Su 1.5.2011
(Klo 17.42 kotona): Olen tässä juuri viimeistelemässä pakkaamista. Lähden tänä iltana kahdeksi viikoksi Australiaan tutkijavaihtoon. Paikka on tarkemmin sanottuna Melbournen yliopiston poikkitieteellinen Neuroscience Institute, jossa tehdään mm. korketasoista autismitutkimusta. Helsingin yliopistolla on kahdenvälinen henkilökunnan vaihtosopimus Melbournen yliopiston kanssa, mistä syystä sain matkalleni rahoituksen (1800 €) yliopistolta. Varsinaiset henkilökontaktit minun piti kuitenkin kuitenkin luoda itse. Pääasiallinen kontaktini siellä on prof. Margot Prior, joka on psykologi. Olen ollut häneen yhteydessä asian tiimoilta viime syksystä lähtien. Lopultakin tapaan hänet livenä yliopistolla keskiviikkoaamuna.
Saavun perille Melbourneen vasta tiistaina, vaikka lähden siis jo tänä iltana. Matka on niin pitkä, ja lisäksi tulee vielä +7 tunnin aikaero Suomeen nähden. Lennän ensin Bangkokiin ja sieltä sitten Sydneyn kautta Melbourneen. (Toivottavasti pakkasin käsimatkatavaroihin riittävästi lukemista…) Ihan mukavaa päästä taas pitkästä aikaa (?) vähän kiertelemään MUOILMOO!! =) Että morjens! Kengurut odottavat!! =)))
(Klo 19.51): Lähdössä lentokentälle! Jännää!! =))
(Klo 22.33 Helsinki-Vantaan lentokentällä): Istuskelen tässä jo lähtöportilla. Lentokenttä on kyllä tänään todella poikkeuksellisen hiljainen, ja monet liikkeetkin ovat kiinni. Lähtötarkastukseen ei ollut yhtään jonoa. Ei todellakaan yhtään. Eikä turvatarkastukseenkaan. Ainoastaan passintarkastuksessa jouduin jonottamaan pienen hetken. Anyway, pitkä matka on vasta alussa. Kaikenlaista odottelua ja jonottelua tulee varmasti eteen vielä vaikka kuinka paljon. Pakkasin kuitenkin mukaan paljon kaikkia papereita sun muuta tekemistä. Tähän koneeseen vain näyttäisi tulevaan paljon pikkulapsia, joista todennäköisesti joku kirkuu korvaani koko matkan (sehän on universaali vakio), joten saa nähdä, minkä verran pystyn työskentelemään/nukkumaan lennon aikana.
By the way, vappu meni ihan kivasti. Olin Axelin kanssa Lasipalatsissa. Ravintola on kyllä hyvä, mutta siellä oli jotenkin vähän hiljaisempaa kuin olin kuvitellut. Tarkoitan, että vappuaattona olisi saanut minun puolestani olla enemmänkin vilskettä. Sitä ennen olimme tietenkin käyneet jo katsomassa Mantan lakitusta. Vältyimme juuri ja juuri sateelta. Tänään tuli vielä käytyä vähän kävelemässä Espalla ja Kauppatorilla. Eilen olin päivän töissä, koska oli kaikenlaisia asioita, jotka piti vielä hoitaa ennen lähtöä. Tämä viikko on ollut todella kiireinen. Oli yhden artikkelin deadline, ja se veti aikatauluni todella tiukaksi. Meni aika extremeksi taas… No, ei siitä sen enempää. Sain joka tapauksessa artikkelin lähetettyä ajallaan ja muutkin asiat hoidettua (torstaina oli projektin kokous Tampereella, sun muuta).
Lisäksi tähän viikkoon on mahtunut poikkeuksellisen paljon iltahäppeninkejä: tiistai-iltana olin katsomassa Kaupunginteatterissa Wicked-musikaalia. Axel näki sen muistaakseni jo kolmatta kertaa, koska hänestä se on niin hyvä. Eikä hän väärässä ollutkaan. Se oli aivan erinomainen. Musikaaleissa parasta on se, että show on niin kokonaisvaltainen: on sekä musiikkia, näytelmä että tanssia. Ja tässä tapauksessa kaikki osat olivat todella onnistuneita ja sopusoinnussa keskenään. Harmi vain, että tunsin olevani melko stressaantuneessa mielentilassa (lähestyvän deadlinen takia). Siitä syystä keskittymiseni ei ollut paras mahdollinen, enkä pystynyt oikein rentoutumaan. (Menin viela esityksen jalkeen pariksi tunniksi toihin. Oli aikataulullisista syista ihan pakko.) Musikaali kannatti kuitenkin ilman muuta käydä katsomassa.
Aha, nyt näköjään pääseekin jo koneeseen. Ou jee!! Pitkä matka alkakoon! =)
Ma 2.5.2010
(Klo 15.00 Bangkokin lentokentalla): Lento meni ihan ok. Kone ei ollut taynna, joten sain itselleni kaksi paikkaa. Tilaa oli siis harvinaisen mukavasti. Olosuhteisiin nahden pystyin myos nukkumaan ihan hyvin. Suurin ongelma oli se, etta puhallettavasta niskatyynystani alkoi parin tunnin valein tulla itsestaan ilmat ulos. Herasin aina siihen, kun paani roikkui 90 asteen kulmassa johonkin suuntaan, ja piti puhaltaa tyynyyn lisaa ilmaa. En kuitenkaan nyt ole erityisen vasynyt, koska sain nukutuksi jonkin verran. Myos taalla Bangkokin kentalla on yllattavan hiljaista. Kuvittelin, etta taalla olisi hirvea ryysis joka paikassa, mutta ei ole. Taytyy viela odottaa noin 2,5 tuntia jatkolentoa. Se on muistaakseni British Airwaysin lento. Edellinen lento oli Finnairin operoima.
Niin, viime viikosta piti mainita myos se, etta kavin perjantai-iltana duuniporukan kanssa katsomassa Kansallisteatterissa naytelman Musta purje Valkea purje. Minulla oli jonkin verran univelkoja, ja tunsin siksi ennen esitysta itseni melko vasyneeksi. Ilta oli kuitenkin oikein onnistunut. Naytelma oli hyva, vaikka se olikin melko raskas ja vaikeaselkoinen (hetkittain minusta hieman pitkaveteinenkin). Eniten pidin tunnelmasta, joka siihen liittyi. Ja oli siina myos joitakin ihan hauskojakin kohtia. Oli myos mukavaa tavata kollegoita. Naytelman jalkeen kavimme viela yhdessa baarissakin, ja mielestani ilmapiiri siella oli todella rento ja vapautunut.
