Olen treenimatkalla Ranskassa 15.7.-1.8.2009. Menen ensin pariksi päiväksi Pariisiin hengailemaan. Perjantaina matkustan Fouesnant-nimiseen paikkaan Quimperin lähelle, Bretagneen. Olen siellä viikon verran leirillä. Sitten palaan yhdeksi yöksi takaisin Pariisiin, mistä jatkan vielä viikoksi leirille Roquebrune-sur-Argensiin, St. Raphaëlin lähelle (noin 80 km Nizzasta).
Ke 15.7.2009
(Klo 23.20 nettikahvilassa Pariisin keskustassa): Jihuu!! Siistiä olla jälleen Pariisissa! Tuntuu siltä, kuin olisi saapunut toiseen kotikaupunkiinsa. Lähdin aamulla Finskin suoralla lennolla. Matka meni hyvin. Olin varautunut ryysikseen sekä Helsingissä että Pariisissa, mutta yllättäen kummassakaan päässä ei ollut juurikaan tungosta. Jopa Pariisin metrossa oli ihan kivasti tilaa, vaikka kuljin ykköslinjaa pitkin lounasaikaan. Majoitun jälleen kerran vanhan ystäväni, Catherinen, luona 12. kaupunginosassa, lähellä Reuilly-Diderot’n ja Montgallet’n metroasemia. (Se yksi pilvenpolttelija EI enää asu hänen luonaan. Jihuu!!!).
Päivä kului lähinnä Catherinen kanssa jutellessa. Meillä on aina paljon puhuttavaa, ja olemme aina jotenkin samalla aaltopituudella, vaikka emme nykyään enää näekään toisiamme kovin usein. Tunnen olevani hänen kämpässään kuin kotonani. Minulla on jopa ollut siellä pari omaa kahvikuppia (ja joitakin muita yhtä olennaisia varusteita) jo kymmenkunta vuotta. Illalla kävimme Bastiljissa katsomassa leffan Le Hérisson. Se oli mielestäni AIVAN LOISTAVA!! Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.
Leffan jälkeen lähdin vielä kävelemään tänne Hallien lähelle. Kävin ensin kantaruokapaikassani (eräs aasialainen pikaruokamesta) ja päädyin sitten tähän kantanettikahvilaani. Jotenkin vain tykkään aina palata samoihin paikkoihin. Siinä on tiettyä nostalgiaa. Ja jos jotakin paikkaa onkin yhtäkkiä remontoitu, eikä siinä olekaan enää samaa tunnelmaa kuin ennen, olen pettynyt. Esim. Catherinen lähikaupassa on tehty suuri remontti, ja se on myös vaihtanut nimeä. Pettymys. Vanha kanta-asiakaskorttinikaan ei enää käy. Tunnen erkaantuvani menneisyyden tunnelmista ja muistoista. /*niisk!*/
To 16.7.2009
(Klo 16.00 samassa nettikahvilassa Pariisissa): Kävin tänään Musée d’Orsayssa. Useimmiten sinne on niin hirveä jono, että joutuisi odottamaan varmaan pari tuntia päästäkseen sisään. Mutta yllättävää kyllä, tänään sinne ei ollut mikään hirveä tunku: ei kestänyt kuin ehkä puolisen tuntia päästä turvatarkastuksen ja lippujonon läpi. Siellä on tällä hetkellä meneillään kolme näyttelyä: “Voir l’Italie et mourir” (maalauksia ja valokuvia 1800-luvun Italiasta), “Italiennes modèles“(Hébertin maalauksia italialaisista maalaisista 1800-luvulta) ja Max Ernst “Une semaine de bonté” (1900-luvun surrealistisen ja dada-suunnan taitelijan, Max Ernstin, kollaasitöitä). Kaikki olivat kiinnostavia. Eniten ehkä pidin kuitenkin siitä Ernstin näyttelystä. Pidin myös paljon mm. Gustave Courbet’n (ranskalainen 1800-luvun taiteilija) maisemamaalauksista ja eläinaiheisista töistä. Mutta on kyllä pakko sanoa, että Lontoon National Galleryn jälkeen Musée d’Orsay tuntui minusta hieman lattealta. Mutta kannatti siellä kyllä ehdottomasti käydä. Kiinnostava museoelämys ilman muuta.
Olen vielä tänään menossa Catherinen kanssa vesijumppaan, joten täytyy tästä taas rientää!
(Klo 23.47 Catherinen luona): Dääm, emme voineetkaan mennä vesijumppaan, koska tunti olikin jostain syystä peruttu. Harmillista. Olisi ollut kiva nähdä, millaisia treenejä vesijumpassa on. Menimme siksi loppujen lopuksi Ledru Rolliniin (Bastiljin lähelle) yhteen Catherinen kantaravintolaan syömään. Söin spaghettia, jossa oli seassa simpukoita ym. mereneläviä. Oli ihan mukava ilta. Takaisin päin tullessa meidät yllätti äkillisesti alkanut voimakas myrsky. Ihan yhtäkkiä alkoi niin voimakas sade ja tuuli, että oli vaikea liikkua eteenpäin. Kadulla lenteli irronneita esineitä (kuten joku irronnut varastokatos). Se tuntui aika vaaralliselta ja kastuimme ihan läpimäriksi. Catherine jäi minusta jälkeen ja jäi hetkeksi jumiin yhden kulman taakse. Ehdin jo huolestua, kun en yhtäkkiä enää nähnytkään häntä missään. Olin juuri lähdössä etsimään häntä sinne lentelevien esineiden sekaan, kun hän onneksi ilmestyi kulman takaa ja pääsi juoksemaan seinän vierustaa pitkin. Onneksi myrsky meni ohi nopeasti, ja pääsimme palaamaan tänne Catherinen luo. Aika yllättävä tilanne oli kyllä, koska lähtiessämme ravintolasta oli vasta pieni tihkusade.
Pe 17.7.2009
(Klo 14.29 Catherinen luona): Olen juuri lähdössä Orlyn lentokentälle. Lennän sitten sieltä Quimperiin, Bretagneen. Ilma on ollut tänäänkin tuulinen, mutta onneksi ei ole enää samanlaista myrskyä kuin eilen.
(Klo 22.30, Hôtel l’Orée du Bois, Fouesnant, Bretagne): No just joo. Se vastaanoton muija olikin vain unohtanut kytkeä netin päälle… #¤%&x! Vietin melkein kaksi tuntia räpläten minikannettavani palomuuriasetuksia sun muita, ja olin lopulta tosi huonolla tuulella ja suorastaan AHDISTUNUT ajatellessani, että edessäni saattaisi olla kokonainen VIIKKO ilman nettiä!! AAAAAARGH!!! Lähdin läheiseen raflaan syömään, eikä ruokakaan meinannut maistua, kun ajattelin, kuinka minulle oli luvattu ilmainen nettiyhteys, joka ei sitten toiminutkaan. Aloin jo punoa kaikenlaisia juonia, miten selviäisin kokonaisen viikon ilman nettiä. Ja vieläpä aikidoleirillä Ranskassa. Ahdistavaltahan se tuntui… (Minä ja netti! Erossa kokonaisen viikon?!! Eiiiihhhh!!! Sydämeni särkyy!) No, onneksi ero ei siis lopulta kestänytkään kuin muutaman tunnin, ja olemme jälleen onnellisesti löytäneet toisemme. (/*niisk*/)
Anyway, matka meni ihan hyvin. Orlyn lentokenttä on kylläkin jotenkin ärsyttävän sekava. Ja virkailijatkin sekoilevat siellä. Yksikin virkailija ohjasi minut yhden sata kilsaa pitkän jonon hännille, ja kun olin lopulta sadan vuoden päästä jonottanut sen kokonaan, kävikin ilmi, että se olikin väärä jono. Ja lopulta jouduin kuitenkin löytämään sen oikean jonon omin neuvoin. No, onneksi ehdin kuitenkin koneeseeni ajoissa.
Tämä hotelli on ihan jees. Rakennus on vanhahko harjakattoinen talo, joka on kuitenkin vastikään remontoitu kokonaan. Huoneita on vain 15. Ainakin minun huoneeni on tosi pieni, mutta siisti ja ihan viihtyisäkin. Suihku on käytävällä, mutta oma vessa sentään on. Ei se oikeastaan haittaa mitään, että suihku on käytävällä, koska dojolla tulee kuitenkin käytyä suihkussa pari kertaa päivässä.
Huomenna sitten treenaamaan. Huomenna ei ole ollenkaan aamutreenejä vaan pelkät iltatreenit. Olisinkin oikeastaan voinut tulla tänne vasta huomenna. En oikeastaan tiedä, miksi tulin jo tänään. (Ehkä siksi, että en ollut jaksanut lukea leiri-ilmoitusta läpi niin tarkkaan, että olisin tullut huomanneeksi, että treenit alkavat vasta illalla.) No, mutta sikäli ihan jees, että voin ainakin aloittaa leirin matkaväsymyksestä toipuneena. Ja minun täytyy myös ehtiä löytää dojo. Minulla ei nimittäin ole aavistustakaan, missä se sijaitsee.
