La 13.11.2010

Vedin tänään Antin kanssa junnuleirin Myllyssä. Oli ihan jees. On hyvä idea vetää näitä leirejä yhdessä. Sillä tavalla se on paljon rennompaa, ja samalla saa hyviä ideoita toiselta. Antilla oli tänäänkin monta tosi kiinnostavaa koordinaatioharjoitusta, joissa yhdistyivät taisabakit (väistöt), ukemit (kaatumiset) ja kehonhallintaliikkeet. Tekniikoina vedimme ekassa treenissä gyakuhanmi katatedoria (ote ranteesta) ja toisessa treenissä chudan tsukia (nyrkkilyönti vatsaan). Ekassa treenissä tekniikat sujuivat tosi hyvin. Toinen treeni oli selvästi vaikeampi, ja siinä vaiheessa keskittyminenkään ei tietenkään ollut enää ihan parhammillaan. Meni sekin kuitenkin ihan ok. Ilmapiiri oli itse asiassa yllättävän rauhallinen. Minkäänlaista hälinää ei oikeastaan ollut koko aikana. Loppuajasta alkoi esiintyä pientä löysäilyä, mutta niinhän se aina menee.

Tahdoimme juhlistaa Finn-Aikin 10-vuotistaivalta myös junnujen kanssa. Keksimme lopuksi erilaisia harjoitteita, joita junnujen piti tehdä aina kymmenen kertaa kutakin. Sitten oli heidän vuoronsa heittää vetäjiä: kaikki junnut heittivät vuorotellen minua ja Anttia tahtomallaan tekniikalla. Toisin kuin aikuisten leirillä (#¤%&x…), junnuleirillä tämä sujui todella hyvin. Kukaan ei siis yrittänyt elvistellä tekemällä jotain tosi kummallista.

Leirin päätteeksi jaoimme kaikille junnuille juhlan kunniaksi pillimehut, suklaapatukat ja seuran kangasmerkit. He vaikuttivat tosi yllättyneiltä ja innostuneilta. Joskus tällaisilla tosi pienilläkin asioilla voi saada aikaan yllättävän suuren vaikutuksen.

Leiri meni siis ihan hyvin. Porukkaa olisi voinut olla hieman enemmänkin, mutta oli siellä ihan ok määrä jengiä kuitenkin. Osallistujia oli kahdesta seurasta (meiltä ja Meido-kanista). Tunsin alusta lähtien itseni jossain määrin väsyneeksi ja tuntui siltä, että ohjaajana pystyin tänään antamaan itsestäni vain rutiinisuorituksen. On jotenkin ollut ihan tolkuttoman väsynyt olo viime aikoina. Savatetreenit ovat oikeastaan olleet se valopilkku, josta on saanut energiaa. On ollut niin mukavaa olla itse treenaajan asemassa ja päästä tekemään uusia liikkeitä ja peruskuntoharjoitteita. Ne treenit ovat fyysisesti ihan sikarankkoja, loistavasti rytmitettyjä ja teknisesti hyvin koordinoituja, mutta MINUN ei ole tarvinnut tehdä niiden eteen muuta kuin pysytellä kyydissä. Luksusta.

Su 14.11.2010

Kill Armanissa oli muuten viimeksi jakso savatesta. Tosi kiinnostava, ainakin minusta! Suosittelen sitä erityisesti kaikille niille, jotka eivät vielä tiedä, mitä savate on. Itse harrastan kuntosavatea (Savate Formea) enkä matsisavatea, jota tuossa dokkarissa enimmäkseen kuvataan. Kuntosavatessa ei oteta lainkaan sparria (otteluharjoittelua), vaan siinä treenataan ainoastaan tekniikkaa ja kehitetään kuntoa erilaisin harjoittein. Loukkaantumisriski on siinä hyvin alhainen, eikä siinä harjoitella lainkaan noita katutappelutekniikoita (“potku munille ja lähdetään haneen” -tyyppisiä juttuja siis).

La 6.11.2010

(Klo 16.35): Vitsit, että on kaikki paikat kipeänä. Vedin tänään parin tunnin treenit, ja oli jotenkin tosi raskas olo. Toisessa takareidessä on joku ihmeellinen lihasvamma. Yksi kohta tuntuu joustamattomalta kuin paperi, ja jos siihen tulee pienikin venytys, tuntuu siltä kuin paperi repeäisi. Tuntuu sellainen tosi terävästi polttava kuumotus. En tiedä, mistä se johtuu. Luulen, että loukkasin sen jotenkin viime viikonlopun leirillä, mutta en kyllä tiedä ollenkaan, missä vaiheessa. On myös mahdollista, että se meni niissä yksissä savaten tehotreeneissä, kun tuli potkittua säkkiä vähän miten sattuu (kun oma tekniikka on, mitä on, ja kuntokin alkoi jossain vaiheessa loppua; en ilmeisesti ollut ehtinyt palautua kunnolla saman aamun ja edellisen illan aikidotreeneistä). Lisäksi on koko selkä alhaalta ylös asti ihan jumissa. En ole varma, mistä se johtuu, mutta ehkä torstain judotreeneissä tehdystä voima-uchikomista ja eilisaamun melko rankoista aikidotreeneistä (teimme alkuun rankan kuntopiirin, johon olin ottanut vaikutteita savatetreeneistä, ja viimeiset 15 minsaa olimme kuntosalilla vääntämässä). Tänäänkin vedin sen saman "savatekuntopiirin", ja se tuntui jotenkin tosi raskaalta. En varmaan ollut ehtinyt palautua kunnolla eilisestä. Heitoissa viime viikonloppuna saamani kolhu tuntuu edelleen kyynärpäässä joka kerta, kun teen ukemia.

