Ke 20.1.2010

Mainitsen vain, että jouduin ikävä kyllä poistamaan täältä merkinnät liittyen aineistonkeruuseeni. Eettiset syyt estävät minua raportoimasta täällä hankkeeni aineistonkeruusta. Valitan. Tästä lähin totean vain korkeintaan, että "tänään kävin keräämässä aineistoa", mutta en mitään sen enempää, varmuuden vuoksi.

Ke 20.1.2010

(Klo 1.46): Vähän tämmönen pitempi päivä taas tänään… Ei kyllä väsytä vieläkään yhtään. Heräsin tänään (tai pikemminkin eilen) kuudelta, jotta ehdin seiskaksi Kisikseen Tungin akrobatiatreeneihin. Oli taas ihan sairaan siistiä!! Teimme ensin tunnin verran erilaisia kehonhallintaliikkeitä permannolla ja sen jälkeen vikat 15 minsaa treenasimme volttiponnistustekniikkaa trampoliinilla ja ponnistuslaudalla. Oli ihan järjettömän kivaa, ja sen jälkeen oli tosi virkeä olo.

Sitten työpöydän ääreen. Aamupäivällä oli vastaanotto. Valmistelin siinä ohessa fonetiikan ja fonologian luentoa ja hoidin muita asioita. Lounasaikaan käväisin Kaisiksessa sushi-buffetissa. Sitten aloin valmistella tieteellisen kirjoittamisen kurssin tunteja. Kurssi alkoi tänään iltapäivällä. Eka kerta meni mielestäni ihan kivasti. Kerroin yleisiä asioita kurssista, minkä jälkeen siirryimme itse asiaan ja aloimme käsitellä tieteellisten tekstien johdanto-osaa. Pidin ensin pienen teoriaesityksen, minkä jälkeen opiskelijat saivat etsiä tiettyjä esittelemiäni piirteitä gradujen ja väitöskirjojen johdannoista. Lopuksi keskusteltiin. Opiskelijoilla oli tosi kiinnostavia ja osuvia havaintoja. Olin oikein tyytyväinen. Tunti pidettiin ranskaksi, mikä mielestäni hieman jäykisti tunnelmaa, etenkin aluksi. Mutta ihan kivasti meni. Jäi hyvä fiilis. Tuntuu ihan jännältä opettaa syventävien opintojen opiskelijoita (eli graduvaiheen opiskelijoita), kun on koko syksyn opettanut ainoastaan ensimmäisen vuoden opiskelijoille (mikä on kyllä sekin tosi kivaa, mutta hieman eri tavalla).

Tunnin jälkeen menin jonkin aikaa ihan yli kierroksilla. Yritin tehdä töitä, mutta ei siitä oikein tullut mitään, joten päätin häipyä hetkeksi yliopiston hallintorakennuksen kuntosalille. Se on yllättävän hyvä mesta. Vedin siellä puolen tunnin lenkin juoksumatolla, lisäksi kuntopyörää ja muita laitteita jonkin aikaa. On tosi mukavaa, kun siellä pääsee saunaankin. Sen jälkeen olin taas täydessä terässä ja palasin työhuoneelle. Sain äsken valmisteltua yhden tieteellisen kirjoittamisen kurssin luennon. Olin päättänyt, että valmistelen sen tänään. Nyt voisin periaatteessa alkaa tehdä tutkimusta. Pitäisiköhän alkaa tehdä? Ei nimittäin väsytä yhtään. Ja kun kerran on aikaa. Sitten siihen kyllä menisi koko yö. No, ehkä mun täytyy tästä lähteä kotiin päin. Harmi, että ei tullut makuupussia mukaan (olen jo ihan oikeasti ehtinyt harkita sitäkin, että raahaisin makuupussin ja -alustan tänne; säästyisi aikaa ja vaivaa). Ulkona on pimeää ja kylmää, eikä bussejakaan taida enää pahemmin kulkea.

En oikeastaan nukahda nykyään koskaan ennen kolmea yöllä, ja mikään ei ole niin tylsää kuin sängyssä makaaminen siten, että ei nukuta. Jos nukkuisin makuupussissa täällä, voisin sentään huoletta tehdä töitä niin pitkään, kun virtaa riittää. Voisin myös raahata töitä kotiin (esim. sunnuntaina tein niin), mutta se on epäkäytännöllistä, koska sekä treenikamojen että kannettavan, kirjojen ja papereiden roudaaminen pitkin kaupunkia on hankalaa.

(Klo 2.34 kotona Kalliossa): On tuo kävelymatka vähän turhan pitkä keskellä yötä pimeässä ja kylmässä treenikamojen kanssa. Mutta toisaalta se on ihan virkistävää. Voisikin tässä vielä hyvin valvoa muutaman tunnin. Mitähän sitä nyt tekisi? No, ehkä sitä voisi yrittää nukkua. Toisinaan pakottamistekniikka saattaa toimia ainakin jonkin ajan päästä.

(Klo 9.28 työpöydän ääressä): Nukahdin varmaankin joskus puoli neljän tai neljän aikaan. Heräsin kahdeksalta oikeastaan ihan pirteänä. Eiliset treenit tuntuivat jonkin verran kropassa. Muuten oli periaatteessa ihan virkeä olo. Vähän tuntui vaikealta nousta ylös, kun tiesi, miten pitkä päivä on taas edessä. Mutta sitten kun olin ylhäällä. tuntui taas ihan kivalta olla jalkeilla. Itse asiassa tekisi mieli lähteä taas hallintorakennuksen kuntosalille vetämään vähän juoksumattotreeniä, mutta en kyllä voi lähteä nyt. Täytyy alkaa valmistella kieliopin opetusta. Onneksi tänään ei ole lainkaan opetusta.

Ti 12.1.2010

Tänään kerätään AS-hankkeeni suomenkielisen aineiston toinen osa HUSin Lastenlinnan Autismipäiväkeskuksessa. Tai no… Saa nähdä… HY:n tekninen osasto nimittäin onnistui ryssimään homman. Se äänittäjä, joka hoiti työn viimeksi, on tällä hetkellä lomalla, ja oli ilmeisesti selittänyt homman tuuraajalleen puutteellisesti. Tästä seurauksena tutkimuksessa tarvittavia mikrofoneja ei ole hankittu! Yrittivät juuri äsken (kahta tuntia ennen taltioinnin alkamista) perua koko homman. Ei helvetin helvetti… Eivät tajua OLLENKAAN, millainen byrokratia tähän liittyy! Laadin HUSille kymmeniä papereita tämän takia, koko sessio sovittiin tälle päivälle nimenomaan tätä aineistonkeruuta silmällä pitäen, sekä tutkittavilta että heidän huoltajiltaan on pitänyt pyytää kirjallisesti lupa tätä varten, jne., jne. AIVAN käsittämättömän suuri moka HY:n tekniselta osastolta, jos tämä nyt menee pieleen. 

