Su 10.10.2010

(Klo 22.30): Olin tänä viikonloppuna Joensuussa Pascal Guilleminin leirillä. Lähdin sinne perjantaina iltapäivällä opetukseni päätyttyä. Matkustin tällä kertaa Ainon kanssa junalla. Oli ihan mukavaa vaihteeksi reissata junalla, ja sain siinä samalla tehtyä töitäkin. Korjasin viikonlopun aikana Tekstinymmärtäminen II -kurssin arvioitavat kotikäännökset. Ainoa huono puoli junalla matkustamisessa oli se, että saavuimme perille liian myöhään, jotta olisimme voineet osallistua perjantai-illan treeneihin. (Sen sijaan ehdimme porukan mukaan raflaan, joten kaikki oli mielestäni ihan hyvin. 😉

Olin yötä Juhanin luona, kuten myös Aino ja kolme treenaajaa Lahdesta. Kotimajoituksessa on hotelliin nähden se hyvä puoli, että siinä pääsee paremmin vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa (ja voi katsoa lauantai-iltana DVD:ltä Monsterit Oy:tä… sairaan hyvä! suosittelen!! =).

Lauantaina oli kolme tuntia lajitreenejä. Sen jälkeen olisi ollut vielä tunnin salibandysessio, mutta jätin sen väliin pienen jalkavammani takia. Sain nimittäin viime torstaina ensimmäisen savatevammani parini syöksyttyä polvi edellä pohkeeseeni varvashipassa. Siihen tuli järjetön muhkura, joka levisi viikonlopun aikana lähes koko pohkeen laajuiseksi mustelmaksi. Pohje on edelleen hieman turvonnut, mutta ei se enää kovin kipeä ole. Pystyin treenaamaan leirillä lähes normaalisti.

Eilen tuli esille tosi kiinnostavia pointteja mm. ikkyosta, iriminagesta ja kotegaeshista. Iriminagesta tehtiin sellainen tosi toimiva (ja vaikea) muoto, jossa parin pää otetaan haltuun, ja heitto lähtee heti uken pään saavuttua kontaktiin torin olkapään kanssa. Siinä ei ollut montaa askelta, mutta ajoitus oli todella vaikea. En usko, että sain sitä kunnolla onnistumaan missään vaiheessa. Luulen kuitenkin hahmottaneeni sen teoriassa, joten nyt tiedän, mitä harjoitella. Ikkyo ja kotegaeshi onnistuivat vähän paremmin, mutta on niissäkin tietysti vielä hiomista. 

Tänä aamuna oli vielä parin tunnin treenit. Teimme paljon lukkotekniikoita. Tuli treenattua pitkästä aikaa yonkyota. Siinä palautui taas mieleen yksi ihan hyvä kikka, jolla saa pidettyä uken kyynärpään alhaalla (horjutus viistosti eteenpäin otteenvaihdon aikana). Lisäksi teimme joitakin kivoja juttuja ushirowazasta: iriminagea, kotegaeshia ja ikkyota. Kaikista niistä opin yhden uuden muodon. Kotegaeshi oli tällä kertaa kaikkein vaikein. Se vaatii vielä paljon hiomista.

Treeneistä lähdimme suoraan asemalle. Matkustin taas Ainon kanssa yhtä matkaa. Välillä juttelimme ja kävimme kahvilla. Sain siinä ohessa kotikäännökset korjattua loppuun ja arvioituakin.

Oli siis aika intensiivinen viikonloppu jälleen kerran. Treenaamisen lisäksi toimin tulkkina. Se moninkertaistaa leirin vaatiman energian, koska "lepohetkiä" ei ole lainkaan: koko ajan rasittuu joko henkisesti tai fyysisesti tai sekä että (etenkin silloin, kun on sekä ohjaajan ukena että tulkkina samaan aikaan). Tällä kertaa en kuitenkaan ollut missään vaiheessa ihan hermoromahduksen partaalla (toisin kuin joskus aiemmin…). Tämä johtui varmaankin useasta tekijästä: 1) en ollut paikalla vielä pe-iltana, joten tapahtuman kesto oli minulle lyhempi; 2) treenit eivät olleet tällä kertaa kovin pitkiä (tulkkasin yhteensä vain viisi tuntia treenejä); 3) Pascal ei puhunut tällä leirillä mitenkään ihan hirveän paljon. Tulkattavia leirejä ei myöskään ollut ollut melko pitkään aikaan, joten olin ehtinyt palautua edellisestä kerrasta. Sen sijaan olen muuten ollut kaktus per… ööh… hyvin väsynyt ja kiireinen viime aikoina.

Pe 24.9.2010

Lähdön hetki koittaa jonakin päivänä meistä kaikkein vahvimmillekin. Tänä aamuna, klo 6.15, Mummo ei enää herännyt.

Hei sitten Mummo, ja kiitos näistä vuosista.

(Klo 9.36 yliopistolla): Pidän tänään opetukseni normaalisti mutta täysin mustissa vaatteissa. Tämän päivän luennot on omistettu Mummolle.

(Klo 16.03): Omistin tänään luentoni Mummolle. Näytin sekä 'Fonetiikan ja fonologian alkeet' -luennon että 'Tekstinymmärtäminen II' -kurssin istunnon lopussa tällaisen PowerPoint-dian. Tahdoin antaa Mummolle tuollaisen huomionosoituksen ja sain siitä voimia pitää tänään opetukseni normaalisti. Ihminen kuolee vain kerran elämässään, ja tämä päivä on Mummon kuolinpäivä.

(Klo 17.40): Muistan, kuinka serkkuni kanssa lapsena pyydystimme kärpäsen leikkiäksemme sillä. Tarkoituksemme ei ollut paha, mutta leikkimme vahingoitti kärpästä siten, että siitä tuli siipirikko. Mummo huomasi tämän ja torui meitä tiukoin sanoin. Hän ei tahtonut pahaa kärpäsellekään.

(Klo 21.37): Näin Mummon viimeistä kertaa viime sunnuntaina. Tiesin silloin lähtiessäni, että seuraavan kerran tapaisimme vasta jossakin toisessa ulottuvuudessa. Oli ihme, että hän selvisi hengissä jalan amputaatioleikkauksesta pari viikkoa sitten. Lopulta se kuitenkin vei hänen voimansa. Viikko sitten hän oli niin väsynyt, että ei enää jaksanut syödä eikä juoda. Tiputus oli lopetettu jo viikkoa aiemmin, koska suonia ei enää löytynyt. Hän ei jaksanut enää puhuakaan. Hän kuitenkin vaikutti tuntevan minut ja yritti sanoa nimeni, kun kumarruin hyvästelemään häntä viimeistä kertaa. Yritys jäi pelkkään vaimeasti tuotettuun ensimmäiseen tavuun. Hän oli enää pelkkä varjo itsestään. Kuitenkin olin huojentunut, koska hän vaikutti levolliselta. Hän oli jo matkalla kohti jotakin sellaista ulottuvuutta, jossa hänellä on hyvä olla.

Sain viimeisen kerran kontaktin Mummoon heinäkuun lopussa, kun olin juuri palannut Ecuadorista. Silloin oli jo tiedossa, että hänen jalkansa jouduttaisiin amputoimaan. Tiesimme kaikki, mitä se luultavasti tulisi merkitsemään. Odotin kovasti näkeväni Mummon. En ollut nähnyt häntä muutamaan kuukauteen. Hän oli kovasti laihtunut, mutta vielä henkisesti melko vireä. Hän tunnisti minut heti ja huudahti ilahtuneena: "MARIKOS se siinä!" Otin häntä kädestä kiinni, ja katsoimme toisiamme syvälle silmiin. Välillemme syntyi vahva yhteys. Kuin olisimme käyneet yhdessä jossakin toisessa maailmassa ja sanoneet toisillemme kaikki ne asiat, joita emme koskaan olleet sanoneet. Sanoja ei kuitenkaan tarvittu. Pelkkä katse ja kosketus riittivät välittämään kaiken. Vasta silloin ymmärsin kunnolla, mitä minä merkitsin hänelle, ja mitä hän minulle. Hetken päästä aloin kertoa hänelle matkastani Singaporeen, Ecuadoriin, Galápagossaarille… En usko, että hän kuunteli, mitä sanoin. Hän vain katsoi minua, kuin viimeistä kertaa. Ja viimeiseksi kerraksi se jäikin, sillä sen jälkeen en enää saanut häneen oikeastaan kontaktia. Toin hänelle Galápagossaarilta tuliaisiksi pienen pehmeän kilpikonnan. Se oli hänen vieressään vuoteessa ilmeisesti vielä tänäänkin.

