin toivoinkin! Juttelin kuusi tuntia putkeen Tiinan kanssa (ja välillä myös Tiinan vanhempien kanssa; he ovat myös tosi hyviä tyyppejä). En ollut nähnyt Tiinaa pitkään aikaan, joten juttua riitti. Tunnemme toisemme perinpohjaisesti, koska olemme olleet kavereita jo kaksikymmentä vuotta. Olin Tiinan kanssa samalla luokalla peruskoulussa, ja aloitimme aikidon harrastamisen yhdessä Sandokain junnutreeneissä vuonna 1988. Samaan aikaan kanssamme aloitti myös kolmas kaveruksemme, Reetta. Olimme aina paikalla treeneissä ja viihdyimme siellä hyvin, mutta emme oikeastaan treenanneet kovinkaan vakavissamme. Lähinnä muistan, kuinka kikatimme koko ajan keskenämme, lintsailimme alkujumpassa ja puhuimme pukuhuoneessa ryhmän pojista. (Minulle ainakin yksi suurimpia motiiveja aikidotreeneissä käymiselle oli siihen aikaan nimenomaan se, että siellä oli paljon hyvännäköisiä poikia! 😉 Vasta muutamaa vuotta myöhemmin aloin ihan oikeasti kiinnostua lajista.)

Anyway, ilta meni tosi mukavasti ja nopeasti siinä jutellessa. Tuli myös juotua siideriä, punaviiniä ja kuohuviiniä, mutta ei mitenkään älyttömästi (ainakaan siihen nähden, että oli kuitenkin uudenvuodenaatto). Lähdin kotiin joskus kahden aikaan yöllä ja heräsin tänään jo ennen puoltapäivää. Voisi siis sanoa, että uudenvuoden juhlinta pysyi tällä kertaa harvinaisen hyvin räpylässä. (Esim. viime vuonna heräsin uudenvuodenpäivänä joskus viiden aikaan illalla…) 

Vietän joulunpyhät Keravalla (ja yritän samalla toipua flunssasta). Iloista joulua kaikille!

Ke 24.12.2008

(Klo 18.44): Vietän parhaillaan jouluaattoa vanhempieni luona Keravalla siskoni Pauliinan kanssa. Mukana menossa on tietenkin myös vanhempieni koira, Pedro, jolle puin juuri äsken punaisen tonttupaidan päälle. Pauliinan lapset, Ronja ja Roope, viettävät tänä vuonna jouluaaton isänsä luona, joten he eivät valitettavasti tällä kertaa ole täällä meidän ilonamme. Emme myöskään tällä kertaa ole Sulkavalla Viitaharjun sukutilallamme, koska meillä on suuri suku, eivätkä kaikki mahdu sinne talvella samaan aikaan. Vuorottelemme siksi Viitaharjun jouluja toisen enoni, Hannun, perheen kanssa. Jostain syystä tällä kertaa neljästä suuresta kerrostalosta koostuva taloyhtiö, jossa vanhempani asuvat, ei järjestä kaikille yhteistä joulusaunaakaan, joten emme pääse tänä jouluna edes saunaan. (Tuota noin… Kuka olikaan taloyhtiön puheenjohtaja…? Ööö… Meidän faija…??)  

(Klo 22.43): Kävimme viemässä kynttilöitä Keravan ja Järvenpään hautausmaille, joihin on haudattu sukulaisiamme. Sen jälkeen kävimme vielä katsomassa Pauliinan uutta rivitaloasuntoa Keravan Kalevassa. Se vaatii vielä jonkin verran remontointia, mutta muuten asunto on mielestäni tosi hieno ja suuri. Aloin miettiä, pitäisikö minunkin joskus pyrkiä muuttamaan vuokrayksiöstäni johonkin hieman suurempaan omistusasuntoon. No, saa nähdä. Toisaalta viihdyn kyllä nykyisessä asunnossanikin ihan hyvin, ja sen sijainti on niin erinomainen arkielämäni kannalta, että en oikeastaan jaksaisi muuttaa sieltä pois.

