Ke 9.3.2011

(Klo 23.25): Vedin tänään pitkästä aikaa "ystävyystreenit" Akari ry:ssä, Tikkurilassa. Meillähän on ollut Akarin pääohjaajan, Miran, kanssa tapana jo monta vuotta, että käymme vähintään kerran kaudessa vetämässä toistemme seuroissa treenit. Viime syksynä oli niin paljon kaikenlaista ohjelmaa, että emme tainneet pitää lainkaan näitä ystävyystreenejä. Anyway, tänään siis kuitenkin vedin taas pitkästä aikaa Tiksissä. Paikalla oli tosi kivasti porukkaa. Olimme peruneet omat normaalit treenimme näiden Tiksin-treenien takia, jotta mahdollisimman moni tulisi sinne mukaan. Ja aika moni sinne kyllä tulikin. Myös Akarin porukkaa oli paikalla tosi kivasti.

Päätin vetää eridoria eli sellaista hyökkäystä, jossa uke tarttuu toria takaapäin yhdellä kädellä takista. Tulin ajatelleeksi vetää sitä lähinnä siitä syystä, että Pekka ja Aino ovat menossa pian 2. danin graduointiin, emmekä olleet vielä kerranneet tätä harvinaista hyökkäysmuotoa. Totesinkin heti alkuun mielessäni, että "voi hemmetti, olisi ehkä sittenkin pitänyt vetää jotakin sellaista, mitä olemme muutenkin treenanneet viime aikoina…" Tuntui siltä, että meni hetken aikaa, ennen kuin pääsin itse eridori-moodiin ja pystyin kunnolla selittämään niitä asioita. Asiat tuntuivat palautuvan mieleen vähän pätkittäin, koska en ollut tullut tehneeksi tätä hyökkäysmuotoa ainakaan vuoteen (voi olla, että edellisestä kerrasta on jo ehtinyt kulua parikin vuotta). Ja kun vetää vieraassa paikassa, jossa ihmiset ovat tottuneet tekemään hieman eri tavalla, olisi tietysti hyvä, jos kaikki keskeiset asiat olisivat heti kirkkaana mielessä. No joo, mutta aika nopeasti kaikki palautui taas mieleen. Treeni rullasi mukavasti, ja tuntui kivalta tehdä sellaista hyökkäysmuotoa, jota en ollut tullut tehneeksi aikoihin. Akarilaiset liikkuvat tosi hyvin, joten heidän kanssaan on miellyttävää treenata.

Eridorissa kiinnostavaa ovat mielestäni mm. atemit (eli eräänlaiset uhkaus/kontrollilyönnit hyökkääjä kohti) sekä vartalon kääntöliike hyökkääjää kohti siirryttäessa. Eridori on itse asiassa hyvin liikkuva hyökkäysmuoto, ja sitä on varsin miellyttävää treenata (se ei ole samanlaista uken kyljessä könyämistä kuin esim. kubishime eli kuristushyökkäys). Tekniikoina teimme ikkyota, kotegaeshia, shihonagea, udekimenagea, koshinagea ja hijikimeosaeta. Ne ovat mielestäni ne keskeisimmät tekniikat tästä hyökkäysmuodosta.

Oli ihan mukavaa vaihtelua vetää toisessa seurassa treenejä. Siinä joutuu aina miettimään asioita hieman eri näkökulmasta, ja pääsee harjoittelemaan muidenkin kuin oman seuran ihmisten kanssa. Odotan innolla Miran ohjaamia ystävyystreenejä. Ne pidetään meillä Finn-Aikissa ensi maanantaina.

Ma 14.3.2011

(Klo 22.31): Mira veti siis tänään meillä ystävyystreenit. Oli tosi kiinnostavaa ja virkistävää vaihtelua. Teimme ensimmäisen tunnin ajan ushirowaza ryotedorista sitä yhtä Endo-tyyppistä aloitusta, jossa kädet tuodaan kylkiin kiinni ja työnnetään sitten siitä rennosti eteen siten, että ne jäävät vähän hassusti eräänlaiseen "jänöasentoon". Teimme ensin melko pitkään pelkkää aloitusta (mikä oli hyvä, koska se on tosi vaikea), ja sen jälkeen sitten sellaista kokyonagea, jossa pari vietiin ensin alas ja sen jälkeen häntä päästettiin nousemaan hieman ylös, ja heitto tehtiin sitten siihen liikkeeseen. Siinä korostui ajoituksen tärkeys. Tuli mieleen, että pitäisi varmaan enemmänkin harjoitella oikeaa ajoitusta. Lisäksi ushirowazasta tehtiin kotegaeshista sellainen muoto, jossa paria horjutettiin kyynärtaipeesta liikkeelle.