Muistan kuitenkin Mummon sellaisena kuin hän oli tuossa kuvassa, joka otettiin pari vuotta sitten. Sellainen hän oli vielä viime joulunakin. Voisi sanoa, että hän eli täysipainoisesti 91,5 vuotta. Vasta viimeisinä kuukausina hän alkoi mennä huonoon kuntoon ja siitäkin ajasta hän oli suurimman osan henkisesti suhteellisen vireä. Mummollahan ei ollut koskaan lainkaan dementiaa, tms., vaan hän pysyi skarppina aivan viime metreille saakka. Kuulo alkoi kuitenkin hieman reistailla viimeisinä vuosina.

Mummo teki elämäntyönsä maatalon emäntänä. Hänessä oli tarmoa kuin pienessä kylässä. Hän oli myös tavattoman eläinrakas. Nuorena tyttönä hän harrasti aktiivisesti kansantanssia. Hän menestyi erinomaisesti koulussa, ja häntä kannustettiin jatkamaan opintojaan vaikka opettajaseminaariin saakka. Mummo ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan ollut riittävän kiltti tyttö voidakseen ryhtyä itse opettajaksi. =D Luulen, että hänessä oli aika paljon virtaa niihin aikoihin…

Kuten meidän Ukko, Mummokin oli kova tarinoimaan. Hän kertoi mielellään vuosikymmenten takaisia juttua persoonista, jotka elivät silloin joskus. Nyt on minun vuoroni kantaa muistoja hänestä ja kertoa ehkä vielä vuosikymmentenkin päästä tarinoita pontevasta maatalon emännästä, joka ei tahtonut pahaa kärpäsellekään. 

Su 26.9.2010

(Klo 17.56): Täytyy vielä kertoa yksi hauska juttu Mummosta pienenä. Kuten jo yllä mainitsin, Mummo pärjäsi lapsena erinomaisesti koulussa. Hän oli kuulemma toisinaan pitkästynyt tunneilla, kun kaikki muut oppivat niin paljon hitaammin kuin hän. Kerran pikku-Irja oli täräyttänyt luokkatovereilleen matematiikan tunnilla: "Minun VAATTEENIKIN osaavat jo tuon kertotaulun, jota te vielä jankkaatte!" =DDD Meinasin delata nauruun, kun kuulin tuon. Voin niin hyvin kuvitella sen tilanteen! =D Mummolla oli aina pieni veikeä pilke silmäkulmassa.

Ja tietysti Mummon elämästä puhuttaessa on syytä mainita, että vaikka hän minulle oli ennen kaikkea tomera maatalon emäntä, jonka luona vietin lapsena kaikki kesälomat ja muut koulun loma-ajat, kotiseudullaan hän oli tietysti paljon muutakin. Hän oli mm. Sulkavan Säästöpankin isännistön jäsen (AINOANA naisena), kansakoulun johtokunnan jäsen, maatalousnaisten puheenjohtaja, jne. Häntä pyydettiin usein pitämään puheita erilaisissa tilaisuuksissa sekä toimimaan erilaisissa luottamus- ja edustustehtävissä. Hänet tunnettiin kylällä terävänä ja toimeliaana naisena, joka kantoi vastuuta yhteisistä asioista. Hän oli jopa ottanut huostaansa kaksi kunnan hoidokkeina ollutta poikaa joskus ajat sitten. Hänen haaveammattinsa oli kuulemma opettajan ammatti (johon hänen opettajansakin häntä kuulemma kovasti kannustivat), mutta opintojen jatkamiseen ei ollut siihen aikaan mahdollisuutta. Siitä syystä hän ryhtyi sitten maatalon emännäksi, ja hänestä tuli neljän lapsen äiti. Sekin vaikutti sopivan hänelle hyvin, koska hän piti niin paljon lapsista ja eläimistä ja oli lisäksi hyvin kätevä käsistään (toisin kuin esim. minä…). Koko talo oli aivan täynnä Mummon tekemiä mattoja ja erilaisia koristekäsitöitä. Ruokaa hän osasi tietenkin valmistaa varmaan miljoonaa eri sorttia ja tarvittaessa todella suuria määriä lyhyessä ajassa. Kukkapenkit ja puutarha näyttivät myös ihan siltä k
uin niitä olisi hoitanut täysipäiväisesti palkattu puutarhuri, mutta Mummohan niitä hoiti muiden tehtäviensä ohessa. Varsinainen Teräsnainen.

Pe 1.10.2010

(Klo 23.54): Näin juuri Mummon kuolinilmoituksen Sulkavan paikallislehdessä. Jotenkin se tuntui taas niin surulliselta… Kun näkee lehdessä ristin ja sen vieressä Mummon nimen sekä syntymä- ja kuolinpäivän. Lisäksi ilmoituksessa oli teksti: "Enkeli hiljaa kanssasi kulki, käteesi tarttui, silmäsi sulki." BYÄÄÄÄHHHHH!!! On niin ikävä Mummoa.

Ti 21.9.2010

Tässä on muuten Tung Buin uusi parkour-video. Kyseessä on kesällä kuvattu mainosvideo Kluuvin kauppakeskukselle. Oikein tyylikäs! Vitsit, mitä pomppuja jälleen kerran, Tung!! 😎

La 11.9.2010

(Klo 1.05 kotona Kalliossa): Tämä viikko on ollut paluuta arkeen. Luonnollisestikin on ollut tosi kiire, sillä opetus alkoi tällä viikolla, ja lisäksi tähän viikkoon sattui pari deadlinea. Harrastuspuolellakin on pitänyt kiirettä, koska seuran syyskausi on juuri alkanut. On ollut organisoitavana seuran lajiesittelyä, mainostusta, sun muuta kokkaretta.

Paluu arkeen tällaisen kesän jälkeen ei ole ollut aivan helppoa. Kuluneeseen kesään on todellakin mahtunut tavattoman paljon kaikenlaista häppeninkiä! Ensin kävin Singaporessa ICA-kongressissa puhumassa AS-henkilöiden nonverbaalisesta viestinnästä. Se oli jo suuri juttu minulle jo pelkästään siksi, että Singapore (ja se viiden tähden hotelli…) oli tosi siisti mesta, ja lisäksi se itse kongressi oli tosi antoisa. Pian sen jälkeen lähdinkin sitten Quitoon, Ecuadoriin espanjan kielen kurssille. Se oli kokonaisuutena aivan huikea kokemus. Kaikkein hienointa oli tietysti reissuun sisältynyt vierailu Galápagossaarilla. Jo siinä olisi periaatteessa ollut yhdelle kesälle aivan riittävästi elämyksiä. Lisäksi lähdin kuitenkin viikkoa myöhemmin Etelä-Ranskaan aikidoleirille. Sen jälkeen alkoi välittömästi intensiivinen treenijakso Pekingiä varten. Ennen Pekingiä kävin vielä Ateenassa ExLing-konferenssissa pitämässä posteriesitelmän, ja sen jälkeen heti seuraavana päivänä lähtö Kiinaan.

