Ti 9.6.2009
Suomen Aikidoliiton hallitus on vahvistanut kokouksessaan (4-09) teknisen valiokunnan esityksestä shidoin-opettaja-arvon seuraaville henkilöille:
Että näin. (Jätänpä tämän myöntämisprosessin värikkäät vaiheet tässä selostamatta…)
Ma 8.6.2009
Sain tänään todella järkyttävän ja surullisen uutisen: HUS:n lastenneurologian professori Lennart von Wendt (alias 'Lennu') on menehtynyt äkillisesti. Von Wendt oli Aspergerin syndrooman erikoisasiantuntija, mistä syystä olin ollut häneen tänä kevänä yhteydessä post doc -hankkeeni tiimoilta. Tarkoituksenihan on tutkia Aspergerin syndroomasta kärsivien lasten puheen prosodian ja nonverbaalin viestinnän erityispiirteitä, ja Lennart von Wendt suhtautui ideaani hyvin innostuneesti ja kannustavasti. Hän kommentoi tutkimussuunnitelmaani hyvin rakentavasti ja auttoi minua luomaan yhteyksiä muihin alan piirissä toimiviin henkilöihin. Olimme päässeet siihen vaiheeseen, että aineistonkeruu Suomessa oli enää eettistä lupaa vaille. Minulla piti olla viime viikon tiistaina tapaaminen von Wendtin kanssa lupaprosessin tiimoilta. Menin paikalle Lastenlinnaan sovittuna aikana ja ihmettelin, kun von Wendt ei saapunutkaan lainkaan paikalle. Sihteeri sanoi, että häntä ei ollut näkynyt paikalla koko päivänä, vaikka hän yleensä piti aikatauluista tiukasti kiinni. Tänään sain kuulla sihteeriltä, että Lennart von Wendt on menehtynyt äkillisesti. Maanantai 1.6.2009 jäi hänen viimeiseksi työpäiväkseen.
Itse olin Lennuun viimeisen kerran yhteydessä torstaina 28.5.2009, jolloin hän vielä vaikutti yhtä innostuneelta ja energiseltä kuin aikaisemminkin. Ainakin vaikuttaisi siis siltä, että hän pääsi loppuun asti toimimaan aktiivisesti elämäntyönsä parissa ja lähti siis "saappaat jalassa". Vielä viimeisinä aikoinaankin hän auttoi minua hankkeessani ja loi minuun uskoa siitä, että hanke todellakin on mahdollinen, ja että se kannattaa toteuttaa. Lennun poistuminen vain aiheuttaa tavattoman suuren aukon hankkeeni toteutukseen. En tiedä ollenkaan, mitä minun nyt pitäisi asian kanssa tehdä, kun olin jo niin tottunut nojautumaan tässä hänen asiantuntemukseensa ja kokemukseensa. Mutta täytyy kai nyt vain hieman sulatella tätä asiaa ja miettiä sitten, miten jatkan eteenpäin. Lennukin varmasti toivoisi, että alan tutkimus Suomessa jatkuu, joten täytyy vain yrittää jotenkin räpiköidä eteenpäin. Tietenkin minun pieni hankkeeni on vain yksi monesta projektista, jotka jäävät nyt neuvottomiksi. Eniten käy tietenkin kuitenkin sääliksi hänen perhettään ja muita läheisiään. Ei voi muuta kuin ottaa osaa ja kiittää Lennua näin postuumisti tämän merkittävästä elämäntyöstä sekä kaikesta siitä, mitä hän teki oman hankkeeni eteen.
La 6.6.2009
Osallistun tänään Aikidoa yli rajojen 2 -tapahtumaan Myyrmäen jalkapallohallissa. Tapahtuman järjestää Vantaan Jukara ry.
—————————————————————-
Päivä meni mukavasti. Minun treenini oli tsäkällä suunnilleen parhaaseen mahdolliseen aikaan (klo 11.00), joten porukkaa oli paikalla tosi kivasti. Vaikutti tosin siltä, että porukkaa oli paljon koko päivän; tatami ei vaikuttanut missään vaiheessa lainkaan tyhjältä. Valtaosa (tai ainakin puolet) ihmisistä oli sellaisia, joita en ollut koskaan aiemmin nähnytkään, mikä tietysti toi tilanteeseen tiettyä jännitystä. Onneksi paikalla oli kuitenkin myös joitakin oman seuran ihmisiä ja muita vanhoja tuttuja, joiden kanssa oli helppo näyttää tekniikoita.
Vedin koko treenin erään tällä viikolla kehittelemäni pyyhkäisyidean pohjalta. Idea on se, että liikkeitä nopeutetaan eräänlaisella "tuplapyyhkäisyllä", jossa kumpikin jalka vuorotellen tekee pitkien askelten sijaan pienen pyyhkäisyä muistuttavan liikkeen. Täten siirtyminen heittovaiheeseen tapahtuu nopeammin kuin "perinteisellä tavalla" tehtynä. Pyyhkäisyideaan liittyy olennaisesti myös painon siirto jalalta toiselle. Paino on koko ajan vain yhdellä jalalla, mikä helpottaa mm. lantion kääntämistä ja vartalon käyttöä heittovaiheessa. Ainakin itse olen tämän periaatteen avulla saanut tekniikat tehtyä selvästi aiempaa nopeammin ja sujuvammin, ja ajoituskin on tuntunut jollain tavalla luontevammalta. Olen siis totta puhuakseni tosi tyytyväinen tähän oivallukseen; se tuo tällä hetkellä tosi paljon uutta haastetta ja sisältöä harjoitteluuni ja opetukseeni. Idea on vasta aivan uusi, sillä keksin sen vasta tämän viikon alussa, ja olin siksi treenannut ja vetänyt sitä vasta kahdessa treenissä tällä viikolla (aamutreeneissä tiistaina ja perjantaina). Mutta tietenkään siis idea ei ole kokonaan aivan uusi, vaan olen kehitellyt sen Tissier'n tekniikan pohjalta (erityisesti sen yhden "pyyhkäisy-koshinagen" pohjalta), ja ajatuksen tekniikan nopeuttamisesta sitä lyhentämällä sain tietenkin Brunolta. Tekniikoina vedin kotegaeshia, shihonagea, nikyota, koshinagea ja kaitennagea. Hyökkäysmuotona vedin pääasiassa katatedoria (ja lyhyesti sovellusmielessä myös ushirowaza ryotedoria).
Treeni meni siis tosi mukavasti. Sekä sen aikana että sen jälkeen oli tosi hyvä fiilis. Olin nähnyt jonkin verran vaivaa treenini suunnittelun eteen, ja se selvästikin kannatti (ainakin oman fiilikseni kannalta siis). Tietenkin olisin voinut vetää vain jotain ihan tavanomaista, mutta siten olisin saanut tilaisuudesta itse selvästi vähemmän irti.
