To 9.7.2009

Laitoksemme nettisivuilla julkaistiin tänään tulevan lukuvuoden opetustiedot. Kun mä katson niitä, musta tuntuu, että mä näen oman nimeni ihan SAIRAAN monessa kohtaa!! (/*pureskelee kynsiään*/) No, kai se siitä… Ainakaan ei voi sanoa, etteikö saisi riittävästi vastuuta… (tyyliin: perusopintojen vastuuhenkilö…). Eikä varmasti tule olemaan tylsää! Fiilis on ihan positiivinen. Odotan innolla, että pääsen valmistelemaan noita kaikkia kursseja ja oppimaan sitä kautta itsekin paljon uutta.

Pe 10.7.2009

Ensi lukuvuosi tulee olemaan todella kiireinen, koska kaiken tuon opetuksen lisäksi aion kuitenkin yrittää tehdä vähän tutkimustakin, ja lisäksi on tietysti treenien vetämistä, seuran hallintoa, sun muuta kokkaretta. Olen siksi aloittanut henkisen valmistautumisen valmentautumalla omatoimisesti extreme-tilanteiden hallintaan. Eli miten selvitä tilanteesta, jossa täytyy pystyä toimimaan tehokkaasti 20 tuntia vuorokaudessa (sellainen tilannehan voi hyvinkin tulla ainakin kolmannella periodilla, jolloin minulla on viisi kurssia samaan aikaan, ja lisäksi juuri täsmälleen sille ajanjaksolle sijoittuvat myös kaikki suurimmat seuran hallintoon liittyvät kiireet, SKY Journalin taitto, jne., jnei.). Käytin siksi hyväkseni kesäyliopiston italian kurssin loppukuulustelun, johon osallistuin tänään.

Toimin näin: olin eilen aamulla italian kurssilla, sen jälkeen tulin laitokselle juttelemaan Annen kanssa kielioppikurssista ja kirjoittamaan yhtä artikkelia muutamaksi tunniksi, ja sitten menin kotiin lukemaan italian kokeeseen. Luin siihen kokeeseen yhteen menoon kymmenen tuntia putkeen. Kun siihen tuntimäärään lisää laitoksella ja kurssilla vietetyt tunnit, siitä tulee yhteensä 20 tuntia. Meni itse asiassa TOSI helposti! Salaisuus on tämä: neljä tölkkiä Battery-energiajuomaa ja lisäksi … ööh… joitakin kuppeja kahvia. TOIMII!!!! Oli vielä silloin neljän aikaan yölläkin tosi skarppi olo. Olisin pystynyt valvomaan vielä vaikka kuinka pitkään ja tekemään vaikka tutkimusta tai opetuksen valmistelua.

Nukuin yöllä neljä tuntia (vaikka ei olisi edes tarvinnut nukkua) ja menin sitten siihen italian kokeeseen. Hyvin meni! Ja olen edelleen tosi virkeä (vaikka olen vetänyt tänään vain yhden Batteryn ja viisi kuppia kahvia). Nuo energiajuomat ovat ihan käsittämättömän toimivaa kamaa!! Täytyisi varmaan käydä hakemassa niitä pari laatikollista varastoon jostain tukkukaupasta. 

Ti 14.7.2009

Sain siitä italian kokeesta FEMMAN! (Asteikolla 1-5 siis). Vähänks mä oon kova!! 😉 Eli hyvin toimi se energiajuomastrategia. Jotenkin tuntuikin sillon perjantaina siinä tentissä siltä, että nyt leikkaa (vaihteeksi) ihan hyvin. Voi myös olla, että liika nukkuminen ei ole hyvä. Jos siis nukkuisi vain muutaman tunnin yössä, aivot ehkä menisivät koko ajan ylikierroksilla (niin kuin minulla silloin perjantaina koko päivän) ja toimisivat ehkä siten koko ajan paremmin (olisi varaakin…). Muistaakseni joku kertoi joskus Fred Karlssonin sanoneen, että jos nukkuu yli viisi tuntia yössä, ei voi tulla hyväksi tutkijaksi. Voi olla, että siinä on jotain perää. Viime yönä nimittäin nukuin about 11 tuntia ja luulen, että tänään minun olisi tosi vaikeaa tehdä älyllisesti mitään kovin vaativaa (ei ole tarkoituskaan tehdä, joten ei se mitään). Mutta varmaan onkin hyvä levätä kunnolla silloin, kun on sellainen tilanne, että ei tarvitse toimia tehokkaasti. Kuten eräs ystäväni sanoi kerran, "joka kierrosta ei voi vetää täysillä".

Ma 6.7.2009

Aloin juuri lukea Sartren Inhoa (La nausée, 1938) taas pitkästä aikaa. On se vaan nerokas kirja! Kokoan tähän joitakin sitaatteja kirjasta (sori vaan kaikille niille, jotka eivät osaa ranskaa… opetelkaa!):

• "Le mieux serait d'écrire les événements au jour le jour. Tenir un journal pour y voir clair. Ne pas laisser échapper les nuances, les petits faits, même s'ils n'ont l'air de rien, et surtout les classer. Il faut dire comment je vois cette table, la rue, les gens, mon paquet de tabac, puisque c'est cela qui a changé. Il faut déterminer exactement l'étendue et la nature de ce changement." (s. 13)
• "Mes drôles de sentiments de l'autre semaine me semblent bien ridicules aujourd'hui : je n'y entre plus. Ce soir, je suis bien à l'aise, bien bourgeoisement dans le monde." (s. 15)
• "Dans mes mains, par exemple, il y a quelque chose de neuf, une certaine façon de prendre ma pipe ou ma fourchette. Ou bien c'est la fourchette qui a, maintenant, une certaine façon de se faire prendre, je ne sais pas." (p. 17)
• "Je crois que c'est moi qui ai changé : c'est la solution la plus simple. La plus désagréable aussi. Mais enfin je dois reconnaître que je suis sujet à ces transformations soudaines. Ce qu'il y a, c'est que je pense très rarement ; alors une foule de petites métamorphoses s'accumulent en moi sans que j'y prenne garde et puis, un beau jour, il se produit une véritable révolution. C'est ce qui a donné à ma vie cet aspect heurté, incohérent." (s. 18)