Pekingissä oli hektistä. Koko ajan oli jotakin ohjelmaa (jossei muuta niin sitten Kiinan muuria, teehuijausta, sun muuta). En nukkunut juurikaan öisin ja menin koko ajan ihan ylikierroksilla. Olimme valmistautuneet Juuson kanssa tapahtumaan hyvin, ja tietysti olin huojentunut siitä, että esityksemme onnistuivat. Saamamme huomion määrä kuitenkin yllätti minut täysin. Se tuntui suorastaan absurdilta. En oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Toisaalta tapahtumaa varjosti Juuson loukkaantuminen viimeisenä päivänä. Vaikka emme vielä silloin tienneet, miten pahasta vammasta oli kyse, se tuntui todella harmilliselta.

Olen tällä viikolla tuntenut itseni hieman alakuloiseksi. Jotenkin on ollut hieman vaikeaa päästä taas kiinni arkeen. Olen tuntenut itseni väsyneeksi ja stressaantuneeksi ja jopa turhautuneeksikin. TÄNÄÄN pääsin kuitenkin tosi hyvään fiilikseen, kun opetukseni alkoi. Etukäteen en ollut erityisen innostunut asiasta, koska ajatus taas samojen kurssien pitämisestä ei tuntunut mitenkään erityisen jännittävältä. Kuitenkin tänään, kun pidin Fonetiikan ja fonologian alkeet -kurssini ensimmäisen luennon sekä Tekstinymmärtäminen II -kurssini ensimmäisen opetuskerran, pääsin välittömästi TODELLA hyvään fiilikseen!! Vaikka ne asiat eivät olleet itselleni uusia, ne olivat opiskelijoille uusia. Tunnelma oli mielestäni kummallakin kurssilla aivan erinomainen. Opiskelijat vaikuttivat kiinnostuneilta, ja itsekin olin siksi aivan innoissani. Tunsin oloni itsevarmaksi, ja kokemuksen ansiosta pystyin tällä kertaa puhumaan tosi vapautuneesti. En ollut enää lainkaan samalla tavalla sidoksissa PowerPoint-kalvoihini kuin aiemmin. Ne olivat minulla vain tukena. Puhuin spontaanisti ja keksin koko ajan esimerkkejä omasta ja kollegoideni tutkimuksesta. Se oli todella inspiroivaa ja rentouttavaa. Opetin neljä tuntia putkeen enkä ollut sen jälkeen lainkaan väsynyt vaan pikemminkin kuin uudesti syntynyt. Opetuksen alkamisella oli minuun samanlainen efekti tammikuussa 2009, jolloin olin juuri väitellyt. Tuo Pekingin Combat Games -tapahtuma saattoi olla niin suuri juttu, että se oli kokemuksena jollain tavalla verrattavissa väitöstilaisuuteen. Kumpaakin edelsi suuri työ (aikidoakin on kuitenkin tullut treenattua jo 22 vuotta…) ja seurasi suuri huojennus.

Kotiin palattuani huomasin, että olen saanut kirjeen kummipojaltani, Nirupadshalta (eli "Nirulta"), Sri Lankasta. Se oli niin sydämelliseen sävyyn kirjoitettu, että fiilikseni paranivat entisestään. Hän päättää kaikki kirjeensä sanoihin "your son, Niru", mikä on jotenkin liikuttavaa.

Olen myös tällä viikolla saanut tietää, että 92-vuotias Mummoni on selvinnyt jalan amputaatioleikkauksesta. Hänen toinen jalkansa meni kuolioon, ja se amputoitiin tiistai-iltana Savonlinnassa. Jalka meni kuolioon jo jonkin aikaa sitten, mutta leikkausta lykättiin niin pitkään kuin mahdollista. Lääkärit eivät nimittäin uskoneet, että niin iäkäs henkilö voisi selviytyä amputaatioleikkauksesta, joka on kuitenkin hyvin suuri ja rasittava toimenpide. Mutta meilläpä onkin sellainen Teräsmummo!! =)

To 16.9.2010

(Klo 21.05): Olen tänä syksynä rikastuttanut arkeani aloittamalla uuden harrastuksen: savaten eli ranskalaisen nyrkkeilyn (la boxe française). Laji perustuu Ranskassa 1800-luvun alussa käytettyihin katutaistelutekniikoihin. (Vähänks siistii!! Vähän niinku ranskalaista filologiaa siis! 😉 Käytännössä se on kuin kick-boxingia, paitsi että varusteet, säännöt ja tekniikoiden nimet ovat hieman erilaiset. Käytämme nyrkkeilyhanskoja ja nyrkkeilytossuja (ei siis samanlaisia pehmustettuja jalka- ja säärisyndejä kuin kick-boxingissa). Muuten asu on ainakin toistaiseksi tosi vapaa. Vähän niin kuin nyrkkeilytreeneissä siis. Kumarruksia ei tehdä. Sen sijaan aluksi ja lopuksi tervehditään siten, että kantapäät pistetään yhteen, ja oikeaa kättä vempautetaan sitten nyrkissä rinnan päältä pari kertaa suoraan sivulle. Ihan hauskaa vaihtelua sekin. Peruslyöntejä kutsutaan samoilla nimillä kuin nyrkkeilyssä ja kick-boxingissa: etusuora, takasuora, etukoukku, takakoukku, jne. Perusväistöt vaikuttaisivat myös olevan samanlaisia. Kick-boxingin etupotkua (japanilaisten lajien maegeria) kutsutaan nimellä frontal ja kiertopotkua (mawashigeri) nimellä futte. Sääri- ja polvipotkut eivät ole sallittuja, vaan ainoastaan jalan kenkäosalla saa monottaa. Lajin nimikin tulee ranskan sanasta savate, joka tarkoittaa vanhaa kenkää. Otteluissa on aina käytetty kenkiä. Ennen ne olivat käsittääkseni raskaammat kuin nykyään käytettävät kevyet u
rheilutossut.

Treenit sattuivat sopimaan tosi hyvin aikatauluuni. Ne pidetään juuri samaan aikaan kuin nyrkkeilytreenit, joissa kävin aiemmin. Nämä savatetreenit tosin kestävät vain tunnin (nyrkkeilytreenit kestivät 1,5 tuntia). Sekin sopii minulle hyvin, koska en välttämättä kaipaisi 1,5 tunnin treenejä sivulajissani. Treenipaikan sijaintikin on minun kannaltani ihan täydellinen; vain muutaman minuutin KÄVELYMATKAN päässä himastani. Kyseessä on kuntosavateryhmä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että harjoituksiin ei sisälly sparria eli otteluharjoittelua. Ainakaan päähän ei täten tule lainkaan iskuja (paitsi korkeintaan vahingossa joskus). Treeneissä tehdään tekniikkaa (lyönti- ja potkusarjoja) parin kanssa ja säkkiin. Lisäksi harjoituksiin sisältyy melko paljon erilaisia peruskuntoharjoitteita. Eli JUURI sitä mitä kaipaankin: pääsen treenaamaan lyöntejä ja potkuja ja saan siinä samalla hyvää kuntoilua. Välillä sarjat ovat sen verran pitkiä, että ne vaativat myös keskittymistä. Koska kyse on kuntoryhmästä eikä kilparyhmästä, turvallisuusriskit ovat pienet. Todennäköisimmältä tuntuisi joku polvivamma, jos tekee jonkun potkun väärin kovalla vauhdilla. Mutta ainakaan päähän ei siis tarvitse ottaa iskuja, mikä on minusta hyvä. Turha ottaa sellaisia riskejä, kun kuitenkin treenailee vain kuntoilumielessä ja tekniikan takia.

Ti 21.9.2010

(Klo 19.43): Oli ihan legendaarisen hyvät savatetreenit äsken. Oli sinne mennessä pinna kireällä kuin viulunkieli (kun on niin #¤%x:n kiire taas), mutta nyt on tosi rela olo. Toisaalta tunnen itseni myös energiseksi. Rankat treenit ovat ainakin minulle KAIKKEIN paras lääke v***tukseen. Vinkiksi vaan muillekin.