La 18.7.2009
(klo 13.09 hotellissa): Että on ankeeta. Ulkona sataa ihan kaatamalla. Yritin käydä äsken ulkona etsimässä sitä dojoa, mutta ei siitä oikein mitään tullut, koska en tietenkään jaksanut raahata tänne sateenvarjoa mukanani (enhän mä koskaan), joten kastuin heti läpimäräksi. Dojo vaikuttaisi sijaitsevan jonkin verran kylän keskustan ulkopuolella. Luulen löytäneeni sen kartasta, jonka sain hotellin vastaanotosta.
Tämä Fouesnant on tosi pieni paikka. Täällä on vain vähän alle 10000 asukasta. Turisteja sen sijaan on jonkin verran, koska paikka sijaitsee Atlantin rannalla (joskaan tämä kylän keskusta ei ole ihan lähellä rantaa). Fouesnant kuuluu Finistèren departementtiin, ja se sijaitsee 15 kilometriä Quimperistä etelään. Täällä on vain yksi merkittävä nähtävyys: keskiaikainen romaanista tyyliä edustava Pietarin kirkko (Église Saint Pierre), joka on rakennettu jo 1000-luvun lopussa. Nähty. Se sattuu nimittäin sijaitsemaan ihan tässä hotellini vieressä, joten kävin jo tänään katsomassa sitä.
Hotellin aulasta sai yhtä sanomalehteä. Sen nimi on Ouest-France. Luettu. Että on tylsää. Lisäksi minulla on hieman flunssainen olo. Täytyy toivoa, että se ei tästä pahene. Aion joka tapauksessa mennä tänä iltana treenaamaan, koska muuten tylsistyn kuoliaaksi.
(Klo 21.32): Ekat treenit takana. Meni ihan kivasti, paitsi että VOI VITSI että mulla on HUONO KUNTO!! Heinäkuussa on tullut tehtyä tosi vähän mitään fyysistä, ja sen kyllä huomaa. Ja vaikka flunssani ei ole paha, niin se laskee kuitenkin yllättävän paljon kuntoa. Tuli heti epämiellyttävä kylmä hiki, ja pienikin hengästyminen tuntui ahdistavalta. Myös niveleni tuntuivat jäykiltä, mikä johtuu varmaankin siitä, että olen treenannut heinäkuussa niin vähän aikidoa.
Onneksi treeni ei ollut tänään mitenkään erityisen rankka. Teimme lähinnä rauhallista perustekniikkaa, ja lopuksi jiywazaa (vapaatekniikkaa). Treenasin kuitenkin yhdessä vaiheessa pitkään Philippe Basson kanssa. Philippe on 4. dan ja entinen merijalkaväen sotilas. Luulen, että hän tekee nykyään aikidoa työkseen ja on joka tapauksessa ilman muuta Bretagnen johtava aikidohahmo (hän on järjestänyt tämänkin leirin). Tunnen hänet aika hyvin, koska hän oli kanssani samalla reissulla Japanissa keväällä 2005. Hän nukkuu noin viisi tuntia yössä ja urheilee loppuajan lähes tauotta. Hänellä on IHAN TAJUTON KONDIS!! Vaikka treenasin hänen kanssaa tänään vain jotain rauhallista perustekniikkaa (taisi olla ikkyota), meinasin silti delata.
Dojo on tosi kiva. En ole koskaan aiemmin nähnyt Ranskassa niin uudenaikaista urheiluhallia. Hallin nimi on Espace Sportif de Kervihan. Tatami on ihan älyttömän suuri ja kovuudeltaan juuri sopiva. Dojon yksi seinä on kokonaan lasia, mikä tekee salista tosi valoisan. Hallissa ei ole samaan aikaan mitään muita tapahtumia, joten siellä on kaiken lisäksi tosi rauhallista.
Leirillä on joitakin vanhoja tuttuja: Pate (leirin vetäjä), Alain (Paten paras kaveri), Geraldo (5. dan; yksi Paten edistyneimpiä oppilaita Pariisista; olen treenannut hänen kanssaan tosi paljon vuosien varrella), Philippe (leirin järjestäjä), Emmanuel ja Luc (kaksi viimeistä ovat suunnilleen ikäisiäni kundeja, jotka ovat vanhoja treenikavereitani jo muinaisilta Pariisin ajoilta). Lisäksi on joitakin uudempia tuttuja, jotka tapasin viime kesänä Montrevel-en-Bressen leirillä. Kaikkien kanssa oli tosi kiva treenata.
Pate oli tosi kiva tänään. Heti alkuun hän ihmetteli, miksi en soittanut hänelle, kun saavuin Quimperin lentokentälle. Hän olisi kuulemma tullut hakemaan minut sieltä. Tatamillakin hän oli kaikin puolin tosi jees. Luulen, että nykyään minun ei tarvitse enää olla se, kenellä pyyhitään tatamia ja esitetään sirkushuvia muille.
Su 19.7.2009
(Klo 23.03): Treenit menivät tänään tosi kivasti. Flunssani alkaa parantua. Se ei häirinnyt minua tänään läheskään niin paljon kuin eilen. Itse asiassa tunsin tänään oloni ihan hyväksi. Kai se vain on niin, että eka treeni tauon jälkeen on aina kamala, ja jos lisäksi on vähän kipeä, se on vielä kamalampi. Tänään oli jo selvästi vetreämpi ja kevyempi olo.
Bokken-treenissä teimme lähinnä ykkössarjan kakkosta. Olen tehnyt sitä vuosien varrella tosi paljon, mutta opin siitä silti tänään yhden uuden pointin. Olin siitä tosi tyytyväinen. Treenasin melkein koko ajan hyvien parien kanssa. Kun tekee oikein hyvän parin kanssa, omakin tekniikka tuntuu sujuvan paremmin. Erityisesti Geraldon kanssa treenatessa tuntui siltä. Hän on ihan älyttömän hyvä bokkenissa, eikä hän yrittänyt mitenkään vaikeuttaa minun tekniikkaani, joten homma toimi aika kivasti. Pate kulki jossain vaiheessa ohitsemme ja mutisi itsekseen: “Qu’est-ce qu’elle est douée, cette fille…” (Luulen, että hän vain unohti, kuinka paljon ja pitkään olen jo treenannut, mutta oli se tietysti ihan kivaa silti.)
Aamun aseettomassa treenissä teimme lähinnä ikkyota ja muita lukkotekniikoita. Tekniikat tehtiin kuitenkin liikkeestä, joten oli se silti melko rankkaa pitkän päälle. Eniten rasitti kuitenkin se, että minulla oli IHAN järjetön vessahätä! Olisi pitänyt käydä vessassa bokken-treenin jälkeen. Koko treeni meni lähinnä sitä miettiessä.
Illalla oli tosi vauhdikas treeni. Teimme tosi paljon kovia heittoja treenin alusta lähtien. Jouduin / pääsin myös eteen demonstroimaan ukemeita milloin mitenkin päin. Kerran Pate teki tosi yllättävän nykäisevän liikkeen juuri sillä hetkellä, kun olin pää alaspäin ilmassa täydessä vauhdissa. Sen seurauksena läsähdin suoraan perseelleni maahan. Ei se sattunut yhtään, mutta ukemi meni siis ihan kirjaimellisesti sanottuna totaalisesti päin hanuria. Olin VARMA, että Pate olisi jotenkin naurunalaistanut minut sen takia, mutta ei. Hän antoi tilanteen vain mennä ohi. Olipa yllättävää. Treenien lopussa jouduin myös eteen näyttämään yhtä tekniikkaa, ja siinä sen sijaan tuli vanhat hyvät ajat mieleen… Paten tapa opettaa on nimittäin sellainen, että hän ottaa välillä jonkun sinne eteen näyttämään jotain ja kysyy sitten kaikilta: “Oliko tämä hyvä?” Oikea vastaus on AINA “EI!!!!” Ja sen jälkeen täytyy perustella miksi se ei ollut hyvä. Tässä tapauksessa hän kysyi vain Geraldolta, joka osasi heti sanoa, mikä tekemässäni liikkeessä oli vialla. Kyse oli shomenuchi uchikaitennagen sisäänmenosta. Se pitäisi kuulemma tehdä niin, että vastaanottovaiheessa takakäsi (eli atemi-käsi) tulee ennen etukättä. Never heard. Aiemmin hän ei kyllä opettanut sitä niin. Mutta kieltämättä se oli ihan hyvä pointti, ja oli ihan kiinnostavaa kokeilla tehdä tekniikka niin. Siitä sisäänmenosta tulikin sitten teema koko lopputreenille. Se oli ihan jees. En kokenut tilannetta mitenkään negatiivisesti.