Loppuajasta sitten tehtiin katatedorista ensin perus-shihonagea ja sen jälkeen yhtä kokyonagea, jossa ukea piti lopuksi horjuttaa ohjaavalla liikkeellä tämän peukalon suuntaan. En ollut koskaan aiemmin tehnyt sellaista muotoa kokyonagesta. Lopuksi vielä teimme vielä iriminagea siten, että pari horjutettiin ensin polvilleen maahan, ja sen jälkeen päästettiin uudelleen ylös, ja heitto tehtiin sitten siihen liikkeeseen. Kuten Mirakin sanoi, se oli jaloille aika ryydyttävä muoto.

Tosi onnistuneet treenit oli. Miran treenit ovat aina hyvin rytmitettyjä, ja niissä on hyvä tunnelma. Teknisesti hänen tapansa tehdä on hieman erilainen kuin meillä, mutta juuri siitä syystä tällaiset ystävyystreenit ovatkin niin virkistäviä ja rikastuttavia. Sain taas kerran paljon ideoita tuleviin omiin treeneihimme.

———————————————————————————————————–

Asiasta toiseen, kävin eilen Ateneumissa naturalismia esittelevässä Arjen sankarit -näyttelyssä. Suosittelen! Siellä on näytillä monia Suomen taiteen keskeisiä teoksia (Edelfeltiä, Järnefeltiä, Gallen-Kallelalaa, Nelimarkkaa, sun muuta), mutta lisäksi myös jokunen Van Gogh, Cézanne ja Gauguin sekä katkelmia Zolan Germinal-romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta. Lisätietoa näyttelystä löytyy tästä.

Olen muutenkin käynyt viime aikoina kaikenlaisissa näyttelyissä sun muissa. Kävin mm. Kansallismuseossa (muutaman vuoden tauon jälkeen) sekä Hakasalmen huvilassa pidetyssä Asfalttia ja auringonkukkia -nimisessä valokuvanäyttelyssä, jossa oli esillä kuvia 60- ja 70-luvun vaihteen Helsingistä.

Elokuvissa olen käynyt katsomassa Hella W:n sekä Kuninkaan puheen. Hella W:hän kertoo Hella Wuolijoesta (1886-1954), joka oli tunnettu näytelmäkirjailija (kirjoittanut mm. Niskavuori-näytelmäsarjan), kansanedustaja, Yleisradion pääjohtaja ja liikenainen. Ihan käsittämätöntä, että yksi henkilö pystyi pääsemään pitkälle niin monessa asiassa ja vieläpä tuollaisena aikana, jolloin naisilla oli varmaankin huomattavasti vaikeampaa kuin nykyään.

Kuninkaan puhe puolestaan kertoo änkytyksen kanssa kamppailevasta kuninkaasta. Elokuvahan sai peräti neljä Oscaria. Varmaan ihan ansaitusti. Oli tosi vaikuttavaa seurata, kuinka pahasti änkyttävä ihminen pystyi kovalla kuntoutuksella saamaan puheensa sille tasolle, että hän pystyi puhumaan radiossa koko kansan kuullen historian kriittisinä aikoina.

Töissäkin on ollut häppeninkiä: viime viikolla olin nimittäin torstaista lauantaihin Grammar and Interaction Revisited -työpajassa. Sen järjesti HY:n suomen kielen tutkijoiden koordinoima FiDiPro-projekti (
Grammar and interaction: The linking of actions in speech and writing), jonka puitteissa kutsuttiin muutamaksi vuodeksi Suomeen vuorovaikutuksellisen prosodiatutkimuksen the guru, Elizabeth Couper-Kuhlen. Oli tosi antoisa työpaja. Heräsi paljon ajatuksia mahdollisista uusista näkökulmista, sain hyödyllisiä lähdeviitteitä, näin vanhoja tuttuja keskusteluntutkijapiireistä, jne. Kannatti todellakin osallistua.

