Olen Christian Tissier shihanin leirillä Helsingin Kaapelitehtaalla 18.-19.9.2009.
Pe 18.9.2009
(Klo 23.59): Tänään oli hyvä päivä. Todella. (Eilinen puolestaan oli ihan perseestä, joten tämä päivä oli kaivattua vaihtelua.) Pidin tänään kaksi luentoa: Kielioppi I ja Metodikurssin luento. Kielioppi meni ihan ok, paitsi että en ehtinyt käydä läpi läheskään kaikkea, mitä olin suunnitellut. Fiilis oli kuitenkin ihan jees. Anyway, varsinaisen onnistumisen elämyksen sain tänään Metodikurssilla pitämästäni "Keskustelunanalyysi ja prosodiantutkimus" -luennosta. Pidin kyseisen luennon nyt jo kolmatta kertaa, ja tällä kertaa todellakin tuntui siltä, että se meni hyvin (omasta näkökulmastani katsottuna siis). Pääsin jotenkin samanlaiseen vireeseen kuin silloin, kun vedän treenejä jollekin isolle porukalle jossakin ja olen läsnä siinä hetkessä jokaisella solullani. Tänään oli juuri sellainen fiilis sitä luentoa pitäessäni. Luennolla oli valmis pohja (jonka tein pääosin jo pari vuotta sitten), mutta pystyin sen puitteissa myös improvisoimaan vapaasti. Niinhän teen aina silloinkin, kun vedän esim. leirejä. Suurimman osan aikaa puhuin spontaanisti, eikä se tuntunut ollenkaan takkuiselta tai ahdistavalta. Mieleeni tuli kuin itsestään kaikenlaisia havainnollistavia esimerkkejä. En ollut juurikaan jännittynyt vaan pikemminkin hyvin positiivisessa lataustilassa. Olin valpas ja tarkkaavainen, en lainkaan jumissa. Opiskelijat kysyivät kysymyksiä sekä luennon aikana että luennon jälkeen. Lopetettuani luennon opiskelijat alkoivat spontaanisti taputtaa. Porukkaa oli niin paljon, että jotkut joutuivat istumaan ikkunalaudoilla. Kirjoitan tästä siksi, että se oli todellakin minulle jollain tavalla uusi kokemus. Toki joskus aiemminkin on luennoilla tullut sellainen fiilis, että nyt tämä sujuu ihan kivasti, mutta useimmiten olen kuitenkin pitänyt luennointia lähinnä ahdistavana tai ainakin jossain määrin kuumottavana. Mutta tänään se oli kivaa! Todella, todella kivaa. Tuli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että JONAIN päivänä, kun olen kokeneempi ja tiedän enemmän, saatan pystyä luennoimaan samalla itsevarmuudella kuin vedän treenejä. Ja jos pääsen siihen, saatan todellakin nauttia siitä, ja se saattaa tuoda elämääni jonkin sellaisen olemassaolontunteen ja jakamisen dimension, josta sain tänään jonkinlaista esimakua.
Anyway, illalla alkoi siis aikido-opettajani, Christian Tissier'n, leiri Kaapelitehtaalla. Olin iltapäivällä niin täpinöissä siitä luennostani, että pääsin leirifiilikseen oikeastaan vasta paikan päällä. Mutta paikan päällä pääsinkin kyllä sitten pian fiilikseen. Porukkaa oli tosi paljon, ja erityisesti ulkomaalaisia oli paljon: ainakin Venäjältä, Ruotsista, Virosta, Latviasta ja Saksasta. Näin paljon tuttuja, mikä tuntui kotoisalta. Yksi tosi hieno asia aikidossa on se, että se yhdistää eri kaupungeissa ja maissa asuvia ihmisiä jopa vuosikymmeniksi. Minulla on todella paljon ystäviä ja tuttavia aikidon kautta ympäri maailmaa (erityisesti tietysti Euroopassa, mutta jonkin verran myös Euroopan ulkopuolella). Moniin olen tutustunut jo joskus teinivuosinani. Nyt kun olemme aikuistuneet (ainakin ahtaassa fyysisessä mielessä…), meillä on verkosto eri aloilla työskenteleviä ihmisiä, joita yhdistävät lukuisat treenivuodet sekä yhteiset kokemukset tatamilla ja tatamin läheisyydessä. Se on todella arvokas asia.