(Klo 12.24): BYYYYÄÄÄÄÄÄÄÄHHHH!!! EI OO TOTTA!!! HY:n teknisen osaston AV-palvelut ryssi mun tän päivän aineistonkeruun. BYYYYÄÄÄÄÄÄHHHH!!!! Se jouduttiin PERUMAAN kokonaan tältä päivältä, koska se äänittäjän sijainen ryssi homman. Ei oo totta!!! Siis olin KUUKAUTTA aikaisemmin ilmoittanut sinne, että tarvitsemme neljä sankamikrofonia, koska tutkittavia on neljä. Oletin, että kaikki on kunnossa. Eilen päätin vielä varmistaa asian. Ensin kaikki vaikutti olevan kunnossa. Sitten joskus keskellä yötä sain siltä äänittäjän sijaiselta viestin, jossa hän yritti kääntää päätäni siihen, että käyttäisimme esim. PÖYTÄMIKKEJÄ! Sanoin, että ei todellakaan onnistu, koska silloinhan etäisyys puhujan suun ja mikrofonin välillä väkisinkin vaihtelee, mikä puolestaan vääristää intensiteettiarvoja (ja tutkimus kohdistuu nimenomaan puheen prosodisiin piirteisiin). No, siihen hän sitten totesi että "niin, kun niitä sankamikrofoneja ei ole hankittu…". Ei hemmetti… Ihan käsittämätöntä! Tänään hän sitten yritti siirtää keikkaa. Sanoin, että ei todellakaan onnistu. Tässä on kyse niin monen ihmisen aikatauluista ja raskaasta byrokratiasta. No, kun olin sitten kävelemässä kohti Lastenlinnaa, se äänittäjän sijainen soitti minulle ja sanoi tulleensa yhtäkkiä sairaaksi ja joutuvansa siksi perumaan koko homman. Just joo… Jouduin sitten soittamaan Lastenlinnaan ja ilmoittamaan heille, että ei tämä nyt onnistu tänään. Joudumme siirtämään kuvattavan istunnon kolmen viikon päähän, tiistaille 2.2. Silloin se menee myös opetukseni päälle, joten joudun siirtämään yhden luennon sen takia.

Teknisen osaston päällikkö pahoitteli kuitenkin kovasti tapahtunutta ja sanoi, että heidän sisäinen kommunikaationsa epäonnistui tässä pahemman kerran. Todellakin!

Mutta täytyy todeta lohduttavana havaintona, että se, kun jokin itselle hyvin tärkeä asia lopulta menee pieleen, on huomattavasti vähemmän ahdistavaa kuin se, kun PELKÄÄ etukäteen, että se asia menee pieleen. On suorastaan VAPAUTTAVAA, kun jokin asia joskus todellakin menee ihan uskomattomalla tavalla niin pahasti päin haitaria, että ei voi kuin ihmetellä. Melkein naurattaa! 

Eli toisin sanottuna asiat menevät pieleen, jos ovat mennäkseen. Se on luonnonlaki. Turha ahdistua siitä liikaa etukäteen.

Ma 11.1.2010

(Päätin kuitenkin sensuroida tämän. Liian mustaa huumoria ehkä. Pointti oli vain se, että olen ihan hirvittävän stressaantunut tällä hetkellä.)

Pe 1.1.2010

(Klo 22.02): Uudenvuoden aatto meni yksissä kotibileissä Kalliossa. Menin sinne siskoni Pauliinan kanssa. Bileiden isäntä oli eräs Pauliinan tuttu työkuvioista (tullilaisten urheiluseurasta ymmärtääkseni). Paikalla oli rokkareita (yhden bändin jäseniä), satamajätkiä, jne. Tarjolla oli pelkkää viinaa (eikä ikävä kyllä mitään syötävää, ja minulla oli tietysti järjetön nälkä, kuten tavallista). Aluksi en viihtynyt erityisen hyvin, mutta vähitellen aloin päästä tunnelmaan. Bileisännällä oli aivan ihana lyhytkarvainen mäyräkoira. Aluksi keskityin lähinnä sen taputteluun. Vähitellen alkoi löytyä myös juttuseuraa. Vuoden vaihtuessa olimme ulkona, Brahen kentän laidalla, ja siirryimme sitten sieltä erääseen pieneen kalliolaiseen baariin. Siellä kävin ihan kiinnostavan keskustelun yhden rokkarikundin kanssa ja tapasin hänet sen johdosta vielä tänäänkin (hän on erään bändin kitaristi, mutta en viitsi mainita bändin nimeä tässä). Tosi mukava tyyppi, mutta aika erilainen elämäntapa kuin minulla. Kuten hän itsekin totesi, bändipiireissä on sellainen huono puoli, että selvin päin ei oikein voi olla tai menee uskottavuus. Ymmärrän sen ihan hyvin, mutta ei se taas oikein istu minun maailmankuvaani, enkä itse asiassa viihdy ollenkaan missään Sörkän baareissa. Hirveitä räkälöitä. Sitä alkaa helposti tuntea itsensä kiltiksi tytöksi, joka on joutunut vähän huonoon seuraan.

Anyway, uudenvuoden aatto meni siis ihan mukavasti. Tutustuin uusiin ihmisiin ja paikkoihin, mikä oli mukavaa ja kiinnostavaa. Maailmankuvani laajeni taas vähän, vaikka emme olleet missään vaiheessa Kallion ulkopuolella. Erilaisiin ihmisiin ja elämäntapoihin tutustumisessa on myös se hyvä puoli, että siten käsitys itsestä ja omasta elämäntavasta selkiytyy.

La 26.12.2009

(Klo 22.39 nettikahvilassa Pariisin keskustassa): TÄÄ PÄIVÄ ON OLLUT IHAN PERSEESTÄ! Siis ensinnäkin tuntui ihan kamalalta herätä tänään kuudelta, kun oli juuri ehtinyt tottua siihen, että saa nukkua yhteentoista (jolloin oli pakko nousta ylös, jotta ehti juoda aamukahvit ennen lounasta). Kamojen pakkaaminenkin jäi aamuun, koska sain vasta eilen illalla pestyä pyykit. Ulkona oli ihan sairaan kylmä, pimeää ja järjetön lumimyräkkä. Hämeentielläkin oli lunta varmaan kymmenen senttiä. Kiva roudata siellä yksin matkatavaroita keskellä yötä. Mutta ei se vielä mitään…

Varsinainen ikävä ylläri odotti lentokentällä: siis IHAN TAUTISEN PITKÄ JONO!!!! En ole KOSKAAN nähnyt Suomessa missään olosuhteissa niin pitkää jonoa kuin se, joka oli tänä aamuna Finnairin baggage droppiin. Odotin 1,5 tuntia siinä kamojeni kanssa, vaikka olin tehnyt lähtöselvityksen etukäteen. Se oli ihan sairaan puuduttavaa, ja siinä paljastui taas ihmisten perimmäinen primitiivisyys. Alusta lähtien jotkut alkoivat tosi härskisti kiilailla jonossa yrittämättä mitenkään pyydellä anteeksi ja/tai selitellä tilannettaan. (Onneksi paikalla oli kuitenkin joitakin ranskalaisia turisteja, jotka tällaisiin tilanteisiin rutinoituneina konkareina osasivat suorastaan ihailtavasti pistää kömpelöt suomalaiskiilailijat kuriin.) Loppujen lopuksi porukka rynni tiskejä kohti kuin villieläinlauma! Siitä tuli mieleen lähinnä jonkinlainen suuronnettomuustilanne, jossa ihmiset ryntäilevät paniikissa henkensä edestä välittämättä lainkaan siitä, jääkö joku jalkoihin vai ei. 