Naytelman nimi, Musta purje Valkea purje, viittaa kreikkalaiseen Theseuksen ja Minotauroksen myyttiin, eli siihen kun Theseus lahti pelastamaan Kreetalta Minotauros-hirvion uhreiksi lahetettyja nuoria. Han oli sopinut isansa, Ateenan kuningas Aigeuksen kanssa sellaisesta varikoodista, etta jos pelastusretki onnistuisi (ja poika olisi siis elossa), Theseuksen merelta lahestyvassa laivassa olisi valkoiset purjeet. Jos taas pelastusretki epaonnistuisi (ja Theseus olisi kuollut), laivassa olisi mustat purjeet. Pelastusretki onnistui, mutta Theseus unohti vaihtaa laivaansa valkeat purjeet. Kun sitten Aigeus naki merelta lahestyvassa laivassa mustat purjeet, han luuli poikansa kuolleen ja teki itsarin hyppaamalla mereen. Siita syysta kyseista merta kutsutaan edelleen Aigeanmereksi. Anyway, Musta purje Valkea purje -naytelmassa nimi viittaa huonoja uutisia odottavien ihmisten piinaavaan epatietoisuuteen.
Naytelma sijoittuu 1950-luvun stalinistiseen Neuvostoliittoon, jossa ihmiset elivat epatietoisuudessa ja jatkuvan tarkkailun alaisina. Se kertoo tarkemmin sanottuna runoilija Anna Ahmatovasta, jota pidetaan tarkeimpana venalaisena naisrunoilijana. Ahmatovan mies oli teloitettu, ja hanen poikansa oli edelleen vankileirilla. Pojan kohtalo oli epavarma, ja tietenkin olot stalinistisessa Neuvostoliitossa olivat ylipaansa epavarmat ja koyhat. Naytelmassa on porukka naisia, jotka asuvat kommuunissa. Kaikki pyorii jatkuvasti enemman tai vahemman Ahmatovan ja hanen tyonsa ymparilla, mutta kuitenkin naisten valilla vallitsee vahva yhteisollisyys ja ystavyys. Juuri muuta heilla ei olekaan. Jos he onnistuvat saamaan teeta keitetyksi, niin se on jo paljon.
<
p>Itselleni tuo naytelma olikin kertomus ennen kaikkea ystavyydesta ja asumisesta kommuunissa. Olen itse asunut kimppakampassa seka Ranskassa etta Suomessa, ja minulla on niista ajoista paljon kaikenlaisia muistoja. Kaikkein eniten muistuivat mieleen ajat, jotka olen viettanyt Pariisissa kimppakampassa ystavani Catherinen kanssa. Han asuu Pariisin 12. kaupunginosassa vanhempiensa entisessa kampassa. Catherinen isa on nayttelija, ja kampan seinat ovat edelleen aivan taynna vanhoja naytelma- ja elokuvamainoksia suurista ensi-illoista, joissa Catherinen isa on esiintynyt eri vuosikymmenina. (Ei siksi, etta Catherine valittaisi niista julisteista tippaakaan vaan siksi, etta han ei ole jaksanut ottaa niita poiskaan.) Kampan huonekaluja ei ole uusittu aikoihin, ja siella on kaikki vahan rempallaan. Korkeintaan Catherine on saattanut joskus raahata sisaan "uuden" sohvan kadulta siina vaiheessa, kun edellinen on romahtanut jonkun alle istuessa. Han on hyvin ekologisesti ajatteleva ihminen, jonka mielesta kierratys pelastaa maailman. Ihmiset himoitsevat hanen mielestaan liikaa kaikkea uutta, eivatka hyodynna vanhaa. Siina han on kylla tavallaan ihan oikeassa. Mutta siis seurauksena tasta on se, etta hanen kamppansa on kuin suoraan 1950-luvun boheemeista taitelijapiireista. Kaikki muu on rempallaan, paitsi kirjahyllyt, jotka on huolellisesti jarjestetty ja joista loytaa mm. kaikki ranskalaiset klassikot seka erilaisia oppikirjoja KAIKILTA mahdollisilta aloilta laaketieteesta liikuntatieteisiin ja vieraisiin kieliin. Han kuuluu erilaisiin yhteisoihin, joissa ihmiset tekevat toisilleen vastapalveluksia ilman, etta rahaa liikkuu lainkaan: joku mies saattaa kayda maalaamassa hanen seinansa, tms. (syystakin…), ja han sitten vastapalvelukseksi tekee miehen muksuille vaatteita, laittaa ruokaa, tms. Ei siksi, etta han olisi koyha vaan siksi, etta han tahtoo elaa niin. Hanen kampassaan notkuu aina kaikenlaista porukkaa. Yhteiskunnan eri kerroksista, IHAN laidasta laitaan. Todellakin. Kaikista niista ihmisista voisi kertoa vaikka kuinka paljon juttuja.
Mina ja Catherine tapasimme aikidossa jo silloin, kun olin 15-vuotias ja olin ensimmaista kertaa Ranskassa treenaamassa aikidoa. Han on minua hieman vanhempi, ja hanella oli jo siihen aikaan musta vyo seka aikidossa etta karatessa. Muutin hanen kamppansa yhteen vapaaseen huoneeseen ekaa kertaa muutamaa vuotta myohemmin, kun asuin Pariisissa ja tahdoin paasta muuttamaan pois siita yhdesta katolisesta opiskelija-asuntolasta. Aluksi olimme vain kamppiksia ja treenikavereita, mutta vahitellen meista tuli laheisia ystavia. Istuimme joka ilta treenien jalkeen hanen olkkarissaan ja juttelimme kaikenlaisesta. Keskustelumme olivat useimmiten varsin syvallisia. Useimmiten ne lahtivat liikkeelle aikidosta ja paatyivat johonkin ihan muuhun, mika saattoi olla mita tahansa maan ja taivaan valilta. Kampan ulkopuolella teimme (ja teemme tietenkin edelleen Ranskassa kaydessani) toisinaan asioita yhdessa: menemme treeneihin yhdessa, kokeilemme uusia urheilulajeja, kaymme teatterissa tai elokuvissa (saamme usein vapaalippuja Catherinen isan kautta), menemme johonkin museoon, konserttiin tai mielenosoitukseen, tms. Mutta ennen kaikkea ystavyytemme sijoittuu hanen olkkariinsa, jossa ruodimme kaikkea mahdollista kyseisen olkkarin ulkopuolista maailmaa.