Ennen treeniä huomasin, että minulla oli ihan järjetön nälkä. En nimittäin ollut syönyt aamulla mitään, koska jääkaappi oli tietenkin taas tyhjä. Eilen illallakaan en syönyt paljon mitään, koska ennen ilta-ateriaa törmäsin sattumalta H-P:hen keskustassa ja menin hänen kanssan kahville. Meillä oli tosi mielenkiintoinen keskustelu (mm. uudesta leffaprokkiksestamme! jihuu!!!), joka vei täysin mukaan, ja lopulta olin kotona sen verran myöhään, että en enää ehtinyt käydä kaupassa. Sen takia minun oli pakko sännätä heti oman treenini jälkeen kauppaan ostamaan jotain syötävää. Hemmetti tätä epäjärjestelmällisyyttä…
En tajua, miten voin olla joissakin asioissa niin järjestelmällinen, mutta joissakin muissa asioissa kaoottisen epäjärjestelmällinen. Tuntuu jotenkin siltä, että kaikki, mikä tapahtuu MIELEN tasolla, on minulla tehokkaassa ja taloudellisessa järjestyksessä, ja tunnen oman mieleni läpikotaisin. Sen sijaan kaikki, mikä tapahtuu mielen ulkopuolella (joko kehossa tai ympäristössä), on minulle jollain tavalla vierasta. Olen kotonani vain omassa mielessäni ja ikään kuin tietoisesti olemassa vain omassa mielessäni. Kehon ja ympäristön kanssa käyn vain vuoropuhelua. Ja välillä se vuoropuhelu unohtuu… Voisin kirjaimellisesti unohtaa kehoni jonnekin ja häipyä itse jonnekin muualle. Jos se olisi mahdollista. Luulen, että mieleni kerkeäisi pötkiä pitkällekin ennen, kuin se edes muistaisi liittyvänsä johonkin kehoon. Mutta TÄNÄÄN, kun vedin niitä treenejä ja toteutin niitä ideoimiani tekniikoita, niin SILLOIN kehoni ja mieleni olivat yhtä, ja tunsin olevani täydellisesti läsnä ympäristössä, jossa olin. On totta, että täydellisen olemassaolon tunteen saavuttaa vain silloin, kun on samanaikaisesti tietoinen sekä mielestään, kehostaan että ympäristöstään.
Anyway. Iltapäivällä osallistuin vielä kolmiin treeneihin: Kiviharjun Timpan, Koskisen Kaitsun ja Manderbackan Tiinan. Kaikki treenit olivat tosi kiinnostavia ja keskenään hyvin erilaisia. Timpan treeneissä teimme kevyttä tekniikkaa kontaktilla. Lopuksi teimme (harjoitteena) kahta vastaan tekniikkaa pelkällä kontaktilla. Se oli yllättävän hankalaa. Iriminage vielä onnistui, mutta shihonagen tekeminen oli hankalaa. En tajua, miten Timppa sai sen tehtyä niin näppärästi. Tein sen luultavasti ihan päin hanuria. Anyway, treeni oli siis kiinnostava ja mukavan kevyt. Sen jälkeen oli vuorossa Koskisen Kaitsun treeni. Siellä tehtiin napakkaa ja toimivaa tekniikkaa Nishion tyyliin. On totta, että jos pyrkii aikidossa mahdollisimman suureen itsepuolustuksellisuuteen, niin Nishion tyyli on siinä suhteessa varmaankin paras koulukunta. Treenasin pitkään kotegaeshia Remin kanssa, ja totesin jälleen kerran, että Remin tekniikka todellakin toimii. Teimme ihan täysiä, ja kun se vaihto kesti niin pitkään, se alkoi tuntua aika rankalta… Mutta se oli kivaa. Remin kanssa on tosi mukavaa treenata, ja oli ylipäänsä kivaa päästä treenaamaan täysiä jonkun tosi edistyneen kanssa.
Kaitsun treenin jälkeen pidin tunnin breikin (seurasin Daito-ryu -treeniä katsomosta) ja osallistuin sen jälkeen vielä Manderbackan Tiinan treeniin. Tiina veti shomenuchia sellaisella "istumisidealla", eli että tekniikoiden horjutusvaiheessa vietiin polvet mattoon ja noustiin sitten taas ylös. Se oli minusta tosi kiinnostavaa, ja treeni sujui mukavasti. Tiinan treeneissä tulee aina paljon liikettä, mutta tekniikat tehdään miellyttävän joustavasti ja pehmeästi. Oli myös mukavaa nähdä taas Tiinaa pitkästä aikaa (en ollut nähnyt häntä Endon leirin jälkeen). Lähdin Tiinan kanssa samaa matkaa pois treeneistä, ja ehdimme siinä samalla vaihtaa kuulumisia. Tiinaltakin on olkapää leikattu, mutta se on ilmeisesti nyt parantunut aika kivasti.
Että tämmönen p&au
ml;ivä tänään. Ensi viikonloppuna vedän leirin Myllyssä. Täytyy silloin palata mm. niihin pyyhkäisyasioihin.
La 30.5.2009
Tein viime yönä uuden nukkumisennätykseni. Tuli nimittäin tempaistua 15 tunnin yöunet! En edes oikein tajua, miten se tapahtui. Minulla oli kyllä univelkoja, koska olin nukkunut edellisenä yönä aivan liian vähän ja herännyt aamulla kuudelta treeneihin. Join päivän aikana kahdeksan kuppia kahvia, että sain pidettyä itseni hereillä. Työpäivä myös venähti yllättäen, kun tajusin vasta joskus viiden aikaan, että tiedekuntatenttien kysymykset täytyy laatia ranskaksi eikä suomeksi. Fonetiikan tentissä on monta sivua tehtäviä, ja jouduin siis kääntämään kaiken ranskaksi. (Tietysti olisin voinut tehdä sen vasta ensi viikolla, mutta tahdoin saada asian tehtyä mahdollisimman pian, koska se tuntui niin ärsyttävältä hommalta.) Anyway, tästä syystä olin eilen yliopistolla aika myöhään. Olin kotona vasta vähän ennen kahdeksaa. Tunsin oloni jotenkin niin väsyneeksi, että en edes ehtinyt purkaa treenikassiani kun jo nukahdin vaatteet päällä sohvalle. Nukuin siinä samassa asennossa selällään VIITEEN asti aamulla!! Kaiken lisäksi nukuin jonkun vaatemöykyn päällä, mistä syystä selkääni kolotti hemmetisti, kun heräsin. Anyway, olin siis jo silloin viideltä aamulla herätessäni nukkunut yhdeksän tuntia. Olisin voinut nousta ylös, mutta olin jotenkin niin unenpöpperössä ja pihalla, että päätin tempaista vielä "pienet" aamutorkut. Heräsin lopulta vasta klo 11! Nukuin siis yhteensä 15 tuntia!!!