Lumimyräkän ja matkatavarahässäkän takia lento oli sitten tunnin myöhässä. Lentokentän kahvilassa odotteleminen olisi ollut aivan liian miellyttävää, joten istuimme tietenkin koko ajan paikallaan seisovassa koneessa. (Booooooring!!!) No, lopulta kuitenkin pääsimme lähtemään. Koko matka oli tietysti yhtä turbulenssia. Yhdessä vaiheessa kone alkoi tiputtaa korkeutta niin nopeasti ja poukkoilevasti, että olin jo melkein varma, että päädymme mahapläiskyllä Itämereen.

No niin, mutta päädyimme siis kuitenkin loppujen lopuksi Pariisiin (yksi vauva oli tietenkin ulvonut koko matkan ajan suoraan korvaani, mutta tämähän on universaali vakio kaikilla julkisten kulkuneuvojen matkoilla, jotka kestävät yli tunnin yhteen menoon). Siellä sain ensin jonottaa 20 minsaa vessaan, koska puolet naisten vessoista oli kunnostustöiden takia suljettu. Seuraavaksi menin noutamaan matkatavaroitani vain todetakseni, että ne eivät olleet ehtineet kanssani samaan koneeseen. Tämä ei kylläkään ollut sen Helsingissä vallinneen kaaostilan huomioon ottaen ollenkaan yllättävää (mutta ärsyttävää silti). En todellakaan ollut ainoa, jonka matkatavarat olivat jääneet Helsinkiin, joten seuraavaksi jonotin sitten melkein tunnin verran matkatavarapisteeseen ilmoittamaan kadonneista laukuistani. KAIKKI treenikamani ovat siis nyt kadoksissa. Se niistä treeneistä siis… (En tosin olisi edes ehtinyt treenaamaan tänään, koska kone oli niin paljon myöhässä.) Tavaroista ei ole vielä kuulunut yhtään mitään. Saa nähdä, miten huomisten treenien kanssa käy. Ilman treenikamoja on tosi vaikeaa treenata. Lisäksi kadonneissa matkatavaroissa on tietenkin kaikki alusvaatteeni, ym. välttämättömät tarvikkeet. Käsimatkatavaroissa oli vain minikannettava, kielioppikirja, kieliopin viimeisimmät välikokeet sekä pari Sartren kirjaa. Että näin.

No, positiivista päivässä oli tietysti se, että näin pitkästä aikaa kaveriani Catherinea, jonka luokse majoitun jälleen kerran. Juttelimme illalla monta tuntia putkeen. Lisäksi roudasimme pimeän tultua hänen vanhan sohvansa kadulle (niin ei kai saisi tehdä, joten se piti tehdä pimeän aikaan siten, että  talkkari ei näe; Catherinen mukaan vanhan rikkinäisen sohvan roudaaminen jalkakäytävälle on kuitenkin ihan normaalia Pariisissa).

Su 27.12.2009 

(Klo 10.15 Catherinen luona): ETTÄ MUA ÄRSYTTÄÄ!!! Ne kamat eivät ole vieläkään tulleet! Vitsit! Nyt on myös sellainen olo, että pitäisi ehdottomasti päästä suihkuun. Kaikki suihkukamppeet ovat tietysti niissä kadonneissa matkatavaroissa, ja nyt on sunnuntai. Ostin eilen hammasharjan ja hammastahnaa, mutta olin vielä niin toiveikas matkatavaroiden saapumisen suhteen, että en ostanut muuta. Ja siis Catherinella epäilemättä on täällä jossakin ylimääräisiä pyyhkeitä ym. suihkutarvikkeita, mutta hän lähti tänään aikaisin töihin enkä kehtaa alkaa penkoa hänen kaappejaan (kylppärissä hän ei jostain syystä säilytä mitään; ei edes sampoota eikä suihkusaippuaa; en tajua, missä hän niitä oikein säilyttää).

Ja JOKA TAPAUKSESSA totesin juuri, että hänen kämpässään ei tule tänä aamuna lainkaan lämmintä vettä. Se on aika tavallista. Se johtuu siitä, että kaasusysteemi, joka lämmittää veden, on sammunut yön aikana (ei sen pitäisi sammua itsestään, mutta se sammuu silti usein). Se täytyy sytyttää tulitikuilla. Kerran yritin tehdä sen itse ja meinasin sytyttää koko kämpän tuleen. En siksi taida viitsiä yrittää sytyttää sitä nyt.

Seuraavaksi yritän löytää jonkun kaupan, joka on sunnuntaina auki, ja ostan sieltä suihkuvehkeitä. Sen jälkeen voin mennä Vincennesiin dojolle ja käydä siellä suihkussa. Tatamille en nyt ainakaan aamupäivällä pääse, mutta voinhan kuitenkin katsella treenejä jonkin aikaa ja moikata samalla ihmisiä.

(Klo 12.55 Catherinen luona): Löysin ihan helposti kaupan, joka oli auki (olipas yllättävä käänne!). Sain sieltä ostettua tarvitsemani hiustenpesuvehkeet sun muut hygieniatuotteet. Myös vaihtosukat sain ostettua sieltä. Sen sijaan siellä ei myyty alusvaatteita, pyyhkeitä eikä T-paitoja. Suuntasin Vincennesiin, mistä löysin yhdestä kaupasta alusvaatteita (mutta EN edelleenkään pyyhettä enkä T-paitoja). Dääm. Kävin dojolla moikkaamassa Patea (leirin vetäjää) ja katsoin vähän aikaa treenejä. Hän huusi heti minut huomattuaan keskeltä salia iloisesti: "MARIIII!!!! Mitä sä täällä teet?!" ja tuli tervehtimään minua. Hän sanoi, että varmasti joku voisi lainata minulle treenipukua täksi iltapäiväksi.

En jaksanut katsoa treenejä kovin pitkään (se on kuitenkin aika tylsää puuhaa) vaan päätin palata tänne Catherinen luo ja alkaa penkoa hänen vaatehuonettaan. Löysin sieltä jonkun vanhan rantapyyhkeen sekä kasan kuluneita treeni-T-paitoja. Catherine on paljon pienempi kuin minä, joten hänen treenipukunsa eivät sovi minulle, mutta T-paidoista ainakin yksi oli sen verran iso, että se sopii minulle
kin. Nyt minulla on siis treeni-T-paita, pyyhe ja vaihtoalusvaatteita, ja Pate lupasi järkätä treenipuvunkin. Näyttäisi siis siltä, että pääsen todellakin tänään mukaan iltapäivätreeneihin. Tahtoisin ennen sitä päästä suihkuun, koska olo on tosi nihkeä. Vaikka treeneissä tuleekin nopeasti hiki (etenkin täällä, koska taso on niin korkea), olo on silti epämukava, jos on jo valmiiksi nihkeä olo, ja tukka tuntuu likaiselta. Yritin sytyttää sen Catherinen kämpän kaasusysteemin, jotta saisin lämmintä vettä. Sainkin sinne jonkun liekin syttymään, mutta vesi ei siltikään muuttunut lämpimäksi. Voi olla, että olisi vain pitänyt odottaa hetki, mutta lopulta päätin kuitenkin puhaltaa sen liekin sammuksiin, koska en ollut varma, paloiko se oikeassa paikassa… En tahtonut ottaa sitä riskiä, että koko kämppä räjähtäisi ilmaan. Täytyy siis varmaankin lähteä tästä taas dojolle, jos nyt lopultakin pääsisin siellä suihkuun ja sitten treenaamaan.