Tänään tuntui siltä, että aloin jotenkin päästä vauhtiin. Kick-boxing-ajoistani on jo muutama vuosi aikaa (enkä siinä kovin pitkällä tietysti koskaan ollutkaan; kävin siellä 3-4 vuotta huiskimassa ihan harrastelijana), enkä kesällä käynyt enää nyrkkeilemässäkään. Ja aikidohan on hyvin erilaista kuin savate. Anyway, TÄNÄÄN alkoi ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että peruslyönnit ja -potkut alkoivat irrota jossain määrin luonnollisesti. Tietysti niitä täytyy vielä hioa paljon, mutta pääsin jo tänään ekaa kertaa oikein kunnon mättöfiilikseen. Treeniparin kanssa meni hyvin homma yhteen, ja ohjaaja veti mielestäni tänään jotenkin aivan erityisen onnistuneet treenit. Hänellä todellakin on homma hanskassa. Treenasimme tänään uutena lyöntinä upparia eli kohokoukkua (isku alakautta leukaan). Lisäksi teimme suoria ja koukkuja ja myös kiertopotkua eli futtea. Lopuksi oli järkyttävän rankka kuntotreeni: tehtiin tosi monta erilaista satsia säkillä ja sitten vielä vatsalihasliikkeitä loppuun. Säkkisarjat ovat savatessa tosi tehokkaita, koska niihin sisältyy sekä potkuja että lyöntejä. Pelkkä säkin hakkaaminen alkaakin minusta jossain vaiheessa tuntua pitkästyttävältä, jos ei pääse välillä monottamaan. Oli siis tosi rankat treenit, pääsin muksimaan ihan täysillä, eikä siltikään tullut yhtään hittiä nuppiin!! 😎 Loukkaantumisriski vaikuttaisi minusta olevan varsin pieni näissä treeneissä, mutta päätin silti ottaa varmuuden vuoksi savateliiton tapaturmavakuutuksen, jotta ei tarvitse mennä arvauskeskukseen hukkaamaan aikaa, jos sattuisi vaikka polvessa rusahtamaan, tms. 

Varsinaisten treeniemme (2 x 1h) lisäksi samaan hintaan pääsisi käymään kerran viikossa pe-iltaisin "tehotreeneissä", joihin sisältyy kai lähinnä rankkaa säkkitreeniä, yksissä pilates-treeneissä (to-aamuisin) ja vielä parissa kunto- ja venyttelytreeneissä viikonloppuisin. Toistaiseksi en ole vielä ehtinyt noihin lisätreeneihin, mutta täytyy katsoa, jos jossain vaiheessa ehtisi. Ainakin sen tehotreenin jälkeen saattaisi olla aika hyvä virta päällä! 😉 

Pe 27.8.2010

(Klo 15.53 kotona Kalliossa): Olen kohta lähdössä lentokentälle. Suuntana Peking, missä järjestetään suuri kansainvälinen SportAccord Combat Games -tapahtuma. Edustan siellä Suomen Aikidoliittoa Jani Hartikan, Juuso Kenkkilän ja Sami Postin kanssa. Jihuu!! Tää on siistii!! Toivotaan, että kaikki menee hyvin. (Jos ei, niin ainakin päästään Pekingiin ilmatteeks. Onhan sekin jo tavallaan ihan siistiä.)

Su 29.8.2010

(Klo 22.19 Friendship Hotel, Peking): No niin, perillä ollaan. Olisi TOSI TOSI paljon kerrottavaa, enkä oikein tiedä, mistä aloittaa.

Lennot olivat ihan ok. Aeroflotin koneet ovat nykyään ihan jees, ja tarjoilu oli ainakin suunnilleen samaa tasoa kuin muilla yhtiöillä, joilla olen viime aikoina lentänyt pitkiä reittejä. Vaihto Moskovassa meni myös ihan ok. Ongelmat alkoivat vasta perillä Pekingissä. Emme nimittäin saaneet matkatavaroitamme. Jouduimme jäämään kentälle selvittelemään asiaa ihan sikapitkäksi aikaa. Sen jälkeen jouduimme odottamaan Combat Gamesien bussia tosi pitkään, koska se oli jäänyt ruuhkan takia jumiin jonnekin. Lopulta olimme hotellilla vasta iltapäivällä. Hotelli on tosi jees. Se on valtavan suuri, ja palvelu on ihan loistavaa. Saamme kolme ateriaa päivässä, eikä tarjoilun tasossa ole valittamista. Majoitun samaan huoneeseen erään taiwanilaisen tytön kanssa. Tulemme tosi hyvin toimeen.´

Combat Games on täällä Pekingissä niin suuri tapahtuma, että sitä mainostetaan vähääkään liioittelematta ihan kaikkialla. Siis todellakin KAIKISSA kaupungin lyhtypylväissä näyttää roikkuvan lippu, jossa mainostetaan Combat Gameseja. Kaikki kaupungin asukkaat varmasti tietävät tästä tapahtumasta. Se on täällä nostettu lähes olympialaisten tasolle, mikä on tietysti sikäli perusteltuakin, että kaikki matsilajien edustajat on valittu tänne olympiamitalistien ja MM-kisamitalistien kärkipäästä. Tuntuukin vähän huvittavalta, että aikido on tässä mukana, kun meitä aikidon edustajia ei ole voitu samalla tavalla valikoida. Meidän aikidokien osalta tämä oli lähinnä ihan munkkimäihäjuttu. Mutta tosi siistiä kyllä meille, ja tietenkin on aikidon kannalta hieno asia, että laji on päässyt tännekin mukaan.

Eilen illalla oli tapahtuman avajaiset. Ne olivat IHAN MAHTAVAT!!! Ne pidettiin ihan järjettömän suurella stadionilla. Pekingin liikenne pysäytettiin siksi aikaa, kun urheilijoita vievät bussit kuljetettiin stadionille. Tilaisuudessa oli tosi näyttäviä tanssi- ja akrobatiaesityksiä, joihin osallistui hirveä määrä ihmisiä. Ne oli toteutettu visuaalisesti tosi taitavasti kaikenlaisten valo- ja äänitehosteiden avulla. Tietenkin oli myös puheita, ja välillä noustiin seisomaan kuuntelemaan Kiinan kansallislaulua ja katsomaan, kun Kiinan lippu nostettiin salkoon… (No joo…) Paikalla oli tietysti paljon tärkeitä ihmisiä, jotka istuivat kunniapaikoilla suoraan esiintymislavan edessä. Show’n loppuhuipennus oli yllättävä: JACKIE CHAN lauloi kisojen tunnusbiisin! WOHOU!!! Siis Jackie CHAN!! Se oli ihan mind-blowing siistii! Myös Jet Li oli paikalla, mutta hänellä ei ollut mitään varsinaista show’ta; hänet vain esiteltiin wushu-lähettilään ominaisuudessa. Se oli ihan huikea tilaisuus.

Tänään pääsimme sitten treenaamaan näytöksiä varten. Saimme bussikuljetuksen jonnekin olympialaisia varten rakennettuun urheiluhalliin, jossa sitten oli ohjelmassa kaikenlaista sähläystä muutaman tunnin ajan. Tuntuu siltä, että kaikki ei todellakaan ole vielä valmista, vaikka demot alkavat jo huomenna. Emme vieläkään ihan varmasti tiedä, mitä kukakin tekee, missä vaiheessa ja miten pitkään. Ohjeet ovat olleet varsin suppeita ja sekavia. No, kunhan tehdään jotain. Kai se siitä.

Iltapäivällä saimme lopultakin matkatavaramme, mutta sitä edelsi aikamoinen ruljanssi. Juuso joutui hakemaan tavarat kentältä. No, mutta ainakin siis saimme lopultakin tavaramme. Olimme Juuson kanssa kumpikin pistäneet varmuuden vuoksi yhden puvun käsimatkatavaroihin, joten pystyimme sentään osallistumaan treeneihin tänään. Mutta huominen olisi jo mennyt vaikeaksi.