Ti 21.7.2009
(Klo 21.04): Jessus, että oli rankka treeni!!! Pate oli päättänyt, että tähän väliin otetaan kunnon tyhjennystreeni. Teimme koko treenin pelkkiä heittoja: pelkkää kokyonagea, iriminagea, jiywazaa, kotegaeshia, jne. Pate ei juurikaan näyttänyt tekniikoita edessä vaan pelkästään huusi sivusta, mitä piti tehdä, ja koska piti vaihtaa paria. Ja me vaan heiteltiin. Se oli ihan karseeta! Jotenkin alkoi väkisinkin ottaa päähän, kun yksi vain istuu penkillä ja rääkkää muita. Ja jotenkin se on niin ahdistavaa, kun tajuaa heti treenin alussa, että “ok, tästä tulee sitten ihan tappava treeni…” Treenin lopuksi teimme vielä 30 ukemia putkeen siten, että toinen heitti kokyonagea hanmihandachiwazasta. Se tuntui ihan karsealta reisissä, mutta se oli kuitenkin mielestäni ihan jees, koska se oli vasta ihan treenin lopussa. Enemmän ärsytti se, kun jossain vaiheessa teimme katateryotedori kokyonagea kovana ihan sikapitkään (ja olin vieläpä ollut siinä ukena edessä, joten olin jo valmiiksi puhki). Pate juoksutti minua vielä lopuksi niitten 30 ukemin jälkeen jonkin aikaa siinä edessä ja ärsytti tahalleen: “Muistan, kuinka nopeasti pystyit tekemään näitä ukemeita kymmenen vuotta sitten! Silloin teit PALJON nopeammin!!” (Ai niinkö…?! Enpäs ollutkaan itse huomannut mitään eroa…) Treenin jälkeen hän kuitenkin tuli sanomaan minulle, että “hyvin se meni, kiusasin vain sinua”.
Bokken-treenit ovat mielestäni olleet aivan erinomaisia. Teimme tänään nelossarjaa, mikä oli tosi mielenkiintoista, koska sitä tulee tehtyä tosi harvoin. Bokken-treenit ovat jotenkin olleet tosi intensiivisiä ja kiinnostavia. Olen oppinut joitakin uusia pointteja, ja ennen kaikkea olen päässyt treenaamaan omalla tasollani tosi intensiivisesti. Aamupäivän aikidotreeni puolestaan tuntuu toisinaan hieman pitkältä: aamutreenit kestävät yhteensä 2,5 tuntia, mikä on aika paljon. Bokken vaatii paljon keskittymistä. Sen jälkeen tuntuu hieman vaikealta jaksaa keskittyä vielä 1,5 tuntia. Tunti tai 1h 15 minsaa riittäisi hyvin. Mutta kyllä se 1,5 tuntiakin tietysti menee. Yleensä aamun aikidotreeneissä tehdään paljon ikkyota ja muita lukkoja, joten se ei ole yleensä fyysisesti ihan hirveän rankkaa. Illalla on vielä 1,5 tunnin aikidotreeni, joka puolestaan on aina tosi vauhdikas (ja tänään se oli siis aivan erityisen vauhdikas). Hikoilen täällä ihan järjettömästi. Treenipukuni ovat jatkuvasti ihan läpimärkinä hiestä. Niitä ei myöskään meinaa saada täällä millään kuivaksi, koska ulkona on sateista.
Loukkaantumisilta olen toistaiseksi välttynyt. Tietysti varpaita ja sormia joutuu teippailemaan, koska niihin tulee kaikenlaisia pieniä ruhjeita (rakkuloita, palovammoja, naarmuja, jne.). Mutta niin kauan kuin ne eivät tulehdu, kaikki on ok.
Treenien väliajat menevät lähinnä syödessä, levätessä ja treenikamoja pyykätessä. Kovin paljon muuta ei ehdi tehdä. Eilen illalla menin treenien jälkeen syömään Emmanuelin, Lucin, Geraldon ja Hélènen kanssa. Oli tosi mukava ilta. Myös tänään saatan vielä lähteä heidän kanssaan jonnekin.
Ke 22.7.2009
(Klo 23.26): Treenit olivat tänään aika rauhallisia eiliseen verrattuna. Aamulla teimme lähinnä lukkotekniikoita yokomenuchista. Illalla teimme taas pelkkiä heittoja, mutta huomattavasti kevyemmällä tahdilla kuin eilen illalla. Harjoittelimme katatedorista sellaista sisäänmenoa, jossa ukea horjutetaan suoraan ylöspäin (siten, että hän joutuu nousemaan varpailleen), ja siitä sitten tehtiin erilaisia sovelluksia. Treeni oli tosi mielenkiintoinen, ja tahti oli mukavan palauttava. Fiilis oli muuten hyvä, mutta jouduin treenaamaan parin urpon kanssa: toinen oli tyyppiä ‘jäykkä paska’ (sekä jäykkä että paska ja ennen kaikkea ylimielinen), ja toinen puolestaan edusti perinteistä ‘mahtisonnityyppiä’ (alfauros, jolla oli AIVAN liian suuret kuvitelmat omista taidoistaan). Se oli ihan SIKAärsyttävää… Mutta leireilyynhän kuuluu tietysti olennaisena osana myös urpojen kanssa treenaaminen. Se on osa leirielämystä. Ja täytyy muistaa, että valtaosa pareista, joiden kanssa olen täällä treenannut, ovat olleet joko jees tai TOSI jees.
En ole aiemmin muistanut mainita, että dojon lasiseinän ohi kulkee treeniemme aikaan melkein aina yksi vanha pullea kettuterrieri omistajansa kanssa. Omistaja vaikuttaa kiireiseltä, ja hän kävelee aina reipasta tahtia monta metriä koiransa edellä. Se hauvaparka puolestaan on niin vanha, että se ei jaksa enää juosta. Se yrittää lyllertää kieli vyön alla mahdollisimman nopeasti omistajansa perässä kuin näyttääkseen, että “kyllä tässä vielä pysytään teikäläisen kannoilla…” Iiiiiih!!!! Se on niin söpö!!! Keskittymiseni katoaa aina hetkeksi, kun käännyn katsomaan sitä koiraa. On vain jotenkin ihan pakko seurata sen liikkeitä ja eleitä. Se on jotenkin niin aito ja vilpitön.
On muuten tosi huvittavaa, kun Pate pyytää jatkuvasti jotakuta vapaaehtoista eteen näyttämään jotakin tekniikkaa, eikä kukaan koskaan ole vapaaehtoinen. Parin viime päivän aikana hänellä on ollut sellainen tsoukki meneillään, että JOKA kerta, kun hän pyytää vapaaehtoista, hän tekee sen näin: “Onko vapaaehtoista? Ai JEAN-JACQUES!! HYVÄ!” Ja AINA se yksi kaveri, jonka nimi on Jean-Jacques, joutuu “vapaaehtoiseksi” eteen näyttämään jonkun ihan mahdottoman tempun, tms. =DDD Tietenkin se on sinänsä ihan hölmö vitsi, ja ennen kaikkea sama kuvio on toistunut jo miljoona kertaa leirin aikana, mutta on se silti joka kerta yhtä hauskaa! =DDD (Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että en ole se Jean-Jacques, joka joutuu koko ajan spedeilemään sinne kaikkien eteen… Mutta kukin vuorollaan…)
To 23.7.2009
(Klo 23.55): Teimme tänään koko päivän aseita. Aamulla ensin 1,5 tuntia bokkenia (puumiekkaa) ja sitten tunnin tantoa (puukkoa). Bokken-treeni tuntui hieman pitkältä, koska emme tehneet lainkaan peruslyöntejä, ja treeni kesti siis peräti 1,5 tuntia (yleensähän bokken-osuus kestää vain tunnin tai vähän alle). On tosi rankkaa keskittyä 1,5 tuntia putkeen bokkeniin. Tanto-treeni oli sinänsä tosi hyöydyllinen. Tantoa tulee tehtyä aivan liian harvoin, joten oli tosi hyvä jälleen kerrata niitä asioita. Jotenkin vain puukkotreenit ovat usein vähän vaarallisia. Siitä tulee tosi helposti sellaista silmitöntä huitomista, vaikka yritetään tehdä kontrolloidusti. Jouduin vieläpä eteen näyttämään yokomenuchi kotegaeshin gyakute-otteella. Uke hyökkäsi ihan täysiä, ja siinä sai kyllä pelätä, että ei irronnut silmä päästä, tai jotain. Mutta ihan hyvin se kuitenkin meni.