(Klo 17.46 Catherinen luona): Pääsin kuin pääsinkin treenaamaan tänään. Jee! Joku lainasi minulle puvun takin ja joku toinen puvun housut, ja yhden vyön löysimme lojumasta vastaanottoaulasta. Hakamaa ei ollut, mutta ei se minua haitannut (mähän en hakamasta oikeastaan kovin paljon pidäkään; treenaisin mieluummin vaikka aina ilman sitä). Anyway, treenit menivät ihan kivasti. Teimme aluksi gyakuhanmi katatedorista sokumen iriminagea (siten, että käännytään 90 astetta ja viedään käsi polvelle). Siitä lähdettiin sitten tekemään erilaisia sovelluksia. Lopuksi teimme myös tosi pitkään jiywazaa eli vapaatekniikkaa. Treenasin parin tosi edistyneen tyypin kanssa. Toinen heistä oli lisäksi tosi raskas. Ja se kesti ja kesti… Olin loppuajasta ihan finaalissa mutta tyytyväinen. Teki hyvää hikoilla oikein kunnolla ja päästä treenaamaan oikein intensiivisesti omalla tasollaan. Omia treenejä vetäessä ja omien oppilaiden tai hyvien kavereiden kanssa treenaillessa unohtaa helposti, miten rankka ja taistelullinen laji aikido kuitenkin on (mutta taistelullinen nimenomaan kontaktin ja tilanteiden intensiivisyyden kannalta, ei aggressiivisessa mielessä).

(Klo 20.40 nettikahvilassa): Tuli vielä mieleen noista treeneistä, että totesin siinä loppuajasta, että oikeastaan silloin, kun on ihan poikki, on tosi hyvä treenata. Vasta silloin nimittäin pystyy tekemään rennosti ja keskittymään enemmän fiilikseen kuin muotoon. Pitäisi tavalla tai toisella saada oman salin treenitkin näin rankoiksi. Tekninen taso ei tietenkään siellä ole sama kuin täällä, joten puhtaasti lajikohtaisin keinoin se ei ehkä ole mahdollista. Mutta sen sijaan voisi yrittää vetää treenien alussa jonkun tosi rankan kuntopiirin joskus. Nimittäin silloin kesällä, kun treenasimme Eltsussa ja juoksimme siellä alkujumpaksi sitä mäkistä purtsaa, minulla oli lajiosuudessa tosi irtonainen ja rento olo. Ongelma oli vain se, että alkujumppaan meni silloin yli puolet treeniajasta. No, täytyy miettiä.

Näin juuri jalkakäytävällä kuolleen pikkulinnun. Se makasi siinä mahallaan siivet levällään ja pää eteenpäin kummallisesti mutkalla, ilmeisesti niska murtuneena. Yöh! Yöh! Yöh! Tuli tosi ällö olo. En meinannut taaskaan päästä siitä kohdasta eteenpäin. En osannut äkkiseltään arvata, miten se oli päätynyt siinä asennossa keskelle jalkakäytävää. Se oli luultavasti törmännyt johonkin, mutta en keksinyt mihin. Se oli jotenkin liian kaukana ikkunoista. Siinä oli jotakin outoa.

Ai niin, jalkakäytävistä puheenollen se rikkinäinen sohva, jonka roudasimme eilen illalla Catherinen kanssa kadulle, oli jo tänä aamuna kadonnut! Hämmästyttävää. Mainitsin tästä Catherinelle, eikä se hänestä ollut lainkaan yllättävää. "Nämä melkein kaikki huonekalunihan on poimittu kadulta", hän totesi tyynesti. "Aha, joo…" (Se oli minulle uutta informaatiota, vaikka olen tuntenut Catherinen jo 16 vuotta). Uuden sohvan hän on kuitenkin ajatellut ostaa, joskin käytettynä. Tällä hetkellä olkkarissa ei ole lainkaan sohvaa, joten istumme tyynyjen päällä lattialla.

(Klo 21.10): Niin, ja siis niistä matkatavaroista ei ole vieläkään kuulunut mitään. Kohta kännykästäni loppuu akku, ja laturi on tietysti siellä matkatavaroissa (joiden saapumisesta ilmoitetaan kännykkääni…).

Ma 28.12.2009

(Klo 22.09): Leiri meni tänään ihan ok. Pääsin hyvin treenaamaan ja opin aika paljon. Olin edelleen lainakamppeissa ja ilman hakamaa. Hakamassa on kieltämättä se hyvä puoli, että se pitää muut jumppakamat paremmin paikoillaan. Kun tänään treenasin koko päivän ilman hakamaa, kamat tuntuivat koko ajan tippuvan päältä. Bokkenissa emme tehneet lainkaan peruslyöntejä alkuun vaan siirryimme suoraan paritekniikoihin. Teimme erilaisia Aiki ken ja Kashima -sovelluksia, joista suurin osa vaati paljon keskittymistä (koska nehän ovat usein vähän vaarallisia juttuja kuitenkin). Siksi se 60 minsaa putkeen oli mielestäni aika pitkä aika. Jouduin myös jossain vaiheessa treenaamaan yhden sellaisen parin kanssa, joka tahtoi tehdä ihan täysiä, vaikka ei ollut vielä kovin taitava. Ei siinä mitään sattunut, mutta vitsit, että oli epämiellyttävää, ja aika tuntui tosi pitkältä… Loppuajasta treenasin pitkään Geraldon kanssa. Hän on tosi hyvä, ja olemme etenkin bokkenissa jotenkin samalla aaltopituudella (tarkoitan, että harjoittelemme samankaltaisella rytmillä ja voimakkuudella). Se oli tosi mukavaa, eikä harjoittelu tuntunut ollenkaan vaaralliselta, vaikka teimme lähes täysiä suurimman osan aikaa.