Ti 3.5.2011
(Klo 12.05, Hotel Claremont, Melbourne): Missä kengurut??! Missä kengurut??! Saavuin jo pari tuntia sitten enkä ole vieläkään nähnyt yhtään kengurua! Täh?! Mitäs se tällainen on olevinaan? Kuvittelin, että Australiassa kävelisi kenguruita kaduilla vastaan. Pettymys… =(
Lento Bangkokista oli pitkä, mutta se meni ihan hyvin. Sain jonkin verran nukuttua, mutta heräilin taas mm. siihen, että niskatyynystäni katosi ilmat. Täytyy ehdottomasti hankkia uusi tyyny ennen paluumatkaa. Vieressäni istui puhelias amerikkalainen mies. Juttelin aina välillä hänen kanssaan. Aluksi sain myös tehtyä töitä, mutta jossain vaiheessa oli pakko sammuttaa valot. Heräsin keskellä yötä ihan pirteänä, mutta en kehdannut pistää valoa päälle, joten aloin katsoa telkkarista Jogi-karhun seikkailuja. (Sairaan viihdyttävää!! =D )
Koko pitkän matkan rasittavin osuus oli oikeastaan edessä Sydneyn lentokentällä tänä aamuna. Siellä oli todella paljon porukkaa joka paikassa, ja siellä joutui jonottamaan ties kuinka monessa eri kohdassa. Kaiken lisäksi minulle oli sanottu Helsingissä, että laukkuni menisi suoraan Melbourneen asti. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka laukussa oli lappukin Melbourneen asti. Onneksi tulin vielä varmuuden vuoksi kysyneeksi asiasta tullivirkailijalta, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kassi todellakin piti itse noutaa hihnalta ja siirtää kotimaan terminaaliin. No huh! Meinasin kyllä luottaa vain siihen, että kun lappu kerran on, niin kai se kassi sitten menee perille asti. Mutta ei. Kävipäs mäihä, että tulin kysyneeksi asiasta siltä tullivirkailijalta, ja että hän vielä osasi neuvoa minua oikein (koska sekään ei tietenkään ole mitenkään itsestään selvää). Joka tapauksessa myöhästyin jatkolennoltani. Se ei kyllä ollut minulle mikään yllätys, koska vaihtoaika vaikutti minusta alun perinkin lyhyeltä etenkin siihen nähden, että minun piti siirtyä kansainvälisestä terminaalista kotimaan terminaaliin ja siis käydä läpi koko tulli- ja turvatarkastusruljanssi. En kuitenkaan hermostunut ollenkaan, koska tällaista on jo käynyt monta kertaa aiemmin. Tiesin, että saisin lipun jollekin myöhemmälle lennolle. Niin tapahtuikin. Kaiken lisäksi seuraava lento lähti jo 45 minuuttia myöhemmin, joten ei todellakaan tarvinnut odottaa paljon ylimääräistä. Onneksi.
Siinä vaiheessa, kun pääsin Melbournen-koneeseen, aloin jo olla aika väsynyt ja hieman kärttyisä. Raahauduin haukotellen koneeseen ja kuulin heti ensimmäisenä ovelle saapuessani stuertin iloisen tervehdyksen: "Huomenta nuorimies! Tervetuloa!" ("#¤%&x… Pidä nyt jo se turpas kiinni…") Qantasin tiskillä minulle oli sanottu, että koneessa ei olisi ruokatarjoilua. Siispä vedin kiireessä aamupalan lentokentällä. Loppujen lopuksi koneessa kuitenkin oli ruokatarjoilu. Tuli siis vedettyä kaksi aamupalaa putkeen (*röyh!*). Sitten oli taas hyvä mieli. =)
Lentokentältä tuli bussi Melbournen keskustaan. Hotellini sijaitsee kantakaupungissa, lähellä keskustaa, joten pääsin tänne ihan kätevästi. En ole vielä saanut huonettani. Olen tässä istuskellut hotellin oleskelutilassa kahvikupin ja ilmaisen langattoman netin ääressä. So far, so good.
Ke 4.5.2011
(Klo 3.27): Aikaero-ongelmia… En saa millään nukuttua, vaikka on aamuyö. Nukuin kyllä nelisen tuntia mutta sitten heräsin ihan pirteänä enkä enää saa unta. Huomasin juuri, että itse asiassa minulla ei ole adapteria, joka toimisi Australiassa. Otin mukaani kaksi adapteria, eikä niissä kummassakaan ole sellaista osaa kuin pitäisi (vaikka kummassakin on monta osaa, ja niiden pitäisi periaatteessa kattaa kaikki paikat ympäri maailmaa). Toinen menee kyllä sisään täkäläisiin pistorasioihin, mutta siitä ilmeisesti kuitenkin puuttuu yksi väkänen, koska sen avulla ei saa virtaa. Tästä syystä kannettavani akku on ihan juuri loppumassa. Dä&aum
l;m!
(Klo 4.56): No just joo… Kirjoitin juuri tähän blogiin pitkä pätkän, mutta se katosi ilmaan, koska nettiyhteys katkesi. Netti toimii huoneissa, mutta sen käyttöä rajoittaa huomattavasti joku vuorokausittainen megarajoitus. Joka päivälle on periaatteessa oma koodinsa. Käytän parhaillaan jo neljännen päivän koodia, koska yhteys katkeaa vähän väliä sen takia, että olen kuulemma käyttänyt vuorokausittaisen megakiintiöni. Jaa. Täytyy näköjään jättää kaikki päivitykset tekemättä reissun aikana. Täytyy myös toivoa, että niitä koodeja voi ostaa lisää, jotta en joudu olemaan ilman nettiä loppuajasta (tätä vauhtia jo parin päivän päästä).
Sain hotellin respasta lainattua adapterin, joten se asia on nyt kunnossa. Respa on auki läpi yön. Alakerrasta saa myös käydä hakemassa ilmaiseksi kahvia ja teetä koko ajan. Huone on pieni mutta muuten ihan kiva. Sänky on mukavan leveä. Lisäksi täällä on työpöytä, pieni telkkari ja jääkaappi. Hintaan nähden taso on mielestäni oikein hyvä. Olin nimittäin valinnut mahdollisimman halvan hotellin, koska lennot olivat niin kalliit. Vessa ja kylppäri ovat käytävällä, mutta toistaiseksi sekään ei ole vielä oikeastaan häirinnyt. En ole joutunut pahemmin jonottamaan, koska muutamalle hengelle on kuitenkin kaksi vessaa ja kylppäriä.
Parasta tässä hotellissa on kuitenkin sen keskeinen sijainti. Alue vaikuttaa mukavalta, ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ihan tästä vierestä lähtee ratikka, joka menee ihan yliopiston eteen. Testasin jo kertaalleen reitin. Ratikka pysähtelee ihan jatkuvasti, mistä syystä matka kestää lähes 40 minuuttia. Kätevää kuitenkin, että ei tarvitse vaihtaa kulkuneuvoa eikä kävellä pitkiä matkoja.
Vitsit, että ei nukuta kyl yhtään. Luultavasti alkaa väsyttää ihan sairaasti siinä vaiheessa, kun herätyskello soi seiskan aikaan.