Tämän päivän suuri seikkailu oli sitten vuorossa alkuillasta, jolloin lähdimme kävelemään keskustaan… Sami ja Jani olivat jo lähteneet keskenään aiemmin sillä aikaa, kun minä ja Juuso säädimme matkatavara-issuen kanssa. Olin siis liikkeellä Juuson kanssa kaksistaan. Menimme metrolla Tiananmenin aukion tuntumaan. Ehdimme hetken aikaa katsella maailman suurinta aukiota, jonka laidoilla sijaitsevat parlamenttitalo, kansallismuseo ja Mao Zedongin mausoleumi. Näimme myös Kielletyn kaupungin portit, mutta emme päässeet sinne sisälle, koska se oli jo ehtinyt mennä kiinni. Keräsimme kaikkialla ohikulkijoiden kunnioittavia katseita, koska meillä oli Combat Gamesien paidat ja ID-kortit. Leijuimme ehkä siksi muutaman metrin maan pinnan yläpuolella ja olimme erityisen helppoa riistaa huijareille…

Lopulta pari nuorta tyttöä tuli juttelemaan meille, ja he vaikuttivat TOSI kiinnostuneilta ja vaikuttuneilta Combat Gameseista ja meistä. He alkoivat esitellä meille lähellä olevia nähtävyyksiä ja sanoivat, että “ehkä voisimme mennä istumaan hetkeksi jonnekin teekupposen ääreen juttelemaan lisää geimsseistä…” En ollut kovin innostunut ajatuksesta, koska olisin mieluummin vain tahtonut kierrellä katsomassa paikkoja. Mutta Juuso innostui heti: “JOOOO!!” Ja kun ne tytöt niin kiltisti näyttivät meille paikkoja, minäkin aloin hieman lämmetä ajatukselle. Ja joka tapauksessa he erottivat minut ja Juuson toisistamme siten, että emme pystyneet keskustelemaan asiasta keskenämme. Meidät johdatettiin jatkuvan pälpätyksen kera vanhan kaupungin pikkukujille. Siinä vaiheessa minua alkoi vähän epäilyttää ja olisin tahtonut sanoa Juusolle, että “hei, lähetäänks menemään…”, mutta se ei ollut mahdollista, koska meidät oli erotettu toisistamme siten, että toinen tytöistä pälpätti toiselle ja toinen toiselle. Meidät vietiin pienen kuppilan takakabinettiin, jossa meille alettiin tarjoilla teetä. Se oli tosi fiksu huijaustapa, koska eihän kukaan tulisi ajatelleeksi, että TEE voisi tulla jotenkin erityisen kalliiksi… Mutta ongelma oli se, että meille tarjottiin pieni määrä KYMMENTÄ eri teetä, ja siihen liittyi myös teeseremoniaesitys, kabinetti ja pieniä snäksejä. Voi #¤%X! ja #¤%&X ja #¤%&X sitä V***tusta, kun saimme lopulta laskun… Noin 100 euroa siihen meni (joskin sain siihen hintaan pari pientä pakettia teetä mukaan). Voi VVVVVITSI, mitä pässejä me ollaan… Mutta emme pystyneet syyttämään niitä tyttöjä mistään, koska olimme tulleet sisään siihen paikkaan vapaaehtoisesti, emmekä olleet tajunneet kysyä missään vaiheessa, että paljonkohan tämä mahtaa maksaa. Jotenkin sitä vain luotti siihen, että Kiinassa kaikki on halpaa, koska esim. metromatka tai limutölkki ei maksa täällä käytännössä mitään. Ja olimme varmaan lisäksi jotenkin tämän Combat Games -humun sokaisemia. No, ei voi mitään. Olemme Juuson kanssa kumpikin niin sinisilmäisiä ja helposti innostuvia, että olemme ihanteellista riistaa huijareille. Tai ainakin OLIMME. Toista kertaa emme kyllä mene samaan lankaan. Dääm!

Fiilikset tietysti vähän laskivat tuon tapauksen takia. Lähdimme kuitenkin vielä shoppailemaan yhteen markettiin. Juuso osti sieltä vaikka mitä. Itse otin sen lähinnä kulttuurikokemuksena. Se oli todellakin kiinnostavaa: todellinen hinta oli ehkä 20 % alkuperäisestä hinnasta. Piti vain osata tinkiä. Myyjät jäivät tosi itsepäisesti roikkumaan kiinni ja yrittivät saada myytyä tuottaitaan ihan viimeiseen asti. He lähtivät jopa seuraamaan meitä ja huutelivat perään. En oikein viihtynyt siellä enkä tainnut lopulta ostaa kuin yhden muistitikun.

Päästyämme takaisin hotelliin törmäsimme heti Janiin ja Samiin, jotka olivat myös juuri palanneet kaupungilta. Kerroimme heille teeseikkailustamme: kuinka meitä ensin kuljetettiin ympäriinsä ja kuinka lopulta maistelimme teetä, vierittelimme teekuppia pitkin poskia ja silmäluomia, jne., ja kuinka se lopulta maksoi niin hemmetisti… #¤%&x! Jani ja Sami nauroivat ihan kuollakseen. Luulimme ensin, että se johtui siitä, että he pitivät MEITÄ niin hemmetin tyhminä, mutta sitten selvisi, että HEILLE OLI KÄYNYT TÄSMÄLLEEN SAMALLA TAVALLA, paitsi että heidän huijarinsa olivat tyttö ja poika. (*MU-HA-HAA!!!*) =DDDDDDDD Meinasin DELATA nauruun!!!! =DDDDDDD En todellakaan muista, koska olen viimeksi nauranut niin paljon! He olivat itse asiassa maksaneet vielä vähän enemmän kuin me. Yli sata euroa. Kyse on siis organisoituneesta toiminnasta. Turisteilta huijataan rahaa ilman, että tehdään kuitenkaan suoranaisesti mitään rikollista. Kaikki oli pienintäkin yksityiskohtaa myöten ennalta suunniteltu.Voi VVVVITSI!! No, tulipahan koettua perinteinen teeseremonia ja myös se, miltä tuntuu tulla huijatuksi.

Huomenna alkaa sitten tapahtuman varsinainen ohjelma aikidon osalta. Bussi lähtee klo 7.30 aamulla. Sitten on medical examination, lämmittely ja sitten ensimmäinen demo: basic skills perfomance. Sen jälkeen on pieni breikki, sitten taas medical examination, ja sitten advanced skills performance. Pitkä päivä siis edessä.

Ke 1.9.2010

(Klo 22.35 kotona Kalliossa): I’m back!! Saavuin kotiin pari tuntia sitten. En ole nukkunut moneen vuorokauteen kuin pari-kolme tuntia yössä (lähinnä aikaeron takia). Nyt nukuttaa ihan järjettömästi. Paluumatka meni ihan hyvin: ensin kahdeksan tunnin lento Pekingistä Moskovaan, ja sieltä sitten jatkolento Helsinkiin. Jatkolento oli kylläkin aika paljon myöhässä, mutta positiivinen yllätys oli se, että saimme tällä kertaa matkatavaramme (ja vieläpä tosi nopeasti).

En tiedä, kuinka paljon jaksan nyt kirjoittaa, mutta yritetään. Maanantaina oli siis kaksi näytöstä: basic skills perfomance ja advanced skills performance. Perustekniikkaosassa minulla ja Juusolla oli vain yksi 1,5 minuutin pätkä yokomenuchia. Mielestäni emme tehneet siinä osassa mitään erikoista, mutta saimme siitä silti yllättävän hyvää palautetta monelta eri taholta. Varsinainen suksee oli kuitenkin iltapäivän advanced skills performancessa pitämämme “freestyle” -osio. Tapamme mukaan tulkitsimme “freestylen” aika kirjaimellisesti… 😉 Se oli ensimmäinen freestyle-setti, jolla pääsimme vähän yllättämään yleisöä. Ehkä siitä syystä saimme juuri siihen aivan erityisen hyvän tsempin päälle. Olimme kummatkin täysin keskittyneitä joka hetki, ja saimme tehtyä tekniikat terävästi ja oikealla ajoituksella. Se setti tuntui menevän ihan nappiin, ja myös palaute oli sen mukaista. Oli todella hyvä fiilis sen jälkeen.