 Ti 7.7.2009

Kun katson noita yllä olevia sitaatteja, muistan hyvin, miksi aikanaan kiinnostuin niin paljon Sartresta. Kiinnostukseni herätti varmasti tuo hänen tapansa havainnoida maailmaa ja kyky kirjoittaa siitä niin käsittämättömän osuvasti, selkeästi, omaperäisesti ja vahvasti. Onhan Sartrenkin teoksissa paljon sellaistakin, mikä ei ole mitenkään erityisen kiinnostavaa (kuten hän on itsekin joskus todennut, hän kirjoittaa toisinaan hieman liian runsaasti ja rönsyilevästi), mutta nuo jotkut helmet ovat todellakin puhtaita. Niistä ei puutu mitään, eikä niissä ole mitään liikaa. Ne ovat aivan täydellisiä.

Ma 29.6.2009

Aikido-oppilaani Hoi Man sai kihlattunsa Heidin kanssa eilen pienen tytön (Facebookista löytyy kuvia! Kannattaa katsoa!). Tytön nimi on Laiyee Lilja Laurana Tang. Aivan ihana nimi! Kiinaa ja suomea sulavasti sopusoinnussa. Onneksi olkoon Hoi Man! =)

Hoi Man kuuluu ensimmäisiin aikido-oppilaisiini. Hän aloitti Finn-Aikissa kavereidensa Tepon ja Sergein kanssa muistaakseni jo vuonna 2001, joka oli seuran ensimmäinen toimintavuosi (seura perustettiin loppuvuodesta 2000, ja toiminta alkoi tammikuussa 2001). Hoi Man oli silloin 14-vuotias. Ja nyt hän on siis jo isukki! (*niisk!*) Uskomatonta, kuinka aika rientää.    

Pe 26.6.2009

Täytynee elvistellä tässä blogissakin, että laitoksen johtoryhmä on päättänyt yksimielisesti esittää MEITSIÄ ranskan kielen yliopistonlehtorin määräaikaiseen virkaan ajalle 1.8.2009-31.7.2010. JIHUUUU!!! Esitys on vielä dekaanin vahvistusta vailla, mutta ymmärtääkseni asia on kuitenkin jo käytännössä aika tavalla selvä.

Tulee varmaan aika tiukka vuosi, mutta ei se minua pelota. Täytyy vain yrittää järjestää ajankäyttö mahdollisimman tarkasti ja tehokkaasti. Kunhan saan lopullisesti tietää, mitä kaikkia kursseja opetan (vielä se on käsittääkseni hieman epäselvää), aion suunnitella itselleni tarkan aikataulun, jota tulen noudattamaan. Opetus tulee viemään suurimman osan ajastani, mutta tahdon pitää myös AS-tutkimushankettani hengissä. (Etenkin, kun kävin juuri tänään Lastenlinnassa järjestämässä aineistonkeruuasioita, ja kaikki näyttää taas ihan hyvältä! Lisäksi olen luvannut kirjoittaa joitakin artikkeleita, ym.)

Tosi siistiä. Olinkin tässä pari viimeistä päivää jännittänyt aika tavalla, mitenhän tuossa haussa käy (viime yönä nukuinkin siksi aika huonosti). Mukavaa, että saa tällaisen hienon mahdollisuuden. Kiitos.

P.S. Tiedoksi niille kavereilleni, jotka ovat udelleet tulevan palkkani suuruutta: ilmeisesti se tulee olemaan jotain kolmen donitsin luokkaa. Eli aika kivasti. Pitäisköhän mun alkaa harkita joskus muuttamista pois siitä 18 neliön vuokraluukusta…? Hmmm…. No, tarkemmin ajateltuna, emmä taida jaksaa… (Riittävän työlästä, kun pääsee / joutuu vaihtamaan yhden hengen työhuoneeseen toiselle puolelle käytävää.)     

(Klo 20.53): Väliaikatieto biletyksestä: vahva yliannos jätskiä *örgh!* (Ja lisäksi pari lasia punaviiniä.)

To be continued… Siskollani Pauliinalla nimittäin tuntuu menojalka väpättävän pahemman kerran… (what else is new… ;-) Huomenna AION kyllä osallistua ammattinyrkkeilijä Pekka Eskelisen polttarien yhteydessä järjestettävään puistojumppaan Oopperatalon nurtsilla klo 11.00. Tai siis en AIO vaan OSALLISTUN siihen jumppaan. Että sen mukaan bailataan… 

(Klo 4.21): No tota noin… Tuli sittenkin ihan kunnon bileet… Liityin joskus kymmenen aikaan illalla Pauliinan ja tämän työkavereiden seuraan yhteen keskustan baariin. Pauliina oli kuulemma kertonut minusta paljon työkavereilleen, koska minut otettiin vastaan sanoin: "Ai sä olet SE kuuluisa Pauliinan pikkusisko!" Seurueella meni jo siihen aikaan varsin kovaa. Ja siitä meno oikeastaan vain kiihtyi jatkuvasti. Ensin hengasin jonkin aikaa Pauliinan työkavereiden kanssa, mutta lopulta päädyin jotenkin johonkin DI-porukkaan yhteen toiseen baariin. Tällainen baarikokemus oli pitkästä aikaa oikeastaan ihan jees. Ensin tuntui siltä, että "jee, täällähän oikeasti  keskustellaan, ja tämä on kiinnostavaa!", mutta hyvin pian tuli taas esiin baari-iltojen syvin olemus: siellä ISKETÄÄN, ISKETÄÄN ja ISKETÄÄN. Motiiveja on monenlaisia (vakava kumppanin etsintä, yhden yön juttu, puolison pettäminen, jne.). Mutta lopputulos on joka tapauksessa se, että etenkin tietyn kellonajan jälkeen koko baari keskittyy todellakin vain pokaamiseen, joka tapahtuu todella primitiivisin keinoin. Siinä vaiheessa, kun kolme kundia yritti iskeä meitsiä SAMAAN AIKAAN kinastellen minun kuulleni siitä, kuka saa yrittää ja kuka ei, aloin tuntea itseni pelkäksi objektiksi ja päätin häipyä. Mutta no joo, kaikkiaan se oli ihan viihdyttävää. Ei uskoisi äkkiseltään, miten hyvin tohtorin titteli (jonka isosiskoni oli kailottanut koko baarille) vetoaa miehiin. Voin siis erittäin lämpimästi suositella kaikille sinkkunaisille väittelemistä! 😉 Tarjonta baareissa moninkertaistuu hetkessä. Kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa isosisko mukaan baariin (siskoni oli nimittäin luvannut kuristaa yhden hurjana naistenmiehenä tunnetun charmikkaan ukkomiehen, jos tämä yrittäisi pokata minut!). =DDD Onneksi on isosisko, joka pitää huolta. Pauliina oli kuulemma väitöstilaisuudessanikin meinannut käydä nyrkit pystyssä vastaväittäjäni päälle, kun ranskaa taitamattomasta isosiskosta vaikutti siltä, että pikkusiskoa ahdistellaan…