Aika paljon kaikenlaista ohjelmaa siis ollut taas tässä viime aikoina.

La 5.3.2011

On mielenkiintoista, kuinka asiat toisinaan linkittyvät yhteen ihan sattumalta. Olen nimittäin viime aikoina tutkinut kirjoitustulkkausaineistoa, jossa tulkattava puhe on esitelmä autismin kirjosta, ja aivan erityisesti Aspergerista. Projektilla sattui olemaan tämä aineisto jo valmiiksi. En siis itse hankkinut sitä. Anyway, olen oppinut sen pohjalta joitakin uusia asioita autismin kirjosta. Mm. sen, että autistisilta henkilöiltä puuttuu aivoista neurotyypillisten henkilöiden "kehityskoodaus". Eli kehitys voi tapahtua hyvin epäsymmetrisesti sekä epätyypillisessä ja epätasaisessa tahdissa. Lapsi saattaa aluksi kehittyä normaalisti, mutta sitten jo opitut vuorovaikutustaidot voivat taantua. Joku amerikkalinen tutkija olikin käyttänyt termiä "autismipommi", joka voi tavallaan yllättäen räjähtää ja nostaa oireet esiin. Kehitystä tapahtuu jatkuvasti koko elämän ajan, mutta suunta ei ole koko ajan tasaisesti eteenpäin. Välillä voi tapahtua taantumiakin. 

Esitelmän mukaan aiemmin autistiset henkilöt joutuivat usein laitoksiin. Nykyään on kuitenkin kasvamassa aikuisiksi paljon normaalissa perhe-elämässä mukana olleita ja kuntoutusta saaneita autisteja, jotka ovat aivan eri maailmasta kuin ne, jotka vain suljettiin laitoksiin.  

To 3.3.2011

(Klo 23.58): Kävin tänä iltana luistelemassa Jääpuistossa Rautatientorilla. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sitäkin voisi kokeilla. Yksi kaveri, jonka kanssa tällä hetkellä kokeilen kaikenlaisia uusia aktiviteetteja, kekkasi, että mennään luistelemaan!  Olemme kumpikin ihan huonoja luistelijoita, mikä teki siitä aivan erityisen hauskaa. En ollut koskenutkaan luistimiin noin kymmeneen vuoteen enkä ole muutenkaan koskaan ollut ollenkaan hyvä luistelussa. Pienenä kaunoluistimet aina hiersivät. Joskus teininä sain hokkarit, jotka sopivat hyvin, mutta siinä vaiheessa alkoi jo olla vähän myöhäistä oppia kunnolla luistelemaan. 

Urheilulukiossa meillä oli pakollinen luistelusessio noin kerran vuodessa. Muistan, kuinka kerran meidän piti kiertää sellainen hemmetin pitkä rata ympäri varmaan 50 kertaa. Kaikki muut olivat jo luistelleet sen ajat sitten, kun minä vielä räpiköin varmaan jossain kymmenen kierroksen päässä. Lopulta valvova opettaja tuli ilmoittamaan minulle, että sain lähteä kotiin.  X-)  Ei ilmeisesti jaksanut venata koko loppupäivää. 

Anyway, tänään luistelu tuntui tosi hauskalta. Olin ilmoittanut kaverilleni, että en suostu siihen valoisaan aikaan. Lisäksi tulin suoraan laitoksemme pippaloista, joissa olin juonut pari lasia viiniä. Räpiköimme yhdessä ympäri kenttää ja pelastimme vuorotellen toisiamme kaatumiselta. Se oli tosi hauskaa ja myös ihan hyvää liikuntaa. Tai ainakin erilaista kuin yleensä.

La 5.3.2011

(Klo 17.09): Löysin omat vanhat hokkarini. Huomenna on tarkoitus mennä niillä luistelmaan, mutta tällä kertaa yhdelle rauhalliselle urheilukentälle, jossa on paljon tilaa. Saa nähdä, kuinka monta kertaa kaadun, jos innostun kunnolla revittelemään (näillä luistelutaidoilla…)!