Illalla teimme yllättäen koko treenin jodoria (puolustautuminen jo:ta eli puukeppiä vastaan). Jotkut jodori-tekniikat ovat pysyneet minulla hyvässä muistissa, koska olemme Pekan kanssa tehneet niitä vuosia Finn-Aikin lajiesittelyissä. Ne minun ja Pekan näytöstekniikat ovat Paten perussettiä, jotka tuli käytyä tänäänkin läpi. Mutta lisäksi teimme joitakin muita jodori-tekniikoita, joita en ollut tullut treenanneeksi aikoihin. Se oli sinänsä tosi jees. Sain kuitenkin tänään juuri tuossa jodori-treenissä tosi vahvan flashbackin, kun treenasin kotegaeshia yhden kundin kanssa. Se kundi on sinänsä ihan hyvä tyyppi. Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Treenasimme yhdessä aika pitkään, eikä mitään ongelmia ollut niin kauan, kun kumpikaan ei sanonut mitään. Mutta jossain vaiheessa hän alkoi blokata minua ja selostaa sitten minulle yhtä teknistä yksityiskohtaa. No, ei siinä mitään. Se oli ihan kiinnostavaa. Mutta ajattelin, että voinhan minäkin sitten kokeilla blokata häntä samassa kohdassa (etenkin, kun tiedän, että hän on yhtä pykälää alempi vyöarvo kuin minä). Kun hän ei meinannut päästä ongelmakohdasta eteenpäin, yritin neuvoa häntä (kun hänkin kerran oli neuvonut minua aiemmin, ja minähän siis olen kuitenkin korkeampi vyöarvo, ja kumpikin osapuoli vieläpä varmasti tiesi sen). Mutta SITÄ hän ei voinut SIETÄÄ!!! Hän kilahti siitä ihan totaalisesti. Hän ei siis pystynyt ottamaan MITÄÄN minulta vastaan. Ei pienintäkään teknistä pointtia. En sitten sanonut enää mitään, eikä hänkään sanonut mitään. Onneksi hetken päästä vaihdoimme paria. Siten tilanne vain meni ohi ilman mitään varsinaista konfliktia. Treenin jälkeen kuitenkin häivyin nopeasti tatamilta ja sulkeuduin pukuhuoneeseen yhteen suihkukoppiin. Itkin. Kuten olemme ranskalaisen treenikaverini Silvian kanssa todenneet: naiset ovat tatamilla pelkkiä kakkosluokan kansalaisia. Silvia joskus totesikin minulle osuvasti: “Maintenant, tu le sais. T’as qu’à faire avec.” Hän on oikeassa. Ei asia siitä miksikään muutu, enkä ole enää moneen vuoteen odottanutkaan, että se muuttuisi. Olen vain aivan jumalattoman onnellinen siitä, että aikido on minulle vain harrastus eikä ammatti. On jo aivan riittävän turhauttavaa, että on käyttänyt 2/3 elämästään sellaiseen asiaan, jossa tulee joka tapauksessa aina olemaan pelkkä kakkosluokan kansalainen. Jos se olisi vielä ammattikin, niin se olisi kyllä aivan liikaa.
La 25.7.2009
(Klo 18.52): Olen tällä hetkellä Nizzan lentokentällä. Odotan Rautiaisen Juhania, joka saapuu tänne noin tunnin päästä suoraan Suomesta. Lähdemme sitten täältä yhtä matkaa kohti Roquebruneä Juhanin vuokraamalla autolla.
Lensin eilen Quimperistä Pariisiin. Paten leirin loppuaika meni ihan hyvin. Torstai-iltana kävimme koko leiriporukalla syömässä yhdessä raflassa, joka sijaitsi Atlantin rannalla. Olin väsynyt ja huonolla tuulella, joten ilta tuntui hieman pitkältä. Yritin kuitenkin kohteliaisuuttani jutella ihmisten kanssa jonkin verran. Patella oli hauskoja tarinoita. Niitä oli mukava kuunnella. Valvoin torstain ja perjantain välisen yön melkein kokonaan. Jostain syystä en vain saanut unta. Iski jonkinlainen ahditusreaktio. En olisi millään jaksanut perjantaina treenata, mutta raahauduin kuitenkin puoliväkisin tatamille. Treenit tuntuivat hieman pitkiltä, mutta menivät ne kuitenkin loppujen lopuksi ihan ok. Leirien vikat treenit ovat aina hieman pitkäveteisiä, koska kaikki ovat väsyneitä ja odottavat vain, että treenit loppuisivat. Vähän sama kuin konferenssien vikat päivät. Lopuksi teimme tekniikoita kahta hyökkääjää vastaan. Treenasin Didier’n ja Geraldon kanssa. Didier’ltä muljahti ranne pois paikoiltaan. Se jäi jotenkin jumiin siten, että hän ei pystynyt liikuttamaan rannettaan ollenkaan. Ensin Geraldo yritti kiskoa sitä paikoilleen mutta ei onnistunut. Yksi toinen kundi sai sen lopulta paikoilleen, mutta sitä kiskomista ja muljuttelua kesti monta minuuttia. YÖHHH!!! Se näytti ihan sairaan ällöttävältä.
Pate lensi Pariisiin samalla koneella kuin minä, joten menimme yhtä matkaa. Jean-Philippe (eräs Paten hyvä kaveri, joka on ammatiltaan asianajaja ja asuu Quimperissä) tarjosi meille lounaan kotonaan ja heitti meidät sitten lentokentälle. Jean-Philippellä on aivan ihana vanha jackrusseli ja yhtä vanha angorakisuli kotonaan. Ne ovat kumpikin vähän pulleita ja liikkuvat hassusti keikkuen. Iiiiih!!! Söpöä! =)))
Kentältä menin suoraan Catherinen luo. Majoituin taas kerran hänen luokseen. Ilta meni Catherinen kanssa jutellessa. Tarjosin hänelle sapuskat läheisessä japanilaisessa raflassa (vastapalveluksena ilmaisesta majoituksesta) ja kerroin hänelle leiristä. Hän ei pitänyt macho-kokemuksiani mitenkään kovin yllättävinä. Hänellä on tietenkin itselläänkin paljon vastaavia kokemuksia. Hänestä paras keino on vain pysyä rauhallisena ja vastata machoilijalle hetken päästä jollakin pienellä jäynällä (jotta se kaveri huomaa, että hänen omakaan tekniikkansa ei ole mitenkään täydellistä). Ongelma vain on se, että pienikin osuva jäynä saattaa hermostuttaa jotkut ihan totaalisesti. Olen “pienien jäynieni” takia joutunut joskus melkein suoranaisiin tappeluihinkin. Siksi saattaa toisinaan olla vain parempi niellä ylpeytensä, ja pääsääntöisestihän minä olenkin mielestäni nykyään tosi diskreetti treeneissä kuin treeneissä. Tiedän, että aiemmin Silvia otti tosi vahvasti yhteen monien kundien kanssa. Nyt hän vain pysyy täysin ilmeettömänä tilanteessa kuin tilanteessa. Toisaalta täytyy ehkä ottaa huomioon, että onhan kundeillakin varmaankin keskenään omat ongelmansa: ainakin eilen näin kerran, kun pari kukkoa otti bokken-treenissä ihan oikeasti yhteen… Se näytti ihan sairaan vaaralliselta. Eli voi myös olla, että keskityn liikaa sukupuoliaspektiin. Eikä ehkä pitäisi odottaakaan, että treenit menevät koko ajan helposti ja mukavasti. Joskus on kivaa, ja joskus ei. Niinhän se on joka paikassa. Pakoon ei voi eikä pidä lähteä.
Ja siis jotta kenellekään ei jäisi väärä kuva kyseisestä leiristä, niin kokonaisuutena se meni siis kuitenkin tosi hyvin. Olin hyvin tyytyväinen leirin sisältöön ja kokonaisuutena myös tunnelmaan. Pääsin oikein kivasti treenaamaan ja opin paljon. Pate on muuttunut tosi paljon. Hän on mielestäni nykyään tosi mukava, ja erinomainen valmentajahan hän on aina ollutkin. Myös treenaajat olivat kaikesta huolimatta enimmäkseen tosi jees. Kuten sanottu, ihan koko ajan treenaaminen ei mitenkään voi olla vain helppoa ja kivaa. Välillä tulee väkisinkin pieniä konflikteja, jotka täytyy väin yrittää ratkaista tavalla tai toisella. Sellaistahan elämä on tatamin ulkopuolellakin.
(Klo 23.50). Perillä Roquebrune-sur-Argensissä, Varin departementissa, Etelä-Ranskassa. Tämä päivä on mennyt pitkälti matkustaessa. Saavuin perille majoituspaikkaani joskus kymmenen aikaan illalla. Majoitun Bagatelle-nimiseen lomakylään. Paikka sijaitsee kävelymatkan päässä dojosta. Myös moni muu leiriläinen majoittuu tänne. Itse en ole koskaan aiemmin majoittunut tänne. Huone on tilava ja viihtyisä. Siinä on myös pieni terassi. Havaitsin kuitenkin heti erään puutteen: vessassa ei ollut lainkaan vessapaperia. Mielestäni voisi olettaa, että täyshoitoon sisältyisi myös vessapaperit (“#¤%&X!). Siispä kävin pöllimässä yhden rullan aulan yleisestä vessasta. Toinen huono puoli on se, että huoneessa ei toimi netti (BYÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!!!!). Netti toimii ainoastaan tässä aulassa, josta itse asiassa juuri äsken sammutettiin kaikki valot. Täällä on aivan pilkkopimeää, joten täytynee jatkaa kirjoittamista joskus myöhemmin.