"Riittävästä" levosta huolimatta tunsin oloni "aamulla" jotenkin voimattomaksi. Mietin, mistä se voi johtua, kun olin kerran juuri nukkunut 15 tuntia. Sitten tajusin, että "Ai niin! En ole syönyt mitään vuorokauteen!" Jääkaapissa ei tietenkään ollut mitään sapuskaa. Ei edes kahvimaitoa. Oli siis pakko raahautua kauppaan.
Kolmen kahvikupillisen ja "aamupalan" jälkeen aloin vähitellen heräillä ja päätin lähteä Eltsuun treenaamaan. Ulkoiluilma oli erinomainen: oli lämmintä ja aurinkoista, ja taivas oli täysin sininen. Vedin ensin purtsan kolme kertaa ympäri. Ei voi sanoa, että lenkki olisi kulkenut jotenkin kevyesti, mutta en myöskään ollut aivan kuolemaisillani, joten saattaa olla, että kondikseni on pienessä nousussa. (Olin siltikin sitä mieltä jo muutaman minuutin jälkeen, että ylämäet lenkkipoluilla pitäisi kieltää lailla!!!) Juoksemistani vauhditti hieman se, että koirapuistossa oli paljon isoja ja pieniä koiria leikkimässä sulassa sovussa. (Iiiiih!!!! Söpöä!) Tahdoin siksi päästä aina mahdollisimman nopeasti takaisin koirapuiston kohdalle.
Lenkin jälkeen tein muutamana mäkivedon ja ristiloikkakierroksen. Se tuntui itse asiassa yllättävänkin hyvältä, ainakin verrattuna pitkäkestoisempaan juoksemiseen mäkisessä maastossa. Aloin jo hetken ajatella, että reisilihakseni olisivat ihan ok kondiksessa. Päätin siksi vetää mäkeä ylös jänisloikilla: kolme etuperin, kaksi takaperin, kolme etuperin, jne. Se oli KAMALAA!!! Erityisesti ne takaperin loikat tuntuivat ihan järkyttäviltä. Reiteni olivat loppupätkän ihan tulessa, enkä meinannut enää päästä ollenkaan ilmaan. Kamalaa. Jos siis joku kuvittelee omaavansa hyvät reisilihakset ja räjähtävää voimaa jaloissa, niin kannattaa hyppiä ylämäkeä takaperin jänisloikilla. Karisee luulot. Lopuksi venyttelin vielä hetken yleisurheilukentän laidalla ja katselin siinä samalla, kun hyvännäköiset yleisurheilijakundit treenailivat ilman paitaa…
(/*huokaus*/) Ihanaa, kun on kesä ja aurinkoa!! =)
Su 31.5.2009
Kävin tänäänkin lenkillä. Tällä kertaa päätin kuitenkin mennä Töölönlahdelle enkä Eltsuun, koska ajattelin, että on hyvä välillä vetää myös sellaisia lenkkejä, joista tulee sellainen fiilis, että kondis on ihan ok… (vaikka se olisikin vain illuusiota, mutta kuitenkin). Ja kieltämättä Töölönlahden tasaisen reitin hölkkääminen tuntui paljon siedettävämmältä kuin Eltsun rääkkireitti. En hengästynyt juurikaan (joskaan en myöskään mennyt kovin nopeasti), mutta ei nyt voi sanoa, että lenkki olisi kulkenut kevyesti. On se jotenkin vähän tahmeaa vieläkin. Kun on köntys niin on köntys.
Yritin koko ajan pitää tämän päivän lenkilläni mielessä sen, että kuusikymppinen mutsini osallistuu tänään siskonsa kanssa Naisten Kympille… (Hyvä mutsi ja Heli!!!) Eli täytyy kai minunkin tässä yrittää vähän tsempata! =)
Ma 25.5.2009
(Klo 23.39): Tänään vietettiin Juhanin (the proffan) 60-vuotispäiviä. Ensin ohjelmassa oli juhlakirjan luovutus yliopiston juhlatilassa Unioninkadulla. Minut passitettiin ovelle sisäänheittäjäksi. Mikäs siinä. Tavallaan tunsin itseni vähän urpoksi seisoskellessani siinä, kun ei siinä oikeastaan ollut juurikaan mitään tekemistä, mutta toisaalta olisin todennäköisesti tuntenut urpoksi seisoskellessani missä hyvänsä, ja ainakin ilma siellä ulkona oli kaunis, joten ihan kiva. En ollut koskaan aikaisemmin ollut siinä paikassa, eikä ilmeisesti kovin moni muukaan, koska melkein kaikki menivät ensin johonkin väärään mestaan. Anyway, se paikka oli todella tyylikäs ja juhlava. Oikein hyvin valittu.
Tilaisuus alkoi musiikkiesityksellä, jossa Evan tytär soitti pianoa, ja joku toinen tyttö lauloi oopperaa. Se oli mielestäni tosi vaikuttavaa, ja ohjelmanumero oli onnistuneesti valittu: riittävän juhlavaa mutta kuitenkin samalla sopivan kevyttä. Musiikkiesityksen jälkeen oli vuorossa puheita. Ensin oli muistaakseni Mervin puhe, sitten Evan ja sitten Ullan puhe. Tämän jälkeen Juhani sitten piti oman puheensa. Kaikki puheet olivat mielestäni oikein onnistuneita, ja niitä oli viihdyttävää kuunnella. Joku vieraista tosin pyörtyi Juhanin puheen aikana niin että kolisi, mutta ei hänelle ilmeisesti onneksi kuitenkaan käynyt mitenkään pahasti.
Puheiden jälkeen kaikki saivat käydä vapaasti onnittelemassa päivänsankaria. Olin ostanut hänelle kimpun kukkia (ihan randomilla vaan jonkun kimpun, koska en tajua mitään kukista) ja tahdoin ehdottomasti HETI päästä ojentamaan sen! Heti! Koska pitihän minunkin päästä onnittelemaan Juhania! Ja kun kukaan muu ei tuntunut hievahtavan (ainakaan niin, että minä olisin sen havainnut), ryysäsin tietysti heti ensimmäisenä onnittelemaan ja antamaan ne kukat. En ollut suunnitellut mitään repliikkiä siihen väliin, joten sanoin vain täysin spontaanisti: "Nää on multa! Onneks olkoon!" Vasta sitten huomasin, että taisin vahingossa tulla kiilanneeksi kokonaisen jonon muita onnittelijoita. Mut ei voi mitään. Se oli spontaani ele, jossa ele vei, ja minä olin vain jatkeena. Sellaisiahan onnittelueleiden kuuluukin olla. Ainakin minusta.