Varmaankin siis ihan hyvä, että huomenna on minun osaltani välipäivä. (Meillähän on Finn-Aikissa treenit myös sunnuntaisin, mutta Antti on vetänyt niitä puolestani nyt jo yli vuoden.) Toivottavasti kroppa palautuu maanantaihin mennessä. On jotenkin tosi kova into treenata tällä hetkellä. Tekisi mieli käydä vaikka parit treenit joka päivä; toiset treenit aikidoa ja toiset jotakin muuta lajia.

TÄSSÄ ON JOITAKIN KUVIA VIIME VIIKONLOPUN LEIRILTÄ (Kuvat on ottanut Eino Pessi.)

Pe 5.11.2010

(23.05): … suhtautumisessani Mummon kuolemaan: kun näin hänet viimeistä kertaa, minun olisi pitänyt pyytää muilta, että olisin saanut olla hänen kanssaan hetken kahden. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle kaikki ne asiat, jotka tahdoin hänen tietävän. En tehnyt niin, vaikka siihen oli mahdollisuus, ja se oli virhe. Nyt tätä virhettä ei enää pysty korjaamaan.

Mietin myös, kuuntelimmeko häntä tarpeeksi. Mummollahan alkoi viimeisinä vuosina kuulo reistailla jonkin verran. Siitä aiheutui se, että esim. ruokapöytäkeskusteluissa hän puhui toisinaan aivan eri asiasta kuin kaikki muut. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä oli puheenaihe, mutta hän tahtoi siltikin osallistua keskusteluun. Olisi ehkä pitänyt kuunnella enemmän, mitä sanottavaa hänellä oli, liittyi se sitten mihin hyvänsä. Hänellä oli muistoja jo 20-luvulta ja sota-ajoilta. Vain harva nykyihminen on kokenut ne ajat. Ehkä takerrumme toisinaan liikaa vain nykyhetkeen ja kiirehdimme kohti tulevaisuutta.

To 4.11.2010

(Klo 20.23): Olin tänään pitkästä aikaa judotreeneissä. En ollut käynyt judossa kertaakaan joulukuun 2006 jälkeen. Nyt oli hyvä tilaisuus päästä kokeilemaan, kun Paula veti Tiksissä "naisten treenit". Tuntui yllättävän mukavalta treenata judoa, vaikka on ollut niin pitkä tauko. Joitakin liikkeitä ja harjoitteita on jäänyt selkärankaan vuosien takaa, ja toisaalta totesin tänään, että aikido ja judo tukevat vahvasti toisiaan. Itse asiassa ne tukevat toisiaan vielä paljon enemmän kuin muistinkaan. Judotekniikkanihan on väkisinkin ruosteessa (eikä se kovin hyvä ole koskaan ollutkaan…), mutta siltikin treenaaminen tuntui melko luontevalta. Tosin se johtui paljon myös siitä, että minulla oli niin hyvä pari, ja että Paula osasi opettaa ne kaikki asiat niin selkeästi. Anyway, aikidossa ja judossa yhteistä on erityisesti se, että jatkuvasti ollaan kontaktissa pariin, ja tämän liikkeisiin pyritään reagoimaan oikeanlaisella sisäänmenolla, horjutuksella ja heitolla/lukolla. Kontakti on hyvin samankaltainen kummassakin lajissa. Lisäksi liikkuminen, ukemit (eli kaatumiset) ja jopa jotkut heitot (lähinnä lonkkaheitot) ovat jossain määrin samankaltaista. Luulen, että pitkä tauko auttoi minua löytämään – ja ennen kaikkea TUNTEMAAN – näitä yhtäläisyyksiä.

Noita naisten treenejä ei kuulemma järjestetä säännöllisesti, mutta täytyy katsoa, jos ehtisin muuten käydä treenamassa välillä judoakin. (Tikkurilan urheilutalo vain on hieman hankalassa paikassa minun kannaltani.) Jotenkin tästä treenistä syntyi taas kipinä, että voisi ehkä palata judotatameillekin. Ei tietenkään kilpailumielessä eikä muutenkaan mitenkään kovin kunnianhimoisesti, mutta ihan vain treenailemaan huvin vuoksi.

Tällä viikolla olin myös ensimmäisissä jatkotason savatetreeneissä. (Pääsin siis siirtymään alkeiskurssilta jatkokurssille. Jihuu!) Tiistai-iltana oli ekoissa "tehotreeneissäni". Ja ne olivat kyllä todelliset "tehotreenit"… Jessus sentään… Meinasin delata jo puolivälissä treenejä. Suunnilleen jokainen lihasryhmä oli ihan tulessa, ja hiki valui ihan virtanaan. Savatessa aikidopohjasta ei ole juurikaan hyötyä. Se onkin suurin syy, miksi olen kiinnostunut käymään siellä: laji täydentää todella hyvin aikidoa, koska se on keskittynyt potkuihin ja lyönteihin eli sellaisiin asioihin, jotka jäävät aikidossa vähälle harjoittelulle. Lisäksi se on aivan erinomaista kuntoilua. Tein tiistai-iltana monia sellaisia lihaskuntoliikkeitä, joita en ole koskaan ennen nähnytkään. On aina tosi rankkaa tehdä ihan uusia liikkeitä. Myös judotreeneissä tuli tänään pari uutta lihaskuntoliikkeitä. Otan aina sellaisia ideoita mielelläni vastaan muiden lajien treeneistä, koska niitä on hyvä soveltaa meidän aikidotreenien alkujumppaan… (*kjäh-kjäh!*)

Oikeastaan en tee vapaa-aikanani muuta kuin käyn treeneissä. Usein treenien jälkeen palaan vielä töihin (niin tänäänkin). Ainoastaan lauantai-iltaisin en koskaan treenaa enkä tee töitä, ja sunnuntaiaamuisin nukun pitkään (paitsi jos on joku leiri). Mielestäni treeneissä käyminen on tosi kiva tapa viettää vapaa-aikaa: se rentouttaa kehoa ja mieltä (muuten olisin esim. tänä syksynä saanut hermoromahduksen jo ainakin muutaman kerran), siitä saa energiaa, oppii uutta ja tapaa samalla ihmisiä. 