Su 26.7.2009
(Klo 16.45): Tässä majoituspaikassa on kyllä joitakin selviä puutteita. Ensinnäkään huoneita ei näköjään siivota (Mtäh?! Eikö kukaan siis petaakaan mun sänkyä mun puolesta?! Mitä tää tämmönen on?!!). Toisekseen täältä ei meinaa saada mistään kahvia. Täällä on baari, mutta siellä ei koskaan ole ketään myymässä. Ja kun lopulta sain roudattua respasta yhden muijan siihen tarjoilemaan, kävi ilmi, että baarissa ei ole lainkaan maitoa, joten kahvia saa vain mustana (#¤%&X!).
Anyway, leirin ekat treenit menivät ihan kivasti. Tahti ei ollut vielä mikään ihan järjetön. Teimme aika pitkään ikkyota, ja sitten shihonagea ja iriminagea. Treenasin pitkään mm. saksalaisten ystävieni Bodon ja Martinan kanssa. Heidän kummankin kanssaan on ihan ultrakiva treenata. Muutenkin minulla oli vain kivoja pareja ja näin paljon vanhoja tuttujani kaikkialta Euroopasta. Näin tietenkin myös leirin kaksi muuta suomalaisosallistujaa, Hannan ja Juhanin, jotka majoittuvat leirintäalueelle. (Juhani treenaa Joensuussa ja on ollut tällä leirillä jo monta kertaa. Hanna puolestaan treenaa meillä Finn-Aikissa ja on täällä nyt ekaa kertaa voitettuaan ulkomaan leirimatkan Kaapelitehtaan hiihtolomaleirin arpajaisissa.)
Treenaamistani tosin häiritsee tällä hetkellä hieman iskias-tyyppinen kipu perseessä. Luulen, että se johtuu siitä, että Paten leirillä kaikki lihakseni takapuolesta alaspäin olivat parin ekan päivän jälkeen IHAN totaalisen jumissa. Siis IHAN kiveä! Ja kun vielä lensin toisinaan suoraan perseelleni kovista heitoista, niin se ei varmaankaan mitenkään erityisemmin auttanut asiaa… Nyt tuntui treeneissä alusta lähtien semmonen tosi polttava hermokipu hanurissa. Tosi häiritsevää.
Tässä hotellissa muuten majoittuu paljon italialaisia. Tunsin heistä yhden, Gabrielin, melko hyvin ennestään. Gabriel on 22-vuotias torinolaiskundi (joskin hän on kuulemma alun perin kotoisin Brasiliasta). Hän on täällä opettajansa, Francon, ja kahden muun parikymppisen kundin kanssa. Söin tänään heidän kanssaan aamiaista ja lounasta. Se oli tosi hyvä siinäkin mielessä, että Franco puhuu ainoastaan italiaa. Hän pälpätti minulle koko ajan italiaksi ja yritti saada minua vastaamaan jotakin (italiaksi tietysti, koska hän ei tajua mitään muita kieliä). Huomasin ilokseni, että ymmärrän jo italiaa aika hyvin. Sen sijaan suullisessa ilmaisussa on vielä tosi paljon parantamisen varaa… Ne nuoret kundit osaavat tosi hyvin ranskaa, joten heidän kanssaan puhun pääasiassa ranskaa. Tietysti olisi hyödyllisempää yrittää puhua koko ajan italiaa, mutta kommunikaatio olisi silloin liian työlästä ja jäisi turhan köyhäksi… Huomasin muuten, että he ääntävät ranskan /r/:n uvulaarisena tremulanttina (eivätkä velaarisena frikatiivina, niin kuin ranskalaiset yleensä). Kiinnostavaa. Ei siis apiko-alveolaarinen tremulantti niin kuin italiassa, vaan nimenomaan Edith Piaf -tyyppinen uvulaarinen tremulantti. Varmaankin jonkinlaista interferenssiä italian /r/:n soinnillisuudesta.
No, täytyy tästä taas lähteä treeneihin.
(Klo 21.41): Huh, olipas lämpimät treenit illalla. Aurinko porotti ihan täysiä koko päivän, joten salissa oli taas saunatunnelma iltatreeneissä. Tahti ei edelleenkään ollut mitenkään ihan järjetön, mutta lopussa teimme ihan sikapitkään hanmihandachiwaza shihonagea, ja treenasin sitä italialaisen Ninon kanssa. Nino on 5. dan ja tosi vahva, ja hän tekee kaikki nivellukot ihan SIKAtiukkoina. Jokainen heitto sattui sekä ranteisiin että kyynärpäihin. Kyynerpääni eivät ole olleet kunnossa viime vuoden Japanin-reissun jälkeen, eikä oikea ranteeni ole ollut kunnossa enää kymmeneen vuoteen (se meni sijoiltaan Pariisissa kymmenen vuotta sitten, eikä se ole koskaan kokonaan parantunut sen jälkeen, koska ranteet joutuvat aikidossa jatkuvasti niin kovalle rasitukselle). Olin edessä ukena shihonagessa. Vaikka Tissier’n heitot ovat aina tiukkoja ja nopeita, kyynärpäissäni ei tuntunut yhtään kipua silloin, kun olin hänen ukenaan. Se johtuu varmaankin siitä, että hänen heitoissaan ei ole yhtään ylimääräistä voimaa, ja ne ovat suuresta voimasta ja nopeudesta huolimatta erittäin hyvin kontrolloituja.
Shihonagen lisäksi teimme pitkään ryotedori tenchinagea. Treenasin sitä parin tosi hyvän parin kanssa, mutta myös jonkin aikaa yhden vähän ärsyttävän muijan kanssa. Hän päästi koko ajan toisella puolella yläkäden irt, joten minulla ei enää ollut mitään kontaktia. Lisäksi hän ei oikein osannut liikkua. Yritin vain sopeutua tilanteeseen ja tehdä sen mukaan yrittämättä opettaa hänelle mitään. Jossain vaiheessa hän kuitenkin alkoi sössöttää minulle jotakin siitä, että tein toiselle puolelle eri tavalla kuin toiselle. Totta kai! Kun hän kerran päästi toisella puolella yläkäden irti! Kun sanoin siitä hänelle, hän kyllä tuntui hyväksyvän huomautukseni eikä alkanut enää urputtaa mitään sen enempää. No, kaikenlaisiin tapauksiin törmää tällaisilla suurleireillä. Ja hän vaikutti kyllä olevan tyyppinä ihan ok. Vähän omituinen vain.
Sapuskat ovat tosi jees tässä hotellissa. Söin taas päivällistä niiden italialaisten kundien kanssa. Lisäksi seuraamme liittyi Anna, joka on kotoisin Irlannista mutta on asunut Pariisissa jo monta vuotta. Tunnen hänet aika hyvin, koska hänkin asui yhteen aikaan ystäväni Catherinen luona ja treenaa Tissier’n dojolla. Illallisella sain jo suustani ulos vähän enemmän italian kielen sanoja kuin lounaalla. Franco yrittää sitkeästi kommunikoida kanssani italiaksi. Loppujen lopuksi sitä ei enää jaksa olla itsekriittinen vaan yrittää vain kommunikoida. Jos en tiedä jotakin sanaa italiaksi, sanon sen ranskaksi. Useimmiten hän ymmärtää hyvin, mitä yritän sanoa, ja opin sillä systeemillä sitten itsekin uuden sanan italiaa.
Törmään täällä Ranskassa ollessani aina kysymykseen: “Onko aikido ammattisi?” Useimmat tuntuvat suorastaan olettavan, että olen ammattilainen. Ehkä siksi monet myös kyselevät, miksi en käy Vincennesissä treenaamassa (ööh…. koska mä asun Suomessa enkä ole koko aika lomalla…). Jotkut olivat myös kuulleet, että olin ennen Bretagnen leiriä pari päivää Pariisissa. He ihmettelivät kovasti, miksi en ilmestynyt Vincennesiin treenaamaan (ööh… koska tahdoin vain lomailla Pariisissa pari päivää ennen kahden viikon treeniputkea…) Hetkittäin on suorastaan ärsyttävää, kun kaikki tuntuvat olettavan, että koko ajan vain treenaan. Treenaan TOSI paljon siihen nähden, että EN ole ammattilainen, mutta on kai minullakin toisinaan muutakin elämää. Eivätkä nivelenikään enää kestäisi samanlaista treenaamista kuin joskus 5-10 vuotta sitten. Olen yksinkertaisesti kauttaaltaan hajalla. Mutta tavallaan on tietysti imartelevaakin, että ihmiset edelleenkin usein luokittelevat minut täällä ammattilaiseksi, vaikka olen omasta näkökulmastani katsottuna ollut pelkkä harrastelija (tai korkeintaan puoliammattilainen) jo viitisen vuotta (sitä ennenhän kyllä panostinkin lajiin ammattimaisesti kymmenkunta vuotta).