Pippalot jatkuivat cocktail-pöydän äärellä vielä jonkin aikaa. Sitten siirryimme pienemmällä porukalla Katajanokan Kasinolle juhlaillalliselle. Sielläkin oli ihan mukavaa (ruoka oli ok, tunnelma jees, ja sillain). Jossain vaiheessa alkoi tosin vähän väsyttää, kun tuli vedettyä ensin pari lasia samppanjaa siellä juhlakirjan luovutustilaisuudessa ja sen jälkeen vielä pari lasia viiniä siellä Kasinolla. Onneksi ei tullut kuitenkaan sen enempää juotua, koska huomenna vedän aamutreenit klo 7.15. (Mahtaa kyllä siltikin tuntua aika karseelta… Mut täytyy vain kestää.)
Hyvät bileet oli siis. Mukavaa, että Juhaniakin välillä juhlitaan, kun hän tekee niin paljon töitä, on aina paikalla kaikkialla ja pitää siltikin niin vähän ääntä itsestään. Onneksi olkoon siis Juhani! Ikä ei näy vielä missään!!
To 21.5.2009
Kämpän suursiivouksen ohella helatorstain vietto sujui osaltani lähinnä ulkotreenien merkeissä. Tuli nimittäin käytyä vuorokauden sisällä kahdet ulkotreenit Eltsussa.
Eilen illalla vedin aikidon ulkotreenit, jotka olivatkin seurassamme ensimmäiset laatuaan. Sairaan siistiä!! Otin suoraan mallia nyrkkeilyn ulkotreeneistä: ensin juoksimme purtsaa ympäri, sitten teimme mäkivetoja sekä erilaisia loikka- ja pomppuharjoituksia mäkeä ylös. Se oli tosi ryydyttävää, kuten aina, mutta jaksoin kuitenkin yllättävän hyvin, ja ennen kaikkea olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin aikido-oppilaani selvisivät siitä. Heillä on tosi hyvä kondis! (Muutaman vuoden päästä he saavat ylimääräistä voimatreeniä siitä, kun kantavat minua vuorotellen ympäri purtsaa.)
Kunto-osuuden jälkeen siirryimme mäen päälle (mahdollisimman) tasaiselle nurtsille ja aloimme tehdä siellä lajitekniikkaa. Teimme ihan normaaleita tekniikoita: ikkyota, iriminagea, kotegaeshia, udekimenagea ja sankyota. HYVIN PYSTYI HEITTELEMÄÄN NURTSILLA!!! Ei ollut mitään ongelmaa. Kun on tottunut treenaamaan Hämeentien salin tatamilla, nurmikko ei tunnu mitenkään erityisen kovalta. Ja Hombu Dojon tatamiin verrattuna se oli suorastaan pehmeä. Epätasaisuus ja joustamattomuus tuntui tietysti vähän oudolta, mutta ei mitenkään epämiellyttävältä mielestäni. Uudenlainen alusta tarjosi pikemminkin uudenlaisia jännittäviä fiiliksiä, mikä oli mielestäni kiinnostavaa ja tuntui erikoisella tavalla hyvältä (puhun siis edelleenkin aikidosta enkä mistään muusta). Joutuihan siinä tietenkin vähän väistelemään etanoita ja jäniksenpapanoita, mutta sekin oli vain hyvä, niin joutui pysymään koko ajan valppaana. Vaatteet likaantuivat tietysti hieman, mutta se oli odotettua, eikä haitannut ainakaan minua, koska olin laittanut päälle sellaiset rievut, joilla ei ole mitään väliä.
Yhdessä vaiheessa viereemme pysähtyi joku huoltoauto, josta hyppäsi ulos joku äijä. Hän katsoi treenaamistamme hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Ajattelin vain painaa naamat mieleen, että tietää varoa, jos tulee vastaan joskus jollain pimeällä kujalla…" =D Tekniikkaosuuden jälkeen lähdimme vielä uudestaan lenkille. Treenien jälkeen oli mukavan ryytynyt mutta kuitenkin virkeä olo. Treenit olivat huomattavasti rankemmat ja kuntoilun kannalta tehokkaammat kuin normaalit treenimme. Lajitekniikka tietysti kärsi hieman tatamin puutteesta, mutta siltäkin osin treeni oli kuitenkin vähintäänkin mielenkiintoinen.
Ja tänään oli sitten nyrkkeilyn ulkotreenit. Eilen tunsin olevani ihan hyvässä kunnossa, mutta tänään luuloni karisivat jonkin verran siltä osin… Lähdimme heti alkuun juoksemaan purtsaa ympäri, kuten eilenkin, mutta jotenkin se tuntui paljon ryydyttävämmältä kuin eilen. Ehkä se johtui siitä, että eilen minä juoksin jonon ensimmäisenä ja pääsin siksi itse määräämään vauhdin. En mielestäni mennyt mitenkään hitaasti, mutta jo vain se, että olin itse se, joka päätti vauhdin, teki juoksemisesta jollain tavalla kevyempää. Voi olla, että juoksimme tänään hieman nopeampaa. Lisäksi vedimme tänään kaksi kierrosta putkeen, kun taas eilen vedimme vain yhden (ja toisen vasta treenien lopussa). Joka tapauksessa totesin taas kerran, että vaikka pientä edistystä onkin viime viikkoina tapahtunut, juoksukunnossani ei todellakaan ole vieläkään kovin paljon hurraamista. Tosi paljon mennyt taaksepäin viime kesän jälkeen.
Juoksemisen jälkeen pidimme tekniikkatreenit sillä samaisella tasanteella, jossa treenasimme eilen toisen porukan kanssa aikidoa. Teimme erilaisia vaikeita tekniikoita (hankalia väistöjä, joiden jälkeen hankalia lyöntejä). Treeni oli tosi intensiivinen ja hyödyllinen. Väkeä oli paikalla vähän, joten Vesa kerkesi neuvomaan kaikkia yksityiskohtaisesti. Treenasimme jossain vaiheessa Suvin kanssa siten, että vedimme alakoukut perille vatsaan (ei siis hanskaa väliin). Se on itse asiassa tosi kivaa!! Suvilla on painavia mutta kuitenkin puhtaita ja kontrolloituja lyöntejä, joita on tosi kiva ottaa vastaan vatsalihaksilla. Jotenkin sellainen tosi vaikeasti selitettävissä oleva mukava fiilis. Hakatuksi tuleminen voi siis tosiaankin olla ihan oikeasti kivaa!! (Jotkut nyrkkeilijäthän ottavat tarkoituksella otsalla lyöntejä vastaan, koska se on varmaan samalla tavalla kivaa, kun siihen tottuu.) Treenien lopussa vedimme vielä lyhyen mutta sitäkin rankemman kuntopiirin: 6 x 30 sek ILMAN mitään taukoa (liikkeinä oli pistareita, Tiia Piili -liike sekä juoksemista puiden välissä; ns. Tiia Piili -liike on sellainen, jossa hypätään äksänä ilmaan, tehdään punnerrus, hypätään äksänä ilmaan ja tehdään vatsalihasliike, hypätään taas ilmaan, jne.). Se oli tosi kivaa mutta tuntui tosi rankalta. En voinut olla toteamatta ääneen niitä Tiia Piili -liikkeitä tehdessäni: "Voi että mä olen POIKKI!"