Aamun aikido-osuudessa teimme lähinnä shomenuchi ikkyota ja iriminagea. Treeni tuntui mielestäni loppuajasta hieman pitkältä. Olisi kiva, jos paikalla olisi joku kaveri (kuten Antti), jonka kanssa voisi välillä aina chillailla rauhassa ja heittää läppää. Koska siis TÄÄ, että MÄ joudun ihan OIKEASTI treenaamaan koko ajan treenin alusta loppuun, on itse asiassa tosi ryydyttävää, koska siinä joutuu koko ajan pistämään itsensä likoon ihan täysillä. Fyysisesti se vielä menee (tänään en ollut missään vaiheessa yhtä poikki kuin eilen), mutta henkisesti treeniä keventäisi huomattavasi se, jos jossain vaiheessa pääsisi "löysäilemään" jonkun kaverin kanssa. Christianin leireillä minulla on vaikka kuinka paljon kavereita, joiden kanssa voin ottaa välillä vähän kevyemmin (esim. Bodon kanssa meillä on sellainen sanaton sopimus, että jos jompikumpi näyttää tosi ryytyneeltä, niin sitten otetaan ihan kevyesti vain…), mutta näillä Paten leireillä varsinaisia kavereita ei oikeastaan enää ole nykyään (Dominique olisi, mutta
hän ei enää käy juurikaan leireillä). Tai no, Geraldo on kyllä oikeastaan kaverini, mutta hän on edistyneempi kuin minä (hän on 5. dan), joten siinä mielessä hänen kanssaan treenaaminen ei ole koskaan kovin kevyttä. Välillä kuitenkin teemme hänen kanssaan niin, että emme vaihda paria, vaikka pitäisi vaihtaa, jne., eikä hän yritä mitenkään pompottaa minua, koska olemme kuitenkin tasoiltamme sen verran lähellä toisiamme. Lisäksi olemme tunteneet toisemme jo sikapitkään (jostain 90-luvun puolivälistä lähtien varmaankin).

Kavereista puheenollen on tosiaankin helppo huomata sellainen tendenssi, että yksi harjoitteljiasukupolvi on jollain tavalla häipymässä/häipynyt. Niistä ihmisistä, joiden kanssa treenasin täällä esim. niihin aikoihin, kun asuin Ranskassa pari vuotta heti lukion jälkeen, on jäljellä enää hyvin vähän. Moni on lopettanut kokonaan tai treenaa paljon vähemmän kuin ennen. Toki heissä oli myös paljon ulkomaalaisia, jotka ovat palanneet kotimaihinsa jo ajat sitten (niin kuin minäkin) ja perustaneet sinne oman seuran (niin kuin minä). Ja sitten on sellaisia kuin Ivan, joka päätti muuttaa Japaniin. Connie (Saksasta), joka muutti Ranskaan aikidon takia joskus 90-luvun alkupuolella, asuu edelleen Ranskassa, mutta hän treenaa nykyään enää pari kertaa viikossa eikä vedä enää lainkaan treenejä.

Omassa seurassani on havaittavissa vähän samanlainen katoamisilmiö: ensimmäisestä oppilassukupolvestani on jäljellä enää hyvin vähän aktiiveja. Pistää välillä miettimään, MIKSI me jotkut sitten fossiloidumme lajin pariin niin pitkäksi aikaa? Ei sitä oikein pysty järkisyin perustelemaan. Yksi motivoiva tekijä on ehkä se, että edistymään pystyy loputtomasti. Edistyminen vain vaatii tavattomasti panostusta tietyn tason jälkeen, ja mahdollisuudet panostaa pikemminkin vähentyvät koko ajan elämäntilanteen muuttuessa.

Ti 29.12.2009

(Klo 17.31 Catherinen luona): JIHUUUUU!!! MÄ SAIN MUN MATKATAVARAT! Saan vihdoinkin vaihdettua paitaa!! (Oli kyl jo aikakin… Varmaan ainakin muiden mielestä… 😉 Catherine joutui tosin sen takia päivystämään täällä koko päivän. Mutta sain lopulta KAIKKI tavarani. Myös asepussin. Jihuu! Tarjoan tänään Catherinelle safkat japanilaisessa raflassa kiitoksena tavarapäivystyksestä ja majapaikan tarjoamisesta.

Leiri meni tänäänkin ihan kivasti. Aamupäivätreeni tuntui mielestäni vähän pitkältä. Bokkenissa Geraldo täräytti minua kerran bokkenilla ihan täysiä ranteeseen (suoraan siihen luuhun). Aikido-osuudessa teimme pääasiassa lukkotekniikoita, mikä ei ollut fyysisesti kovin rankkaa, mutta jotenkin puuduttavaa. Dominique ilmestyi tänään paikalle, joten pääsin lopultakin treenaamaan hänen kanssaan. Se oli sikakivaa. Juttelimme siinä samalla mm. ranskan kieliopista (korjaan nimittäin iltaisin ennen nukkumaanmenoa aina jonkin aikaa kieliopin välikokeita; tätä tahtia saan ne kaikki korjattua tämän matkan aikana). Dominique on ammatiltaan ranskanopettaja, ja hän on ihan oikeasti tosi kiinnostunut kieliopista (kaikki hänen kollegansa eivät kuulemma ole, vaikka ovatkin ranskanopettajia Ranskassa). Toisinaan lähettelen hänelle tekstareita, joissa kysyn hänen mielipidettää joistakin kielioppiasioista. Hänestä on ollut paljon apua tänä syksynä (ja jo aiemminkin, sillä hän on mm. tarkastanut joidenkin ranskankielisten artikkeleideni kieliasun).

Iltapäivätreenissä minulla oli lopultakin tosi hyvä treenifiilis. Aika ei tuntunut lainkaan pitkältä, ja tunsin itseni ihan hyväkuntoiseksi. Nyt liikkuminen alkaa tuntua kevyemmältä, kun on saanut ylimääräisiä nesteitä ulos kropasta. Teimme paljon erilaisia ukemi-harjoituksia ja heittoja hieman harvinaisemmista hyökkäysmuodoista (kuten ushirowaza ryokatadorista). Olin paljon ukena edessä, mikä oli tietysti rankkaa, mutta ihan ok, koska tunsin olevani ihan hyvässä vedossa. Tällaisista leireistä on kyllä tosi paljon hyötyä oman edistymisen ja motivaation kannalta. Lisäksi näiden avulla saa pidettyä itsensä edes jonkinlaisessa kondiksessa.

Sen sijaan totesin taas kerran, että leirin edetessä joka paikkaan alkaa sattua päivä päivältä yhä enemmän… Tänäänkin mm. polviini sattui niin hemmetisti toisten treenien alussa. Kun sain itseni lämpimäksi, fiilis oli kuitenkin ihan ok. Lämmittelyn tärkeys alkaa siis korostua ajan myötä. Etenkin, jos treenaa tavallista enemmän.