Kinkkuaterian jälkeen siirryimme availemaan lahjoja. Sain (ilmeisesti Heli-tädiltäni) uuden Koiramäki-seinäkalenterin. Olin siitä tosi onnellinen, koska edellinen Koiramäki-kalenterini, joka roikkuu työhuoneeni seinällä, on jo loppumaisillaan, ja olinkin ajatellut, että jos en saa uutta joululahjaksi, minun täytyy itse käydä etsimässä sellainen jostakin. Lisäksi sain mm. lahjakortin 1,5 tunnin hierontaan, mikä kuulostaa aivan erinomaiselta. Minun pitäisi käydä hieronnassa paljon useammin kuin käyn. (Kävin muutaman kerran yhdellä miespuolisella urheiluhierojalla, joka pitää vastaanottoa kämppäni lähellä, mutta lakkasin käymästä siellä, koska jumissa olevien hartioideni sijaan hän keskittyi lähinnä perseeni kourimiseen. Viimeisellä kerralla hän meni siinä niin pitkälle, että teki mieli vetää legot sisään… #¤%&x!)

Illan päätteeksi katsoimme vielä Joulutarinan, koska Pauliina ei ollut nähnyt sitä. Huomenna meidän on tarkoitus viettää toinen joulu Pauliinan luona, koska Ronja ja Roope ovat huomenna Pauliinalla. Avaamme sen takia lahjojakin tällä kertaa kahteen otteeseen.

To 25.12.2008

(Klo 22.00): Vietimme tänään tavallaan toista kertaa joulua. Roope ja Ronja olivat Pauliinan luona. Söimme heidän kanssaan uuden jouluaterian (mikäs siinä… 😉 ja avasimme lahjoja. Minäkin sain vielä joitakin lahjoja lisää. Hauskinta oli kuitenkin nähdä, kun Roope ja Ronja intoilivat omista lahjoistaan. Pauliina oli koristellut asuntonsa tosi jouluisaksi pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Pääsimme tänään saunaankin, koska Pauliinan kämpässä on oma sauna. Pedro sai Pauliinalta lahjaksi neonkeltaisen heijastinliivin, jossa on kaksi tassunmuotoista harmaata heijastinkuviota. Iiiihh!!! Söpöä! Puin liivin heti Pedron päälle ja totesin, että se on kaiken lisäksi täsmälleen oikeaa kokoa. Kuin mittatilaustyönä tehty meidän Pedrolle!

Vähitellen alkaa hieman kyllästyttää tällainen löysäily ja mässäily. Kirjoitin tosin päivällä virallisen karonkkapuheeni ja päivitin seuran nettisivuja, joten tuli sentään tehtyä vähän jotain muutakin kuin vain löhöiltyä. Löhöilystä on kuitenkin ollut siinä mielessä hyötyä, että flunssani alkaa vähitellen parantua. Luultavasti lauantaina, jolloin vedän seuraavan kerran treenit, olen jo ihan kunnossa.

La 27.12.2008

Eilinen meni lähinnä karonkkaa suunnitellessa (joskin myös nukuin pitkään ja katsoin telkkarista Bridget Jonesia). Olen nyt kirjoittanut ainakin alustavan version virallisesta karonkkapuheestani sekä suunnitellut kaikki muutkin tärkeimmät puheenvuoroni tilaisuudessa (eli aloitussanat sekä ohjelmanumeroihin liittyvät johdantopuheenvuorot).

Tilaisuuden ensimmäinen ohjelmanumero on heti alkuruoan jälkeen: vanhan treenikaverini Juuso Kenkkilän karate-oppilas, Andreas Antoniou, tulee esittämään katan (muodollisen liikesarjan) Bottan aulaan, jonne joudumme siis siirtymään siksi aikaa kabinetistamme. Olin alun perin pyytänyt Juusoa esittämään katan, ja hän suostuikin siihen alustavasti, mutta ehdotti myöhemmin, että katan esittäisikin hänen nuori valmennettavansa, Andreas Antoniou, joka on kuulemma paljon paremmassa kilpakunnossa kuin Juuso itse nykyään. Ensin olin hieman pettynyt ja ajattelin, että olisi se nyt kuitenkin kiva, jos JUUSO tekisi sen esityksen, kun hän nyt kuitenkin on vanha kaverini jo muinaisilta Sandokain ja Mäkelänrinteen urheilulukion ajoilta, olen pitänyt hänen kanssaan tosi paljon näytöksiä vuosien varrella, hän on myös mustan vyön aikidoka ja on ollut mukana Finn-Aikin toiminnassa, jne. Mutta Juuso oli vakaasti sitä mieltä, että on parempi, jos Andreas vetää sen näytöksen, joten myönnyin. On toisaalta mukavaa, että mukaan tulee myös uusia nuoria kykyjä, ja luotan toki Juuson arviointikykyyn. Andreaksesta oli muuten pari viikkoa sitten Hesarissakin juttu (ks. tästä teksti ja tästä kuva).