Tosi hyviä treenejä! Tosi rento ja hyvä fiilis! TÄMÄ on oikea tapa viettää vapaa-aikaa.
Ai niin, Vesa totesi tänään, että hartiani ovat leventyneet (mikä on siis hyvä). En ollut itse sitä suoranaisesti huomannut, mutta Christian ja Mira ovat kumpikin todenneet jotain samansuuntaista kroppani kondiksesta (lähinnä kai lihaksiston osalta). Itsestänikin tuntuu siltä, että lihasmassaa on (taas) tullut lisää, vaikka en edes ole käynyt punttisalilla viime aikoina vaan olen tehnyt lihaskuntoa ainoastaan lajitreenien yhteydessä. Kai se on periaatteessa ihan hyvä. Ongelma on vain se, että se tuo lisää painoa kehoon. Olisi siis hyvä, jos saisin vastapainona tiputettua vartalon kokonaispainosta hieman pois. Ehkä se tässä kesän aikana lähtee, jos noita juoksutreenejä tulee tehtyä enemmänkin.
Ke 20.5.2009
Sain tänään postissa Jarmo Östermanin kirjoittaman Kamppailutaitojen Oppaan. Minä ja Pekkarisen Antti esiinnymme kirjan aikidoa käsittelevän kappaleen valokuvissa (ss. 86-91). Kuvia on aika monta, ja pari niistä on koko sivun kokoisia. Toinen niistä suurista kuvista tosin on sellainen, että en pidä siitä ollenkaan (heitto on ok, mutta pärstäni näyttää siinä kanan hanurilta; jos näyttäisin koko ajan siltä, hakeutuisin leikkaushoitoon tai alkaisin kulkea säkki päässä). En oikein ymmärrä, miksi se kuva piti lätkäistä siihen, ja vieläpä niin suurena. Mutta ei voi mitään. Muut kuvat ovat ok. Tuo tällä sivulla näkyvä iriminage-kuva on se toinen suuri kuva. Se on mielestäni ehkä kaikkein parhaiten onnistunut näistä kuvista. Tässä on kuitenkin vielä joitakin muitakin (satunnaisessa järjestyksessä):
Kamppailutaitojen Oppaasta löytyy lyhyt esittely Readme.fi:stä.
Olen Bruno Gonzalezin ohjaamalla aikidoleirillä Helsingin Kaapelitehtaalla 15.-17.5.2009. Leirin järjestää Awase ry.
La 16.5.2009
(Klo 22.15): Leiri on aivan erinomainen: Brunon tekniikka on tosi hienoa, ja hänen selityksensä ovat aivan loistavia. Hän on tosi analyyttinen opettaja. Hän osaa pilkkoa tekniikan pieniksi osasiksi, jotka hän sitten kuitenkin onnistuu sitomaan yhteen sulaviksi tekniikoiksi. Yhdestä tekniikasta on aina monta eri muotoa: ensin lähdetään liikkeelle perustekniikasta, joka suoritetaan mekaanisesti pitkän kaavan kautta, ja siitä sitten lähdetään nopeuttamaan liikettä poistamalla siitä eri vaiheita. Lopulta päädytään sulavaan ja nopeaan sovellukseen, jonka nopeus perustuu sen lyhyyteen. Kun tekniikasta jää pois välivaiheita, se lyhenee ja nopeutuu. Samalla tekniikasta tulee myös kevyempi, koska se ei perustu enää mekaaniseen liikkeen suorittamiseen vaan "tilanteen luomiseen". Taustalla on aina se perusidea, että paras tapa ratkaista konflikti on muokata lähtötilannetta siten, että konfliktia ei synnykään. Tämä edellyttää kuitenkin myös sitä, että vastustaja ymmärtää tilanteen (esim. vaaran, joka syntyisi siitä, että toinen pääsisi siirtymään selän taakse, tms.). Käytännössä tori yrittää koko ajan päästä siirtymään selän taakse, kun taas uke pyrkii siirtymään siten, että se ei ole mahdollista. Tämä pätee siis sovelluksissa. Perustekniikassa uken ei tarvitse tajuta mitään; hän vain hyökkää, ja on torin ongelma ratkaista konflikti mekaanisella liikkeellä.
Tekniikoina olemme harjoitelleet tähän asti sotokaitennagea, iriminagea ja ikkyota. Eilen teimme pelkkää sotokaitennagea, tänään ekassa treenissä iriminagea ja vähän ikkyota ja iltapäivätreenissä taas pelkkää sotokaitennagea. Tekniikoiden vähyys ei kuitenkaan ollut lainkaan tylsistyttävää, koska eri muotoja oli niin monta. Osa niistä oli tosi hankalia, mistä syystä harjoittelu oli teknisesti hyvin vaativaa. Sen sijaan fyysisesti harjoittelu ei mielestäni ollut kovin rankkaa. Ainoastaan tämän päivän iriminage-treeni tuntui loppuajasta hieman rankalta, mutta muuten en ole kokenut leiriä fyysisesti kovin rankaksi. Esim. viime viikonlopun nyrkkeilyleiri oli fyysisen rankkuuden osalta ihan eri sarjassa. Mutta ei tämä mikään löysä leirikään missään tapauksessa ole ollut. Ihan sopiva oikeastaan.
Aikidotreenien välillä oli tänään myös bokken-treeni, jossa teimme muutamia perusharjoitteita. Sekin tuntui yllättävän vaikealta, koska jokainen peruslyöntikin oli paloiteltu pieniksi osiksi ja vaiheiksi, joista piti pyrkiä tulemaan tietoiseksi. Se oli tosi kiinnostavaa ja hyödyllistä myös tulevien omien treenieni kannalta.