Meillä oli tänään käytössä vain puolet Ju-jutsu Klubin tatamista. Porukkaa oli paljon, joten tatamilla oli todella ahdasta. Ei se kuitenkaan minua juuri haitannut, koska keskityin mielelläni Christianin opettamiin teknisiin pointteihin. Hän opetti tänään pääasiassa ikkyota katatedorista ja yokomenuchista. Piti pitää katse ukea kohti, pysähtyä tiettyihin kohtiin ja olla pysähtymättä joihinkin toisiin kohtiin (näin karkesti kuvailtuna). Se oli todella hankalaa. Katatedorista se vielä jotenkin sujui, mutta yokomenuchista etenkin ensimmäiset yritykseni menivät ihan päin hanuria. Aluksi treenasin suomalaisten kavereideni H-P:n, Miran ja Kustaan kanssa. Sitten päädyin venäläisvyöhykkeelle. Venäläiset tulivat innokkaasti hakemaan minua treenikumppanikseen, mikä oli tietysti tosi mukavaa, koska he ovat pääasiassa todella hyviä. Treenaaminen heidän kanssaan on tosi intensiivistä, koska he ovat yleisesti ottaen tosi hyvässä kondiksessa (ja lisäksi tietysti teknisesti taitavia). Loppuajasta treenasin lähinnä ruotsalaisten kanssa. Heidän kanssaan hieman kevyempää treenata kuin venäläisten kanssa, koska he eivät ole ihan yhtä fyysisiä: he pitävät kevyempää kontaktia ja liikkuvat helpommin.
Treenien jälkeen yhdet latvialaiset antoivat minulle lahjaksi suklaarasian. En todellakaan tiedä miksi, mutta ihan kiva ylläri tietysti. (Ei vain ole kovin hyvä asia saada suklaata lahjaksi heti treenien jälkeen… /*röyh!*/). Menin Christianin hotellille syömään Harrin, Markun, Denizin, Janin, Mishan, Antonin ja Mashan kanssa. Palvelu oli todella hidasta, mutta muuten ilta oli onnistunut.
Onnittelin tänään heti ensimmäiseksi Christiania siitä, että hänestä tuli vähän aikaa sitten isoisä. Myöhemmin tajusin, että se ei ehkä ollutkaan kovin hyvä idea… Christianhan nimittäin vihaa vanhenemista enemmän kuin mitään muuta asiaa maailmassa. Isoisän roolin omaksuminen ei selvästikään ole hänelle kovin mieluista. Sain kuulla häneltä siihen liittyviä kommentteja pitkin iltaa ja aloin todellakin katua sitä, että en ollut tullut lisänneeksi onnitteluihini jotakin tyyliin: "Vaikka ei sinusta kyllä USKOISI, että olet jo isoisä!" Pahus, että ei tullut mieleen…
Su 20.9.2009
(Klo 18.48): Sateen jälkeen pouta, ja näköjään poudan jälkeen taas sade. Vitsit, että olen pahalla tuulella. Leirin jälkeen on ollut tosi väsynyt ja turhautunut olo. Tuli väkisinkin taas flashbackejä menneistä ja alkoi ottaa päähän, vaikka kuinka yritin taistella vastaan ja ajatella, että "ei minun tarvitse välittää yhtään mistään täällä, koska olen täällä vain kolmesta syystä: hakemassa ideoita oman seuran treenien vetämiseen, tapaamassa kavereita ja taukojumppaamassa työn ohella". En viitsi eritellä tässä tarkemmin tuntemuksiani ja niiden syitä, mutta todellakin joudun nykyään melko usein pohtimaan, miksi edelleen jatkan aikidoa. Siihen on tasan kolme syytä: 1) Finn-Aiki (eli kaikki omat aikido-oppilaani ja erityisesti ne, jotka ovat toimineet aktiivisesti seurassa jo monta vuotta), 2) liikkuminen (koska muutenhan vain istuisin koneen ääressä vuorokauden
ympäri), ja 3) vanhojen kavereiden tapaaminen. Mitään muita syitä ei todellakaan ole. Christiankaan ei enää nykyään opeta minua juuri lainkaan. Ehkä hän ajattelee, että joka tapauksessa en pysty enää merkittävästi edistymään (koska olen nainen tai liian huono, tai jotain), tai sitten panostan hänen mielestään nykyään liian vähän treenaamiseen, jotta hänen kannattaisi vaivautua. Eli toisin sanottuna minulla ei enää ole aikido-opettajaakaan. On vain oppilaita ja treenikavereita. No ei se mitään. Kuten sanottu, on vain nuo kolme syytä jatkaa.