Christian onnitteli minua tänään saamastani yliopistonlehtorin pestistä. Hän oli kuullut asiasta Michelineltä, jolle olin kertonut asiasta tekstarilla. Silloin vuonna 2005, kun tein väitöskirjaani Pariisissa, Pate ja Christian suhtautuivat etenkin alussa negatiivisesti siihen, että treenasin vähemmän kuin ennen (useimmiten vain kerran päivässä enkä kahta kertaa päivässä). Nyt mitään sellaista ongelmaa ei enää ole. He ovat ehkäpä huomanneet, että itse asiassa monet ammattilaiset katoilevat omille teilleen, kun taas harrastelijat ja puoliammattilaiset pysyvät usein uskollisesti mukana heidän kuvioissaan.
Ma 27.7.2009
(Klo 17.05): Kurkkuni on ollut tänään vähän kipeä aamusta lähtien. Kipu ei ole kovin paha, mutta kyllä se hieman kuitenkin häiritsee treenaamista. Aamutreenit eivät olleet edelleenkään olleet kovin rankat, mutta ne tuntuivat minusta hieman pitkiltä. Ehkä se johtui vain siitä, että kurkkuni on kipeä. Bokkenissa treenasin koko tunnin Martinan kanssa. Se oli tietenkin tosi kivaa. Hän on tosi hyvä, ja olen treenannut hänen kanssaan bokkenia (ja tietysti kaikkea muutakin) eri leireillä jo noin 15 vuotta. Aseettomassa treenissä teimme taas lähinnä ikkyota ja shihonagea. Lisäksi teimme yhden kiinnostavan iriminagen katadori hanmihandachiwazasta. Se oli oikeastaan sama kuin tachiwaza katadori iriminage (se, jossa mennään uken käden alta), mutta en ollut koskaan ennen tehnyt sitä hanmihandachiwazasta. Lopuksi teimme ikkyota bokken-hyökkäystä vastaan menemällä suoraan sisään käden alle ennen kuin toinen ehtii leikata. Se tuntui minusta lähinnä kummalliselta, mutta mikä siinä. Shihonage oli taas ihan tuskaa. Kyynärpääni eivät oikein nykyään kestä sitä liikettä, jos siinä on vähänkään ylimääräistä vääntöä. Hemmetti, kun se yksi urpo siellä Japanissa (siinä yhdessä horror-treenissä) meni hajottamaan kyynärpääni. Sitä ennen minulla ei nimittäin ollut koskaan ollut mitään merkittäviä ongelmia kyynärpäideni kanssa.
No, nyt täytyy tästä taas lähteä treeneihin.
(Klo 21.14): Olipas taas aika lämpimät treenit. Teimme pääasiassa kaitennagea (ensin uchia ja sitten sotoa). Olin kurkkukipuni takia ajatellut ottaa treenit kevyesti, mutta loppujen lopuksi päädyin jatkuvasti treenaamaan tosi hyvien ja kovakuntoisten tyyppien kanssa. Joten se siitä kevyestä treenistä sitten. Lämpötila ei kuitenkaan ole vielä ihan järjetön (alle 30 astetta), emmekä ole tehneet paljon kovia heittoja, joten en ole vielä kertaakaan ollut ihan totaalisen finaalissa kuitenkaan. En siltikään kaipaisi yhtään ylimääräistä minuuttia treeneihin, ja tänä iltana Christian veti kymmenkunta minsaa yliaikaa. Se oli sairaan ärsyttävää (etenkin, kun olimme muutenkin siinä vaiheessa tehneet sitä hemmetin chudan tsuki uchikaitennagea jo ihan sikapitkään). Täytyy toivoa, että kurkkukipuni ei tästä pahene.
Ti 28.7.2009
(Klo 21.40): Kurkkukipu ei ole merkittävästi pahentunut, mutta ei kovin paljon parantunutkaan. Tunnen olevani hieman puolikuntoinen treeneissä. Onneksi majoituspaikkani sentään on miellyttävä ja rauhallinen, joten pystyn lepäämään kunnolla treenien väliajat. Aamulla treenasin bokkenissa Philippe Bersanin kanssa. Bersani on vanhan polven treenaaja, joka veti tosi pitkään bokken-treenejä Vincennesissä. Hänen kanssaan oli tietenkin ihan sikakiva treenata. Teimme yhtä sellaista Aikiken-sovellusta, jota en ollut tullut tehneeksi aikoihin: siinä siirrytään sivuttaisaskeleella vasemmalle ja leikataan sitten uken ranteeseen bokkenin “väärällä puolella” (eli ei terällä vaan sillä toisella puolella). Lopuksi teimme sellaisen pyörähdyssovelluksen, jossa siirryttiin samalla tavalla vasemmalla puolelle, mutta pyörähdettiin sitten tukijalan varassa piruetti ympäri ja leikattiin lopuksi kesagiri ukea kohti. (Philippen mielestä sain sen onnistumaan ihan sikahyvin, vaikka tosiasiassa se meni kyllä ihan päin hemmettiä…)
Bokken-treeniä lukuunottamatta treenit sujuivat tänään melko tahmeasti. Aamulla teimme ihan sikapitkään ikkyota ja iriminagea. Fyysisesti jaksoin ihan hyvin, ja parini olivat kaikki tosi jees, mutta jossain vaiheessa alkoi tylsistyttää ihan sairaasti, kun teimme niin älyttömän pitkään niitä samoja tekniikoita. Ja aina kun alkaa tylsistyttää, alkaa myös ärsyttää… (#¤%&X!) Iltatreenikin tuntui aika pitkältä, vaikka silloin emme tehneet mitään tekniikkaa ihan yhtä pitkään kuin aamulla. Salissa vain oli ihan sikakuuma, ja tahti treeneissä oli melko tiukka (paljon kotegaeshia, jne.). Viime viikon väsymyskin alkaa jo varmaan vähitellen painaa.
Jossain vaiheessa iltatreenejä yksi kundi väänsi shihonagessa oikeaa rannettani siten, että se meinasi mennä sijoiltaan. Sitä vihlaisi ihan älyttömästi, ja se muljahti hieman paikoiltaan. Se ei kuitenkaan mennyt sijoiltaan. Ranne vaivaa minua nykyään sen verran usein, että luulen, että on vain ajan kysymys, koska se hajoaa kunnolla.
Treenien väliajat menevät pitkälti syödessä, lepäillessä, treenikamppeita pyykätessä ym. käytännön asioita hoidellessa. Kurkkukipuni takia en ole vielä viitsinyt käydä edes uima-altaalla. Ruokapöytäkeskustelut sen sijaan ovat usein tosi kiinnostavia. Tänäänkin puhuin Francon kanssa Suomen ja Italian aikidopolitiikasta ja totesimme, että niissä on yllättävän paljon samaa. Puhuimme myös leirien järjestämisestä, junnuaikidosta, jne. Francon dojolla on kuulemma oma junnuryhmä jo 3-6-vuotiaille! Söpöä! En tosin ihan täysin tajua, miten 3-vuotiaat pystyvät treenaamaan aikidoa (tiedän myös, että Paten mielipide asiaan on “joo, mä voin vetää treenejä 3-vuotiaille, jos sä kerrot mulle, koska täytyy vaihtaa vaipat” =D ).
Tällaisissa reissuissa on myös se hyvä puoli, että täällä todellakin pääsee eroon työasioista. Olin ennen lähtöäni niin täpinöissä siitä uudesta pestistäni, että en kuvitellut pääseväni millään työasioista eroon matkani aikana. Mutta jo parin ensimmäisen päivän jälkeen olin kyllä täysin irti työelämästä. Tuntui siltä, kuin olisin koko ikäni vain treenannut aikidoa ja ollut mukana ranskalaisessa ammattilaisaikidon miljöössä. On varmaankin ihan hyvä asia päästä hetkeksi kokonaan irti työasioista – etenkin nyt, kun edessä on luultavasti harvinaisen työntäyteinen vuosi. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin varmaankin huomata myös se, että pelkkä aikidoelämä ei todellakaan enää sopisi minulle pitkällä tähtäimellä. Aivoni rappeutuisivat totaalisesti, jos en pääsisi tekemään tutkimusta, suunnittelemaan opetusta, jne.
Tietenkin myös aikido tarjoaa älyllistä haastetta, mutta ei se nykyään enää riittäisi minulle. Eikä se koskaan riittänytkään. En vain tajunnut sitä silloin joskus. Ajattelin, että olin syntynyt vain treenaamaan, mutta ei se oikeastaan pitänyt paikkaansa, sillä liian suuri määrä treenaamista ilman älyllistä vastapainoa on aina aiheuttanut minulle pääasiassa ahdistusta. Luulen, että on tärkeää löytää jonkinlainen balanssi. Jotkut saattavat olla onnellisia pelkkien fyysisten aktiviteettien parissa, toiset taas pelkkien älyllisten puuhien parissa. Itse kaipaan kumpaakin, mutta suhde muuttuu ajan myötä. Kymmenkunta vuotta sitten oli pakko treenata jatkuvasti kaksi kertaa päivässä, ja kaikki muu oli toissijaista, kun taas nykyään yksi treeni päivässä riittää hyvin, ja muun ajan mielelläni istun koneen ääressä officessa. Kaksi treeniä päivässä tuntuu aina paljolta nykyään, ja jos koneen ääressä istuminen jää kokonaan pois, balanssi särkyy.