Anyway, vaikka totesin yllä, että fyysisesti en ole kokenut leiriä mitenkään erityisen rankaksi, niin sen sijaan henkisesti tämä on TODELLA ryydyttävää… Bruno ei puhu kovin hyvin englantia (tai ei ainakaan tahdo puhua), joten tietenkin minä taas joudun toimimaan tulkkina. Eilen se vielä meni melko vaivattomasti, koska treeni kesti vain 1,5 tuntia, ja olin vielä virkeä, mutta tänään, kun on jo eilisen rasitus pohjalla, ja treenejä oli yhteensä neljä tuntia, jatkuva simultaanitulkkaus alkoi etenkin loppuajasta tuntua tosi rankalta. Toinen treeni kesti peräti 2,5 tuntia, mikä alkaa jo olla tosi pitkä aika tulkata (ja treenata hankalia tekniikoita siinä aina "väliajoilla"). Se kun pääsin treenaamaan opetussessioiden välillä, tuntui todellakin levolta. Bruno puhuu nimittäin tosi nopealla temmolla ja vahvasti assimiloiden ("ai mikä assimilaatio??" -> ks. slaidit nro 29-34), ja hän käyttää usein hankalasti käännettäviä teknisiä ja/tai vertauskuvallisia ilmaisuja. Hänen analyysinsä ovat tarkkoja ja syvällisiä, ja niitä tulee yhtä soittoa. Usein joudun myös eksplikoimaan deiktisiä ilmaisuja (tyyliin: "tämä jalka astuu tässä vaiheessa tuohon suuntaan"), jotta ne olisivat kuulijoiden kannalta ymmärrettäviä siinä vaiheessa, kun heitto on jo mennyt ohi (useinhan ohjaajat puhuvat samalla kun näyttävät tekniikkaa, kun taas käännös tulee luonnollisestikin hieman jäljessä, jolloin tilanne on jo useimmiten muuttunut; yhden deiktisen ilmaisun kääntäminen vaatii yleensä monta sanaa, ja lisäksi minun täytyy tietysti yrittää pitää mielessä, mikä se tilanne olikaan, ja lisäksi seurata samalla seuraavaa tilannetta, joka tulee yleensä hyvin nopeasti…). Lisäksi Ju-Jutsu Klubin sali on suuri, joten siellä joutuu karjumaan kurkku suorana, jotta saa äänensä edes jotenkin kuulumaan. Tosi uuvuttavaa.
Totta puhuakseni ajattelin mielessäni loppuajasta, että "voi vittu, kun minulla ei ole sitä vaihtoehtoa, että tulisin tänne huomenna vain treenaamaan; jos tahdon välttyä huomenna 2,5 tunnin tulkkausrupeamalta, ainoa ratkaisu siihen on jäädä kotiin, mutta silloinhan missaan myös treenit…" Voi olla, että joskus vielä teenkin niin, että osallistun leirille vain perjantaina ja lauantaina ja käytän sunnuntain palautumiseen tulevaa työviikkoa ajatellen. Nytkin menen nimittäin henkisesti niin ylikierroksilla, että en varmasti saa unta ennen kuin vasta myöhään aamuyöllä, mistä johtuen minulla on huomenna alusta lähtien pipo kireällä, ja leirin loputtua olen henkisesti ryytynyt, ja minulla on univelkoja (normaalin fyysisen leirirasituksen lisäksi siis).
Anyway, en voi millään olla uikuttamatta kaksoisroolini rankkuutta täällä, kun tämä kuitenkin on minun blogini, jonka alun perinkin perustin pääasiassa omaksi terapiakanavakseni (sori vaan, jos joku kuvitteli jotakin muuta) mutta korostan, että leiri on ollut hyvin antoisa. Vaiva on kieltämättä suuri, mutta antikin on onneksi sen verran suuri, että se maksaa kyllä vaivan.
Bruno on todellakin vaikuttavan lahjakas aikidoka. Hänen tekniikkaansa ei voi kuin ihailla. Hän on aloittanut aikidon Bordeaux'ssa teini-ikäisenä. Hän muutti Pariisiin muistaakseni 18-vuotiaana ja alkoi treenata Christian Tissier'n alaisuudessa. Hyvin pian hänestä tuli yksi Tissier'n suosikkioppilaista. Christianistahan tuli aikoinaan Hombulla uchideshi, jota Yamaguchi-sensei piti kuulemma kuin omana poikanaan (vaikka hänen virallinen "tienjatkajansa" siis onkin nykyään Hombulla opettava Yasuno-sensei; luultavasti siitä syystä, että Yasuno on japanilainen, kun taas Christian on ulkomaalainen eikä aikonut jäädä Japaniin pysyvästi). Samoin Christian "adoptoi" B
runon uchideshikseen. Kun heidät näkee yhdessä, he ovat kuin isä ja poika.
Su 17.5.2009
(Klo 3.52): En ole nukkunut vielä hetkeäkään. En yksinkertaisesti pysty nukkumaan. Menen niin ylikierroksilla: näen vain koko ajan silmissäni erilaisia liikkeitä ja kuulen korvissani tekniikoiden ranskankielisiä selityksiä, jotka täytyy siinä samassa kääntää suomeksi. Päätä särkee. Ei todellakaan yhtään nukuta. Luulen, että skippaan suosiolla tämän yön ja alan tässä vaikka jatkaa erästä kirjoitusprokkistani.
(Klo 8.40): Nukuin viime yönä vain kolmisen tuntia. Sain unta vasta joskus viiden aikaan aamulla. Väsyttää ihan sairaasti. Joudun pakottamaan itseni liikkeelle. Aivan hirveä homma tulkata tässä väsymyksen tilassa vielä 2,5 tunnin treenit. En todellakaan jaksaisi. Jos tunnen bokken-treenin jälkeen itseni aivan liian väsyneeksi ja vittuuntuneeksi, lähden yksinkertaisesti pois. Onhan minulla oikeus sentään paeta. Puhukoot vaikka hepreaa sen jälkeen. Tietysti voisin keventää omaa osaani jättämällä treenikamat kotiin ja toimimalla ainoastaan tulkkina. Kaikki olisivat varmaan ihan tyytyväisiä siihen ratkaisuun, mutta minulle se ei sovi, koska harrastan aikidoa enkä tulkkaamista.
(Klo 20.45): Olen sen verran väsynyt, että en jaksa kovin paljon kirjoitella. En ole vieläkään saanut nukuttua, koska menen edelleen henkisesti ylikierroksilla tämä aamun rutistuksen (ja koko viikonlopun rupeaman) jäljiltä. Bokken-treenin tulkkaaminen oli ihan perseestä. Se on jotenkin vielä vaativampaa kuin aseettomien treenien tulkkaaminen. Ja kaiken lisäksi jouduin kerran eteen Brunon pariksi yhteen sellaiseen harjoitteeseen, jossa olisi pitänyt pystyä reagoimaan nopeasti ja spontaanisti. Se on lähestulkoon mahdotonta, jos yrittää samalla tulkata. Ehkä se olisi onnistunut, jos en olisi ollut niin väsynyt kuin olin, mutta siinä tilassa ollessani se todellakin meni ihan päin helvettiä. Sen seurauksena minut valtasi suunnaton vitutus, minkä jälkeen aloin spedeillä suunnilleen kaikessa mahdollisessa. Meinasin todellakin lähteä bokken-treenin jälkeen menemään sieltä. Ehkä olisi pitänytkin lähteä, mutta päätin kuitenkin jäädä. Aikidotreenissä pääsin tosin jossain vaiheessa ihan ok fiilikseen, kun treenasin Miran ja Tuulan kanssa. Muutkin tosin suhtautuivat minuun ymmärtäväisesti ja hakeutuivat treenaamaan kanssani, vaikka luultavasti minusta näki jo kilsan päähän, että "nyt ottaa Lehtistä päähän…". Treenin lopussa tein pitkään Tuulan kanssa, ja silloin minulla oli hetken aikaa suorastaan hyvä fiilis (enimmäkseen se tosin johtui varmaankin siitä, että näin seinäkellosta, että treeniä oli enää varttitunti jäljellä).