Ti 8.3.2011

(Klo 23.10): Taas tuli käytyä luistelemassa tänään. Lopulta tuo sunnuntaille suunniteltu keikka jäi väliin, koska olin huonovointinen. Mutta tänään käytiin taas Rautatientorin Jääpuistossa. Pääsin kokeilemaan pitkästä aikaa omia hokkareitani. On todella harmi, että tyttöjen liikunnassa oli aikoinaan pakko olla kaunoluistimet. Jos siellä olisi saanut luistella hokkareissa, olisin nykyään paljon parempi luistelija. Kaunoluistimet eivät kerta kaikkiaan sopineet minun jalkoihini. Ne hiersivät ihan sietämättömän paljon.

Ke 2.3.2011

Helsingin yliopiston verkkolehdessä (Yliopisto-lehti 3/2011) julkaistiin tällä viikolla pieni artikkeli meitsin Asperger-hankkeesta. (En kyllä ollenkaan tajua miksi…)

Artikkeli löytyy tästä.

(Hieman myöhemmin): Lisään tähän sen verran, että tuo kaikki kuulostaa helposti hienommalta kuin onkaan… Tosiasiassa kaikki tällaiset valinnat, jutut sun muut tapahtuvat pitkälti sattumanvaraisesti. En todellakaan olisi ansainnut mitään tuollaista näkyvyyttä, mutta onhan minusta (ja aikidosta) ollut parin aukeaman juttu Bodaus-lehdessäkin, vaikka kondiksessa ei todellakaan ole ollut paljon kehumista viime vuosina, jos nyt ylipäänsä koskaan. (Eikä aikido sitä paitsi liity juuri mitenkään kehonrakennukseen. Lehdessä vain sattui olemaan joku kamppailulajisarja meneillään.)

(Pari tuntia myöhemmin): No voi hemmetin hemmetti… Se juttu näkyy ainakin tällä hetkellä yliopiston etusivulla (ks. Tiedeuutiset sivun alareunassa). Ja myös englanninkielinen versio löytyy. No, onneksi se katoaa tuolta etusivulta varsin pian, koska sinne tulee uusia uutisia jatkuvasti. Hemmetin kiusallista joka tapauksessa… Dääm. 8-/ Mutta kuten olen jo aiemminkin todennut, olen oppinut käsittämään elämäni lähinnä jonkinlaisena sarjana kiusallisia tilanteita. Tämä sopii siis kokonaisuuteen ihan hyvin.

Och samma på svenska.

Olennaisinta tässä on se, että kielentutkimus on esillä. Niin usein kuitenkin jäädään luonnontieteiden jalkoihin. Hieman harmillista on se, että ranskalaisen filologian oppiaine ja kirjoitustulkkausprojekti eivät tule tuossa lainkaan esille (vaikka yritin mainostaa kumpaakin haastattelussa). Jostain syystä toimittajaa kiinnosti nimenomaan tuo Asperger-hanke.

Tämä oli siis todellakin ihan munkkimäihäjuttu. Ihan puskasta vaan ilmestyi yhtäkkiä toimittaja haastattelemaan.

Pe 18.2.2011

Pahus. Saatan olla tulossa kipeäksi. Joku pahuksen flunssavirus selvästikin koettelee parhaillaan onneaan kropassani. Keskiviikkoiltana alkoi yhtäkkiä kummallinen selkäkipu, joka laajentui eilen kokonaisvaltaiseksi kropan kolotukseksi. Naamaa kuumottaa, keuhkoissa krohisee, vatsaa kuvottaa ja päässä tuntuu olevan aivojen tilalla joku läpinäkyvä hyytelö. Piti jättää tänään aamutreenitkin väliin. Dääm. Saa nähdä, mihin suuntaan tämä alkaa kehittyä tässä päivän aikana. (Luultavasti huonompaan suuntaan, koska ei tee oikein mieli syödä mitään, enkä pystyisi treenaamaankaan. Tosi huonot merkit ilmassa siis.)

Saa nähdä, mitä tästä työpäivästä tulee… Tuntuu siltä, että vetelät ajatukset vain tyrkkivät toisiaan siinä läpinäkyvässä hyytelössä köllötellen: "No, tee jotain, läski!" "Eku SÄ!" "Täh?! No en kai MÄ ny jaksa!"