Ke 29.7.2009
(Klo 11.54): No voi hemmetti. Viime yönä alkoi kauhea angiinatyyppinen kipu kurkussa vasemmalla puolella. En pystynyt sen takia nukkumaan kunnolla. Eli se pieni kurkkukipu, joka minua on vaivannut viime päivinä, paheni äkillisesti (luultavasti rasituksen takia…). Olen kuitenkin varma, että se on vain virus eikä streptokokki. Lepään tämän päivän ja toivon, että huomenna pystyn taas treenaamaan.
Aamu meni lepäillessä ja SKY Journalin asioita hoidellessa. Tietenkin on vähän hölmöä tehdä töitä lomalla ja vieläpä kipeänä, mutta eipä tässä toisaalta ole juuri muutakaan tekemistä, kun ei pysty treenaamaankaan. Vaikka kaikki muut työasiat ovat rauhoittuneet heinäkuussa, niin SKY Journal -aiheisia sähköpostiviestejä tulee ihan jatkuvasti ympäri vuoden. Jos en olisi päivittänyt lainkaan tietokantaamme loman aikana, kaikki olisi ollut yhtä kaaosta elokuussa, jolloin on muutenkin luultavasti tosi kiire.
(Klo 21.21): En treenannut tänään ollenkaan kurkkukipuni takia. Joku virusperäinen angiina tämä on. Ei ole mitään muita oireita kuin kauhea kurkkukipu ja pieni kuume. Kuitenkaan kipu ei ole AIVAN niin kova kuin streptokokkiangiinassa, joten en aio käydä hakemassa antibiootteja (Ranskassa niitä saa tosi helposti, jos vain raahautuu lääkäriin). Sain Jean-Philippeltä jotain tosi jytkyjä särkylääkkeitä. Ne saavat riittää. Niiden avulla pystyinkin tänään lepäämään ihan hyvin. Uskon, että huomenna pystyn taas treenaamaan, jos tämä nyt ei tästä pahene yön aikana (en usko, että pahenee, koska olen levännyt tänään koko päivän).
Iltapäivällä tein pari tuntia tutkimusta (analysoin yhtä esimerkkikatkelmaa erästä artikkelia varten). Aluksi siitä ei meinannut tulla mitään, mutta kun lopulta sain vetelät ajatukset potkittua liikkeelle, siitä tuli suorastaan humaltunut olo! Ei pelkästään henkisesti virkeä olo vaan myös fyysisesti! Kuin osa minua olisi herännyt koomasta. Kuin eksistenssini olisi vaihtanut taajuutta ja intensiteettiä. Samoin kuin fyysiset ponnistelut vahvistavat tietoisuutta fyysisestä olemassaolosta, älylliset ponnistelut vahvistavat tietoisuutta henkisestä olemassaolosta.
Ilman fyysisiä ponnisteluja vaivun nopeasti niin syvälle omiin ajatuksiini, että tunnen olevani olemassa vain omassa mielessäni. Vetelänä ja ahdistuneena. Päämäärättömänä.
Älyllisten ponnistelujen puute puolestaan aiheuttaa nopeasti henkistä tyhjäkäyntiä ja rappeuttaa minut tilaan, jossa olen vain tyhjä kuori ihmisestä. Vetelä ja ahdistunut. Päämäärätön.
Toisaalta myös ylikuorimitus ahdistaa, koska se tukahduttaa vapauden. Jos ei ole vapautta, päämäärät katoavat, koska niillä ei ole elintilaa toteutua.
Tärkeää on siis balanssi henkisen ja fyysisen eksistenssin välillä sekä ali- ja ylivireystilojen valjastaminen niiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön.
To 30.7.2009
(Klo 16.06): Kurkkukipu vaivaa jonkin verran edelleen, mutta pystyn silti jo treenaamaan tänään. Bokkenissa teimme battojutsua. Se oli mukavan rauhallista, ja lisäksi minulla oli paras mahdollinen pari: Silvia! Hänen kanssaan on todellakin ihan ultrahyvä treenata. Aseettomassa treenissä teimme yokomenuchia (ikkyo uraa, jiywazaa, kokyonagea, jne.). Treeni olisi voinut olla tosi rankka, jos salissa olisi ollut tilaa tehdä kunnolla. Satuin kuitenkin treenaamaan sen verran ahtaassa kohdassa, että oli pakko tehdä aika rauhallisesti. Ei se kuitenkaan haitannut ollenkaan, koska kurkkukipuni takia minun ei periaatteessa edes pitäisi treenata vielä. Treenin lopussa teimme pitkään yhtä yokomenuchi kokyonagea, jossa mentiin tosi suoraan sisään ja leikattiin sitten uken taakse. En jotenkin saanut siihen mitään fiilistä, vaikka parini oli hyvä. Sitä tehtiin kaiken lisäksi ihan sikapitkään, enkä vain saanut siihen oikein mitään fiilistä. No, täytyy pohdiskella sitä sitten joskus omalla dojolla.
Eilen illalla kävin muuten katsomassa treenejä ja näin kaksi loukkaantumista. Ensin Julien, joka on yksi niistä nuorista italialaisista, kompuroi jotenkin jonkun kohonneen tataminreunan takia ja nyrjäytti nilkkansa. Sitten sen irlantilaisen Annan päälle lensi takaapäin joku tyyppi sillä seurauksella, että Annan reisilihakseen tuli tosi paha puujalka. Kumpikin pystyy kävelemään vain nilkuttaen. Julien ei varmasti pysty enää treenaamaan tämän leirin aikana, eikä ehkä Annakaan.
(Klo 21.14): Vitisit, että oli ryydyttävät treenit illalla. Ensinnäkin salissa oli ihan sikakuuma. Toisekseen treenipuvun housut tuntuivat alusta lähtien jotenkin takertuvan jalkoihin, ja kun kiskoin niitä alaspäin, ne olivat liian pitkät. Lisäksi ne tuntuivat jotenkin ihan liian paksuilta. Ne liiton housut ovat sinänsä ihan laadukkaita, mutta aivan liian paksuja tällaisiin olosuhteisiin. Kun nykyinen hakamanikin on sellaisen paksu puuvillahakama, tuntui siltä, kuin olisi ollut kahdet farkut päällekkäin. Luulen, että saisin selvästi treenitehoa lisää tällaisilla helleleireillä, jos treenaisin kevyemmissä kamppeissa. Täytyypä hankkia ensi kesäksi pari ohutta kesäpukua ja kevyt kesähakama.
Muutenkin treeni oli puuduttava. Ensin teimme puoli tuntia putkeen yokomenuchi shihonagea. Minulla oli hyvä pari (Manu, joka on yksi lempiparejani kaikilla Tissier’n Ranskan-leireillä), mutta alkoi se silti tuntua tosi pitkältä jossain vaiheessa (etenkin, kun oli ne liiton panssarihousut jalassa). Ja sen jälkeen teimme sitten puoli tuntia suwariwazaa (eli tekniikoita polviltaan). Aaaargh…. Se oli niin puuduttavaa. Ja loppuun sitten tietysti vielä varttitunti shomenuchi iriminagea! AAAAARGH!!!! Vitsit, että oli karseeta.
Roquebrunessä oli tänään noin puolen tunnin sähkö- ja vesikatkos juuri ennen iltatreenejämme. Meinasin myöhästyä treeneistä, koska hotellin porttikaan ei toiminut (koska se toimii sähköllä). Jouduin siksi menemään kiertotietä, joka on selvästi hitaampi. Kuljin samaa matkaa Gabrielin kanssa. Hän oli jo valmiiksi treenipuvussa (itse olin vielä shortseissa), mutta hän oli silti ihan paniikissa siitä, ehtisikö ajoissa treeneihin: “Myöhästytäänköhän me nyt treeneistä?! Ehditäänköhän me nyt ajoissa?! Mitä sä luulet? Ollaankohan me ajoissa?!” Kauhee paniikki! Vakuutin hänelle, että kyllä hän varmasti ehtii ajoissa, kun on jo valmiiksi treenipuvussakin. Sitä paitsi mitä välii, jos kerran myöhästyy pari minuuttia treeneistä sähkökatkon takia! Joka tapauksessa Gabriel oli jo treenannut koko iltapäivänkin. Hän nimittäin menee aina heti lounaan jälkeen uima-altaalle, sitten kuntosalille ja sitten nurtsille treenaamaan iaidoa. Hoh-hoijjakkaa…. (Itse vedän joka päivä lounaan jälkeen parin tunnin siestan ja raahaudun sen jälkeen tietokoneeni kanssa aulaan kahville.)