Pe 29.10.2010

(Klo 23.58): Tänään alkoi Finn-Aikin 10 v. -juhlaleiri Liikuntamyllyssä. Perustin seuran marraskuussa 2000 kahden silloisen oppilaani, Eskonmaan Harrin ja Hyväkän Joukon, kanssa. Mukaan lähti myös muutama muu treenaaja, jotka olivat käyneet säännöllisesti harjoituksissani jossakin niistä kolmesta seurasta, joissa vedin treenejä Ranskasta palattuani. (Vedin treenejä Sandokaissa Keravalla, Akarissa Tikkurilassa ja Awasessa Kaapelitehtaalla).

Patrick Bénézi (joka on siis Christian Tissier shihanin korkea-arvoisin oppilas) vaikutti erittäin suuresti siihen, että Finn-Aiki syntyi. Olin oppinut häneltä erittäin paljon Ranskassa asuessani ja tahdoin päästä Suomessa treenaamaan juuri sillä tyylillä sekä saada treeneihini porukkaa, jotka olisivat kiinnostuneita harjoittelemaan samalla tavalla. Bénézin selkeästä perustekniikasta oli helppo lähteä liikkeelle uutta seuraa perustettaessa. Hänhän on siinä mielessä poikkeuksellinen mestari, että hän on erikoistunut nimenomaan perustekniikan opettamiseen. Useimmitenhan kaikki korkeatasoisimmat opettajat vetävät pääasiassa monimutkaisia sovelluksia, mutta Patrick vetää selkeää perustekniikkaa. On kuitenkin todella vaikuttavaa, kuinka syvälliselle tasolle hän pääsee perustekniikassa! Opin tänäänkin todella paljon kaikkea ihan perusasioista! Hän selitti esim. katan ja wazan välisen eron todella hyvin: ensin täytyy harjoitella muotoa, jotta voi sen jälkeen siirtyä varsinaiseen tekniikkaan, wazaan. Katassa uke (hyökkääjä) ei liiku. Hän on vain pedagogista materiaalia torille, joka harjoittelee tekniikan muotoa. Kata ei siis sinänsä toimi, koska siinä ei ole liikettä. Sen sijaan wazassa uke on liikkeessä; millään hetkellä hänellä ei pitäisi olla kummatkin jalat tukevasti maassa. Jos kumpikin jalka on tukevasti maassa, wazaa on vaikea tehdä. Uke täytyy siis saada liikkeelle siten, että hänellä on vain toinen jalka maassa. Sitten tekniikka on helppo suorittaa, jos kata on hallussa. Wazassa korostuu siksi ajoituksen tärkeys. Kyse on sinänsä melko itsestään selvästä asiasta, mutta hän osasi jotenkin selittää sen niin hirveän selkeästi ja havainnollisesti, että minusta tuntuu siltä, että NYT VASTA todella sisäistin tämän asian.

Yllä mainitulta pohjalta harjoittelimme sitten erilaisia tekniikoita kuten ikkyota ja shihonagea. Lopussa tehtiin vähän jotain soveltavampaa. Olin tulkkina ja lisäksi aika paljon ukena edessä. Hetkittäin jouduin tulkkaamaan siten, että samanaikaisesti lentelin ympäriinsä. Ja kun Bénézillä jokainen pieni yksityiskohta on merkitsevä, vaati aika paljon keskittymistä, kun piti yrittää keskittyä sekä tulkkaamiseen, liikkumiseen että varsinaiseen opetussisältöön (jotta pystyisin hetken päästä itsekin keskittymään siihen omassa harjoittelussani). Tulkkaaminen menee väkisinkin tuollaisessa tilanteessa kaiken muun edelle, joten tuntui siltä, että hetkittäin liikuin vähän miten sattuu ja kun aloitimme harjoittelun, olin ihan poikki (koska olin juuri lennellyt ympäri salia) ja pihalla (koska keskittymiseni oli mennyt tulkkaamiseen). Mutta ei se mitään. Ei pidä vaatia itseltään liikaa. Fiilis oli minusta tosi hyvä. Sain treenistä tosi paljon irti, ja myös kaikki muut vaikuttivat tyytyväisiltä. Porukkaa oli paikalla ihan kivasti. Osallistujia oli myös Virosta ja Pietarista.

Treenien jälkeen kävimme Bénézin kanssa syömässä kiinalaisessa raflassa Korkeavuorenkadulla. Paikalla oli lisäkseni Eino (joka toimii jälleen kerran kuskina), Marc (Bénézin ystävä ja aikido-oppilas, joka on 7. dan karatessa) ja tämän vaimo (joka on suomalainen). Marc ei ehtinyt vielä tänään treeneihin, mutta huomenna hänkin on mukana. Siitä tulee tosi kiinnostavaa! Meidän leirillä ranskalainen karaten 7. dan! Vähänks siistii!! =)