(Klo 21.13): Jessus sentään, mikä jet lag. Aamulla olin oikeastaan ihan pirteä, vaikka en ollut nukkunut juurikaan. Keskellä päivää alkoi kuitenkin väsyttää ihan tautisesti. Palattuani yliopistolta rojahdin suoraan sänkyyn ja nukuin neljä tuntia kuin tukki. Nyt tuntuu taas siltä, että voisin nukkua. Keskellä yötä sen sijaan olen todennäköisesti ihan pirteä.
Minulla oli heti aamusta tapaaminen kontaktihenkilöni, Margot Priorin kanssa. Tapaaminen todellakin ylitti odotukseni. Hän on ihan mielettömän kiva tyyppi, ja hänellä on todella laaja-alainen asiantuntemus autismitutkimuksesta. Juttelin ensin hänen kanssaan jonkin aikaa omasta tutkimuksestani ja siitä, miten se voisi liittyä täällä tehtävään tutkimukseen. Sen jälkeen hän otti yhteyttä kollegoihinsa ja alkoi järjestellä minulle tapaamisia eri ihmisten kanssa sekä Melbournen yliopistossa että lähellä sijaitsevassa La Trobe Universityssä, jossa hän kuulemma on aikaisemmin itsekin työskennellyt. Autismia tutkitaan täällä todella monesta eri näkökulmasta. On myös yksi kielentutkija, ja jopa yksi prosodiatutkijakin! Lisäksi hän tuntee jonkun kognitiotieteilijän, jonka asiantuntemuksesta saattaisi olla hyötyä kirjoitustulkkaushankkeessa. Puhuimme jonkin verran siitäkin, vaikka pääasiassa tämä tutkimusvierailu liittyykin AS-hankkeeseeni.
Margot sanoi olevansa juuri jäämässä eläkkeelle ja ottavansa siksi kaiken aika rennosti. Kuitenkin hänellä vaikuttaisi olevan tosi monta rautaa tulessa. Hänen mielestään olisi kiinnostavaa, jos voisin saada hankkeessani tutkittavista henkilöistä myös kognitiivisissa testeissä saatuja tietoja, kuten älykkyysosamäärätiedot. Hänestä älykkyys on ratkaisevan tärkeä tekijä kaikessa, ja se vaikuttaa paljon kieleenkin. Toistaiseksi minulla ei kuitenkaan ole kognitiivisten testien tuloksia hallussani, enkä ole varma, onko minun mahdollista saada ne. En ollut tullut ajatelleeksi, että sillä olisi kielentutkimuksen kannalta merkitystä. Ymmärrän kyllä, että psykologina Margot pitää sellaisia asioita keskeisinä. Hänen mukaansa erot matala- ja korkeaälyisten autistien välillä ovat todella suuret (ymmärtäähän sen tietysti, koska joillakin AS-henkilöillä ÄÖ voi olla noin 80, kun taas joillakin muilla jopa 170). Hänestä on hyvä vertailla eri kieliä puhuvia henkilöitä, jotta saadaan selville, missä määrin tutkittavat piirteet liittyvät puhujan äidinkieleen. Juuri tämähän minulla on ollut alusta lähtien mielessä. Tähän suuntaan hanketta pystyisi tulevaisuudessa laajentamaan vaikka kuinka paljon. Tutkittavien henkilöiden valinnan suhteen hän ei ollut kovin kriittinen: jos olet onnistunut saamaan tutkimukseesi mukaan henkilöitä, jotka ylipäänsä puhuvat, niin voit olla ihan tyytyväinen. Jaaha. Tämä selvä!
Pääasiassa keskustelumme olivat ammatillisia, mutta lisäksi hän alkoi ihan spontaanisti kertoa minulle hieman täkäläisistä turistinähtävyyksistä. Täällä on kuulemma joku eläintarha, jossa on mm. KENGURUITA!! Jihuu!!!! =)))) Kenguja! Kenguja!
Yliopistolla käymisen lisäksi en ole tänään tehnyt juuri mitään muuta kuin nukkunut hotellissa ja yrittänyt lukea yhtä artikkelia, joka minun pitäisi arvioida. Toivottavasti pääsen mahdollisimman pian kiinni jonkinlaiseen järkevään vuorokausirytmiin.
To 5.5.2011
(Klo 04.42): Heräsin neljän aikaan ja tunnen itseni niin pirteäksi, että en varmasti saa enää yhtään unta tänä yönä. Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska menin niin aikaisin nukkumaan, että olen saanut ihan riittävästi unta yhdelle yölle. Jos nyt pystyisin olemaan hereillä koko päivän, saattaisin vähitellen päästä kiinni täkäläiseen vuorokausirytmiin.
Pe 6.5.2011
(Klo 01.27): Voi hemmetti tätä vuorokausirytmiä. Päivä meni ihan hyvin, mutta illalla hotelliin palatessani olin taas niin väsynyt, että rojahdin saman tien sänkyyn ja nukuin koko illan. Juuri näin kannattaa tehdä, että pääsee kiinni täkäläiseen rytmiin! Oli tarkoitus nukkua korkeintaan pari tuntia, mutta nukuin taas vissiin neljä tuntia, tai jotain. Lopulta heräsin siihen, että joku urpo alkoi soittaa SÄKKIPILLIÄ hotellin käytävällä!! Olin aiemmin kuullut säkkipilliä soitettavan vain elokuvissa enkä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että siitä lähtee luonnossa NIIN KOVA ÄÄNI! Siis se oli jotain ihan järkyttävää. Saatan tietysti olla ahdasmielinen tiukkis, mutta olen kyllä sitä mieltä, että säkkipillin soittaminen hotellin käytävällä pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä. Se häiritsee muita asiakkaita.
Alan itse asiassa pitää tästä hotellista yhä vähemmän
. Tuo säkkipillijuttu oli ääriesimerkki, mutta muutenkin täällä on koko ajan varsin meluisaa. Lisäksi näissä huoneissa on kaikki vähän rempallaan: ikkunaa ei meinaa saada auki, ja kun sen kerran saa auki, sitä ei meinaa saada enää kiinni. Ja sama koskee lukulamppua, mikä on oikeastaan vielä häiritsevämpää.
Sen sijaan Melbourne kaupunkina alkaa vaikuttaa minusta yhä siistimmältä paikalta. Hengailin tänään jonkin aikaa keskustassa, ja siellä oli kyllä todella viihtyisää. Kävin turistitoimistossa hakemassa kaikenlaisia esitteitä. Täytyisi alkaa vähitellen kierrellä keskeisimpiä nähtävyyksiä. Tänään kävin paikallisessa Paavalin kirkossa. Sellainen tuntuu löytyvän joka kaupungista kaikkialla maailmassa. Täkäläinen anglikaaninen St. Paul's Cathedral on goottityylinen 1880-luvulla rakennettu tyylikäs järkäle keskellä kaupungin keskustaa.