(Muutamaa tuntia myöhemmin): Olen tässä yrittänyt ottaa noita vetelyksiä niskasta kiinni ja saada tekemään jotakin, mutta ne vain höllyvät apaattisina hyytelössään ja syljeskelevät kattoon. On kuulemma niin kihihihipee olo. Mokomat löysäilijät…

(Vielä muutamaa tuntia myöhemmin): Itse asiassa näyttäisi olevan toiveita siitä, että tämä ei olisikaan mikään kovin paha tauti, koska olo ei ole mitenkään merkittävästi huonontunut muutamaan tuntiin. Olen pikemminkin piristynyt. Sattumalta meillä on tulevana viikonloppuna treenit peruttu Myllyssä järjestettävien yleisurheilun halli-SM-kisojen takia. Sikäli hyvä, että fyysisesti pystyn siis ainakin lepäämään. Huono puoli taas on se, että minun on ihan pakko käyttää koko viikonloppu seuran hallinnon tekemiseen. Vuosikokous on nimittäin keskiviikkona, ja siihen mennessä pitäisi tehdä KAIKKI hemmetin vuosikertomukset, talouslaskelmat sun muut paperit valmiiksi. Ensi viikolla täytyy myös jättää kaupungin avustushakemusasiakirjat, joten tekemistä riittää. Ei olisi aikaa tulla kovin kipeäksi nyt.

Ke 9.2.2011

(Klo 23.19): Kävin tänään yhden kaverini kanssa Oopperassa katsomassa Robin Hoodin. Motiivimme oli pääasiassa se, että Tung esiintyy siinä yhtenä Robin Hoodin miehenä sekä hovinarrina ("Hei, siistit sukkahousut, Tung!" 😉 Se oli siis todella häikäisevää! Istuin ihan etupenkissä (totta kai), joten näin kaiken todella hyvin. Tung ilmestyi lavalle heti alussa. Teki mieli alkaa tyrkkiä kaikkia naapureita: "Hei, katsokaa kaikki, tossa on Tung!! Kai te näätte?? Tossa on Tung!!" Ja hetkeä myöhemmin: "Hei, mä tunnen ton kaverin, joka tekee noita voltteja!! Aika siistii settii, vai mitä??" "JESS!! Miten nopea ja täsmällinen teatteritaistelu!! Starting a WAAAAVE…. Starting a WAAAAVE!!!" ("Ai niin, tää on ooppera… Täällä ei ehkä tehdä aaltoja yleisössä. Dääm…" 😉

Muutenkin esitys oli mielestäni tosi hyvä, ja kaverinikin piti siitä. En tiedä mitään oopperasta, joten vaikeaa arvioida sen tarkemmin, mutta jotenkin kaikki tuntui niin hyvin harjoitellulta ja täsmälliseltä. Voin vain kuvitella, kuinka suuri työ tuon esityksen valmistelussa on ollut. Laulu oli tietenkin hienoa, mutta visuaalinen puoli näyttäytyi niin huikeana eturiviin, että useasti se varasti huomioni. Oli niin monta hauskaa hahmoa (mm. ne kaksi isoa koiraa), hienot kulissit ja monivivahteinen juoni, että musiikin hetkittäin tavallaan unohti. En tiedä, oliko se tarkoituskin. Siis että kaikki sopii luontevasti yhteen yhdeksi suureksi elämykseksi, josta laulu ei erotu mitenkään irrallisena. Anyway, se oli hienoa. Pitäisi varmaan harrastaa tällaisia tilaisuuksia useamminkin.   

Pe 4.2.2011

(Klo 22.59): Tänä viikonloppuna on Endo-sensein leiri Tikkurilassa. Endo-sensei (8. dan) opettaa aikidoa lajin kansainvälisellä päämajalla Aikikai Hombu Dojolla Tokiossa, omalla Saku dojollaan sekä leireillä ympäri maailmaa. Hän kuuluu kiistattomasti maailman tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin aikidomestareihin. Hänen opettajansa oli legendaarinen Yamaguchi-sensei, joka oli myös mm. Christian Tissier'n opettaja.