Pääruoan jälkeen on sitten vuorossa toinen ohjelmanumero, joka on se Tungin, H-P:n, Pekan, Ainon ja minun tekemä leffapätkä. Olen nähnyt leffasta alustavan version, jonka Pekka lähetti meille viime viikolla. Lopullinen versio on parhaillaan valmisteilla, ja sovimme niin, että se on kokonaan H-P:n ja Pekan käsissä. Minä en siis enää juurikaan pysty vaikuttamaan lopputulokseen… On ehkä parempi niin. (Näyn siinä itse niin paljon, että olisin varmaankin neuroottisen kriittinen vähän joka kohdasta, ja tietenkin H-P ja Pekka myös tuntevat kyseisen alan paljon paremmin kuin minä, joten on parempi, että he hoitavat viimeistelyn. Ja toisaalta alan muutenkin jo olla sen verran jännittynyt väitöspäivän takia, että on siinäkin mielessä hyvä, että minulla on yksi stressi vähemmän.)

Anyway, tänään kävin huiman neljän päivän tauon jälkeen vetämässä Myllyssä tre
enit. Tuntui tosi kivalta päästä taas treenaamaan, vaikka flunssani ei olekaan vielä ihan täysin parantunut. Kropassa oli joka tapauksessa mukavan palautunut olo (kerrankin…), ja tuntui siksi tosi miellyttävältä treenata. Oli jotenkin tosi paljon energiaa, ja tuntui siltä, pystyin liikkumaan kevysti ja nopeasti (verrattuna normaaliin siis… absoluuttinen keveys ja nopeus on sitten tietenkin asia ihan erikseen… 😉 Paikalla oli lisäkseni vain Aino ja Timo. Oli tosi mukavaa, että Timokin pääsi treeneihin pitkästä aikaa. Meillä oli mielestäni oikein hyvät ja intensiiviset treenit. Treenien jälkeen menimme vielä joksikin aikaan Myllyn kahvilaan istumaan.

Luulen muuten, että minulla on vasemman jalan päkiässä hiusmurtuma. Satutin sen silloin siinä yhdessä horror-treenissä (siinä jälkimmäisessä niistä), jossa se yksi mulkvisti niittasi minua tatamiin ihan sikakovaa (kaiken muun veemäisyyden lisäksi siis). Polveni olivat silloin niin mustelmilla, että jouduin ottamaan kaatumiset vastaan vahvasti päkiällä. Kerran päkiä jysähti sitten hieman liian kovaa suoraan yhteen sen kivikovan tatamin muhkuraan ja sitä alkoi saman tien kihelmöidä. Käveleminen oli kivuliasta koko loppureissun ajan, ja sattuu se oikeastaan vieläkin. Kiinnitin huomiota päkiäkipuun jo Japanissa, mutta se jäi hieman niiden kaikkien muiden vammojen (mm. kyynärpää- ja rannevammojen sekä kauttaaltaan mustien polvien) varjoon. No, mutta hiusmurtumillehan ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Ne vain paranevat ajan kanssa. Ärsyttävää joka tapauksessa, koska vamma häiritsee vieläkin sekä treenaamista että kävelyä. Hetkittäin siihen saattaa vihlaista aika kovaakin, jos paino sattuu päälle sopivasti (erityisesti silloin, kun kävelen ilman kenkiä kovalla lattialla).

Su 14.12.2008

Vedin tänä viikonloppuna aikuisten ja nuorten aikidoleirin Liikuntamyllyssä, Helsingissä. Leiri meni jälleen kerran ihan kivasti. Oli tosi mukavaa nähdä taas omia oppilaitani pitkästä aikaa. En ollut vielä vetänyt yhtään treeniä Finn-Aikissa Japanista paluuni jälkeen.