En ole vieläkään ehtinyt käydä harrastamassa liikuntaa. Tässä lähellä pitäisi olla kuntosali ja olen myös bongannut useita puistoja, joissa voisi käydä lenkillä. Aikaero on tehnyt sen, että en ole ollut ihan normaalissa tilassani. Kroppani ei ole oikeastaan edes kaivannut mitään liikuntaa (mikä on kyllä poikkeuksellista). Olen jotenkin ollut niin väsynyt.
(Klo 7.58): Itse asiassa viime yö meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin sitten taas pirteänä. Luin ehkä tunnin verran yhtä artikkelia, mutta sitten alkoi taas väsyttää. Loppuyöstä nukuin taas ja heräsin sitten ihan pirteänä herätyskellon soidessa seitsemältä. Jess! Voi olla, että kuitenkin alan vähitellen päästä kiinni täkäläiseen rytmiin. TÄNÄÄN täytyy todellakin yrittää välttää illalla nukkumista.
Tässä hotellissa on muuten taas ihan hirveä mekkala. Tänne majoittuu tällä hetkellä ainakin kaksi eri koululaisryhmää. Toinen niistä on samassa kerroksessa kuin minä ja käyttää siis samoja vessoja ja kylppäreitä kanssani ("#¤%&x…). Toinen puolestaan sattui kanssani samaan aikaan aamiaiselle, mikä oli aika sietämätöntä. Täytyy kyllä myöntää, että täkäläiset koululaiset ovat siistejä ja hyvin kasvatettuja. Ovat aika kohteliaita muita kohtaan. Mutta heistä lähtee silti hirveä meteli, ja jotenkin on häiritsevää, kun heitä tuntuu vilisevän joka paikassa.
La 7.5.2011
(Klo 2.25): Voi hemmetin hemmetti… Vuorokausirytmi on edelleen ihan poskellaan. Olin taas ihan tautisen väsynyt palatessani hotelliin joskus kuuden aikaan. Jo kotimatkalla alkoi olla niin väsynyt olo, että ulkona liikkuminen tuntui suorastaan vaaralliselta. Olisin hyvin voinut kävellä suoraan auton alle, tai jotain. Ajattelin, että yrittäisin kuitenkin pysytellä jotenkin hereillä vaikka tietokonetta näpytellen. Laitoin kaikki huoneen valot päälle ja asetuin mukavasti sänkyyn siten, että läppäri oli vatsani päällä. Painoin käynnistysnappulaa mutta kerkesin nukahtaa ennen kuin kone käynnistyi. Heräsin muutamaa tuntia myöhemmin siitä samasta asennosta. (Kyseessä "tainnutettu kalkkuna" -ilmiön jet lag -variantti, sanoisin.) Ei mahtanut mitään. Oli tarkoitus lähteä illalla kuntosalille, mutta koko ilta menikin siis vain läppäri vatsan päällä nukkuessa. Hemmettiläinen.
Kerkesin sentään käydä Melbournen museossa ennen kuin palasin hotelliin ja nukahdin. Siellä olisi ollut Tutankhamon-näyttely, jota mainostetaan tällä hetkellä ympäri kaupunkia. En kuitenkaan käynyt kyseisessä näyttelyssä, koska ehdin paikalle vasta tuntia ennen museon sulkemisaikaa. Kävin siksi vain perusnäyttelyssä, jossa oli esillä mm. kaikenlaisia Australian alkuasukkaiden metsästysvälineitä (kuten aitoja bumerangeja), käyttöesineitä, eräänlaisia toteemipaaluja, kanootteja, jne. Lisäksi oli osasto, jossa esiteltiin kaupungin historiaa. Siellä oli mm. vanha ratikka 1880-luvulta, sotilaiden univormuja ja 1800-luvun tyyliin sisustettu maalaiskoti.
Kaikkein siisteintä museossa oli kuitenkin eläinosasto! Siellä oli mm. sinivalaan luuranko! Siis ihan järkyttävän suuri! Se oli lähes 30 metriä pitkä todella massiivinen möhkäle. Sinivalashan onkin suurin eläinlaji maailmassa, ja sen kyllä uskoo, kun näkee sellaisen luurangon. Saattaisi jonkin verran pelästyä, jos sellainen järkäle uiskentelisi vastaan jossain biitsillä… Lisäksi eläinosastolla oli siisti dinosaurusnäyttely sekä täytettyjä eläimiä (kenguruita, koalakarhuja, jne.). Oli myös ihmisnäyttely, joka käsitteli ihmisen kehitystä (mitä tapahtuu ihmisen aivoissa ja kehossa missäkin iässä, jne.). Jos vastaava näyttely tehtäisiin autistisista henkilöistä, niin se se vasta kiinnostava olisikin: tietyt aivojen osa-alueet voivat olla jo 12-vuotiaana kolmekymppisen tasolla, kun taas jotkut toiset kolmekymppisenä 12-vuotiaan tasolla. Olisi myös kiinnostavaa tietää, mitä niiden taantumien taustalla tarkalleen ottaen on. Eli mistä johtuu se, että vuorovaikutustaidot voivat yhtäkkiä taantua. Jonkun lähteen mukaan ne liittyvät kehitystehtäviin: kun yksilölle tulee eteen jokin kehitystehtävä, johon ei löydy tyypillistä "kehityskoodausta" aivoista, se voi aiheuttaa taantuman. Tässä mielessä sosiaalinen yhdenmukaisuuden ja "normaaliuden" paine voi olla aika haitallinen.
No joo, museo oli siis ihan kiinnostava kokemus, vaikka en ehtinytkään Tutankhamon-näyttelyyn. Kävin lounaalla syömässä vietnamilaisessa raflassa, mikä oli myös ihan kiinnostava kokemus. Annokset olivat jotenkin ihan järjettömän suuria. (Ja jos MINÄ olen sitä mieltä, että annos on suuri, niin sen täytyy siis olla TOSI suuri…) Toisaalta ruokahaluni eivät ole olleet täällä ihan normaalit. Olen ollut niin väsynyt enkä toisaalta ole liikkunut kovinkaan paljon. Mitä nyt jonkin verran kävelyä tullut väkisinkin joka päivä.
Todella ärsyttävä muuten tämä nettiyhteys hotellissa. Se katkeilee ihan jatkuvasti, vaikka en mielestäni ole ladannut yhtään mitään. Joudun koko ajan hakemaan uusia koodeja vastaanotosta. Tänäkin aikana, kun olen kirjoittanut tätä blogimerkintää, olen joutunut hakemaan kaksi uutta koodia. Tosi epäkäytännöllistä. Kello on nyt 3.45. Luulen, että yritän taas vähän nukkua.