Pate korostaa jatkuvasti rentouden tärkeyttä. Jos jäykistää kätensä, voima pysähtyy käsin, eikä silloin pysty käyttämään lantion voimaa. Liike tulee silloin tehtyä pelkillä käsivoimilla, mikä on tietysti vastoin kaikkia aikidon periaatteita. Käsien täytyy olla rennot, jotta pystyy suorittamaan liikkeen koko vartalolla. Tämä on tietenkin tavallaan itsestään selvä perusasia, mutta päätin silti kirjoittaa sen ylös tähän, koska toisinaan törmään omassa seurassamme liiallisen spennaamiseen, josta tahtoisin päästä eroon. Sama pätee myös uken rooliin, koska jäykkä hyökkäys on väkisinkin hidas ja pysähtynyt. Jos toinen jämähtää paikoilleen jäykkänä kuin patsas, ei aikidotekniikkaa periaatteessa tarvitse edes tehdä, koska patsas ei pysty hyökkäämään. On siis tarpeellista olla rento, jotta pysty reagoimaan ja toimimaan hyökkääjän roolissa. Nyrkkeilyssäkin pyritään liikkumaan koko ajan rennosti. Nyrkki puristetaan tiukaksi vasta osumahetkellä. Jäykät hyökkäykset on helppo väistää tai torjua, koska ne ovat hitaita, eivätkä ne ole koskaan oikealla tavalla voimakkaita. En esim. usko, että kukaan onnistuu saamaan vastustajaa tyrmättyä jäykällä lyönnillä. Sen sijaan jäykän parin kanssa on epämiellyttävää harjoitella lajissa kuin lajissa. Se on totta. Mutta jäykkyyttä kehittämällä ei mielestäni kehitä itsessään oikeanlaisia ominaisuuksia. Minun täytyy muistaa painottaa tätä enemmän omissa treeneissämme, koska sinne on selvästikin muodostumassa eräänlainen jäykkyyttä ihannoiva koulukunta. (Mutta se on ihan normaali kehitysvaihe, tietenkin.)

Sama pätee tietysti muussakin elämässä. Kun on kiireinen ja stressaantunut, ei pitäisi jäykistyä, koska silloin liike vain pysähtyy paikoilleen, ja asiat kasaantuvat äkkiä tukahduttavaksi kuormaksi. Sama kuin jäykistyisi voimakkaan hyökkäyksen alle ja jäisi sinne jumiin. Täytyy siis vain yrittää pysyä rentona, tyynenä ja voimakkaana, ja jatkaa liikettä. Endo-sensein oppien mukaisesti kaikki pienet mokat ja epäonnistuneet yritykset pitäisi pystyä ohittamaan tyynesti ilmettä väräyttäm&auml
;ttä ja keskittyä jo seuraavaan yritykseen.

(Klo 21.26): Kävin Catherinen kanssa syömässä eräässä japanilaisessa raflassa, jossa saa syödä samaan hintaan niin paljon kuin jaksaa. Aivan loistava idea! (*/röyh!*/) Nyt on mukavan raukea olo. Yritän vielä jaksaa korjata pari tehtävää eteenpäin kieliopin välikokeista. Se on itse asiassa pienissä annoksissa ihan kivaa. Vaikka päivä on ollut fyysisesti raskas, en ole tehnyt mitään paperitöitä. Se saa minut pieneen epätasapainoon ja puutetilaan.

Ke 30.12.2009

(Klo 19.41 nettikahvilassa): VITSIT, että oli ärsyttävät treenit iltapäivällä. Ensin teimme 15 minsaa pelkkää yokomenuchin vastaanottoa sillä aikaa, kun Pate hoiti jotakin asiaa / laiskotteli vastaanottoaulassa. Treenasin sitä yhden 6. danin karatekan kanssa. Aloimme jossain vaiheessa hieman pitkästyä ja aloimme sen takia hyökätä toisillemme tosi kovaa (emme aggressiivisesti, mutta kovaa). Vaikka olen aikidossa edistyneempi kuin se karateka, hänellä on tietysti muun kokemuksensa takia hyökkäyksissä ja niiden vastaanotoissa paljon enemmän kovuutta kuin minulla. Hän ei siksi tuntenut varmaan mitään, mutta MINUN käsivarteni ovat IHAN mustelmilla nyt. Onneksi se ei kestänyt enää sen pitempää kuitenkaan.Tässä taas yksi esimerkki siitä, että täytyy miettiä, kenelle itsellä on varaa hyökätä täysiä… (Hän ei tietenkään hyökännyt minulle ihan täysiä – joskin kovaa – koska jos hän olisi niin tehnyt, minultahan olisi varmaan kummatkin kädet poikki nyt.)  Anyway, se oli kuitenkin omalla perverssillä tavallaan ihan kivaa, koska tilanne ei ollut missään vaiheessa mitenkään aggressiivinen, eivätkä hyökkäyksemme olleet mitään räkähyökkäyksiä vaan kunnollisia selkeitä (ja kovia) hyökkäyksiä, jotka suoritettiin tyynellä (tai ainakin melko tyynellä…) mielellä.

Mutta siis sen JÄLKEEN teimme sitten TUNNIN jiywazaa (eli vapaatekniikkaa) putkeen! Se oli KAMALAA!!! Siis ensinnäkin se oli ihan sairaan rankkaa, ja toisekseen se oli ihan sairaan pitkästyttävää. Ei olisi enää YHTÄÄN huvittanut loppuajasta (lue: viim. puolen tunnin aikana). Vitsit, että alkoi ärsyttää josssain vaiheessa. Kaiken lisäksi Pate häipyi vähän väliä salista hengailemaan vastaanottoaulaan. Minusta sitä ei pitäisi tehdä, jos ei ole ihan pakko (ainakaan toistuvasti saman treenin aikana). Se on treenaajia kohtaan aika veemäistä. Christianhan tekee ihan samaa välillä. Jossain vaiheessa alkoi oikeasti tehdä mieli häipyä siitä treenistä (tyyliin:"Ok, on mullakin kyllä muutakin tekemistä.") Kun se hemmetin jiywaza lopultakin päättyi, olin jo tosi huonolla tuulella. Sitten teimma vielä loppuun yhtä kokyonage-muotoa yokomenuchista. Tein sitä yhden tyypin kanssa, joka löi minua torina ollessaan JOKA PIRUN KERTA ihan täysiä käsivarsiin (jotka olivat siis jo valmiiksi ihan mustelmilla siinä vaiheessa). AI HEMMETTI!!! Vitsit, että oli karsea treeni. Sen jälkeen oli tosi ryytynyt olo sekä henkisesti että fyysisesti.

Aamullakaan treeni ei sujunut kovin leppoisasti. Bokkenissa tein pitkään Michelin kanssa. Olin yllättynyt, että hän ei tällä kertaa katkaissut minulta yhtään bokkenia. Sen sijaan hän hakkasi minua koko ajan käteen. Siinä on nyt iso mustelma kämmenselässä ja iho rikki parista kohtaa. Lisäksi siinä treenissä sattui jotakin muutakin ärsyttävää, mutta en muista enää mitä. Joka tapauksessa sen jälkeen pidetyssä aikido-osuudessa yksi hakamaton kundi (joka ei ollut ollenkaan hyvä) alkoi jostain syystä hyökätä minulle tosi kummallisesti (tosi jäykästi ja jollain tavalla aggressiivisesti). Mutta ei se oikeastaan vielä häirinnyt minua kovin paljon. Pidin sitä vain vähän outona. Lopulta vedin kuitenkin herneen nenään, kun hän yhtäkkiä alkoi ikään kuin koutsata minua yonkyossa huiskimalla kummallisesti käsillään ja kuiskaamalla minulle käheällä ja salaperäisesti värisevällä äänellä "PLUS FOOOOORT!" (kovempaa). "PLUS FORT, MY ASS!! Mitä sä siinä mulle kuiskailet, urpo?!" ajattelin ärsyyntyneenä ja niittasin hänet sen jälkeen kerran tatamiin suoraan turvalleen. Kysyin häneltä sitten viattomasti kuin hieroja asiakkaaltaan: "Oliko riittävän kovaa, vai tahdotko VIELÄ  kovampaa??" =DDD (No, ei niitä kukkaisajatuksia pysty kukaan millään IHAN aina noudattamaan… 😉 Hän vastasi siihen asiallisella mutta hieman yllättyneellä äänellä: "Joo ei tarvii, toi oli ihan hyvä…" 