Teknisesti Endo-sensein tekeminen on samankaltaista kuin mitä esim. meidän seurassa tehdään. Suurin ero löytyy harjoittelutavasta: treenit ovat yleisesti ottaen temmoltaan jonkin verran rauhallisempia kuin meillä. Hän painottaa opetuksessaan vahvasti aikidon harmonisuutta sekä pehmeyttä ja rentoutta. Toisaalta hän kuitenkin puhuu kiinnostavasti myös mm. ajoitukseen, etäisyyteen ja hyökkäysten tarkkuuteen liittyvistä tärkeistä asioista. Onkin todella vaikuttavaa, kuinka taitavasti hänen tekniikassaan yhdistyvät terävyys, oikea ajoitus ja pehmeys. Kuitenkaan tekniikan muotojen eli katojen harjoittelu ei hänestä sinänsä ole olennaista. Tärkeintä on se vuorovaikutus, jota katojen kautta pystytään luomaan. Oppimisen kannalta tärkeintä on pystyä oppimaan toisen reaktioista: sekä hyvistä että huonoista iskuista pitäisi pystyä ottamaan opiksi. "Huonoista iskuista" pystyy oppimaan ainakin sen, että ei tee kenellekään toiselle mitään sellaista, mistä ei ole itse pitänyt.

Tekniikat ovat vain "yhteinen kieli", joka harjoittelijoiden tulee hallita, jotta varsinainen vuorovaikutus on mahdollista. Tekniikoiden lisäksi salilla tapahtuvaa vuorovaikutusta määrää muodollinen dojoetiketti, eli muodolliset käyttäytymissäännöt. Endo-sensei onkin hyvin tarkka näistä säännöistä. Treeneistä ei saisi myöhästyä, vaan paikalla salissa pitäisi olla jo kymmenkunta minuuttia ennen harjoitusten alkamista (ja jos myöhästyy, on tietyt kuviot, jotka pitää tehdä, ennen kuin voi tulla mukaan). Kumarrustekniikka on myös olennaista (liian nopea ja/tai korkea kumarrus on epäkunnioittava; selän pitää olla suora, jne.) kuten myös se, miten polviasennosta noustaan seisomaan. Olen oppinut Endo-senseiltä myös sen, että alkukumarrukseen kuuluva "onegaishimasu" ("tahdon harjoitella") sekä loppukumarruksiin kuuluva "arigato gozaimashita" ("kiitos paljon") täytyy kajauttaa ilmoille reippaasti ja kuuluvasti. FIILIKSELLÄ! Täytyy oikeasti tarkoittaa, mitä sanoo. Ennen kuin opin tämän Endo-senseiltä muutama vuosi sitten, "onegaishimasu" oli minulle lähinnä muodollinen sananparsi, joka piti aina sanoa treenien alussa. Opittuani huutamaan sen tunteella olen saanut siitä virtaa ja asennetta itse harjoitukseenkin. Samoin olen oppinut, että vaikka yhdessä aikidotreenissä tehdään varmasti kymmeniä kumarruksia, jokaisessa kumarruksessa pitää olla mieli mukana. Ne eivät ole vain tyhjiä kuvioita vaan olennainen osa harjoittelijoiden välistä vuorovaikutusta. Huolimaton kumarrus on epäkunnioittava harjoituskumppania kohtaan.

Tänään harjoittelimme jonkin verran kämmensyrjähyökkäyksiä (shomenia ja yokomenia). Se oli kiinnostavaa siinäkin mielessä, että juuri viime viikonloppuna Pascalin leirillä tehtiin paljon nimenomaan shomenuchia. (Tällä kertaa kädet eivät tulleet kipeiksi, koska harjoitteet tehtiin ilmaan.) Oikeanlainen hyökkäys on todella vaikea asia. Harjoittelimme tänään niin, että hyökkäys tuli etukädellä. Se oli kivaa vaihtelua, koska yleensähän aikidossa hyökätään takakädellä. On totta, että etukäden hyökkäykset ovat nopeampia kuin takakäden hyökkäykset. Tästä syystä vastaanottovaihekin on vaikeampi. Tuntui siltä, että yokomen-vastaanottoni eivät menneet tänään kovin hääppöisesti. Tein sekaisin hieman erilaisia vastaanottotapoja, eikä mikään niistä tuntunut onnistuvan kovin hyvin. Etäisyys on niin erilainen etukädellä hyökätessä, ja olen tottunut ottamaan aikidossa vastaan pääasiassa takakäden hyökkäyksiä.

Tekniikoina teimme tänään ikkyota, shihonagea ja iriminagea. Loppuajasta tehtiin pieni hetki suwariwazaakin (polvitekniikoita). Kaikkein mukavinta oli taas kerran se, että näin paljon vanhoja tuttuja ja pääsin treenaamaan heidän kanssaan. Harjoitukset eivät olleet fyysisesti kovin rankat, mutta tuli siinä jonkin verran liikuttua kuitenkin. Ihan hyvä fiilis oli koko ajan. On mukavaa olla vaihteeksi mukana leirillä, jossa ei ole itse järjestäjänä eikä tulkkina. NIIN paljon rennompaa.