(Klo 9.45): Viime yö meni lopulta ihan ok. Palasin takaisin nukkumaan neljän aikaan ja heräsin kahdeksalta aamulla. Ainakin nyt on siis tullut nukuttua riittävästi. Luulisi, että nyt ei VOI alkaa nukuttaa niin paljon illalla. Ulkona näyttäisi olevan ihan kiva ilma, ja kun nyt on viikonloppu, voin käyttää koko päivän ulkona hengailemiseen
. Ajattelin aloittaa siitä eläintarhasta! =)))
By the way, tuli mieleen mainita, että australialaisessa itäarenten kielessä on kuulemma vain KAKSI vokaalifoneemia! En tiennyt, että niin suppea vokaaliparadigma on edes mahdollinen. Kontekstuaalisten varianttien määrä on kuulemma sen sijaan suuri… (No shit... =D )
Su 8.5.2011
(Klo 3.24): Se siitä täkäläiseen vuorokausirytmiin pääsemisestä sitten… Nukuin TAAS koko illan. En edes ollut mitenkään hirveän väsynyt. Tarkoitus oli vain pötköttää hetken aikaa lueskellen ja odottaa pyykkikoneiden vapautumista. Heräsin sit taas joskus yhden aikaan yöllä, kaikki valot päällä huoneessa. Että näin.
Mut siis joo, MELBOURNE ZOO oli todellinen elämys. Suunnistin heti ensimmäisenä katsomaan kenguruita. Ensimmäinen kenguruaitaus oli kuitenkin pieni pettymys. Siellä vain makasi pari vetelää otusta, jotka olivat itse asiassa paljon pienempiä kuin olin kuvitellut. Ja ennen kaikkea ne eivät tehneet mitään. Olin odottanut näkeväni, kuinka ne pomppisivat ympäriinsä, ja muuta. Mutta ei mitään. Ne vain löhösivät flegmaattisina. Yksi niistä kökötti kumarassa selin minuun päin. Se näytti ihan läskiltä kotikissalta. Sen sijaan toisessa kenguruaitauksessa oli enemmän elämää. Siellä pari kaveria jopa otti muutaman askeleen siirtämällä ensin etukäpäliä muutaman sentin eteenpäin ja hilaten sen jälkeen laiskasti takapäänsä perässä. Muutaman metrin päässä istuskeli suurikokoinen uroskenguru. Se näytti minusta ensin ihan veikeältä otukselta. Sitten se alkoi raapia antaumuksella pallejaan. ("Neeeeext…")
Myös koalahäkille satuin ilmeisesti saapumaan siasta-aikaan. Puussa kökötti kolme nukkuvaa möykkyä rivissä. Jaa. Tämä nähty.
Kirahvit sen sijaan olivat tosi kivoja! Niillä tuntui olevan koko ajan hirveä nälkä. Yksi niistä safkasi paremman puutteessa jotain oksaa. Parilla muulla näytti olevan jotain säpinää keskenään… Niillä oli kaulat melkein umpisolmussa. ;;;;-)
Ehdottomasti siisteintä eläintarhassa oli vesinokkaeläin! Se on sellainen ankan ja majavan risteytys. TODELLA hassun näköinen veijari. Ei siis todellakaan uskoisi, että sellaisiakin otuksia on olemassa. Kun saavuin sen altaalle, näytti ensin siltä, että ketään ei ollut kotona. Meinasin jo lähteä pois, kun yhtäkkiä vaappuva lättänokka taapersi hirveää vauhtia kiven alta ja pulahti veteen. Se ui ympyrää todella kovaa vauhtia. Tuli mieleen, että sen kämppä oli varmaankin vähän liian pieni. Niin aktiivinen kaveri tarvitsisi varmaankin enemmän tilaa. Jos tapaisn sellaisen jossain biitsillä, ottaisin sen varmaan kainalooni ja veisin kotiin. Oli todellakin niin söpö. (Ainoa huono puoli on se, että urosvesinokkaeläimet ovat myrkyllisiä. Niillä on takajalassa joku kannus, joka levittää myrkkyä. Aika erikoista.)
Lisäksi eläintarhassa oli mm. gorilloita, elefantteja (yksi niistä oli vielä ihan pieni! iiiiih!!! söpöä!!!), puukenguruita, hylkeitä, punaisia pandoja, pelikaaneja, seeproja, paviaaneja ja mangusteja. Mangustit olivat TODELLA veikeitä! Ne olivat tosi pieniä ja vikkeliä, ja niillä oli koko ajan hirveä meno päällä. Puukengurut olivat myös kivoja. Ne olivat paljon pienempiä kuin tavalliset kengurut, ja niillä oli selvästi vahvemmat eturaajat. Nimensä mukaisesti ne kiipeilevät puissa. Punaiset pandat olivat vähän samantyyppisiä kuin puukengurut paitsi väriltään punaisia ja rakenteeltaan kaikin puolin karhumaisempia. Vompateista odotin ehkä myös vähän liikaa: kun saavuin niiden kämpälle, siellä vain röhnötti läjä villisikaa muistuttavia köriläitä, jotka vain kuorsasivat koivet pystyssä.
Pelikaanit olivat kivoja! En ole erityisemmin lintujen ystävä, mutta pelikaanit ovat kyllä lutusia: pari numeroa liian suuret räpyläjalat, pyöreä kroppa ja niin iso ja kömpelö nokka että siihen varmasti kompastuu kävellessä. Paviaaneja ja gorilloja olen nähnyt niin paljon ennenkin, että niissä ei ollut mitään hirveän ihmeellistä. Paviaanien hanurit olivat vieläkin punaisempia kuin muistin, ja gorillat muistuttivat ehkä vielä enemmän ihmisiä kuin muistin. Myös jättiläiskilpikonnia oli. Nekin olivat kivoja, mutta niitä näin niin paljon viime kesänä Galápagossaarilla, että ne eivät enää tehneet minuun sen kummempaa vaikutusta.
Eläintarhassa oli niin paljon kaikkea, että siellä meni melkein koko päivä. Lisäksi kerkesin käydä katsomassa kaatuneitten muistomerkiksi rakennettua massiivista temppelimäistä rakennusta, joka sijaitsee tässä melko lähellä. Kyseinen Shrine of Remembrance on rakennettu 1. maailmansodassa ja sen jälkeen sodissa kaatuneiden victorialaisten muistoksi. Se näyttää ihan joltain kreikkalaiselta antiikin temppeliltä. Sitä ympäröi suurehko puistoalue, jossa on patsaita, suihkulähteitä, sun muuta. Ihan vaikuttava paikka, ja siellä käveleminen tuntui mukavan rauhoittavalta eläintarhan hälinän jälkeen.