La 27.6.2009

(Klo 10.16): *Örgh!* Alkoholi on P-A-H-A-S-T-A!!! Voi #¤%&x mikä darra… Karsee olo. Mut aion kyl silti tästä lähteä sinne Oopperatalon nurtsille Pekan puistojumppaan. Pakko mennä. Olen itsekin mainostanut sitä tapahtumaa sen verran, että tahdon ehdottomasti olla paikalla.

Su 28.6.2009

(Klo 18.03): Olin tietenkin eilen siinä puistojumpassa. Se oli ihan S-A-I-R-A-A-N hauska juttu!! Tausta tässä on siis se, että nyrkkeilyseurassamme treenaava ammattilaisnyrkkeilijä ja personal trainer Pekka Eskelinen menee ensi lauantaina naimisiin, ja seuran kundit järjestivät hänelle eilen Vesan (the koutsi & the bestman) johdolla polttarit. Polttariohjelmistoon kuului mm. tuo puistojumppa. Olimme levitelleet ympäri kaupunkia mainoksia ilmaisesta puistojumpasta Oopperatalon nurtsilla. Siitä laitettiin ilmoitus myös Hesarin menovinkkeihin (eikä ilmoituksessa tietenkään mainittu, että kyseessä oli polttaritapahtuma, koska silloin ilmoitusta ei varmaankaan olisi julkaistu, eivätkä ne kaikki vanhemmat tädit ehkä olisi siinä tapauksessa uskaltaneet tulla paikalle… ja kaikki olisi mennyt pieleen). Nyt se onnistui mielestäni melko täydellisesti: paikalle valui pääasiassa vanhempia tätejä jumppatrikoissa ja jumppa-alusta kainalossa, ja porukan eteen ilmestyi sitten Pekka tiukoissa vaaleanpunaisissa trikoissa, kirkkaankeltaisessa naisten jumppapuvussa ja musta rusetti kaulassa. Siis ne niitten muijien ilmeet oli todellakin näkemisenarvoisia!!! Meinasin delata nauruun. =DDDD Lisäksi jumppapaikkamme taustalla kyhättiin jumppatuokiomme aikana lauantaina pidetyn Helsingin Gay Pride -kulkueen kylttejä ym. rekvisiittaa, mikä kohotti entisestään tunnelmaa. 

Ilma oli aamulla melko sateinen, mikä varmaankin vähensi hieman osallistujia. Lopulta paikalle tuli kuitenkin ihan riittävästi väkeä, ja sikäli meillä kävi tuuri, että jumppamme aikana ei enää satanut lainkaan.

Tunnelma jumpan parin ensimmäisen minuutin aikana oli todella mielenkiintoinen. =DDD Ne töölöläistädit näyttivät tosi yllättyneiltä ja jopa paheksuvita ja tuohtuneilta (tyyliin: "Meitä on huijattu!"). Yksi heistä sanoikin ihan suoraan: "Ollaankohan me ollenkaan oikeassa paikassa?!" Mihin Vesa sitten vastasi rauhallisesti ja vakuuttavasti: "Te olette A-I-V-A-N  oikeassa paikassa!" Huomasin, kuinka jotkut tädit harkitsivat miele
ssään häipymistä paikalta, mutta onneksi kukaan ei kehdannut häipyä. Ja lopulta se jumppa onnistui aivan erinomaisesti!! Olen varma, että kaikki olivat siihen tosi tyytyväisiä. Oli myös hauskaa huomata, kuinka ne täditkin vähitellen löysäsivät pipoa ja vaikuttivat positiivisella tavalla huvittuneilta tilanteesta. Kaikki jumppasivat ihan täysillä ja olivat kiinnostuneita Pekan näyttämistä liikkeistä. Aloitimme peruskuntopiirillä, jossa tehtiin vatsalihaksia, punnerruksia, paikallaan juoksua, jne. Sen jälkeen siirryimme pilates-liikkeisiin, joita teimmekin muistaakseni koko loppuajan. Se oli ihan mielettömän antoisaa!! Siis ne pilates-liikkeet ovat ihan MIELETTÖMÄN tehokkaita ja kiinnostavia! Nehän näyttävät sellaiselta rauhalliselta lässytykseltä, mutta kun niitä tekee, huomaa, että ne ovat todella tehokkaita ja ryydyttäviä tehdä. Ne ovat hyvin kokonaisvaltaisia ja ottavat syviin lihaksiin. Lisäksi ne venyttävät kivasti kropan jokaista kohtaa. Jumpasta tuli tosi vetreä ja pirteä olo. (Sen jälkeen ei enää krapulakaan ollenkaan vaivannut.) 

Sain Pekan jumpasta inspiraation alkaa harrastaa pilatesta ihan säännöllisestikin. Siitä olisi varmasti paljon hyötyä (muistaakseni Juusokin on ainakin joskus harrastanut pilatesta ja sanoi siitä olevan hyötyä selkänsä kuntoutuksessa). Täytyy vain katsoa, missä välissä sitä ehtii. Joka tapauksessa aion soveltaa jo tuon eilisen puistojumpan perusteella meidän aikidotreeneihin jonkun pilates-kuntopiirin, joka voi toimia vaihtoehtona perinteiselle kuntopiirille ja/tai loikille ja pompuille, joita olemme viime aikana tehneet aika paljon.    