Pe 31.8.2009
(Klo 15.46): Jess!! Vikat treenit takana. Bokkenissa teimme sitä yhtä pitkähköä sovellusta, jossa leikataan vuorotellen uken kumpaankin ranteeseen, mutta uke päästää otteen irti ja jatkaa hyökkäystä, ja lopuksi sitten uke ja tori lähtevät kumpikin samaan aikaan hyökkäykseen wakigamaesta. Se on ihan kiinnostava tekniikka, mutta olimme tehneet sitä yli tunnin viime viikolla Paten leirillä. Tuli vähän sellainen fiilis, että “TAAS tää…” Tein Carstenin kanssa, joten parini oli erinomainen, mutta ongelma tällä leirillä on jatkuvasti se, että tuollaisia tilaa vaativia tekniikoita ei meinaa mahtua tekemään. Joutuu koko ajan varomaan naapureita, mikä katkaisee ikävästi fiiliksen. Anyway, ihan hyvä treeni. Aseettomassa treenissä tein vain kolmen parin kanssa: Hannan, Silvian ja Bodon. Hanna on oppilaani ja Bodo ja Silvia puolestaan ikivanhoja treenikavereitani, joten parien puolesta treeni oli mukavan leppoisa. Tekniikat olivat hieman kummallisia (hieman sekavaa kontaktikikkailua sekä ryohijidoria ja hagajimeä), mutta se oli ihan odotettavissakin, koska kyseessä oli viikon vika treeni.
Palaan Suomeen vasta huomenna, joten loppupäivän voi omistaa ihan oikealle lomailulle! Taidankin tästä lähteä uima-altaalle… Ilma on aurinkoinen ja lämpötila 30 astetta.
(Klo 21.45): Kävin iltapäivällä pulahtamassa uima-altaassa. Illemmalla sitten tapasin Juhanin, Hannan ja Simon (Hannan miehen). Kävelimme hieman pitkin Roquebrunen keskiaikaisia pikkukujia. Roquebrunen kunta perustettiin jo 1000-luvulla, ja se eli eristyksissä muusta maailmasta aina 1800-luvun alkupuolelle asti. Vanhan kaupungin kujat huokuvat edelleen keskiaikaista fiilistä (totesimme, että joitakin taloja ei ilmeisesti ole kovin paljon remontoitu muutamaan vuosisataan; no, mitä sitä turhan usein…). Seutu on vuoristoista, mikä tavallaan lisää fiilistä. Olemme etelässä, joten palmut ovat täällä tuttu näky. Kuten Juhanin kanssa totesimme, ensimmäistä kertaa tällä leirillä ollessamme tuntui jotenkin hienolta treenata palmujen keskellä, mutta enää niitä ei edes huomaa. Ne kuuluvat asiaan.
Vedimme jätskiannokset eräässä kylän kuppilassa ja puhuimme (yllättäen) mm. lemmikkieläimistä. Juhani kertoi pienenä omistamistaan marsusta ja kanista (kanin piti olla kääpiökani, mutta se kasvoikin suureksi, koska kääpiökaniuden aiheuttama geenivirhe ilmeisesti korjaantui kyseisen yksilön kohdalla…). Aluksi marsu ja kani olivat samankokoisia, mutta kun kani kasvoi isoksi, se loikkasi yhdellä loikalla niin pitkälle, että marsu joutui vipeltämään nopeasti tosi monta pientä askelta pysyäkseen sen perässä. Iiiih!!! Söpöä!! Minä puolestani kerroin meidän Jepestä, joka oli karkeakarvainen supermäyräkoira. Se oli supermäyräkoira, koska se painoi 16 kiloa, vaikka yleensä mäyriksien sallittu maksimipaino on jotain yhdeksän kilon luokkaa. SIltikään Jeppe ei ollut ollenkaan lihava. Se oli vain iso. (Kerran yksi mies kysyikin meiltä jossain koiratapahtumassa, onko lemmikkimme käynyt jonkun bodauskurssin… =D ) Ja juuri sopivasti siihen kuppilaan kipittikin hetken päästä joku vähän Jepen näköinen koira, jonka rotua en pystynyt määrittelemään. Se oli vähän samanlainen köriläs kuin Reetan koirat, jotka ovat glennejä. Siltikin se muistutti turkiltaan ja kasvoiltaan enemmän snautseria… Hanna arveli, että sillä on luultavasti aika “kiinnostava” tausta… =D
Anyway, kaupungilta palattuani söin taas kerran päivällistä italialaisten kanssa. Vaihdoimme yhteystietoja. Franco suunnittelee tulevansa joskus Suomeen jollekin leirillemme. Hän antoi minulle myös oman dojonsa, Torinon Dai Mon Dojon, nettisivujen osoitteen. Hienot sivut! Ne löytyvät tästä.
La 1.8.2009
(Klo 14.54): Nizzan lentokentällä. Lähtö käsillä. Viimeinen aamupäivä meni lähinnä uima-altaalla ja kamppeita pakatessa. Söin vielä Juhanin kanssa lounasta, minkä jälkeen Juhani heitti minut lentokentälle. Oli tosi jees, että hän viitsi lähteä kuskaamaan minua, koska matka julkisilla Roquebrunestä tänne olisi ollut varsin pitkä ja vaivalloinen. Olin paikalla kentällä hyvissä ajoin, eikä jonoa ollut vielä kovinkaan paljon. Nyt sitten vain odottelen koneen lähtöä. Lennän ensin Air Francella Pariisiin ja sieltä sitten edelleen Finskin suoralla lennolla Helsinkiin.
Aamiaispöydässä juttelin Julienin kanssa. Julien on parikymppinen kundi, joka on alun perin kotoisin Ranskasta, mutta on asunut Italiassa 6-vuotiaasta lähtien. Hän on täysin kaksikielinen. Hän kehui kovasti ranskan kielen taitoani. Se oli tietysti kivaa, vaikka on ranskassani tietenkin vielä tosi paljon parantamisen varaakin. Mutta ennen kaikkea italiassani olisi runsaasti työmaata… Julien kertoi oppineensa itse italiaa katsomalla Disneyn piirrettyjä. Loistava idea!! Disneyn piirretyt ovat ihan sikahyviä!! Voisinkin ostaa kotiin läjän italiaksi dubattuja Disneyn piirrettyjä ja katsoa niitä iltaisin treenien jälkeen sohvalla löhöten. Olisi tosi rento tapa opiskella italiaa. Toisaalta olen harkinnut myös Inhon lukemista italiaksi. Eräs kielitieteilijätuttavani nimittäin kertoi oppineensa monien itselleen uusien kielten perussanastot ja -rakenteet lukemalla Raamatun kyseisillä kielillä.
(Klo 23.24): I’m back!! Paluumatka meni ihan kivasti. Vaihto Pariisissa oli vähän tiukka, mutta sekin sujui kuitenkin lopulta ihan hyvin, ja sain jopa matkatavarani Helsingissä, mikä oli suorastaan yllättävää (yleensähän matkatavarat saapuvat perille vasta seuraavana päivänä, jos lentää Air Francella ja vaihtaa konetta Pariisissa). Tuntuu muuten TOSI oudolta kirjoittaa normaalikokoisella koneella, kun on tottunut 2,5 viikkoa kirjoittamaan minikannettavalla. Siihen tottuu yllättävän pian. Nyt sormet eivät meinaa riittää normaalikokoiselle näppikselle!
Huomenna Keravalla juhlitaan Pedron (vanhempien villakoiran) 5-vuotissynttäreitä! Juhliin on kutsuttu lisäkseni siskoni Pauliina lapsineen sekä Heli-tätimme. Onneksi olkoon Pedro!! Ajatella, että meidän pieni kullanmurukin on jo 5-vuotias… /*niisk!*/ Kävin varta vasten eräässä pariisilaisessa eläinkaupassa Pont Neufin lähellä ostamassa sille synttärilahjan. Käyn siinä eläinkaupassa JOKA kerta, kun käyn Pariisissa. Se on ollut yksi lempipaikkojani Pariisissa 15-vuotiaasta lähtien, koska lemmikkieläintarvikkeiden lisäksi siellä myydään kaikenkarvaisia elukoita ankoista koiranpentuihin (kissoja, marsuja, rottia, hiiriä, hamstereita, kaneja, oravia, possuja, chinchilloja, liskoja, kilppareita, hämähäkkejä, käärmeitä, undulaatteja, papukaijoja, akvaariokaloja…) Olen siellä kuin lapsi karkkikaupassa. Vain eläinallergiani saa minut sieltä ulos jossain vaiheessa. Muuten voisin helposti viettää siellä tuntikausia yhteen menoon. Totta puhuakseni yksi SUURIMPIA haaveitani on se, että JONAIN PÄIVÄNÄ kävelen siihen kauppaan, valitsen yhden niistä kymmenistä sydäntäsärkevän ihastuttavista koiranpennuista ja adoptoin sen omakseni… Voi sitä onnea! /*niisk!*/ Jonain päivänä…