Lauantaiaamuna tunsin itseni väsyneeksi, koska yö oli jäänyt hieman lyhyeksi. Aikaeron takia aloin heräillä jo varhain aamuyöstä, ja ennen kaikkea joku saakelin pösilö soitti minulle kännykkään klo NELJÄ yöllä!!! Joku tyyppi örisi puhelimeen ihan umpikännissä: "Sori, että soitan tällä tavalla keskellä yötä, mutta mulla on kännykässä sun numero tallennettuna, ja mä tässä mietin, että MISTÄHÄN mä olen voinut sen saada?! Että osaisitkohan sä sanoa?!" Voi VITSI, että otti kupoliin!!! Siis minkälainen urpo herättää ihan tuntemattoman ihmisen keskellä yötä vain kysyäkseen tältä, mistä on mahdollisesti voinut saada hänen numeronsa?! Tietenkin minun olisi pitänyt vain lyödä luuri korvaan, mutta aloin kuitenkin siinä unenpöpperöisenä automaattisesti selittää: "Olet luultavasti nähnyt aikidoseuramme mainoksen ja ottanut siitä yhteystietoni ylös…" "JOOO, NIIN!! Niin sen täytyykin olla, joo….!" Voi #¤%x&! Senkin jälkeen hän vielä alkoi selostaa jotain, mutta siinä vaiheessa vain toivotin hyvää yötä ja suljin puhelimen. Voi VITSI, että otti päähän!! Sen jälkeen en enää saanut unta koko yönä. 

Anyway, leiri meni siis hyvin. Lauantaiaamun bokken-treenissä oli yllättävän vähän väkeä, mutta sen jälkeen paikalle tuli ihan kivasti porukkaa. Oli ihan hyvä leirifiilis. Osallistujia oli pääasiassa omasta seurasta, mutta myös joitakin muiden seurojen jäseniä tuli paikalle (ehkä hieman yllättäenkin), vaikka Helsingissä oli myös toinen leiri samaan aikaan.  

Leirin teemana oli "mitä opin Japanissa?" Bokken-treenin jouduin tosin vetämään muulta pohjalta, koska Hombulla ei treenata aseita. Vedin bokken-treenissä kolmossarjaa, jota ei tule niin kovin usein harjoiteltua normaaleissa treeneissä, koska se on sen verran vaikea. Porukkaa oli bokken-treenissä paikalla sen verran vähän, että pystyin helposti opettamaan kaikkia. Kaikki pysyivätkin mielestäni hyvin kärryillä ja edistyivät treenin aikana ihan silmissä. Lauantaiaamun aikidotreenissä vedin menuchista mm. pari erilaista taiataria (jotka opin Yasunolta) sekä erään mielestäni tosi kiinnostavan nikyo-sovelluksen, jota Miyamoto veti. Se nikyo-sovellus (jossa ukea horjutetaan työntämällä tämän kyynärpäätä hänen keskustaansa kohti siten, että oman käden peukalo on ylöspäin) olikin yksi leirin pääteemoista. Palasin siihen monta kertaa eri yhteyksissä.

Lauantai-iltapäivällä vedin ryotedorista mm. koshinagea, tenchinagea, nikyota sekä erästä Yokotalta oppimaani sovellusta, jossa shihonage muuttu kesken matkan kotegaeshiksi. Koshinagessa pointti oli se, että olin oppinut Doshulta erään hyvän harjoitteen, jonka kautta ryotedori koshinagen tekeminen on helppoa (muutenhan se on yleensä aika vaikea tekniikka). Tenchinagesta puolestaan opin joltakin pariltani sellaisen "käden kääntö" -pointin, joka auttaa huomattavasti tekniikan suorittamista (vähentää mahdollista jumitusta) ja pitää sen paremmin kasassa loppuun asti.

Tänään vedin ensin jonkin aikaa "japanilaistyyppistä ukemia". Harjoittelimme siis sekä ushiro että mae ukemeiden tekemistä siten, että olkapää ja polvet eivät osu ollenkaan mattoon, jolloin ne pystyy tarvittaessa tekemään myös kovalla ja muhkuraisella tatamilla (kuten Hombu Dojolla). Käytännössä ylösnousu tapahtuu siis siten, että varpaat käännetään päkiöiden alle tietyllä hetkellä, suunta muutetaan ukeen päin ja noustaan hanuri edellä ylös. Pidän kyllä periaatteessa enemmän ns. "eurooppalaisesta ukemista", mutta tuon japanilaisen version treenaaminen on mielestäni ihan hauskaa vaihtelua ja hyvää koordinaatioharjoitusta. Ukemi-idea pysyi mukana treenissä loppuun asti, mutta harjoittelimme tietenkin myös tekniikkaa. Hyökkäysmuotoina kävimme läpi katateryotedoria ja yodan tsukia. Kertasimme jonkin verran eilisen tekniikoita, mutta teimme lisäksi myös joitakin muita juttuja (esim. ushiro kiriotoshia). Lopuksi teimme randoria.