Hyökkäysmuotona teimme tänään ushirowazaa. Tekniikoina teimme iriminagea, ikkyota, nikyota, shihonagea ja sankyota. Erityisesti shihonagesta opin uusia pointteja ja pari uutta muotoa.
Viime viikonlopun nyrkkeilyleirin jälkeen minulla oli paljon parempi olo. Nyrkkeilyleiri oli fyysisesti tosi rankka, mutta henkisesti pikemminkin hyvin virkistävä: tunsin sen jälkeen oloni pirteäksi ja energiseksi. Nyt en voi sanoa samaa omasta olotilastani, vaikka leiri sinänsä olikin siis erinomainen. Yritän pitää mielessäni, että ei minun ole mikään pakko olla aina paikalla näillä leireillä. Voin ajatella myös omaa jaksamistani ja hyvinvointiani.
Ma 18.5.2009
(Klo 9.47): Nukuin viime yönä ihan hyvin. Kesti kauan, ennen kuin sain unta, mutta lopulta onneksi onnistuin nukahtamaan ja sain ihan hyvät yöunet alle. Nyt olen työpaikalla. Tunnen oloni edelleen hieman ryytyneeksi, mutta eiköhän tämä tästä vähitellen. Täytyy yrittää keskittyä leirin antiin eli kaikkiin niihin tekniikoihin, joita voin taas vetää omissa treeneissämme. On tosi kivaa voida taas vetää omille oppilaille uusia juttuja ja treenata siinä samalla itsekin.
Ti 12.5.2009
Keskustelin tänään Juuson kanssa siitä uudesta leffaideastamme. Meidänhän oli alun perin tarkoitus kuvata se Kompassiaukiolla, mutta kuvaajamme Pekka on sitä mieltä, että siinä olisi turhan paljon riskejä, jos kuvaisi siellä ilman lupaa. Päätimme siksi ainakin alustavasti siirtää leffan Kaisaniemen puistoon, jolla on kuitenkin myös oma maineensa… Alustavaksi juoneksi kaaveilemme sellaista, että Juuso olisi pukeutunut tummaan bisnespukuun, ja hän olisi ikään kuin kulkemassa puiston läpi duuniin. Minä puolestani olisin puun takana lymyilevä pipopäinen huligaani, joka hyökkää Juuson kimppuun ja yrittää pölliä tämän salkun. Ja siitä sitten alkaisi hillitön matsaus (rekvisiittana mahdollisesti pesismailaa, katana-miekkaa, sun muuta).
Tuohon kaavailemaani juonirunkoon Juuso vielä lisäsi tällaista: "[…] Sit pitää vaan käyttää sitä ympäristö mahdollisimman paljon hyväksi (hyppyjä/ukemeja puiston penkkien yli, puista roikkumista ja hyppimistä yms) ja jos olis oikein kova, ni lopettais sen tappelun vaikka siihen vesilähdelätäkköön siinä puiston keskellä tai jotain??"
JEEE!!! Sairaan siistii!!! =)))) Tuumasta toimeen!!
Olen nyrkkeilyleirillä Kisakeskuksessa, Fiskarsissa, 9.-10.5.2009. Leirin järjestää Helsingin Nyrkkeilyseura ry.
Su 10.5.2009
Olipas rankka viikonloppu. Siltikin tunnen oloni virkeäksi, energiseksi ja täysin stressittömäksi. Viikonloppu oli siis onnistunut.
Lähdimme leirille lauantaiaamuna kahdeksalta. Leirille osallistui pääasiassa HNS:n kilpanyrkkeilijöitä ja lisäksi joitakin kilpailijoita muista seuroista. Meitä ei-kilpailijoita oli vain muutama. Leiri olikin tavallaan suunniteltu kilpailijoille, ja me kuntoilijat yritimme pysytellä tahdissa mukana. Eilen treenejä oli peräti kolmet: ensin eräänlainen lämmittelytreeni, sitten sparritreeni ja lopuksi palauttava treeni. Aamutreeneissä tuntui siltä, että sparri ei kulkenut ollenkaan, koska en ollut päässyt treenaamaan nyrkkeilyä juuri ollenkaan koko huhtikuussa sairastelun ja matkustelun takia. Olin vain jäykkä ja hidas pylväs, joka toimi lähinnä vastustajien iskusäkkinä. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin oman pääni suojaamiseen. Sparritreeneissä sparrasimme melkein tunnin putkeen. Se oli tosi pitkä aika, ja olin etukäteen hieman pelännyt, miten selviäisin siitä, mutta loppujen lopuksi se meni tosi kivasti. Aika kului älyttömän nopeasti ja tuntui siltä, että aloin vähitellen päästä sparrissakin vähän vauhtiin. Aloin löytää rentoutta ja herkkyyttä (aiempaan verrattuna siis), ja sparraaminen tuntui tosi kivalta. Illan palauttavassa treenissä hypittin hyppynarua, otettiin varjoa, venyteltiin, jne. Kilpailijat ottivat tosin vielä silloinkin sparria. Illalla treenien jälkeen meille oli varattu rantasauna. Tuntui tosi rentouttavalta päästä saunomaan.
Menimme eilen ajoissa nukkumaan, koska aamulenkki alkoi tänään klo 6.45. Ilma oli raikas ja maisema hieno. Mutta siinä ne nautittavat puolet sitten olivatkin. Lenkkipolku oli 3 km pitkä ja TOSI mäkinen, ja kun vedimme sen porukalla, ei viitsinyt vetää ihan etanavauhtia kuitenkaan. Juokseminen tuntui minusta tosi raskaalta alusta loppuun. Kiroilin koko ajan mielessäni: "SAAAAATANA….!!! Miksi en ole tullut käyneeksi lenkillä viime kesän jälkeen, VOI MIKSI???" Matkahan ei sinänsä ollut pitkä, mutta se mäkisyys tuntui tosi raskaalta. Pitäisi todellakin alkaa taas käydä säännöllisesti lenkillä, kuten tein viime kesänä, ja pitäisi nimenomaan juosta Eltsussa tai jossakin muualla, missä on mäkistä maastoa. Se varmasti kehittäisi kondista tosi tehokkaasti (ja olisi kyllä varaakin kehittää…). Lenkin jälkeen oli aamupala ja sen jälkeen vielä yhdet lajitreenit. Sparri ei kulkenut tänään kovin hyvin, mutta paremmin kuitenkin kuin eilen niissä ihan ekoissa treeneissä, joten ilmeisesti jotakin pientä kehitystä kuitenkin pääsi tapahtumaan leirin aikana.