To 25.6.2009

Kävelin tänään reippaana treenikassin kanssa Hesaria pitkin kohti Kisistä. Oli lämmin aurinkoinen ilma ja energinen fiilis. Päässä pyörivät vielä FNM:n repäisevät biisit ja keveä keikkatunnelma. Sitten yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Näin maassa jotakin järkyttävää: joltakin lapselta pudonnen valkoisen leikkinallen! Byäääähh!!!! Ajattelin, kuinka joku lapsi oli varmaankin nukahtanut ja pudottanut unissaan leikkinallensa yli laidan. Ja kuinka hän herätessään olisi kauhuissaan huomatessaan suurimman aarteensa ja parhaan ystävänsä kadonneen. Eikä hän tietäisi ollenkaan, saisiko sitä enää koskaan takaisin, ja mitä sille on tapahtunut! Joku ääliöhän olisi voinut turmella sen pilalle (mitä erilaisimmilla keinoilla, joita en tahdo edes ajatella) tai se olisi voinut vain jäädä askelten ja renkaiden alle, likaantua, ajautua yhä kauemmas omistajastaan ja vähitellen päätyä jätteeksi.

Hätäännyin. Mitä tehdä?? En voinut viedä nallea sen oikealle omistajalleen, koska en tiennyt, kenelle se kuului. Ja jos olisin kuljettanut sen poliisilaitoksen löytötavaroihin, minulle olisi luultavasti naurettu päin naamaa, eikä nalle luultavasti sitäkään kautta olisi löytänyt oikeaa omistajaansa. Minun teki mieli ottaa se mukaan ja viedä kotiin. Silloin se ei koskaan päätyisi oikealle omistajalleen, mutta ainakin joku kohtelisi sitä hyvin ja välittäisi siitä. Hetken järkeilyn jälkeen päätin kuitenkin jättää nallen paikoilleen. En nimittäin kestänyt ajatusta siitä, että olisin vienyt nallen mukanani, ja hetken päästä joku hätääntynyt lapsi olisi tullut etsimään rakkaimpaansa, eikä löytäisikään sitä. Hän olisi varmaankin pelännyt pahinta… Ja jos olisin jättänyt kadulle viestin, jossa olisin ilmoittanut löydöstäni ja antanut yhteystietoni, olisin luultavasti vain saanut puhelun joltakin perverssiltä, eikä nalle kuitenkaan olisi päässyt takaisin omistajansa luo. Onneksi nalle makasi näkyvästi keskellä jalkakäytävää, joten se oli helppo löytää, jos omistaja tuli etsimään sitä myöhemmin. 

Kun palasin takaisin, nallea ei enää näkynyt. Toivon, että se on päätynyt takaisin oikealle omistajalleen, tai että sen on edes ottanut mukaansa joku muu, joka välittää siitä. Nallehan ei itse tunne mitään eikä osaa rakastaa. Se elää vain siitä, että sitä rakastetaan. Jos se hylätään, eikä kukaan enää pidä sitä omanaan, se lakkaa elämästä. Siitä tulee vain tekstiilituote vailla merkitystä. Kenen kallein ystävä ansaitsisi sellaisen kohtalon?  

Ke 24.6.2009

Menen tänään vanhojen koulukavereideni, Reetan ja Jonnan, kanssa Faith no moren keikalle Kaisaniemen puistoon. Siistii!! =)))

Linkitän tähän FNM:n Midlife crisis -biisin.

 Tässä puolestaan Falling to pieces

Mut TÄÄ Ashes to ashes on kyl ehkä kaikkein paras. Tai sit toi Midlife crisis. Vaikee oikestaan sanoo, kumpi niistä on parempi, ku ne on kuitenkin niin erilaisia biisejä. 

Tosi hyvää settii kyl oli!! Mukana oli Reetan ja Jonnan lisäks Ismo ja Kosti. Aloitimme illan Kiasman terassilta. Siitä sitten siirryimme Kaisikseen ihan järjettömän pitkän jonon perälle. Keikalle oli myyty 13000 lippua, joten väkeä riitti! Mut onneks se jono kuitenkin meni siitä sit suht nopeesti. Lämppärit oli vielä menossa, kun päästiin sisään. Hengailtiin siinä ensin vähän aikaa, mut aika pian odottamamme bändi sit tulikin jo lavalle. Paikalla oli enimmäkseen meitä 90-luvun teinejä. Nykyteinit ei varmaan enää tunne tätä bändiä niin hyvin. 

En nähny koko aikana bändiä lavalla ollenkaan, koska väkeä oli niin paljon. Screenistä näin noin puolet, ja onnistuin siis näkemään siitä vilauksen bändistäkin. Mut hyvin kuulu, vaikka ei paljon näkyny!

Joku ihan spede muija pomppi ihan meiän edessä ihan holtittomasti, varmaan jossain aineissa. Tosi rasittava, kun joutu koko ajan varoo, ettei se hyppää varpaille tai lyö kyynärpäällä nenää poskelle, tai jotain. Loukkaantumisriski oli varmaan samaa luokkaa ku nyrkkeilyn sparritreeneissä.

Anyway, oli siistiä. Ihan jees vaihtelua joskus tämmöset tapahtumat. Kiitti kavereille mukavasta illasta ja erityisesti Reetalle lippujen hommaamisesta!