(Klo 23.49): No voi hemmetin hemmetti… Kurkkuni on yhtäkkiä ihan sikakipeä. Aaaaaaargh. Se vielä puuttuikin, että tulisin nyt kipeäksi. Tänä aamuna herätessä oli jo jotenkin vähän outo olo. Pesin pari koneellista pyykkiä ja lähdin sitten kuntosalille. Jo kuntosalilla oli jotenkin tosi raskas olo, ja ihoa kihelmöi kummallisesti. Ajattelin, että se johtui vain treenitauosta. Palattuani hotellille totesin kuitenkin, että kurkkuni oli vähän kipeä. Lähdin kaupungille kävelemään, ja siellä kipu vain paheni. Kävin katsomassa Victorian parlamenttitaloa ja kuljeskelin sen jälkeen Chinatownissa. Ulkona oli sateinen ilma. Kävin syömässä Chinatownissa, ja siinä vaiheessa oli itsestään selvää, että kaikki ei ollut ihan kunnossa: olin treenannut 1,5 tuntia kuntosalilla, kävellyt ympäri kaupunkia ja syönyt siihen mennessä pelkän aamupalan, eikä siltikään ollut yhtään nälkä eikä tehnyt edes mieli kahvia ("Mayday, mayday…!!!"). Jouduin pakottamaan itseni syömään edes jotakin. Raahauduin matkamuistomyymälän kautta takaisin hotellille ja otin torkut (tällä kertaa ihan tarkoituksella). Olo ei parantunut lainkaan nukkuessa. Pikemminkin päinvastoin. Hemmetti. Voi olla, että olen ollut tulossa kipeäksi jo pari päivää, ja olen ollut niin väsynyt osittain myös sen takia.
Nyt ei kyllä todellakaan olisi aikaa olla kipeä: Margot on suunnitellut tulevalle viikolle niin paljon kaikenlaista prokkista, että pitäisi olla täydessä terässä. Lisäksi deadlinea pukkaa taas, joten pitäisi varsinaisen tutkijavaihtoon liittyvän ohjelma
n päälle jaksaa tehdä jonkin verran muitakin töitä. Ja tietysti olisi vielä joitakin nähtävyyksiä, jotka olisi kiva käydä katsastamassa (onneksi olen kuitenkin jo nähnyt ne kaksi tärkeintä eli Melbournen eläintarhan ja museon). No, toivotaan, että yön aikana paranen edes hieman.
Se kuntosali ei muuten ollut kovin kummoinen. Sisäänpääsy sinne maksoi 13,5 €, mikä on mielestäin aika paljon. Siihen hintaan voisi odottaa pääsevänsä kovatasoiseen paikkaan, jossa olisi laaja valikoima uusia laitteita, telkkariruutuja joka puolella, jne. Mutta ei. Se paikka oli jotenkin ankea. Oli siellä joitakin juoksumattoja ja steppereitä ja niiden lisäksi muutama peruslaite ja irtopainoja, mutta ei kyllä mitään kovin erikoista. Ei se ollut edes samaa luokkaa kuin esim. Liikuntamyllyn kuntosali, joka on kunnallinen ja jonka sisäänpääsy maksaa 3 €. Helsingin kaupallisista kuntosaleista puhumattakaan. Ne ovat IHAN eri tasoa. Lisäksi siellä oli ihan kummallinen systeemi tavaroiden säilytyksen kanssa. Kaapit olivat ilmeisesti epäkunnossa. Menetin sinne kahden dollarin kolikon, eikä ovi mennyt siltikään lukkoon. Jouduin siis kaiken lisäksi koko treenin ajan jännittämään, pölliikö joku kamppeeni. No, mutta onneksi kukaan ei pöllinyt kamojani, ja sain lopulta ihan ok treenin vedettyä salilla: ensin 30 minsaa juoksumattoa, sitten 40 minsaa lihaskuntoliikkeitä (pääasiassa matolla ilman laitteita, koska niitä laitteita oli niin pahuksen vähän) ja lopuksi 20 minsaa stepperiä + lyhyt venyttely. Jossain vaiheessa hakkasin myös vähän aikaa säkkiä. Siellä nimittäin oli yksi säkki sentään. Se oli niin pehmeä, että sitä pystyi hakkaamaan ilman hanskojakin vähän aikaa. Aika pian rystyset alkoivat kuitenkin punottaa sen verran, että päätin lopettaa. (Olisi nimittäin vähän kiusallista mennä huomenna Margot'n kanssa Royal Children's Hospitaliin rystyset mustina.)
No, ei kai auta muu kuin yrittää levätä ja toivoa, että olo lähtee paranemaan eikä pahenemaan. Huoneeni lukulamppu lakkasi lopulta kokonaan toimimasta. Sitä ei saa enää ollenkaan päälle, vaikka kuinka yrittäisi. Täytyy siksi aina raahautua tänne hotellin ala-aulaan, kun tahtoo lukea tai tehdä jotakin muuta. Kattovalo toimii, mutta se on niin himmeä, että se ei kovin paljon auta. Tähän hotelliin alan jo todellakin snadisti kyllästyä. Mutta halpa hotelli on aina halpa hotelli, ja olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että hintaansa nähden tämän hotellin taso on vähintäänkin ok.
To 12.5.2011
(Klo 18.48): Väliaikatietona, että olen edelleen hengissä. Olen ollut kipeänä (lähinnä järjetön kurkkukipu), mutta olen kuitenkin vetänyt läpi normaalisti vaihtoon kuuluvan ohjelman (Buranan voimalla kylläkin). Lisäksi olen työstänyt intensiivisesti erään artikkelini lopullista versiota, joka minun on aikataulullisista syistä vähän pakko saada täällä valmiiksi, vaikka sen virallinen deadline on vasta toukokuun lopussa. (Muuten aikataulu kaatuu totaalisesti päälleni ensi viikolla.) Työstin sitä juttua viime yönäkin kahteen asti. Sen tekeminen on ollut ihan kiinnostavaa, mutta siihen on taas kerran vierähtänyt selvästi enemmän aikaa kuin olin kuvitellut. Anyway, vaihtoon liittyvä ohjelma on ollut tosi jees, ja olen myös käynyt katsomassa joitakin nähtävyyksiä. Olen myös päässyt kiinni täkäläiseen vuorokausirytmiin. En siis enää valvo öitä (sen enempää kuin yleensäkään) enkä varsinkaan nuku iltaisin. Nyt ajattelin lähteä käymään kuntosalilla, ennen kuin se menee kiinni. En ole käynyt siellä sunnuntain jälkeen, koska olen ollut liian kipeä. Nyt kuitenkin flunssa alkaa parantua sen verran, että tekee taas mieli liikkua. Täytyy kuitenkin yrittää malttaa ottaa vähän tavallista rauhallisemmin. (Saa nähdä, onnistuuko…) Päivittelen tätä blogia enemmän myöhemmin.