Su 6.2.2011

(Klo 18.32): Eilinen oli pitkä päivä: ensin kahdet parin tunnin treenit ja heti perään dan-graduointi (eli mustien vöiden vyökoe), jossa olin yhtenä tuomarina. Aamupäivän treeneissä jatkettiin vielä samoja shomen- ja yokomen-harjoituksia, joita tehtiin perjantainakin. Lisäksi teimme mm. suwariwaza shomenuchi ikkyota. Vastaanotto oli erilainen kuin yleensä: sellainen symmetrinen käsien ojennus, jossa isku otettiin vastaan ainakin pääasiassa kämmenillä. Todella kiinnostavaa (joskaan en saanut sitä onnistumaan kovin hääppöisesti; onneksi opettaja kävi kuitenkin välillä antamassa hyviä neuvoja). Treenien lopuksi tehtiin melko pitkään jiywazaa eli vapaatekniikkaa. Treenasin pitkään Miran kanssa, ja sensei tuli jossain vaiheessa seuraamaan tekemistämme melko pitkäksi aikaa. Oli siis pakko tehdä ihan täysiä, ja aloimme lopulta olla kumpikin ihan finaalissa. ("Voisko toi jo vähitellen jatkaa matkaa…?")

Toisissa treeneissä tehtiin paljon kaikenlaisia kontaktiharjoituksia (työnnettiin toista olkapäistä, lantiosta, jne.) Loppuajasta tehtiin sitten taas jiywazaa. Minulla oli pari tosi innokasta paria, joiden kanssa oli mukava viskoa. Kokonaisuutena treeni oli kuitenkin rytmiltään melko rauhallinen, mikä sopi minulle sikäli ihan hyvin, että pian treenien jälkeen alkoi vyökoetilaisuus, jossa olin siis tuomaroimassa. Olisi ollut ikävää istuskella pöydän takana läpimärissä treenikamppeissa ties kuinka pitkään. Muut tuomarit olivat Mira ja Jussi. Tunsin tietenkin itseni ihan keltanokaksi heidän joukossaan; Jussi ja Mirahan ovat kumpikin aloittaneet aikidon jo 70-luvun alussa, jolloin en itse ollut vielä edes syntynyt. Mutta joskushan hekin ovat tuomarointinsa aloittaneet. Heidän seurassaan on hyvä aloittaa, koska siten pystyn koko ajan ottamaan heistä mallia. Tietenkin arvioinnissa käytin vain omaa harkintaani, koska sitä vartenhan tuomareita on kolme, että saadaan kolme toisistaan riippumatonta arviota kaikkien kokelaiden suorituksista. Kukin tuomari kirjoittaa paperiin arvionsa kustakin suorituksesta: 0 (hylätty), 1 (rajatapaus) ja 2 (hyväksytty). Lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, ketkä kaikki pääsevät kokeesta läpi.