Ennen freestylea meillä oli siinä samassa advanced skills performancessa minuutin pätkä pelkkää katadori-menuchi koshinagea (eli lonkkaheittoa). Siinä oli määritelty, että heittäjänä täytyy olla naispuolinen esiintyjä. Tänks! Se osio tuntui jotenkin hitaalta ja väkinäiseltä. Kaiken lisäksi teloin siinä hieman selkääni. Joku lihas ilmeisesti venähti vähän. Kei Izawakin oli sitä mieltä, että siinä osiossa olimme kadottaneet jonnekin tavanomaisen energiamme. Mutta meni sekin kuitenkin ihan ok.

Eilen oli sitten complex skills performance -tilaisuus, joka vastasi tavallaan matsilajien finaalia. Siellä tein heti alussa Juuson kanssa asetekniikkanäytöksen, johon sisältyi bokkenia, jo:ta ja tantoa. Koska se oli päivän ensimmäinen suoritus, saimme hyvän tsempin päälle ja pystyimme tekemään tekniikat terävästi. Se osio tuntui siis menevän ihan hyvin (etenkin tanto- eli puukkotekniikat). PAITSI ETTÄ ihan viimeisessä heitossa, joka oli yokomenuchi koshinage tantoa vastaan, Juuso teloi polvensa!!! #¤%&x! Hänellä oli jo ennestään pieni vamma polvessa, mutta nyt se ei enää ole mikään pieni vamma. Nivelsiteet ovat luultavasti venähtäneet, ja hänelle tulee luultavasti monen viikon treenitauko. Polvi turposi saman tien, ja kipu oli ilmeisen suuri. Mies ei pystynyt kunnolla edes kävelemään, mutta päätti kuitenkin vetää vielä viimeisenkin näytöksemme. Se viimeinen osio oli nimittäin periaatteessa se kaikkein tärkein osio: kahden ja puolen minuutin pätkä advanced techniques freestylea. Se oli se näytös, jota olimme treenanneet ihan sikana. Siihen sisältyi mm. se hurja pääheitto. Olosuhteisiin nähden sekin meni ihan ok, koska Juuson polvivammasta huolimatta pystyimme tekemään kaikki tekniikat, mutta nopeus, terävyys ja ajoitus kärsivät kyllä hieman. Se osio ei siis tuntunut menevän ihan sataprosenttisesti nappiin, eikä palautekaan ollut aivan yhtä hyvää kuin edellisen päivän freestylesta saamamme palaute. Mutta olosuhteisiin nähden siis kuitenkin ihan ok, koska pääsimme kaikesta huolimatta näyttämään kaikki tekniikkamme.

Vanhoilliset japanilaiset eivät kuulemma oikein pitäneet modernista “juusojamarido-tyylistämme”, mutta yleisö ja muut osallistujat tuntuivat pitävän kovasti. Saimme ihan hirveästi positiivista palautetta joka suunnasta. Kei Izawa (IAF:n pääsihteeri) ja Peter Goldsbury (IAF:n puheenjohtaja) vaikuttivat aivan erityisen innostuneilta, mistä syystä päädyimme myös siihen lehdistötilaisuuteen kaikkien Combat Gameseihin osallistuneiden aikidoatleettien edustajiksi. (Hieman kuumottava tilanne…) Siellä oli sali täynnä TV- ja sanomalehtitoimittajia. Olimme kuulemma maanantai-iltana Kiinan TV:ssä, mutta en ole itse vielä nähnyt sitä pätkää (en tiedä, oliko siinä matskua ainoastaan lehdistötilaisuudesta vai myös näytöksistä).

Eilisen tilaisuuden lopussa oli myös Christianin ja Yokotan näytökset. Ne olivat tietenkin tosi jees! Etenkin Christianin näytös tuntui menevän aivan täydellisesti: täsmällistä, sulavaa, nopeaa, luovaa ja hienoa tekniikkaa. Vau!! 😎

Eilinen näytöstilaisuus loppui jo sen verran aikaisin, että meille jäi koko iltapäivä ja ilta vapaaksi. Oli TOSI huojentunut olo, kun koko homma oli lopultakin ohi!! Päätimme lähteä tutustumaan Kiinan muuriin. Mukaan lähti myös ruotsalaisia ja eteläafrikkalaisia, joten meitä oli lopulta aika suuri porukka. Muurin näkeminen oli kieltämättä todella siistiä! =) Tahdoimme tietenkin myös kiivetä muuria pitkin jonkin matkaa. Se oli tosi kivaa, joskin se oli myös suhteellisen rankkaa jalkalihaksille. Kävi hyvin pienestä treenistä. Sami sai sellaisen idean, että ottaisimme aikidopuvut mukaan ja räpsisimme sitten pikaisesti muurin päällä muutaman tekniikkakuvan. Se oli mielestäni ihan hauska idea, joten tuumasta toimeen… (Porukka vähän tsiigasi, mut ei sil välii.) Luulen, että saimme muutaman ihan ok kuvan, joita voimme käyttää mm. seurojemme promoamiseen. Tässä yksi mielestäni ihan ok kuva, jossa teen Samille nikyo uraa.

Paluumatkalla minulle tuli jostain syystä matkapahoinvointia. Loppumatkasta olo oli lähes sietämätön. Meinasi laatta lentää. Ilmeisesti matkapahoinvointi myös laukaisi jonkinlaisen migreenikohtauksen. Tuli nimittäin hetken päästä myös tosi voimakas päänsärky. Olin odottanut innolla viimeistä iltaa, jolloin oli määrä …öööh… vähän irrotella… Voin kuitenkin koko illan niin huonosti, että en pystynyt lähtemään hotellista minnekään. #¤%&x! Vitsit, että harmitti! Kaikki muut olivat baarissa juhlimassa. Eräillä bileet venyivät aamupala-aikaan asti. Ja mä missasin kaiken! BYÄÄÄÄH!!!

Reissu oli kokonaisuutena mielestäni todella onnistunut. Aivan huikea tapahtuma! Peking oli myös oikein kiinnostava paikka vierailla, vaikka kovin paljon emme ehtineetkään kaupunkiin tutustua. (Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin ainakin tämän vierailun perusteella selvästi enemmän Tokiosta kuin Pekingistä.)

Laitan varmaankin jossain vaiheessa taas kuvia Facebookiin ja linkitän ne sitten myös tähän blogiin. (By the way: Kiinassa ei päässyt lainkaan Facebookiin, ainakaan siitä meidän hotellista. Ilmeisesti joutunut sensuuriin, kuten moni muukin saitti kyseisessä maassa.)

Pe 3.9.2010

(Klo 17.30): Loin juuri Facebookiin kansion Combat Games -kuville. Kansiota pääsee katselemaan tästä. Toistaiseksi kuvia ei kuitenkaan ole vielä kovin montaa.

Su 5.9.2010

(Klo 11.30): Laitan tähänkin linkin Timon tekemään koosteeseen Juuson ja mun näytöksistä Pekingissä. Taustalla soi geimssien tunnusbiisi Jackie Chanin laulamana. Ihan ei kyllä mennyt putkeen se complex skills performancen freestyle-osuus. Advanced skills performancessa tekemämme lyhyempi freestyle-osuus oli selvästi terävämpi ja nopeampi. Koosteen viimeiset sekunnit on otettu siitä. Suurkiitokset Timolle koosteen tekemisestä!! =)

Ma 6.9.2010

(Klo 0.45): Lisäsin juuri Facebookissa olevaan Combat Games -valokuvakansiooni aika paljon kuvia Kiinasta. Kansiota pääsee katselemaan klikkaamalla tästä.