La 30.10.2010

(Klo 23.14): Olipas pitkä päivä. Menin heti aamusta hotellille syömään aamiaista Bénézin, Marcin ja Kristinan (Marcin vaimon) kanssa. Sieltä sitten treeneihin. Aamupäivällä oli kahden tunnin treenit. Teimme ihan perustekniikoita: aihanmi ikkyota, shomenuchi ikkyota, shomenuchi shihonagea ja shomenuchi iriminagea. Treenit olivat tosi kiinnostavat ja hyödylliset. En kuitenkaan voi sanoa, että aika olisi mennyt jotenkin nopeasti. Kaksi tuntia treeniä yhteen menoon on jo sinänsä melko pitkä aika, mutta ennen kaikkea ryydyttävää oli se, että jouduin tulkkaamaan ja lisäksi toimimaan tosi paljon opettajan ukena (= heittopussina). On hemmetin hankalaa yrittää tulkata samaan aikaan kuin pitää liikkua ja vielä siinä samalla yrittää keskittyä siihen, mitä juuri sillä hetkellä pitäisi yrittää havainnollistaa. Joskus nuorempana odotin koko ajan innolla, että pääsisin eteen opettajien heittopussiksi ja saatoin olla tosi pettynyt, jos en päässyt. Nyt yritin koko ajan mennä piileskelemään jonnekin takariviin, jotta en joutuisi eteen, mutta siltikin hän koko ajan kaivoi minut sieltä esiin ("No voi ppperse… Miks just MÄ?! #¤%&x!")

Iltapäivän bokken-treenissä teimme ensin aika pitkään peruslyöntejä. Minä sain kunnian laskea lukua. Karjuin kurkku suorana: "YY-KAA-KOO-NEE…" ties kuinka pitkään. Joskus nuorempana olisin pitänyt sitäkin tosi suurena kunniatehtävänä. Nyt lähinnä säälin jo ennestään vaurioituneita äänihuuliani (ne vaurioituivat ilmeisesti siinä viimeisessä olkapääleikkauksessani, joka tehtiin päivystysleikkauksena ja hengitysputki luultavasti survottiin kurkkuuni kiireen keskellä hieman varomattomasti). Anyway, bokken-treeni oli mielestäni tosi antoisa, ja siinä vaiheessa aika meni nopeasti. Teimme alkuun pari Aikiken-liikettä ja sen jälkeen yhden Kashima-sovelluksen, jota en muista tehneeni koskaan aiemmin. Bokkenin kanssa oli kuitenkin kaikkein vaikeinta yrittää tulkata ja olla ukena samaan aikaan. Se tuntui hetkittäin suorastaan mahdottomalta, koska bokkenissa pitäisi pystyä reagoimaan niin nopeasti ja tarkasti, ja kun kontaktia ei ole, etäisyyden hallinta on erityisen vaikeaa. No, ei se mitään. Meni miten meni.

Bokkenin jälkeen oli vielä tunnin treeni ilman aseita. Teemana oli yokomenuchi. Aluksi teimme mielestäni tosi kiinnostavan taiatarin. Sen jälkeen ikkyota: ensin perusmuoto ja sitten se Bénézin suosikkisovellus, jossa ukea horjutetaan ulkopuolelle. Lopuksi vapaatekniikkaa. Kuvittelin siinä vaiheessa, että treeni&nbs
p; jo loppuisi, mutta sitten vielä jouduin eteen ukeksi havainnollistamaan sitä, kuinka wazassa uke on koko ajan vain yhdellä jalalla, ja kuinka toimivia tekniikat silloin ovatkaan… Jessus sentään. Täytyy myöntää, että ne tekniikat kyllä toimivat. Kerran jysähdin tenchinagesta aika ikävästi alas suoraan hartioille. Tuli kauhea hedari. (VIELÄKIN on pää kipee… Että joutuu vielä näin vanhoilla päivillä sillä tavalla höykytettäväksi #¤%&x…). Joskus silloin 18-20-vuotiaana, kun asuin Pariisissa, olin tosi usein vastaavassa tilanteessa. Siinä mielessä se oli kyllä omalla tavallaan aika nostalgista. Silloisessa maailmassani ei ollut mitään parempaa kuin se, että sain olla jonkun mestarin heiteltävänä. Mitä rajumpi heitto, sitä hienompaa se oli! Kaikki muut katsoivat, ja jonkun hurjan heiton tullessa rivistä kuului ensin kohahdus ja sitten helpottunut huokaisu, kun kuitenkin lopulta selvisin vammoitta. Oli se hienoa. (*niisk!*)

Treenien jälkeen pidimme pienen Finn-Aiki 10 v. –tatami-partyn. Aloitimme sen niin, että kaikki osallistujat saivat heittää minua kerran haluamallaan heitolla. Pyysin ihmisiä tekemään jonkun sellaisen heiton, jonka he osaisivat jo ennestään ja joka EI olisi minulle vaarallinen, jotta en teloisi itseäni. No, suurin osa kyllä noudatti ohjeita, mutta jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, kuinka suuren turvallisuusriskin otin siinä, että annoin KAIKKIEN heittää itseäni millä tahansa heitolla. Ja kun kaikki muut vielä katsoivat, kyseessä oli eräänlainen esiintymistilanne, mikä tietysti lisäsi monien intoa. Tuli pari heittoa, jotka olivat vähän niillä rajoilla, mutta ennen kaikkea yksi kaveri innostui tekemään sellaisen ihan SIKAvaarallisen koshinagen, jossa hän ensin lukitsi kummatkin käteni, kiskoi ne tosi lähelle mattoa ja pyyhkäisi sen jälkeen tosi nopeasti ja voimakkasti minulta kummatkin jalat alta. Voi  JUMA#¤%&x! #¤%&X!, että oli vaarallista!!! Prkl. #¤%&x! Olisin voinut tulla suoraan niskoilleni alas, ja sillä vauhdilla ja voimalla siitä olisi voinut käydä TOSI huonosti. #¤%&x! Ei pitäisi IKINÄ tehdä sellaisia heittoja! Ei IKINÄ. Turvallisuusriski on aivan liian suuri. Ja sitten joku menee tekemään minulle sellaisen heiton tällaisessa tilanteessa, kun olen JUURI sanonut, että mitään vaarallisia heittoja ei pidä tehdä. Ja itse asiassa satutinkin siinä heitossa itseni: tulin alas jotenkin siten, että kyynärpäähäni tuli tosi kova isku. Siihen turposi sellainen muhkura, joka on tosi kipeä. Saa nähdä, miten pystyn huomenna treenaamaan. #¤%&x. No, mutta myönnän, että syy oli minun: tein virheen, kun annoin kaikkien heittää itseäni millä tahansa heitolla. Se oli tarpeettoman suuri turvallisuusriski. Ei voi luottaa siihen, että kaikki osaavat varoa, kun on kyse pienestäkin esiintymistilanteesta. Elvistelyn tarve on niin keskeinen inhimillinen ominaisuus. Varmaan meillä kaikilla.