(Jouduin muuten poistamaan tästä merkinnästä kommentit yhen teknisen fiban takia. Mut Timolle vastaukseks: Kiitti kysymästä, mut ei nyt ihan vielä onneks. Kysy vaik sit kymmenen vuoden päästä uudestaan, niin vastaus voi olla toinen… 😉

To 25.6.2009

(Klo 13.41): *Hauko!* Vähän on ryytynyt olo, vaikka ei tullu kyllä dokattua eilen illalla. Yhen lasin punaviiniä vedin siellä Kiasman terdellä. Sen enempää ei tullu juotua. Mut sitä meni eilen aika tavalla ylikierroksilla sen keikan jälkeen eikä meinannu saada unta. Näin vielä sattumalta Hannan keskellä yötä Hakaniemen dösäpysäkillä, kun kävelin siitä ohi. Jäätiin siihen juttelemaan jokskin aikaa (Hannakin oli ollu samalla keikalla). Ja sit vielä himassa hypetin aika pitkään FNM:n biisien parissa. Ihan hyvin kyl kuitenkin jaksoin opiskella tänään italian kurssilla. Kävi vielä semmonen sattuma, että mun opiskelupari, Mikko, oli myös ollu tolla keikalla. Siellähän oli kaikki!!! =)

Vietän juhannuksen jälleen landella, Sulkavalla. Lähden aikaisin torstaina 18.6 ja palaan sunnuntai-iltana 21.6. Tosi outoa, kun tulee peräti NELJÄ päivää taukoa treenaamisesta! En muista, koska viimeksi oli niin pitkä tauko… Hmm… En todellakaan muista. (Suurin osa ihmisistä on normaalia human being -tyyppiä, ja sitten on meitä joitakin outoja yksilöitä, jotka edustamme ns. human training -tyyppiä… 😉 

Hyvää juhannusta kaikille!   

Su 21.6.2009

(Klo 23.25) I'm back!! (Olen mä oikeastaan ollut back jo pari tuntia.) Juhannus meni ihan kivasti. Oli ainakin rentoa. Todellakin siis ihan oikeaa lomaa. En tehnyt mitään muuta kuin luin kirjoja ja lehtiä, kävin lenkkeilemässä pitkin rauhallisia maalaisteitä (perjantaina 8 km, muuten vain noin 3 km per päivä), krossailin mönkijällä pitkin peltoja ja metsiä, söin, löhösin, söin ja löhösin. Viitaharjussa oli koko ajan hirveä hässäkkä, koska paikalla oli paljon väkeä: Pauliina lapsineen, serkkuja, serkkujen lapsia, tätejä, setiä, mummoja, villakoiria, jne. En pitänyt kirjaa, kuinka monta meitä milloinkin oli. Joka tapauksessa niin monta, että jouduin nukkumaan kerrossängyssä siskonpoikani Roopen (11 v.) kanssa: nahistelimme (luonnollisestikin) viime hetkeen asti siitä, kumpi meistä nukkuu yläsängyssä ja kumpi alasängyssä (ensin kumpikin tahtoi olla ylhäällä, mutta huomattuamme, että vain alapedissä oli lukulamppu, kumpikin tahtoikin yhtäkkiä alas, jne., jne.). Myös Pedro (the villakoira) päätti liittyä seuraamme. Se valtasi itselleen kerrossängyn vieressä olevan pinnasängyn. Kaikki punkat oli siis buukattu.

Ilmat eivät olleet kovin hyvät ennen kuin tänään, jolloin minä olin jo lähdössä. Enimmäkseen satoi ja oli viileää. Erityisesti torstaina, jolloin saavuimme paikalle, oli melkein kuin joku syyssää. Mutta eipä se minun ohjelmistoani kovin paljon häirinnyt loppujen lopuksi. Varmaan olisin käynyt uimassa, jos olisi ollut lämpimämpää, mutta muuten pystyin viettämään lomaani aika tavalla suunnitelmien mukaan.  Sen sijaan sukulaisteni juhannuksen viettoa ilma varmaankin rajoitti selvästi enemmän kuin minun: melkein kaikki muut kuin minä ovat nimittäin ahkeria ulkoilmaihmisiä, jotka tykkäävät tehdä erilaisia _hyödyllisiä_ ulkotöitä, liikkua _rakentavasti_ luonnon helmassa, jne. (No, tykkäänhän minäkin krossailla mönkijällä, juosta ja hyppiä tasajalkaa ylämäkeä luonnon helmassa, mutta siis…) Onneksi on sentään Roope, jota ei saa millään ulos telkkarin ja Aku Ankka -kansion äärestä. Muuten tuntisin itseni kiusallisen ainutlaatuiseksi geenimutaatioksi.

Aattoiltana ei onneksi satanut, joten saimme juhannuskokon pystyyn ja palamaan ihan suunnitelmien mukaan. Lauantaina oli mutsin serkun, Raimon, 50-vuotissynttärit Kivelässä, joka on eräs toinen tila samassa kylässä. Siellä oli koko kylä ja suku koolla. Näin mm. serkkujeni vauvoja, joita en ollut vielä aiemmin nähnyt: Riitun ja Hannun pieni Julia, Mikon ja Miian pieni Aarne, sekä Elinan ja Teemun pieni tyttövauva, jolla ei ole vielä nimeäkään (ei ainakaan julkisesti).  

Anyway, oli siis ihan onnistunut juhannus, mutta tuntui kyllä ihan kivalta päästä tänään lähtemään takaisin Helsinkiin. Kukaan muu ei lähtenyt vielä tänään pois, joten matkustin yksin bussilla: ensin Juvalta Mikkeliin ja sieltä sitten pikavuorolla Helsinkiin. Kertasin matkan aikana italian oppikirjaa, koska osallistun huomisesta lähtien intensiiviselle italian kielikurssille Kesäyliopistossa. Odotan kurssin alkamista innolla.