Majoituimme neljän hengen mökeissä. Mökkien taso ylitti selvästi ainakin minun odotukseni. Ateriatkin olivat ihan jees (meillä oli täyshoito urheiluopistolla). Matkatkin menivät mukavasti: pääsin kulkemaan kumpaankin suuntaan Penan taksissa (Pena on ammatiltaan taksikuski, kuten myös Toni, joka kuljetti toista taksia). Jotenkin huvittavaa, että porukkaa kuskattiin sinne Helsingistä asti oikein takseilla! =)
Sain leiristä paljon irti fyysisen treenin kannalta: tuli kuntoiltua oikein urakalla ja sain lisäksi erinomaisia ideoita siitä, miten voin kehittää omaa kuntoani edelleen. Aikido ja nyrkkeily ovat kaksi niin erilaista lajia, että ne täydentävät fyysisen treenin kannalta toisiaan erinomaisesti. Päätin mm., että NYT alan käydä lenkillä säännöllisesti. Tietenkin leiristä oli hyötyä myös lajikohtaisen edistymisen kannalta.
Ehkäpä keskeisin anti leirissä oli kuitenkin se, että se herätti minussa kovasti ajatuksia. En ole nyrkkeilyn suhteen ollenkaan kunnianhimoinen vaan treenailen sitä ihan vain harrastelijana. On kuitenkin hyvin kiinnostavaa olla mukana leirillä, joka on periaatteessa pääasiassa suunnattu lajia vakavissaan treenaaville kilpailijoille. Ensin tarkkailin itseäni ja omaa lajikehitystäni ja totesin, että en ole juurikaan kehittynyt nyrkkeilijänä viime kesän jälkeen. Siinä ei ole mitään yllättävää, koska olen treenannut viime aikoina nyrkkeilyä niin vähän (syksyllä olin kuukauden Japanissa, sitten oli joulu ja väitöstilaisuus, ja tässä keväällä on ollut kaikenlaista kiirettä, matkustelua, sairastelua, sun muuta). Sen sijaan jotkut muut olivat kehittyneet tosi huomattavasti viime kuukausina. Siinäkään ei ole mitään yllättävää, koska he treenaavat niin paljon ja niin tosissaan. Johtopäätös tässä on se, että treenaaminen todellakin kannattaa, ja jos tahtoo edistyä jossakin, täytyy tehdä paljon töitä.
Tästä pääsenkin seuraavaan keskeiseen oivallukseeni, joka liittyy tavoitteiden asetteluun. Eilen treenien välissä oli nimittäin lyhyt luento, jossa Vesa kertoi kesän treeneistä ja puhui samalla joistakin yleisistä asioista treenaamiseen liittyen. Hän nosti esille mm. tavoitteiden asettelun: täytyy miettiä, mikä on oma tavoite nyrkkeilyssä, ja miten hyvin se tavoite istuu muuhun elämään. Eli mikä on oma lähtötilanne ja miten paljon on mahdollisuus panostaa treenaamiseen. Lähtötilanne, tavoitteet ja treeniohjelma tulisi siis olla linjassa. Nyrkkeilyn suhteen tämä oivallus ei minun osaltani kovin paljon muuta mitään, koska tavoitteenani on kunnon kohottaminen (jonka yritän integroida muuhun treenaamiseeni ja toteuttaa siis siten, että se palvelisi mahdollisimman hyvin aikidoa ja siihen liittyviä prokkiksiani) ja rauhallinen edistyminen lajissa (eli se lajiosaaminen, joka pääsee karttumaan sillä nyrkkeilymäärällä, joka minun on mahdollista toteuttaa työni ja aikidon ohessa, riittää minulle hyvin). Jos siis nostan hieman peruskuntotreenien määrää (tai siis ylipäänsä alan tehdä sännöllistä peruskuntotreeniä aikidon ja nyrkkeilyn lajitreenien ohella), tavoitteeni ja harjoitusohjelmani ovat hyvin linjassa. Mutta ajattelin elämääni laajemmin: Mikä on lähtötilanteeni? Mitkä ovat tavoitteeni? Minkälainen viikko-ohjelmani pitäisi olla? Nykyiselläänhän se on yhtä kaaosta: paljon työtunteja (mutta täysin kaoottisella koostumuksella; onko työskentelyni tarkoituksenmukaista vai pääsisinkö suuremmalla suunnitemallisuudella parempiin tuloksiin?), paljon aikidotreenien vetämistä ja aikidoon liittyviä hallinnollisia asioita (pitäisikö jotenkin rajoittaa/priorisoida enemmän?), liian vähän peruskuntotreeniä suhteessa lajitreeneihin (kuluttaako kroppaa enemmän kuin kehittää kuntoa?), epäsäännölliset elämäntava
t (syön ja nukun kun muistan ja ehdin).
Lisäksi mietin (kun lähdin tänä aamuna klo 6.45 sille aamulenkille siihen hemmetin mäkiseen maastoon niiden kilpailijoiden joukossa), onko vielä jotakin, mihin minun pitäisi panostaa? Joukossa oli nuoria lupaavia kilpailijoita, joiden kannattaa panostaa vahvasti nyrkkeilyyn, koska heillä on siinä mahdollisuuksia ja selkeitä tavoitteita (valmentautuminen seuraaviin kilpailuihin). Oma tilanteeni on tietenkin nyrkkeilyn suhteen toinen. Olin tavallaan väärässä kontekstissa (vai mitä ikäiseni FT ja aikidon 4. dan muka teki siellä??). Mutta juuri niin oli tarkoituskin. Tiesin olevani tavallaan väärässä kontekstissa. Mutta pointti on se, että siinä kiskoessani niitä mäkiä ylös kieli vyön alla ja hiestä märkänä seitsemän aikaan sunnuntaiaamuna ymmärsin, että minulla on voimavaroja, joita en ole hyödyntänyt. En pidä itseäni saamattomana, mutta voisin kuitenkin saada itsestäni irti vieläkin enemmän. Täytyy siis miettiä, olisiko jokin asia, johon minun kannattaisi juuri tässä elämänvaiheessa ja omat yksilölliset kykyni huomioonottaen panostaa. Jos tavoite olisi realistisesti asetettu, pystyisin saavuttamaan sen, koska minulla on voimavaroja, joita en ole hyödyntänyt.