Tuon heittokierroksen jälkeen ohjelmassa oli vielä 30 kpl ukemeita (kaikille muille paitsi MULLE. 😉 Sen jälkeen sitten leviteltiin kasapäin juotavaa ja syötävää tatamille ja käytiin kimppuun. Annoin lahjan Bénézille. Lisäksi Awase ry muisti seuraamme pienellä lahjalla. Tilaisuus onnistui mielestäni ihan ok. Alkuperäinen suunnitelmamme oli se, että tämä ilta olisi ollut uuden lyhytelokuvan ensi-ilta (se mun ja Juuson "matsi" Kaisaniemen puistossa…"), mutta Juuson polvivamman takia emme ole vielä pystyneet kuvaamaan filmiä. Illalla menimme vielä syömään Lappi-ravintolaan kahdeksan hengen porukalla. Olen jo aiemmin todennut, että ranskalaiset pitävät yleensä tosi paljon siitä paikasta. Niin kävi tänäänkin. Se oli siis ihan hyvä valinta. Joskaan ei nopein eikä halvin mahdollinen.        

Su 31.10.2010

(Klo 12.53): Jess, leiri on ohi. Oli kyllä tosi antoisa leiri. Olen tosi tyytyväinen. Mutta tietenkin tällaisten häppeninkien järjestäminen on aina aika rankkaa, joten olen myös helpottunut, että tapahtuma on ohi.

Aamu lähti liikkeelle hillittömällä hässäkällä. Bénézi oli koko eilisen päivän painottanut kaikille, että lauantain ja sunnuntain välisenä yönä siirryttäisiin talviaikaan. Eilen illalla hän oli pistänyt oman kännykkänsä kellon oikeaan aikaan. Yön aikana puhelin oli kuitenkin päivittynyt automaattisesti, ja siihen oli vaihdettu Ranskan aika. Ihmettelin, kun olin kahdeksan aikaan aamiaisella hotellissa, eikä Bénéziä näkynyt missään. En kuitenkaan viitsinyt heti alkaa soitella hänelle. Lopulta klo 8.20 soitin, koska treenien alkuun oli enää 40 minuuttia, ja olimme vielä Kaisaniemessä. Seurasi pieni puhelinkeskustelu:

– "Missäs sä olet?"

– "Ai miten niin?"

– "Kello on jo 8.20."

– "Ei, Mari, kyllä se on vasta 7.20."

– "Ei, kun kyllä kello on jo 8.20."

– "Ei kun 7.20."

– "Ei kun 8.20."

– "Ei kun 7.20."

– "Ei kun 8.20."

– "Ei kun 7.20!"

– "Ei kun 8.20!"

– "Ei kun 7.20!!"

– "Ei kun 8.20!!"

– "Ei kun 7.20!!!"

– "Ei kun 8.20!!!"

*KLIK!!* Puhelu katkesi. En tiennyt, mitä tehdä. Muutaman minuutin päästä hän tuli ärtyneenä, parta sängellä, hotellin vastaanottoon ja väitti edelleen, että kello olisi vasta noin 7.25. Vasta juteltuaan hetken Marcin kanssa ja juotuaan yhden kahvikupillisen hän suostui uskomaan, että kello oli todellakin jo 8.30. Vasta siis ranskalainen karaten 7. dan oli ilmeisesti riittävän luotettava tiedonlähde. 😉 

Autossa hän sanoi pistävänsä koko homman minun syykseni, koska eihän ihmisille voisi millään myöntää, että syy oli hänen. Kuvittelin, että se oli vitsi, mutta hän oli kuulemma ihan oikeasti aloittanut treenit sanoen: "Anteeksi, että olen hieman myöhässä, mutta se oli MARIN syy". (#¤%&x!) Onneksi en ollut vielä silloin itse paikalla. Olisi varmaan alkanut höyry nousta korvista, vaikka tiedänkin, että se oli vain ranskalaista huumoria. Joku suomalaisista saattoi kuitenkin hyvin luulla, että se oli oikeasti minun syyni. No, ihan sama. Joka tapauksessa lopulta treeni alkoi vain pari minuuttia myöhässä, joten ei hänen oikeastaan olisi edes tarvinnut sitä mitenkään pahoitella. Itse saavuin pukuhuoneesta saliin vasta klo. 9.05 ja sain vastaukseksi kumarrukseeni karjaisun: "MARIIIIIIIII!!!! TREENEIHIN TULLAAN AJOISSA!!!" No, se on sitä ranskalaista huumoria… Ihan hauskaa oikeastaan! =DDD Ja Bénézihän on sitä mieltä, että jos hän ei auo päät&a
uml;, hänestä ei ole mitään hyötyä. Eilen illalla hän aukoi minulle päätä siitä, että hidastelin liian pitkään pukuhuoneessa. (Se johtui kyllä siitä, että jouduin hoitamaan miljoona asiaa, ennen kuin pääsin edes lähtemään dojolta, ja ennen raflaa oli kuitenkin ihan pakko käydä suihkussa ja pestä fleda, koska olin hikoillut niin paljon päivän aikana.) Lyhyen karjumissession päätteksi hän totesi: "Niin, eihän meillä tässä tietenkään mikään kiire ollut… Mutta pakkohan minun on aukoa päätä, koska eihän minusta MUUTEN olisi mitään hyötyä." =DDD Hän on omanlaisensa persoona.