Koska tämä on viimeinen iltani Pariisissa, ulkona tietysti sataa. Päätin silti lähteä keskustaan kävelemään, koska en ollut vielä tämän reissun aikana käynyt lainkaan eläinkaupoissa katsomassa koiranpentuja. Siellä oli taas AIVAN IHANIA jackrusseleita, kääpiöpinsereitä, yorkshirenterrierejä, jne. Oli ihan oikeasti TOSI lähellä, etten soittanut Finnairille ja kysynyt, miten minun tulisi menetellä saadakseni huomenna kuljetettua yorkshirenterrierin pennun mukanani Suomeen… Ainoa syy, miksi en tehnyt niin, on se, että työpäiväni tulevat III periodilla olemaan niin pitkiä, että koiravauvan pitäminen olisi varmasti hankalaa. Mutta JONAIN PÄIVÄNÄ mä kyllä vielä sorrun… 

Su 31.12.2009

(Klo 20.28 kotona Kalliossa): I'm back!! Leirin viimeinen päivä meni ihan kivasti. Tunsin itseni väsyneeksi, ja bokkenissa teimme ihan SIKApitkään kakkossarjan kasia (jossa parini kaiken lisäksi takoi minua koko ajan ranteeseen suoraan siihen luuhun, AUH!). Se alkoi tuntua jossain vaiheessa aika puuduttavalta. Lopuksi teimme koko kakkossarjan, mikä oli kivaa. Aikido-osuudessa teimme sikapitkään ushirowaza kokyonagea (*hauko*), mutta sen jälkeen teimme pari tosi kivaa sovellusta. Hyvät treenit oli. Onneksi jouduin kuitenkin lähtemään sieltä pois hieman aikaisemmin, koska huomasin, että lopuksi muut joutuivat tekemään "ukemi-maratonin" (eli 50 mae ukeamia putkeen) Paten istuskellessa vastaanottoaulassa. =D

Paluumatka meni yllättävän hyvin. Châtelet'ssa jouduin tosin odottamaan RER B:tä aika pitkään, ja kun lopulta pääsin kyytiin, huomasin joutuneeni vaunuun, johon joku ääshole oli vääntänyt mojovan tortun keskelle lattiaa. Yöhh!!! Se löyhkä oli suorastaan pökerryttävä. Anyway, muuten matka meni hyvin: saavuimme Helsinkiin aikataulusta 20 minuuttia etuajassa ja sain KAIKKI matkatavarani! Jihuu!! Kaiken lisäksi bussi 615 tuli melkein heti, ja pääsin sillä kätevästi kotiin. Nyt olen lähdössä siskoni kanssa yksiin kotibileisiin. Sitä ennen teemme varmaankin pienen kierroksen keskustassa. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Ti 22.12.2009

(Klo 13.48): Olen lähdössä Kampin linja-autoasemalle ja sieltä edelleen "pikalinjalla" (vain neljä ja puoli tuntia…) kohti Sulkavaa. Vietän siellä joululomaa sukulaisteni kanssa joulupäivään asti. Hyvää joulua kaikille!

Pe 25.12.2009

(Klo 23.07 kotona Kalliossa): Landereissu meni ihan hyvin. Pääasiassa tuli syötyä ja nukuttua. Joitakin pieniä työasioita hoidin siinä samalla, mutta hyvin leppoisaan tahtiin ja vain sen verran, kun tuntui hyvältä. Lisäksi kävin kaksi kertaa lenkillä: hölkkäsin kummallakin kerralla kolmisen kilsaa lumihangessa. Lumiaura ei kovin usein eksy niille kulmille, ja vaatteita piti olla paljon päällä, joten lenkkeily oli melko raskasta. Vaikka olisihan se varmaankin ollut raskasta joka tapauksessa, kun kondis on, mikä on… 

Sain joululahjaksi mm. punaiset Everlastin nyrkkeilyhanskat. Wou! Tänks mutsi ja faija!! =) (Faija on itsekin entinen nyrkkeilijä ja katsoo vielä nykyäänkin mielellään telkkarista mm. ammattinyrkkeilyä ja vaparimatseja.) Vanhat hanskani ovatkin jo ihan lötköt. Nämä uudet tuntuvat mukavan tukevilta ja napakoilta käsissä. Teki heti mieli päästä kokeilemaan niitä, mutta kun paikalla ei ollut sparriparia eikä säkkiä, muksin niillä kokeeksi itseäni päin näköä (joskin ihan kevyesti vain tietenkin; tahdoin vain tuntea, millainen FIILIS niissä hanskoissa on ulkoapäin ajateltuna; eri hanskoissa on nimittäin hyvin erilainen fiilis). Faija ja Roopekin tahtoivat kokeilla niitä käsiinsä. Faija totesi innostuneena: "Jopas on napakat hanskat. Näillä tekeekin heti mieli vetää jotakuta kuonoon!". Roope puolestaan alkoi tietenkin saman tien testata niitä minuun ("Au, au, au! Joo, napakat hanskat on…") Lisäksi sain taas perinteiseen tapaan Heli-tädiltä lahjaksi Koiramäki-seinäkalenterin. Sekin oli yksi mieluisimpia lahjojani. Aion viedä sen työhuoneeni seinälle vanhan Koiramäki-kalenterin tilalle.

Tänä aamuna aamiaispöydässä Roopella oli Tung Bui -huppari päällä ja Pauliinalla Tung Bui -T-paita. (Hmmm….? 😉 Lisäksi yllättävän moni sai Finn-Aiki -hupparin tai Finn-Aiki -T-paidan (mm. 91-vuotias Mummo sai yllättäen vaaleansinisen Finn-Aiki -T-paidan… Ai miten niin MULTA?! ;-). Kallein lahja, jonka hankin tänä vuonna, oli trendikäs koirien ulkoilutakki, jonka ostin Pedrolle Stockan eläinosastolta. (En viitsi mainita, paljonko se maksoi, mutta PALJON…) Pedro näyttää tosi sporttiselta ja tyylikkäältä se päällä.