Ma 21.9.2009
(Klo 23.00): Niin, ei noissa yllä kuvaamissani fiiliksissä mitään kovin uutta ole. Palaa vain aina hetkittäin mieleen, enkä tahdo tässä blogissa antaa elämästäni liian aurinkoista kuvaa. Todellakin välillä on huonojakin fiiliksiä, niin kuin varmaan kaikilla.
Ehkäpä suurin syy turhautumiseen oli se, että ymmärsin, että todellakin olen nykyään aika tavalla yksin. Täytyy itse rakentaa täysin oma edistyminen ja oma motivaatio. Paten leireillä tosin edelleen tulee sellainen fiilis, että hän välittää edistymisestäni ja kiinnittää huomiota siihen, mitä teen. Hän huomaa HETI, jos joku pikkuvarpaan asento ei ole ihan oikein. Ja jos tulen joskus hieman väsyneenä treeneihin sillä fiiliksellä, että "mä taidankin tässä tänään ottaa vähän kevyemmin…", niin viiden sekunnin päästä kuulu karjaisu jostakin toisesta päästä salia: "MARI! TREENAA!!! SENKIN LÖYSÄILIJÄ!!!" =DDD Se on tosi hyvä, ja se on myös hauskaa, koska äänensävyssä on aina paljon huumoriakin. Täytyisikin taas lähteä Paten leirille jonnekin. Luulen, että yritän lähteä ainakin hänen ohjaamalleen joululeirille Pariisiin.
Niin, ja jotta kukaan ei ymmärrä väärin näitä juttujani, niin Christian on toki erittäin korkeatasoinen aikido-opettaja, ja luonnollisestikin arvostan häntä kovasti. Olemme tunteneet toisemme vuodesta 1992. Tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut hänet aina.
Anyway, yksi syy huonoihin fiiliksiini oli kylläkin myös se, että oikean jalkani ukkovarpaan tyvinivel tulehtui taas viikonloppuna. Se pilasi treenini lauantaina aika tehokkaasti. En tajua, miksi se tulehtuu jatkuvasti. Ja muutkin nivelet tuntuvat nykyään tulehtuvan turhan usein. H-P heitti, että se saattaa olla kihtiä. Ensin en uskonut siihen, mutta etsittyäni aiheesta tietoa netistä totesin, että itse asiassa oireet täsmäävät pitkälti. Kihti nimittäin alkaa ukkovarpaan tyvinivelestä ja voi sitten levitä siitä muihin niveliin, kuten kyynärpäihin, ja mullahan on ollut kyynärpäävaivojakin viime aikoina. (En kylläkään ole yli 40-vuotias mies, joten periaatteessa en kuulu riskiryhmään, mutta joillakin kihtiin on perinnöllinen alttius, ja aikidon aiheuttama mekaaninen nivelrasitus voisi laukaista taudin. Tiedän nimittäin joitakin pitkään aikidoa treenanneita konkareita, joilla on kihti. Dääm… Se tästä vielä puuttuisi… Menisi ruokavalio uusiksi ja joutuisi ehkä vetämään lääkkeitä, ja ehkä myös ottamaan piikkiä niveliin. Hoitamattomana kihti voi johtaa nivelen pysyvään tuhoon, joten täytynee tsekata tämä asia…)
Ja KAIKEN LISÄKSI minusta tuntuu nyt siltä, että joku pieni vatsatauti yrittää koetella onneaan. On ollut koko päivän kuvottava olo, ja illalla treenien jälkeen se on vain pahentunut. Aika karsea olo itse asiassa tällä hetkellä.