Pystyin olemaan mukana treeneissä tänään, mutta kyynärpääni häiritsi kyllä aika paljon. Jouduin tekemään ukemin toiselle puolelle siten, että vedin käden pois alta ja otin ensimmäisen kontaktin olkavarrella. Aluksi se tuntui tosi hankalalta ja ajattelin, että joutuisin jättämään treenin kesken. Vähitellen opin kuitenkin tekemään sen melko sujuvasti. Pystyin treenaamaan ihan ok. Hyvä puoli tässä loukkaantumisessa oli se, että sen ansiosta sain tänään kevyemmän päivän: en joutunut ukeksi eteen kuin pari kertaa. Ensimmäinen kerta oli heti treenin alussa, kun piti näyttää kovaa ukemia. Yritin värisyttää ääntä mahdollisimman säälittävästi: "En mä voi, kun mulla on tää kyhyhyhyynärpää kihihipee!" Säälimätön vastaus: "JE M'EN FOUS." ("Ihan sama mulle.") No, kyllä hän lopulta kuitenkin välitti, koska jouduin tekemään vain yhden ukemin ja senkin sille puolelle, joka oli ok. Toinenkin kerta oli lyhyt: vain pari ukemia kevyesti. Tämä päivä oli siis lepopäivä tatamilla. Ihan hyvä, koska joka tapauksessa minulla oli tulkkausnakki, ja kyynärpään varominen vei myös energiaa. Kerran jysäytin sen iriminagessa vahingossa täysiä maahan, kun unohdin, että en voi lyödä. Ai VITSIT, että sattui sikana. (#¤%&x!)

Treenit olivat kiinnostavat ja tempoltaan juuri sopivat: teimme aika pitkään katateryotedori kokyonagea ja sitten sen pohjalta sellaisen sovelluksen, jossa kokyonagea seurasi shomenuchi iriminage. Sen jälkeen siirryttiin katadori-menuchi kokyonageen. Ensin perusmuoto ja siitä sitten se yksi sovellus, jossa ukea ei päästetä ylös. Ja siitä sitten siirryttiin ushirowaza ryotedoriin, josta sai jatkaa minkä tahansa tekniikan. Treenasin tosi pitkään Antin kanssa. Oli ihan rento fiilis.

Treenien jälkeen piti hoitaa monenlaisia käytännön asioita. Jäimme sitten vielä joksikin aikaa tatamille istuskelemaan ja viimeistelemään eilisistä pippaloista jääneitä herkkuja.

Oli tosi mukavaa nähdä taas Bénéziä Suomessa pitkästä aikaa. Hän ei ollut käynyt täällä vuoden 2004 jälkeen. Sitä ennen hän oli käynyt säännöllisesti vuodesta 1991. Usein parikin kertaa vuodessa. Itse olin ensimmäistä kertaa hänen leirillään vuonna 1992. Seuraavana vuonna matkustin ensimmäistä kertaa Ranskaan treenaamaan aikidoa. Matka kesti noin kuusi viikkoa, ja asuin koko sen ajan Bénézin perheen kämpässä, koska Tissier oli sitä mieltä, että olin liian nuori asumaan dojolla. En aluksi pitänyt lainkaan Bénézin treeneistä silloin, mutta jouduin tietenkin olosuhteiden pakosta käymään niissä tosi paljon sinä kesänä. Vähitellen aloin kuitenkin pitää niistä treeneistä tosi paljon opittuani suhtautumaan hänen jossain määrin armeijamaiseen opetustyyliinsä oikealla tavalla. Huomasin myös, että opin hänen treeneissään paljon enemmän ja oman tasoni kannalta relevantimpia asioita kuin missään muissa treeneissä.

Ma 25.10.2010

(Klo 13.25 Helsingin lentokentällä): Olen juuri lähdössä Osloon. Minulla on jonkin verran EuroBonus-pisteitä, jotka ovat vanhenemassa, joten päätin häippäistä periodien väliviikon kunniaksi Osloon. Saan lennot melkein ilmaiseksi (pelkillä lentokenttäveroilla), joten täytyy kai käyttää tilaisuus hyväksi. Oslon valitsin ihan randomilla: en ole koskaan käynyt siellä, ja se vaikutti sopivan rauhalliselta paikalta. En olisi tahtonut lähteä minnekään kovin kauas, koska kesällä tuli kierreltyä sen verran paljon maailmaa, että tällainen lähireissu riittää juuri nyt ihan hyvin.