Ti 24.8.2010

(Klo 5.54): Olen juuri lähdössä lentokentälle. Lähden pariksi päiväksi Ateenaan, missä järjestetään ISCAn ExLing 2010 -kollokvio. Pidän siellä huomenna posteriesitelmän aiheesta Observations on the prosodic characteristics of Finnish-speaking youngsters with Asperger Syndrome.

(Klo 21.17 Hotel Fenix, Glyfada, Ateena): Viime yö jäi tosi lyhyeksi. Olin siksi väsynyt koko päivän. Matka meni ihan ok: matkustin Air Balticilla Riian kautta. Ateenan lentokentältä jatkoin sitten bussilla tänne Glyfadaan, Ateenan liepeille. Olen käynyt samassa paikassa jo pari kertaa aikaisemminkin, joten löysin tänne melko helposti. Tässä samassa hotellissa en kylläkään ole aiemmin ollut. Anyway, vaikka jouduin kävelemään bussipysäkiltä hotelliin vain ehkä 100 metriä, olin ihan poikki päästyäni perille. Ulkona oli niin TAJUTTOMAN KUUMA! Univelatkin painoivat sen verran, että olisin hyvin voinut jämähtää ilmastoituun hotellihuoneeseen loppuillaksi. Kaiken lisäksi tunnen taas oloni hieman flunssaiseksi. Kurkussa on jotenkin vähän outo fiilis, ja on muutenkin vähän kipeä olo. Taas. Lähdin kuitenkin melkein saman tien liikkeelle, koska tänä iltana alkoi kollokvion ilmoittautumisvastaanotto.

Kollokvio järjestetään Kreikan kansallispankin konferenssi- ja koulutuskeskuksessa, joka sijaitsee noin varttitunnin kävelymatkan päässä hotellista. Matka ei sinänsä ole kovin pitkä, mutta 35 asteen lämpötilassa se tuntuu yllättävän pitkältä. Perillä konferenssikeskuksessa olin hieman pettynyt, koska olin odottanut jotakin samankaltaista vastaanottotilaisuutta kuin mitä tässä vastaavassa tapahtumassa on yleensäkin täällä ollut. Aikaisempina vuosina pöydät ovat nimittäin notkuneet ruokaa ja juomaa, mutta nyt siellä ei tarjottu juuri mitään: vain kahvia ja vähän mehua ja limua. Ei mitään muuta. No höh. Ei siis MITÄÄN syötävää. Ilmeisesti kreikkalaisilla tosiaankin on nyt rahat tiukilla.  

Positiivinen yllätys sen sijaan oli se, että törmäsin paikan päällä suomalaisryhmään: pari turkulaista foneetikkoa seuralaisineen. En tuntenut heitä ennestään, mutta oli tosi mukava tutustua. Vaikka tämä on jo kolmas kerta, kun osallistun ExLing-konferenssiin, tapasin täällä muita suomalaisia nyt vasta ensimmäistä kertaa. Ja satuimme tosiaan törmäämään toisiimme heti ensimmäisenä iltana, kun olimme sattumalta peräkkäin ilmoittautumisjonossa. Tosi mukavaa. Se oli päivän kohokohta. Muuten tämä päivä on ollut lähinnä ryydyttävä. Hieman jännittää huominen posterisessio, mutta ei kovin paljon.  

Ke 25.8.2010

(Klo 23.26): Vitsit, että oli ryydyttävä päivä. Konferenssi alkoi heti aamusta. Aamupäivällä oli suullisia esitelmiä, ja iltapäivällä sitten 2,5 tuntia pitkä posterisessio, jossa minullakin oli posteriesitelmä. Se oli kaikkein pisin ja intensiivisin posterisessio, jossa olen koskaan ollut. Aiemmilla kerroilla sessio on muistaakseni kestänyt vain kaksi tuntia, ja yleensä ensimmäisen tunnin jälkeen on jo ollut sen verran hiljaista, että olen voinut itse lähteä kävelemään ympäri salia ja katsoa muiden töitä. Nyt siihen ei todellakaan ollut mahdollisuutta: jouduin KOKO 2,5 tuntia (ja itse asiassa vielä vähän yliaikaakin) paasaamaan kuin Ruuneperi posterini edessä, koska siinä oli koko ajan joku kyselemässä. Luonnollisestikin jouduin selittämään samat asiat moneen kertaan, mikä oli jo sinänsä aika ryydyttävää.

Kaikkein rankinta oli kuitenkin se, kun pari israelilaista tutkijaa jämähti posterini eteen tenttaamaan minua joka IKISESTÄ havainnosta, jonka olin maininnut jossakin kohtaa ohimennen. He tutkivat nimittäin itse masennus- ja skitsofreniapotilaiden puheen prosodiaa, ja heillä on jopa sellaista evidenssiä, joka mahdollistaa heidän mukaansa kyseisten tilojen tunnistamisen ainoastaan prosodisen informaation avulla. Jaa. No se on tietysti tosi kiinnostavaa, ja heidän tutkimuksensa on jo todella vaikuttavan pitkällä, mutta en todellakaan usko, että sama voisi päteä AS-aineistossani. Tietysti kuitenkin innostuin, kun toinen niistä israelilaisista lupasi auttaa minua analysoimaan omat F0-käyräni samalla systeemillä, jota he ovat käyttäneet. Varmasti se tuo joka tapauksessa jotakin uutta tähän minunkin tutkimukseeni. Metodologisesti ne kaverit edustavat kokeellista fonetiikkaa, niin kuin suurin osa tämän tapahtuman osallistujista. Sainkin todella monenlaisia vinkkejä siitä, mitä kaikkia havaintokokeita ja kontrolliryhmäkokeita minun kannattaisi jatkossa järkätä. Ensiksi aion kuitenkin paneutua siihen, miten tähän asti alustavasti havaitsemani prosodiset piirteet liittyvät ymmärrysongelmatilanteisiin (käytännössä suoriin korjauksiin ja korjausaloitteisiin). Täten niitä pystyy käsittelemään puhtaasti keskustelunanalyyttisestä näkökulmasta. Nuo havaintokokeet ja kontrolliryhmäkokeet olisivat toki hyvin kiinnostavia ja varmasti myös hedelmällisiä, mutta ne edellyttäisivät kokonaan toisenlaisen metodologisen lähtökohdan omaksumista. Silloin kyse ei enää olisi keskustelunanalyysistä / vuorovaikutuksellisesta prosodiantutkimuksesta vaan kokeellisesta fonetiikasta.