Pesin juuri pari koneellista pyykkiä. Huomenna lähden heti aamusta Pariisiin leirille. Säätiedotus lupaa huomiseksi pahaa lumimyräkkää, joten saa nähdä, miten matka sujuu… 

Tuli mieleen mainita Roopesta vielä sen verran, että hän sai kuulemma joulutodistukseen matematiikasta KYMPIN! Hyvä Moopis! Muutenkin arvosanat olivat hyviä, paitsi että musiikista hän sai kuulemma vain KUTOSEN! En tajua, miten joku voi saada MUSSASTA kutosen… Meitsillä oli aina mussasta ysi tai kymppi. Luultavasti taustalla on jonkinlainen asenneongelma. Mahdollisesti siis jotakin samankaltaista kuin siinä, että meitsillä oli ala-asteella tekstiilikäsityön numero kutonen (yläasteella sain sen sentään hilattua seiskaan, kun lopetin nuppineulojen kanssa pelleilyn tunnilla). En pitänyt tekstiilikässässä mistään muusta kuin ompelukoneella ajamisesta, ja siinäkin taisin kaahata ainakin suurimman osan aikaa kaasu pohjassa melkoista ylinopeutta (neulat vain paukkuivat, ja meni usein mutkat vähän suoriksi, ja silleen…). Mielestäni käsityön olisi pitänyt olla jo ala-astella valinnainen aine yhden vuoden pakollisten opintojen jälkeen. Kaikkien on tietysti syytä oppia ompelemaan pudonnut nappi kiinni, mutta sen korkeampia taitoja on mielestäni ihan turha kaikilta edellyttää. Olisin paljon mieluummin käyttänyt kässätunteihin monen vuoden ajan hukkaan heitetyn ajan johonkin omalta kannaltani rakentavampaan, kuten johonkin teoriaopintoihin tai liikunnan lisäkurssiin (esim. joku painin tekniikkakurssi olisi ollut kiva).

Pe 18.12.2009 (muokattu ma 21.12 klo 20.55)

Eräät viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut miettimään, mikä on aggressiivisuuden sija aikidossa? Minusta se ei kuulu sinne. Aikidoharjoitukset eivät ole oikea paikka omien sisäisten aggressioiden purkamiseen. Siitä voi tulla pahaa jälkeä, eikä se sovi mielestäni lajin luonteeseen muutenkaan. Mielestäni toista ihmistä täytyy kunnioittaa sen verran, että häneen ei pureta aggressioita ainakaan harjoitustilanteessa. Harjoituskumppanit saattavat siten loppua aika pian kesken. Jos tahtoo purkaa aggressioitaan, täytyy mennä hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, tms. Ei sitä voi toiseen ihmiseen suunnata, ainakaan aikidossa. Jokin muu laji sopii siihen varmasti paremmin ja turvallisemmin (esim. vapaaottelu, judo, nyrkkeily, tms.). Aikidotekniikat ovat sellaisia, että niihin aggressiivisuus ei vain sovi, koska silloin nivelet paukkuvat varmasti, ja heitoista voi tulla päälleen tai niskoilleen alas. Kuten Rémi Delcos osuvasti totesi: "Aikidossa harjoitellaan vahvaa mutta tyyntä mieltä". Olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Aggressiivisuus ei saisi päästä pintaan silloinkaan, kun harjoitellaan fyysisesti ja tehokkaasti.

Täytyy myös osata suhteuttaa oman hyökkäyksen voima sekä omaan tasoon että toisen tasoon. Jos hyökkää täysiä toiselle, toisen on silloin useimmiten pakko tehdä tekniikkakin täysiä. Se on eräänlaista toisen haastamista. Silloin täytyy miettiä, onko itse valmis ottamaan vastaan sen, mikä on toisen 'täysiä'… Minä esim. kerran joskus 15-vuotiaana hyökkäsin Christian Tissier'lle ihan täysiä (joskin täysin sinisilmäisesti, koska olin niin innoissani), ja lensin saman tien suoraan turvalleni maahan. Opin silloin, että täytyy aina miettiä, kenelle itsellä on varaa hyökätä täysiä ja kenelle ei. (Ja tarkoitan tässä sanalla 'täysiä' nimenomaan sellaista hallitsematonta räkähyökkäystä, joka pursuaa aggressiota. Hyvä, voimakas, hallittu ja täsmällinen hyökkäys on sitten tietenkin asia erikseen. Sellaiset hyökkäykset auttavat edistymään.) Tässä pätee tavallaan sama kuin siinä, mitä kutsun v****ilun kultaiseksi säännöksi: jos v****ilee, täytyy tietää, KENELLE v****ilee.

Jos esim. minä ja Juuso tai minä ja Antti teemme joskus hetkittäin keskenämme 'täysiä' ja kokeilemme kaikenlaista, niin se on aivan eri asia kuin esim. se, että minä ja joku minua 10 vuotta nuorempi ja kokemattomampi oppilas teemme keskenämme täysiä. Jälkimmäisessä tapauksessa turvallisuusriskit ovat ihan hirvittävän paljon suuremmat. Olen päättänyt, että en tahdo tehdä niin missään olosuhteissa. Se on liian vaarallista, enkä tahdo satuttaa ketään. Jos koen, että jonkun oppilaani hyökkäys on liian aggressiivinen ja hallitsematon, kieltäydyn tekemästä siihen tekniikkaa. Jään vaikka sitten itse sen alle. (Joka tapauksessa kaikki oppilaani ovat minulle tärkeitä, tahtoivatpa he olla minua kohtaan aggressiivisia tai eivät.)

Kavereiden keskenhän saa kokeilla mitä lystää, jos kumpikin on asiasta yhtä mieltä, mutta silloinkaan sitä ei mielestäni saisi tehdä ohjatuissa treeneissä. Ohjatuissa treeneissä täytyy mielestäni harjoitella yksinomaan ohjaajan osoittamalla tavalla. Jos se tapa ei kiinnosta, on yksinkertaisesti väärässä paikassa.

Aggressiiviset räkähyökkäykset ovat mielestäni aikidossa toisen kunnioituksen kannalta suunnilleen sama asia kuin se, että sylkisi toista kasvoille. Harjoituskumppanille täytyy antaa hyvä, selkeä ja kontrolloitu hyökkäys, johon hän pystyy harjoittelemaan mahdollisimman puhdasta tekniikkaa aikidon periaatteiden mukaisesti. Räkähyökkäys generoi räkätekniikkaa, eikä se ole tarkoitus.

Jos tahtoo nähdä, toimiiko tekniikka OIKEASTI, täytyy mennä nakkikioskille aukomaan ihmisille päätä ja katsoa, mitä tapahtuu. (En siis kuitenkaan millään tavalla suosittele sitä kenellekään, enkä ole koskaan itse niin toiminut! 😉 Harjoitustilannehan on aina keinotekoinen tilanne, jossa ei joka tapauksessa koskaan ole ns. "kaikki keinot käytössä". Siksi harjoitustilanteita on mielestäni aivan turha tehdä vaarallisiksi ja epämukaviksi siten, että alkaa haastaa toista.

Matsilajeissahan voidaan kokeilla tekniikan toimivuutta ottelutilanteessa, mutta vain lajin sääntöjen sallimissa rajoissa (esim. nyrkkeilyssähän saa ottelutilanteessa lyödä toista niin kovaa kuin tahtoo, mutta käsissä on hanskat ja päällä on myös muita suojuksia, ja tuomari katkaisee ottelun heti, kun se alkaa näyttää liian vaaralliselta). Aikidossa ei matsata, joten kaikki sellainen on joka tapauksessa lajin hengen vastaista.

(Päätin tietyistä syistä poistaa tästä merkinnästä kaikki kommentit. Valitan. Kiitos kuitenkin kaikille hyvistä kommenteista!)