(Klo 21.41): No voi pahus… En päässytkään lähtemään Osloon. Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tuon yllä olevan pätkän, sain tietää, että koneemme moottoriin oli lentänyt lintu, ja koska mekaanikot ovat lakossa, konetta ei saatu lentokuntoon. #¤%&x!! Jonotin puolisen tuntia uutta reititystä. Jos olisin odottanut vielä toiset puoli tuntia (tai enemmän), olisin saattanut saada uuden reitityksen, mutta lento olisi silloin todennäköisesti kiertänyt jostakin tosi kaukaa, ja/tai olisin saattanut joutua odottamaan kentällä monta tuntia. Sekin olisi voinut vielä juuri ja juuri mennä (koska olin ottanut töitä mukaan), mutta sitten aloin miettiä paluulennon kohtaloa. Minunhan oli tarkoitus palata Norjasta jo torstaina, eikä tietenkään ole ihan satavarmaa, että mekaanikkojen lakko on silloin päättynyt. Koko reissu olisi mennyt helposti pilalle sen takia, kun olisi saanut pohdiskella, miten paluulennon kanssa käy. Siispä päätin jättää koko reissun väliin ja palata kotiin pettyneenä. Eihän tämä mikään erityisen tärkeä reissu olisi ollut, mutta olin kuitenkin jo ehtinyt latautua henkisesti siihen, että pääsisin vaihtamaan maisemaa väliviikolla. Takana on rankka I periodi, ja olisin kaivannut pientä irtiottoa. No, ei voi mitään. Matka lähti muuten alusta lähtien käyntiin jotenkin heikosti: ensin yksi 615 huristeli ohitseni Hakaniemessä (jo TOINEN kerta, kun niin käy!), sitten joku lokki väänsi olkapäälleni ihan järjettömän tortun odotellessani seuraavaa vuoroa, ja lopulta astuttuani sisään bussiin olin niin ärsyyntynyt, että painoin matkakorttikoneessa vahingossa kolmosta kakkosen sijaan (#¤%&x!). Jotenkin silloin jo tuli sellainen fiilis, että tämä homma ei nyt tänään mene ihan putkeen… Eikä se sitten mennytkään. 

Antti tarjoutui kuitenkin vetämään tänään treenit, jotta pystyisin pitämään vähän vapaata. Päätinkin sitten tarttua tilaisuuteen ja lähteä leffaan. Kävin katsomassa Täällä Pohjantähden alla II:n. Se oli minusta ihan ok, vaikka pidinkin enemmän alkuperäisestä Akseli ja Elina -versiosta. Jotkut tapahtumat menivät uudessa versiossa aika eri tavalla kuin vanhassa, mutta toisaalta joitakin yksityiskohtia oli pidetty täsmälleen samanlaisina. Ihan ok leffa. Antaisin sille ehkä kolme tähteä.

Lopputeksteistä huomasin, että H-P oli stunttina tässäkin leffassa. Ou jee, H-P!! Onnistuit aivan täydellisesti! En nimittäin huomannut sinua missään kohdassa! =)

Huomenna aion vetää treenit ja jatkaa arkea muutenkin aika normaalisti. Täytyy yrittää siirtää irtiotto johonkin myöhäisempään ajankohtaan.  

Ke 27.10.2010

Kävin tänään hieronnassa pitkästä aikaa. Niskat ja hartiat ovat olleet tosi jumissa viime aikoina (varmaan sekä treenaamisen että koneen ääressä istumisen takia). Etenkin oikealla puolella on niskassa ja lavassa sellainen jumitus, että ei meinaa pystyä oikeaa kättä käyttämään, kun säteilee niin ikävästi hetkittäin. Hieronta oli tosi hyvä. Tuli vain sen jälkeen vähän outo olo: ensin alkoi huipata ihan järjettömästi, sitten tuli hedari, ja nyt väsyttää ihan tolkuttomasti. Ehkä se johtuu siitä, että veri pääsi lopultakin kiertämään paikkoihin, joihin se ei yleensä pääse. Hieroja suositteli minulle jonkinlaista hierontakuuria… (Jonkinlainen intensiivinen hierontajakso siis.) Ajattelin, että voisin käydä siellä ainakin muutaman kerran tässä lähiviikkoina.

Mut ei sentään tullut meitsille ihan samanlaista palautetta kuin Juuso sai kerran työpaikkahierojaltaan: "Selän sais varmaan pehmitettyä katujyrällä, ja jalat saattais aueta jollain sähköshokeilla!" =DDD (Juuson mukaan se tyyppi oli vain liian tottunut hieromaan kaikkii semmosii löysiä… 😉

Ma 18.10.2010

Olen lukuvuonna 2010-2011 yksi Suomalaisen Tiedeakatemian Nuorten Akatemiaklubin 16 jäsenestä. Ensimmäinen tapaaminen oli kuukausi sitten. Silloin ohjelmassa oli Tiedeakatemian yleisesittely sekä toisiin klubin jäseniin tutustumista viinilasin ääressä. Silloin paikalla oli myös runsaasti viime vuoden klubin jäseniä. Ilmapiiri oli oikein mukava. Oli tosi inspiroivaa jutella samaa ikäluokkaa olevien muiden alojen tutkijoiden kanssa ja samalla tuntea pientä sielunsisaruutta… Satuin istumaan samassa pöydässä parin nuoren tutkijanaisen kanssa. Toinen heistä kertoi olevansa toistaiseksi sinkku ja lapseton mutta kasvattavansa kotonaan suurta KOIRAperhettä! ("IIIIIIH!!! HAUVOJA!!! SÖPÖÄ!" =)))) Toinen puolestaan mainitsi tekevänsä usein pitkää työpäivää mutta joutuvansa jossain vaiheessa lähtemään kotiin vaativan harrastuksensa takia. Hän totesikin suurimman arkielämän haasteensa koskevan työn ja harrastuksen yhteen sovittamista, mutta että loppujen lopuksi se on hänestä hyvä asia, koska muutenhan hän jumittuisi koneen ääreen varmaan koko yöksi. ("Hmm… Why does that sound familiar…?? Jess! Mä en olekaan friikki!!" =)))