Kun bussi lopulta kurvasi Töölönlahden takaa Mannerheimintielle ja kohti Kamppia, huokasin helpotuksesta: "JESS!!! Takaisin kaupungissa!!! JESS!!!" Delaisin, jos joutuisin muuttamaan jonnekin landelle pitkäksi aikaa. Se olisi ihan kamalaa. Neljä päivää oli ihan mukavaa, mutta viikkokin alkaisi jo olla aika extremeä. Tänä iltana tuntui niin helpottavalta, kun pystyi vain kävelemään ruokakauppaan ostamaan sapuskaa, eikä tarvinnut seurata sivusta, kun muut kokkaavat hiki hatussa (koska minähän en siis osaa ollenkaan kokata; viimeisin kokemukseni hellan käytöstä on se, kun kärtsäsin siihen tässä taannoin yhden muovipussin kiinni). Kaikki muut suvun naiset ovat tosi taitavia ja aktiivisia keittiöihmisiä. Monet ovat myös kiinnostuneita kukista, puutarhanhoidosta, käsitöistä, jne. (Meitsi on varmaan adoptoitu…)

Yksi pieni vaaratilannekin tapahtui eilen, kun ajoin mönkijällä ihan täysiä yhtä mutkaista ja mäkistä hiekkatietä pitkin, ja vastaan tulikin yhtäkkiä harvinainen ilmestys: AUTO! En ollut ollenkaan varautunut siihen, koska siellä ei juurikaan liiku autoja (ajelin myös keskellä tietä, jotta pystyin krossailemaan oikein antaumuksella). Onneksi se auto ajoi kuitenkin paljon hiljempaa ja muutenkin varovaisemmin kuin minä, joten ehdimme jarruttaa emmekä törmänneet. Tuli kuitenkin aika pitkät jarrutusjäljet mönkijästä, ja perä lähti heittämään ympyrää. Mutta ei käynyt mitään, ja jäi siihen lopulta kuitenkin vissiin monta metriä väliin.

La 13.6.2009

Tänään alkoi Finn-Aikin vuotuinen kesäleiri Liikuntamyllyssä. Toimin itse leirin ohjaajana, kuten yleensäkin. Päivä meni mukavasti vauhdikkaan treenaamisen merkeissä. Porukkaa oli paikalla varsin vähän (etenkin aamupäivällä). Kesäloma-aika, viime viikonlopun aikidotapahtuma ja hieno ilma varmaankin verottivat jonkin verran osallistujia. Mutta hyvät treenit saatiin silti kasaan. Ei siinä mitään. Vetäjän kannalta porukan vähyys on sikäli ok, että silloin pääsee enemmän itsekin treenaamaan. Ja minä tykkään tosi paljon treenata itsekin aina treenejä vetäessäni (mutta esim. viime viikonloppuna Myyrmäessä se ei ollut mahdollista, koska väkeä oli yksinkertaisesti niin paljon, että kaikki melkein aika meni kokonaistilannetta tarkkaillessa). Tänään paikalla oli vain oman seuran aktiiveja (niitä, jotka treenaavat myös kesällä; jotkuthan eivät treenaa lainkaan kesäisin) ja yksi erään toisen seuran edustaja.

Anyway, leirin teemana on “pyyhkäisyidea”, jota olen viime aikoina vetänyt aamutreeneissä, ja jonka pohjalta vedin myös viime lauantain treenini siellä Myyrmäen tapahtumassa. Aamun bokken-treeneissä teimme pari Aikiken-tekniikkaa ja pari Kashima-tekniikkaa, joissa tuli tavalla tai toisella askelkuviossa pari pyyhkäisevää liikettä. Mielestäni se oli ihan hyvä johdanto aseettomille treeneille, joissa teimme eri tekniikoita pyyhkäisyidealla, pääasiassa katatedorista (iltapäivällä myös katadorista). Se pyyhkäisyidea – eli että siirtyminen tapahtuu parilla terävällä ja täsmällisellä pyyhkäisevällä askeleella pitkien ja hitaiden kävelyaskelten sijaan – on mielestäni osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Olen kehitellyt sen perusteella sovelluksia niin kotegaeshista, shihonagesta, koshinagesta, kaitennagesta, iriminagesta, nikyosta kuin ikkyostakin. Treenit menevät nopeasti, kun koko ajan joutuu/pääsee keskittymään hieman uudenlaisiin liikkeisiin. Nopean siirtymisen lisäksi näissä muodoissa on se etu, että niissä liike tapahtuu (onnistuessaan…) sulavasti yhtenä jatkuvana liikkeenä, ilman mitään pysähdyksiä. Onnistuessaan liike on silloin nopea ja taloudellinen, ja sen pystyy tekemään rennosti ja sulavasti. Perustekniikassahan ainakaan nopeus, taloudellisuus ja sulavuus eivät useimmiten toteudu.

Tekniikan lisäksi yksi tämän leirin teemoja on peruskunto. Vedin sekä aamulla että iltapäivällä pitkähkön alkulämmittelyn, jossa juoksimme, hypimme, loikimme ja teimme lihaskuntoliikkeitä (venyttelyn lisäksi tietenkin). Treenien lopuksi vedin vielä pienen venyttelyn. Aamulla alkujumppa ei tuntunut erityisen rankalta, mutta iltapäivällä se tuntui yllättävän ryydyttävältä. Tuli ihan järjetön jano sen jälkeen (kuulemma muillekin kuin minulle). Kaduin pullaa, jonka olin vetänyt treenien väliajalla Myllyn kahvilassa. Se todellakin tuntui raskaalta vatsassa iltapäivätreenien alkujumpassa. Iltapäivätreenien jälkeen kaikki olivat ihan hiestä märkiä. Treenistä tuli tosi rankka, koska teimme paljon heittoja (iriminagea, koshinagea, kotegaeshia, shihonagea, jne.) ja tietysti koko ajan kovana (ainakin suurin osa porukasta). Olin itsekin ihan finaalissa, koska olin treenannut koko ajan muiden mukana. Salissa oli myös ihan älyttömän kuuma, koska ulkona oli helle.

Yksi loukkaantuminenkin valitettavasti tapahtui tänään, kun Tiian jalka jäi kovassa shihonage-heitossa kiinni Ainon hakamaan. Tiian reisilihas ilmeisesti venähti sen seurauksena melko pahasti. Tosi harmi. Hakamat (eli ne leveät tummat housuhameet, joita aikidossa käytetään tietyn vyöarvon jälkeen) ovat tosi vaarallisia kapistuksia. Minusta ne voitaisiin hyvin poistaa aikidosta. Aamutreeneissä harjoittelemme meidän seurassa aina ilman hakamaa, ja se on mielestäni tosi kivaa. Silloin ei tarvitse ollenkaan varoa, että kompastuu omaan hakamaansa tai että jalka jää jumiin toisen hakamaan, ja lisäksi on paljon vilpoisampaa (eikä tarvitse viikata hakamaa treenien jälkeen). Ilman hakamaa on jollain tavalla paljon kevyempi ja vapaampi olo kuin hakaman kanssa. Mutta ei voi mitään. En usko, että hakamoita koskaan poistetaan aikidosta, ainakaan kokonaan.