Ti 22.9.2009
(Klo 23.23): Väärinkäsitysten välttämiseksi täsmennän vielä, että tuossa kuvaamassani kriisissä oli siis kyse nimenomaan aikidosta eikä elämästäni laajemmin. Yksinäisyydellä tarkoitin oikeastaan siis sitä, että aikidollisesti olen nykyään siinä mielessä yksin, että minulla on vain oppilaita ja treenikavereita, mutta ei oikeastaan opettajaa. Tietenkin käyn edelleen leireillä ja Ranskassa treenaamassa, mutta motivaationi aikidon jatkamiseen etsin pääasiassa toisaalta: omasta seurasta sekä kaikesta siitä, mitä aikido tuo arkipäivääni (rutiineja, liikuntaa, ystäviä, uusia ihmisiä, uusia tilanteita, jne.). Toki olen edelleen kiinnostunut myös tekniikasta ja kaikesta siitä, mitä siihen voi sisältyä, mutta pelkästään edistymisen tavoittelu ei varmaankaan enää motivoisi minua jatkamaan (edistyminen on tällä tasolla niin hirveän hidasta ja työlästä). Enkä toisaalta enää saa kovin paljon motivaatiota myöskään mistään leireistä tai treenimatkoista. Ne ovat toki edelleenkin hyvin palkitsevia (jälkikäteen), mutta ne tuntuvat melko raskailta (erityisesti henkisesti). Aiemminhan kaikkein suurin motivaation lähde minulle oli nimenomaan se, että kävin säännöllisesti Ranskassa treenaamassa, ja ranskalaiset opettajat kävivät täällä (ja käyvät toki edelleen). Nykyään kaikki tuntuu vain melko tavanomaiselta treenailulta. Ja esim. Christianin leireillä sen sijaan, että Christian oikeasti yrittäisi nykyään koutsata minua, jotta edistyisin, hän tulee jossain vaiheessa tekemään minulle kohteliaisuuttaan pari tekniikkaa ja juttelemaan niitä näitä (useimmiten hän kertoo minulle lukuisista nivelvammoistaan / viimeisimmästä leikkauksestaan, mikä on kyllä sinänsä ihan kiinnostavaa). Lauantaina ainakin oli sellainen fiilis, että olisin saanut tehdä tekniikat vaikka kuinka päin haitaria, eikä hän olisi varmaan edes huomannut mitään. Ihan kuin oman seuran treeneissä siis, koska siellähän olen itse ohjaajan asemassa, ja kaikki mitä teen, on siis koko ajan täysin omalla vastuullani. Onhan se tietysti normaalia, kun kerran olen jo 4. dan (ja olen ollut 4. dan jo viisi vuotta vuotta ja musta vyö 14 vuotta), olen treenannut aikidoa 21 vuotta, käynyt Ranskassa treenaamassa Christianin ja Paten opissa jo 16 vuotta,… Mutta kuitenkin… /*huokaus*/…
Se sukupuoliaspekti on osittain eri asia. Sen taustalla on paljon kaikenlaista, mitä en tahdo tässä täsmentää. Viime viikonloppuna ei kuitenkaan tapahtunut mitään sellaista, että treeniparini olisivat olleet macchoja, tms. Asia tuli esille/mieleen toisella tavalla. Ja periaatteessa olen siis joka tapauksessa päässyt yli kaikesta tähän liittyvästä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kun mennään ammattilaistasolle, miehenä olemisesta on aikidomaailmassa selvää hyötyä. Harrastelijatasolla sillä sen sijaan ei ole juurikaan merkitystä (paitsi tietenkin hetkittäin, kuten monella muullakin tekijällä). Esim. omassa seurassani ja tuttujen treenikavereiden kesken en koe sen olevan minkäänlainen ongelma, että olen nainen enkä mies. Sillä ei kerta kaikkiaan ole mitään merkitystä.
Ja Pate on ehdottomasti aina ollut sellainen valmentaja, joka ei tee minkäänlaista eroa nais- ja miestreenaajien välille. Se on yksi hänen vahvuuksiaan.
Nuo kaikki ovat siis sellaisia asioita, joita tällä hetkellä työstän omassa mielessäni aina silloin tällöin. Olen siis eräänlaisessa aikidokriisissä tällä hetkellä. Edellinen vastaava kriisi oli noin kymmenen vuotta sitten, kun palasin Ranskasta. Silloin päätin lopettaa aikidon. Kaksi viikkoa myöhemmin päätin aloittaa uudelleen.