Tänään päästiin jo itse asiaan. Vuorossa oli kaksi esitelmää. Ensin oli toki tarjolla kahvia, virvokkeita ja pientä purtavaa. Ensimmäisen esitelmän piti ilmakehätieteiden edustaja Ilona Riipinen Helsingin yliopistosta. Hänen aiheensa oli "Pienhiukkaset: Uhka ihmisen terveydelle vai pelastus ilmastolle?". Hän osasi kertoa pienhiukkasista ihailtavan yleistajuisesti. (Koska siis MÄKIN tajusin, mistä oli kyse!! 😎 Tästä lähtien katson mm. pilviä ja savua ihan eri silmällä. Alan myös ehkä kiinnittää huomiota ilmanlaatuun. Erityisesti kaikkein pienimmät pienhiukkaset voivat olla terveydelle vaarallisia, koska ne voivat kulkeutua hengityksen mukana keuhkoihin asti. Ilonahan oli muuten viime kevään promootiossa primatohtorina eli ensimmäisellä kunniapaikalla. Hän aloitti kuulemma tutkijauransa jo toisen opiskeluvuoden jälkeen päästyään kesätöihin laitokselle. Ilmankos hän on jo ehtinyt niin pitkälle.

Ilonan jälkeen vuorossa oli Petteri Kaski Aalto-yliopistosta. Hänen alansa on teoreettinen tietojenkäsittelytiede. Hän kertoi meille "Parinmuodostuksesta tietojenkäsittelytieteen silmin". Kun alun perin näin hänen aiheensa, ajattelin, että "Täh?! Tuosta mä nyt en AINAKAAN voi tajuta mitään!!" Loppujen lopuksi asia oli niin selkeästi ja havainnollisesti esitetty, että esitelmää oli varsin helppo seurata. Hänen tutkimuksensa käsittelee algoritmiikkaa, ja tämä esitelmä kohdistui parinmuodostusalgoritmiin, jota hän havainnollisti kiinnostavasti mm. parisuhteiden, kenkäparien ja työsuhteiden muodostamisessa tapahtuvan "pariutumisprosessin" avulla. Lopulta löytyi sekä vakaita pareja että rikkuripareja (tai jotain…). Ajattelin, että oman tutkimushankkeeni loppuvaiheilla jotakin tuollaista kaavaa saattaisi hyvinkin pystyä käyttämään tutkittaessa sitä, miten tutkittavat piirteet liittyvät toisiinsa. Petteri oli kuulemma alkanut ajatella tutkimusta mahdollisena ammattina vasta joskus niihin aikoihin, kun valmistui DI:ksi. Eli vähän samaan tyyliin kuin minäkin. Enhän minäkään ollut ajatellut ryhtyväni tutkijaksi ennen kuin vasta joskus niihin aikoihin, kun jätin gradun sisään. Oli helpottavaa kuulla, että en ole tässä suhteessa ainoa.

Esitelmien jälkeen Ilonalle ja Petterille esitettiin kysymyksiä. Keskustelu oli todella vilkasta. En olisi uskonut, että tällaisessa poikkitieteellisessä tilaisuudessa voi syntyä niin paljon relevanttia keskustelua. Saa nähdä, millaista keskustelua oma esitelmäni aikanaan synnyttää… Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että oma esitelmäni on aikataulutettu vasta huhtikuulle. Pitääkin ehtiä vielä "vähän" työstää hanketta ennen kuin kehtaan mennä esittelemään sitä tuonne. (Etenkin, kun kaikki esitelmät keskusteluineen videoidaan ja julkaistaan sitten sekä Tiedeakatemian sivuilla, Helsingin yliopiston sivuilla että YouTubessa… 8-/ Ei siis viitsisi mennä sinne spedeilemään ihan mitä tahansa…) Kohta toivon mukaan on taas vähän enemmän aikaa panostaa tutkimukseen, kun opetuksen määrän pitäisi yhden sijaisuuden päättymisen vuoksi vähentyä huomattavasti.

Klubin tapaamisia tulee olemaan kerran kuussa lukuvuoden loppuun saakka. Odotan innolla tulevia tilaisuuksia.

————————————————————————————————————

By the way, asiasta toiseen: Hartikan Jania ja minua haastateltiin tänään FightSport-lehteen. Kyseessä on kuulemma Suomen toiseksi myydyin urheilulehti, joka nimensä mukaisesti keskittyy kamppailulajeihin. Lehteen tehdään juttu Pekingin Combat Gamesien suomalaisedustuksesta. Jania ja minua pyydettiin luonnollisestikin kertomaan tapahtumasta aikidon näkökulmasta. Hyvä, että laji saa jälleen hieman näkyvyyttä. (Toivottavasti myös meidän seuran nimi mainitaan jutussa… *hih!* 😉

La 16.10.2010

Eilen pidettiin Mummon hautajaiset Sulkavalla. Tilaisuus meni hyvin, mutta olihan se rankkaa. Vaikka olin jo alkanut päästä yli Mummon kuolemasta, tuntui hänen arkkunsa näkeminen silti melko pahalta. Jotenkin kaikki tuntui silloin niin konkreettiselta. Kaikkein riipaisevin vaihe oli minusta se, kun arkkua alettiin kantaa ulos kirkosta ja kävelimme kulkueena sen perässä. Saatoimme konkreettisesti Mummoa hautaan. Siitähän hautajaisissa on kyse. Minusta se vaihe tuntui todella vaikealta. Seremonia kirkossa ei vielä tuntunut yhtä vaikealta.

Arkun katoaminen hautaan oli tietysti jossain mielessä helpottavaakin. Olihan ruumista säilytetty jossain kylmälokerossa jo kolme viikkoa. Oli jo aikakin, että ruumis saatiin kunniallisesti haudan lepoon. Mummohan on jo joka tapauksessa nostanut kytkintä ja jatkanut matkaa.

Tässä joitakin kuvia: 

Arkku

Seremonia kirkossa

Arkkua kannetaan

Arkkua lasketaan

Viimeinen vilaus arkusta

Hauta