Tehokas treenipäivä siis. Tuli heiteltyä ja hikoiltua oikein urakalla, ja ennen kaikkea tietysi hiottua tekniikkaa ja mietittyä uudenlaisia kuvioita. Tuntuu siltä, että oman pohdiskeluni kautta olen onnistunut edistymään hieman viime aikoina. Se on hienoa, koska tällä tasolla ja näiden treenivuosien jälkeen edistyminen aikidossa on hyvin hidasta. Joutuu tekemään tosi paljon töitä jokaisen pienenkin edistysaskeleen eteen. Treenaaminen on tällä tasolla vähän niin kuin tutkimustyötä: pelkkä kirjojen lukeminen (valmiiden tekniikoiden treenaaminen) ei riitä edistymiseen, vaan täytyy itse pohdiskella, kokeilla, tehdä havaintoja ja työstää ideoitaan aktiivisesti. Lisäksi tietenkin myös puhtaasti fyysiset tekijät vaikuttavat: luulen, että olen saanut nyrkkeilyn kautta jalkojeni liikkeeseen lisää herkkyyttä ja keveyttä, joista on hyötyä ideoimieni sovellusten toteutuksessa.

Su 14.6.2009

Leiri jatkui vielä tänään aamupäivällä. Porukkaa oli edelleenkin paikalla varsin vähän, mutta hyvät treenit saatiin silti kasaan. Taso oli tosi hyvä, joten treeneistä tuli tosi intensiiviset. Jatkettiin sitä pyyhkäisyideaa soveltaen sitä katateryotedori ja ushirowaza ryotedori -hyökkäyksiin. Tekniikoina tehtiin pääasiassa heittoja, ja kun taso oli korkea, rytmi pysyi koko ajan reippaana. Aluksi vedimme saman alkujumpan kuin eilenkin, eli juoksua ja pomppuja eri tyyleillä, ja tietenkin tavanomaiset lihaskuntoliikkeet ja venytykset.

Treenien lopussa vedin vielä kuntopiirin, jonka opin viime torstaina niissä nyrkkeilyn rääkkitreeneissä: 30 yleisliikettä (eli hyppy ilmaan, punnerusasentoon, hyppy ilmaan, jne.), 30 vatsaa, 30 selkää ja 20 punnerrusta. Ne yleisliikkeet tuntuivat IHAN KAMALILTA! Ei olisi millään meinannut jaksaa tehdä niitä kaikkia kolmekymmentä. Reidet olivat ihan hapoilla jo kahdenkymmenen jälkeen. Yllättäen se tuntui vielä rankemmalta kuin silloin torstaina nyrkkeilytreenien lopussa, vaikka silloin olimme vielä tehneet perään TOISEN satsin (paitsi -10 sarjoilla, eli 20 yleisliikketä, 20 vatsaa, jne.). Luulen, että se johtui siitä, että olimme tänään jo treenien alussa tehneet niitä loikkia, ja siitä, että aikido ottaa selvästi enemmän jalkoihin kuin nyrkkeily. Olimme tehneet paljon heittoja (esim. iriminagea ja koshinagea, joissa joutuu olemaan tosi alhaalla ja käyttämään paljon reisilihaksia) ja kovia heittoja, ja treeni oli kaiken lisäksi ollut aika pitkä (2 tuntia). Anyway, se oli ihan hyvä loppurutistus, ja siitä jäi hyvä fiilis.

Tuli siis todellakin treenattua tänä viikonloppuna. Tämä oli fyysisesti rankin leiri, jossa olen ollut pitkään aikaan (vaikka siis ITSE vedin sen!! =DDD ) Vähän enemmän olisi voinut olla porukkaa, mutta muuten olin tapahtumaan tyytyväinen. Olin tosi väsynyt päästyäni kotiin, mutta väsymys oli positiivista, fyysistä väsymystä. Levitin treenikamani kuivumaan ja nukahdin sitten saman tien sohvalle. Nukuin siinä viisi tuntia putkeen tosi sikeästi. Nyt alkaa vähitellen olla palautunut olo.

Onneksi ensi viikonloppuna on juhannus, eikä silloin ole mitään leiriä, tms. Niveleni (ranteet, nilkat, polvet, jne.) tuntuvat jotenkin rasittuneilta. On ihan hyvä, että ensi viikonloppuna lopultakin tulee vähän breikkiä treenaamisessa.

To 11.6.2009

Olipas tosi jännä päivä taas tänään. Olin juuri saanut pääsykoevuoren korjattua (ja vieläpä saanut eräänlaisen onnistumisen elämyksen todettuani, että laatimani monivalintatehtävä oli toiminut hyvin; mediaanipistemäärä oli 19 / 40 p., eli tehtävä erotteli hyvin hakijoita, mikä oli tietenkin tarkoituskin), kun yhtäkkiä löysinkin itseni Kisiksen nyrkkeilykehästä ottamasta KAHDEKSAN erää matsia ("Mitenkäs mä tänne jouduin??"). No, mikäs siinä. En ollut ehtinyt käymään nyrkkeilemässä pariin viikkoon ja olin itse asiassa henkisesti latautunut pikemminkin siihen, että olisin vähän hakannut säkkiä ja hyppinyt hyppistä, mutta yhtäkkiä olinkin siis itse iskusäkkinä kehässä ja yritin hädissäni räpiköidä vastaan minkä kerkesin ("Se löi mua päähän! Se löi mua taas!!"). Siinä vaiheessa esim. kysymys siitä, missä ranskan kielen kehitysvaiheessa diftongit, triftongit, loppukonsonantit ja sijamuodot katosivat, tuntui yhtäkkiä kovin teoreettiselta (oikea vastaus on joka tapauksessa 'keskiranska').