Eilen treenien väliajalla istuskelin joidenkin leiriläisten kanssa Myllyn kahvilassa. Meillä oli siinä ihan mielenkiintoinen keskustelu "perijän" tai "tienjatkajan" roolista. Puhuimme lähinnä siitä, kuinka ahdistavaa varmaankin on syntyä esim. aikidon perustajasukuun pojaksi. Nykyisellä Doshulla ja Waka-senseillähän ei ole ollut juurikaan valinnanvaraa sen suhteen, mitä he tahtovat elämässään tehdä… Doshu joutui aloittamaan aikidon jo 2-vuotiaana, ja nykyisestä Waka-senseistä olen kuullut, että itse asiassa hän olisi mieluummin tehnyt jotakin ihan muuta. Perinne kuitenkin vaatii, että he pitävät Hombua pystyssä ja omistavat elämänsä aikidolle ja dojon hallinnoinnille. Siinä mielessä esim. Yasunon asema on paljon kadehdittavampi, että hän oli intohimoinen nuori aikidon treenaaja, kun Yamaguchi-sensei VALITSI hänet monen muun lahjakkaan oppilaan joukosta perijäkseen ja antoin hänelle täten poikkeuksellisen hyvän henkisen tuen ja mahdollisuuden edistyä. Jossain mielessä myös Yamaguchi voitti tässä, koska siten hän ainakin sai perijäkseen sellaisen henkilön, joka on varmasti motivoitunut ja riittävän kyvykäs hoitamaan tehtäväänsä (biologinen lapsihan ei välttämättä olisi). Ymmärrän tällaisen ajattelun ihan hyvin. (Varmaan minäkin joskus pitkän ajan päästä alan miettiä, että mitenhän Finn-Aikin käy sitten, kun minä olen liian vanha ja/tai raihnainen sitä pyörittämään… Ja kuka olisi motivoitunut oppimaan minulta kaikkea, mitä osaan ja tiedän, ja edistämään jatkossa niitä asioita, joiden eteen itse olen tehnyt töitä.) Anyway, oikein hyvinhän Doshu ja Waka-sensei siis tuntuvat tehtävistään selviävän, mutta ajattelimme vain, että heidän asemansa ei kyllä ole mitenkään kovin kadehdittava eikä helppo. Kaiken lisäksi ihmiset varmaankin helposti vertaavat nykyistä, edellistä ja tulevaa Doshua toisiinsa ja miettivät, onko uusi yhtä hyvä kuin edellinen, jne.

Anyway, leiri meni siis hyvin. Olin siihen tyytyväi
nen. Ennen kaikkea oli mukavaa nähdä oppilaitani (ja tietenkin myös niitä muiden seurojen ihmisiä, jotka tulivat paikalle). Tuntui myös mukavalta päästä taas treenaamaan, koska en ollut treenannut tiistain jälkeen (oli peräti kolmen päivän tauko siis). Leirin vetäminen antoi hyvän mahdollisuuden kerrata ja analysoida kaikkea Japanissa oppimaani, joten uskon, että siitä oli siinä mielessä myös oman edistymiseni kannalta paljon hyötyä.

Leirin jälkeen menin Keravalle siskoni Pauliinan luo juhlimaan tämän tyttären, Ronjan, 7-vuotissynttäreitä. Olin ostanut Ronjalle perjantaina Stockalta lahjaksi erään pehmolelun, jossa oli mahdollisimman paljon vaaleanpunaista (Pauliinan mukaan se oli oikein hyvä peruste lelun valinnalle!). Vein samalla Pauliinalle ja lapsille näiden Japanin-tuliaiset. Jäin vielä varsinaisten juhlien jälkeen hengailemaan joksikin aikaa Pauliinalle (katsoin lasten kanssa Barbie ja joulutarina -leffan =D ) En ollut nähnyt Roopea ja Ronjaa pitkään aikaan, ja tuntui tosi mukavalta viettää taas aikaa heidän kanssaan.