Posteriani kävi katsomassa aika paljon ihmisiä (myös mm. Antonis Botinis, joka on tämän tapahtuman pääjärjestäjä ja erittäin tunnettu foneetikko kansainvälisesti; hän oli tosi kiva ja kannustava ja tervehti minua kuin vanhaa tuttua, koska olen tässä tapahtumassa mukana jo kolmatta kertaa). Pääasiassa kaikki olivat hyvin positiivisia ja kannustavia, mikä oli tietysti tosi mukavaa. Siitä tulee aina hyvä mieli, kun joku sanoo jotain tyyliin: "Vau! Tää on tosi kiinnostavaa! Tsemppii vaan jatkoon!" Mutta jälkikäteen ajatellen sain kuitenkin kaikkein eniten irti siitä sen yhden israelilaisen tenttauksesta. Hän oli ainoa, joka lähestyi havaintojani kriittisesti. Jouduin perustelemaan hänelle ihan kaiken, ja jos hän ei pitänyt perustelujani vakuuttavina, hän ei epäröinyt tuoda sitä esille. (Oli hän kuitenkin ihan korrekti koko ajan, ja lopulta hän siis tarjoutui tekemään yhteistyötä kanssani, jos olisin kiinnostunut analysoimaan perustaajuuskäyräni hänen systeemiään käyttäen.) Oman tutkimusaiheensa ja kokemuksensa ansiosta hän oli varmasti lähestulkoon paras mahdollinen henkilö arvioimaan havaintojani, joten olin toki kiitollinen hänelle kaikesta siitä huomiosta. Keskustelu oli tosi hedelmällinen; jouduin siinä samalla selvittämään itsellenikin monia asioita, joita en ollut vielä tullut lainkaan ajatelleeksi. Nyt tiedän, mit&auml
; kaikkia ongelmia minun vielä täytyy ratkaista. Ja toisaalta myös tulin aiempaa tietoisemmaksi omasta metodologisesta lähestymistavastani sekä siitä, että minun täytyy alkaa keskittyä enemmän sekventiaaliseen analyysiin ja joihinkin tiettyihin piirteiisin. Ts. en voi enää yrittää tutkia kaikkia mahdollisia piirteitä kaikissa mahdollisissa ympäristöissä. Se on mahdotonta. Minun täytyy valita joku tietty piirre ja alkaa tutkia sen liittymistä esimerkiksi korjauksiin. Täytyy alkaa vähitellen löytää vähän enemmän fokusta tähän hankkeeseen. Tämä on ollut aivan liian kaoottista tähän asti. Mutta kai se on normaalia, koska aloitin vasta ihan vähän aikaa sitten. On ollut pakko vain hypätä sekaan ja alkaa räpiköidä.

Kriittiset katseet ovat siis oikeastaan niitä, mistä on kaikkein eniten hyötyä. Ne pakottavat pohtimaan asioita uusista näkökulmista ja etsimään perusteluja jo tehdyille valinnoille. Ne voivat myös avata kokonaan uusia perspektiivejä. Jos kaikki olisivat vain taputtaneet olalle kyseenalaistamatta mitään, en olisi luultavasti herännyt tekemään kaikkea sitä erittäin kriittistä ajatustyötä, jonka olen tehnyt tämän päivän aikana. Tutkimuksessa edistyminen on siis vähän samanlaista kuin aikidossa: Bénézi aina sanoo, että täytyy jatkuvasti hakeutua treenaamaan mahdollisimman hankalien parien kanssa, jotta oppii ratkaisemaan ongelmia. Jos treenaa koko ajan vain kaikkien helppojen ja tuttujen parien kanssa, ei pysty edistymään, koska ei törmää riittävästi ongelmiin. Niinhän Christiankin on oppinut ennakoimaan ongelmatilanteita: kohtaamalla niitä tatameilla ympäri maailmaa monta tuntia päivässä vuosikymmenten ajan. Jatkuvasti uusia hyökkääjiä, jatkuvasti uusia olosuhteita. Niin syntyy mestareita.

Illalla tunsin oloni tosi uupuneeksi. Kaikki ne miljoonat kommentit pyörivät päässäni levottomasti. Ensin kävelin ympyrää hotellihuoneessani ja mietin pääni puhki, mikä olisi seuraava käänteeni tutkimukseni suhteen. Lopulta lähdin bussilla Ateenan keskustaan Syntagma-aukiolle. Kävin siellä vetämässä kreikkalaisen salaatin yhdessä pienessä raflassa ja katselin siinä samalla aukiolla lojuvia kulkukoiria. Bussimatkojen aikana mietin tutkimustani, ja mietin edelleen…

To 26.8.2010

(Klo 10.54): Tana aamuna minulla oli kirkkaana mielessa seuraava kaanne: taytyy hankkia kontrolliryhma. Se avaa tosi paljon mahdollisuuksia ja tekee tutkimuksesta paljon vakuuttavamman. Keskustelunanalyysin keinoin paasen nimittain kasiksi vain niihin piirteisiin, jotka ovat vuorovaikutuksellisesti relevantteja, eli sellaisiin piirteisiin, joihin muut osallistujat orientoituvat jotenkin. Aineistossa on kuitenkin aika paljon toistuvia piirteita (kuten nopea ja/tai voimakas puhe, nariseva aani, jne.), joihin kukaan ei valttamatta reagoi mitenkaan, koska ne saattavat joillakin puhujilla esiintya melkein jatkuvasti. Kontrolliryhman avulla paasisin tehokkaammin kasiksi myos naihin piirteisiin. Tarvitsen tietysti parin tonnin rahoituksen ja jonkin verran aikaa kontrolliryhmaaineiston hankkimiseen, mutta kylla se kannattaa. Se israelilainen masennus- ja skitsofreniapotilaiden tutkija sai minut vakuuttuneeksi tasta. Tietysti aion lisaksi tutkia keskustelunanalyysin keinoin prosodisten piirteiden liittymista korjauksiin, mutta puhtaasti prosodiatutkimuksen nakokulmasta katsottuna saan varmasti aineistoista paljon enemman irti, jos hankin myos sen kontrolliryhman. Taytyy alkaa heti hakea rahoitusta sita varten. 

(Klo 23.26 kotona Kalliossa): I'm back!! Saavuin kotiin noin tunti sitten. Lensin taas Air Balticilla Riian kautta. Matka meni ihan hyvin. Aamupäivällä ehdin vielä olla mukana kollokviossa. Tunnettu ranskalainen foneetikko, Philippe Martin, piti tosi hauskan esitelmän, jossa hän mm. demonstroi Ségolène Royalin puheen perustaajuuskäyriä. Ségolènin puhe on nimittäin sikäli erikoista, että hän käyttää ainoastaan laskevaa sävelkulkua! Ei siis lainkaan nousevia kontuureja, vaikka niitä on yleensä ranskassa selvästi enemmän kuin laskevia kontuureja. =DDD (Foneetikkohuumoria.) Meinasin delata nauruun, kun näin ne käyrät! Ihan sairaan hassua!! X )

Lisäksi opin tänään mm. sen, että sveitsiläiset puhuvat ranskaa hitaammin kuin ranskalaiset. Ja yksi englantilainen oli tutkinut hätäpuhelujen prosodisia piirteitä ja havainnut, että aikuisten naisten F0 (äänen perustaajuus) voi nousta jopa 2000 hertsiin ja miestenkin lähes 1000 hertsiin, jos henkilöä on esim. puukotettu kaulaan, ammuttu tai hän on pahasti palanut, tms. Eli siis äänen perustaajuus voi nousta jopa kymmenkertaiseksi normaaliin nähden silloin, kun ihminen on hengenhädässä. En edes tiennyt, että aikuisen on fysiologisesti mahdollista tuottaa noin korkea ääni. Mutta ilmeisesti siis on. Tosi mielenkiintoista!! Täytyy muistaa mainita nämä jutut fonetiikan kurssilla.

Tämä tapahtuma oli ennen kaikkea tosi hyödyllinen, sillä nyt tiedän, että minun kannattaa ilman muuta hankkia myös pieni kontrolliryhmä. Olisin luultavasti tajunnut sen jossain vaiheessa myös jollakin muulla tavalla, mutta olisin luultavasti ennen sitä ehtinyt kiivetä perse edellä puuhun jonkin aikaa. Ja kun rahoituksen saaminen luultavasti kestää vähintäänkin kuukausia, on tosi hyvä, että asia tuli esille näin varhaisessa vaiheessa. Muutenkin sain poikkeuksellisen paljon hyödyllisiä kommentteja. Posteriesitelmän pitäminen voi siis parhaimmillaan olla todella antoisaa. Etenkin näin hankkeen alkuvaiheessa se osoittautui todella hyväksi ideaksi. Mutta ei siinä kyllä helpolla päässyt! Sessio kesti 2,5 tuntia, ja se oli todella intensiivistä esitelmöimistä ja vuorovaikutusta alusta loppuun. Olin ihan finaalissa sen jälkeen.

Kiva olla taas kotona, mutta kohtahan tästä taas lähdetään reissuun… En ehdi olla kotona vuorokauttakaan.