Suvilta tuli tosi napakoita alakoukkuja vatsaan ja kylkiin (KIVAA!! LISÄÄ!!! =))))). Muutaman kerran tuli yläkoukkukin läpi siihen malliin, että silmissä näkyi tähtiä (joskaan en saanut kovin montaa voimakasta lyöntiä päähän, koska olen ilmoittanut, että en ammattini takia mielelläni ota jatkuvasti kovia iskuja päähän). Hetkittäin jäin niin pahasti iskusäkiksi, että en voinut muuta kuin perääntyä. Tuli melkein pakokauhu, kun tiesin, että vastustajani olisi saanut minut helposti tyrmättyä voimakkaalla iskulla ohimoon. En olisi mahtanut mitään. Olin niin pahasti alakynnessä. Onneksi treenikumppanini kuitenkin kunnioittivat sitä, että en tahdo ottaa kovia iskuja päähän ja tyytyivät vetämään voimakkaat iskut pääasiassa alakertaan. Vartaloon minua saa lyödä niin kovaa kuin tahtoo. (Unohdin tosin tänään rintasuojuksen kotiin, mikä hieman häiritsi, mutta loppujen lopuksi iskut rintaankin ovat suht. ok). Jotkut vastustajista ottivat onneksi kevyemmin kuin toiset, joten koko ajan ei ollut yhtä extremeä. Se oli hyvä, koska eriä tosiaankin otettiin siis yhteensä KAHDEKSAN.

Kuntoni kesti ehkä yllättävänkin hyvin, ja ihan ensimmäistä erää lukuunottamatta pärjäsin jopa teknisestikin omaan (heikohkoon) tasooni nähden melkeinpä hyvin. Se oli oikeastaan tosi yllättävää. Luulen, että se johtui siitä, että vastustajani olivat niin hyviä. Kun vastapuoli tietää, mitä tekee, itsekin alkaa vähitellen toimia järkevästi. Itse ainakin olen sitä tyyppiä, että otan koko ajan mallia harjoituskumppanistani ja yritän tavallaan sopeutua hänen rytmiinsä ja tapaansa sparrata. Jos siis sparripari on hyvä, tulee itsekin sparrattua paremmin. Tästä syystä voisi olla hyvä sparrata useinkin kilpailijoiden ja/tai kokeneiden nyrkkeilijöiden kanssa, vaikka ei itse tähtääkään kilpailuun. (Jos olisin esim. Suvin kanssa oikeassa ottelukehässä, tulisin varmasti tyrmätyksi heti ekassa erässä.)

Niiden kahdeksan sparrierän jälkeen otimme vielä muutaman erän säkkiä ja lopuksi vedimme ihan järjettömän rankan kuntopiirin. Treeni oli kaikkiaan tosi rankka, mutta vasta siinä kuntopiirivaiheessa aloin delata totaalisesti. Meni siis aika hyvin. Suvi ja muut ihmettelivätkin vähän, miten jaksoin niin hyvin, vaikka en (taaskaan) ollut käynyt nyrkkeilytreeneissä kahteen viikkoon. Kieltämättä ihmettelin sitä hieman itsekin. Kai se tulee siitä, että treenaan kuitenkin jatkuvasti niin paljon aikidoa ja olen muutenkin yrittänyt viime aikoina panostaa hieman enemmän peruskuntopuoleen (olemme aikidotreeneissäkin usein tehneet kuntopiirejä, loikkia, sun muuta). Kiva, jos siitä on ollut jotain hyötyä.

Treenin jälkeen olin ihan finaalissa. Oli pakko istua varmaan kymmenen minuuttia pukuhuoneen penkillä, ennen kuin jaksoin raahautua suihkuun. Sen jälkeen seisoin suihkussa varmaan toiset kymmenen minuuttia. Juttelin siinä samalla Suvin kanssa melko syvällisiä elämänfilosofisia juttuja (joo, sellaiset asiat nousevat todellakin esiin nyrkkeilytreenien yhteydessä melko useinkin). Oli mukavan leppoisa ja raukea fiilis.

On selvää, että nyrkkeily on aivan erinomaista kuntoilua. Se on varmasti rankin ja kovin laji, jota olen koskaan treenannut (joskin loukkaantumisriski on mielestäni korkeampi esim. judossa, jossa nivelet paukkuvat). Mietin tässä, mitä muuta siitä saan irti. Tietysti tekniikkaa ja liikkuvuutta, joista on hyötyä aikidossa. Mutta entäs henkisesti? Mielestäni nyrkkeily on henkisestikin tosi syvällinen ja kasvattava laji. Siinä oppii mm. itsehillintää (hermojen pienikin menettäminen kehässä johtaa välittömästi ERITTÄIN huonoon lopputulokseen…). Pitää siis todellakin noudattaa sitä Endo-sensein neuvoa, että "epäonnistuminen täytyy ohittaa ilmettä väräyttämättä täysin tyynenä". Ei siis pidä lainkaan hermostua siitä, jos saa osuman (tai osumasarjan…), vaan täytyy vain ignoroida se ja jatkaa tyynenä. Joka tapauksessa osumia tulee. Ne kuuluvat pelin henkeen. Nyrkkeilyssä oppii siis ottamaan vastaan iskuja, mistä on huomattavaa hyötyä elämässä. Tuon olin kylläkin todennut jo aiemminkin. Uusi asia, jonka tänään opin, oli ehkä se, että vaikka iskuja pitääkin osata ottaa vastaan, niin ei pidä alistua vain toisen iskusäkiksi vaan pitää yrittää väistellä ja iskeä takaisin, ja jos toinen lyö kovaa, voi itsekin lyödä kovaa (kuitenkin tietenkin sääntöjen puitteissa ja reilun pelin hengessä). Toisin sanottuna ei ole mitään järkeä huitoa itse ilmaan (niin kuin minä usein teen), ja antaa toisen vetää osumia. Nyrkkeilyssä oppii siis pitämään puolensa, mikä on useinkin tärkeää, jos tahtoo välttyä sisäiseltä ahdistukselta.