Graduoinnin jälkeen alkoi illanvietto Mummola-nimisessä rafl
assa Tikkurilassa. Ruoka oli ihan hyvää, ja sitä oli riittävästi (*röyh!*). Ohjelmaa oli ehkä liiankin kanssa. Etenkin loppuajasta keskusteleminen oli hankalaa, koska koko ajan oli meneillään jokin seuraleikki tai musiikkiesitys. Varsinaista järjestettyä ohjelmaa ei ollut liikaa, ja se oli kyllä hauskaa ja tasokasta (Jarkko soitti kitaraa ja lauloi). Sen sijaan epävirallista ohjelmaa oli ihan loputtomasti, koska sensei oli tuonut mukanaan ryhmän japanilaisia oppilaitaan, jotka keksivät koko ajan kaikenlaista – suoraan sanottuna melko hölmöä – prokkista. Yksikin leikki oli sellainen, että yksi japanilaisista soitti pianoa, ja sillä aikaa pöydissä kiersi neonvärisestä loisteputkesta tehty rannerengas. Rengasta piti pyörittää sormen ympärillä (siten, että se ei pääse putoamaan eikä pysähtymään) ja siirtää sitten mahdollisimman pian vieressä istuvalle henkilölle. Jossakin vaiheessa musiikki sitten yllättäen loppui, ja rannerengas jäi jollekulle. Tämä onnekas henkilö sai sitten TIKKARIN ("oooooh!!!"), ja se oli sitten joka kerta aina hirveän hauskaa ja suuri ohjelmanumero. Olen ehkä huumorintajuton tiukkis, mutta minua kypsytti se leikki alusta lähtien. Mirakin jossain vaiheessa totesi hieman ärtyneenä: "Hemmetti, me jatketaan varmaan tätä leikkiä niin pitkään, että meillä kaikilla on tommonen tikkari…" Eikä hän kovin pahasti erehtynytkään. Sen jälkeen niitä neonvärisiä renkaita leviteltiin ympäriinsä. Istuin Miran, Jussin ja Tuulan kanssa samassa pöydässä. Pian meillä kaikilla oli niiden japanilaisten vieraiden mieliksi ranteessamme sellainen diskorengas. Katselimme toisiamme hieman kyllästyneinä ja toivoimme, että pääsisimme jo jatkamaa keskustelujamme. Turha toivo. Sen jälkeen alettiin nimittäin laulaa yhteislauluja: "Jos sun lysti on niin kädet yhteen lyö. Tum-tum…" Sitten sama japaniksi ja englanniksi. No joo. En kommentoi.

Nukuin viime yönä tosi huonosti. Tuntui melkein siltä kuin en olisi nukkunut juuri lainkaan. Olen ylipäänsä nukkunut viime aikoina jotenkin levottomasti. Luulen, että kävelen tällä hetkellä unissani, koska heräsin yksi yö sohvalta yöpaita päällä. Varpaat olivat ihan jäässä, ja selkää jomotti, koska nukuin jonkun epämääräisen möykyn päällä. Täytyy toivoa, etten jonakin yönä kävele unissani ulos kämpästäni. No, tuskin sentään. (Unissakävely on ilmeisesti perinnöllistä, ja faija oli kuulemma nuorempana unissakävelijä. Tänks vaan… #¤%&x…)

Aamulla tunsin itseni väsyneeksi, mutta treeneissä onneksi piristyin. Teimme suurimman osan aikaa erilaisia harjoitteita ushirowaza ryotedorista: nostettiin toisen käsiä takaapäin, ja toisen tehtävänä oli tuoda kädet lähelle omaa vartaloa eri tavoin (mutta aina siten, että kädet pysyivät rentoina). Harjoitteet olivat hyödyllisiä ja kiinnostavia, mutta aloin jossain vaiheessa odottaa, että siirtyisimme jo varsinaiseen tekniikkaharjoitteluun. Viimeiset puoli tuntia teimmekin sitten jiywazaa yhteen menoon. Se alkoi tuntua vähän turhankin pitkältä ajalta (alkoi vähän pitkästyttää niin pitkä rupeama, mutta minähän olenkin helposti pitkästyvää tyyppiä). Mutta ainakin tuli siis lopultakin riittävästi liikettä. Sensei myös otti minut jossain välissä kaikkien eteen heiteltäväkseen (olin varmaan taas kuin elefantti posliinikaupassa). Se ei kestänyt montaa minuuttia, mutta olin sen jälkeen ihan poikki. Se oli jotenkin niin intensiivistä.

Treenien jälkeen menimme vielä urheilutalon kahvilaan istuskelemaan joksikin aikaa. Olin oikein tyytyväinen tähän leiriin. Tuntui siltä, että leirin lopussa pystyin tekemään jiywazaa hieman rennommin, herkemmin ja luovemmin kuin ennen. Olen siis (ehkä) edistynyt hieman leirin aikana. Harmi, että en päässyt mukaan myös alkuviikosta järjestetylle dan-leirille (eli mustien vöiden leirille). Tulkki kertoi, että sensei oli kysellyt siellä: "Missä Mari on? Miksei Mari ole täällä??" Olisi tietenkin ollut kiva olla sielläkin mukana, mutta työmoraalini ei oikein sallinut sitä, että olisin heti uuden projektin alussa ottanut pari päivää vapaata keskellä viikkoa (Suomen Akatemia ei maksa minulle aikidon treenaamisesta vaan tutkimuksesta). Ja kun juuri viime viikonloppuna oli Pascalin leiri, niin onhan tässä tullut treenattuakin.