(Klo 22.02): Kuntosalilla käynti rentoutti mukavasti. En tuntenut oloani enää ollenkaan kipeäksi, joten vedin melko tavanomaisen setin: 40 minuuttia juoksumattoa, saman verran lihaskuntoliikkeitä + säkkitreeniä ja loppuun vielä pieni venyttely. Treeni tuntui oikeastaan kulkevan ihan kivasti. Kropassa oli kerrankin palautunut olo. Totesin myös, että Tukholmassa saamani kyynärpäävamma on parantunut. Jee! Toivoinkin, että se parantuisi tämän reissun aikana.
Tutkijavierailuni ohjelmaan on sisältynyt tällä viikolla pääasiassa tapaamisia eri tutkijoiden kanssa. Maanantaina olin Margot'n kanssa Royal Children's Hospitalissa, joka sijaitsee aivan yliopiston vieressä. Siellä oli erään väitöskirjaansa viimeistelevän lastenlääkärin esitelmä autismin kirjon periytyvyydestä. Hän oli tutkinut kahta sukua kolmessa polvessa siten, että kaikkien sukuun kuuluvien ihmisten mahdolliset autistiset piirteet oli seulottu ja älykkyysosamäärät mitattu. Kummatkin suvut olivat varsinaisia autistisukuja, joissa melkein kaikilla oli vanhemmissa polvissa joitain piirteitä. Älykkyysosamäärät olivat keskimäärin tavanomaista korkeampia. Nuoremmissa polvissa piirteet sitten tavallaan kasaantuivat ja aiheuttivat sen, että lapsista hyvin monet kuuluvat autismin kirjoon. Periytyvyyden riski oli heillä peräti 30 %, tai jotain. Äärimmäisen kiinnostavaa! Useimmitenhan autismi periytyy isän puolelta, koska se on niin paljon yleisempää miehillä. Mutta ainakin toisessa noista suvuista sattui olemaan myös isoäitinä autistinen henkilö, mikä sitten tietysti aiheutti sen, että periytyvyys jälkipolville oli aika varma nakki.
Lisäksi olen tavannut monta tutkijaa, jotka työskentelevät Neuroscience Institutessa. Olen tavannut sekä lastenlääkäreitä, psykologeja että kielentutkijoita jatko-opiskelijoista proffiin. Yksi oli foneetikko, joka on tehnyt paljon prosodiatutkimusta. (Jee!) Toinen on tutkinut autististen lasten kirjoitusta ja kerrontaa, kolmas puolestaan korjausmekanismeja keskustelunanalyyttisestä näkökulmasta. Ei voisi paljon lähempää liipata minun aihettani, paitsi että täällä tehtävät tutkimukset kohdistuvat HFA:han (high-functioning autism) eivätkä Aspergerin oireyhtymään, mutta nehän ovatkin käytännössä sama asia. Lisäksi täällä tutkitaan selvästi nuorempia lapsia kuin mitä minun aineistoni henkilöt ovat. Minun aineistoni pojathan ovat 11-13-vuotiaita, kun taas täällä tutkimukset kohdistuvat pääasiassa alle 7-vuotiaisiin. Täällä on käynnissä joku suuri hanke, jonka puitteissa pyritään selvittämään jo mahdollisimman varhaisessa iässä (jo alle vuoden vanhana) esiin tulevia piirteitä, jotka aiheuttavat ongelmia myöhemmin (tyyliin 7-vuotiaana), jotta niihin pystyttäisiin puuttumaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Se on joku valtion rahoittama todella suuri ja kallis hanke. A
nyway, on siis ollut tosi kiinnostavaa ja hyödyllistä. Harmi vain, että olen ollut vähän kipeä. Se on vienyt voimia. Ja itse asiassa ihan uusien ihmisten jatkuva tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen tutkimuksesta on yllättävän rankkaa puuhaa. Ei ollenkaan niin löysää kuin voisi äkkiseltään kuvitella.
Tänään oli itse asiassa viimeinen päiväni Melbournen yliopistossa, koska huomenna menen Margot'n kanssa koko päiväksi La Trobe Universityyn, joka sijaitsee jossakin Melbournen esikaupunkialueella. Siellä on huomenna parikin autismiin liittyvää seminaaria. Lisäksi varmaankin taas lounastapaaminen uusien tutkijakollegoiden kanssa.
Muuten olen työstänyt pääasiassa yhtä artikkeliani, jonka pyrin saamaan valmiiksi vielä tämän viikon aikana. Harmi, että kannettavassani on vain kolmen tunnin akku. Muuten voisin laskea sen varaan, että tekisin sen valmiiksi pitkien lentojen aikana.
Olen myös yrittänyt käydä katsomassa joitakin nähtävyyksiä, kun nyt kerran satun olemaan toisella puolella maailmaa. Maanantaina kävin National Gallery of Victoriassa. Se on Australian vanhin ja suurin julkinen taidegalleria. Siellä oli esillä mm. tunnettuja klassikoita kuten Rembrandtia ja Rubensia. Hieman yllättävää sen sijaan oli se, että siellä oli myös mm. design-huonekaluja 1900-luvun eri vuosikymmeniltä kaikkialta maailmasta. Joukossa oli Alvar Aallon ja Eero Aarnion suunnittelemia tuoleja. Yhdessä vitriinissä oli myös lasiesineitä, joista monet olivat Iittalan ja Nuutajärven lasia!
Tiistaina kävin pienellä kävelyllä kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on TODELLA suuri. Melkein ahdistavan suuri. Tuntui siltä, että sinne olisi hyvin voinut eksyä johonkin sademetsäviidakkoon muutamaksi päiväksi. Anyway, se oli tietenkin tosi kaunis paikka. Siellä oli paljon kaikenlaisia eksoottisia kasveja. (Ei mitään ihan niin eksoottista kuin jotkut kasvit Galápagossaarilla viime kesänä, mutta aika eksoottisia minun silmääni kuitenkin.) Kaikkein vaikuttavimmalta tuntui ehkä ihan vain sen paikan koko. Siis todellakin niin hirveän suuri alue pelkkää kasvitieteellistä puutarhaa. Australiassa ei ilmeisesti ole pahemmin pulaa läänistä. Tiistaina sattui olemaan tosi kiva ilmakin. Eilen ja tänään on sen sijaan ollut sateista. Tänään satoi jossain vaiheessa ihan kaatamalla. Ratikkapysäkillä yliopiston edessä oli niin suuri vesilätäkkö, että loikkani pituus ei riittänyt sen yli hyppäämiseen. Siispä pludasin nilkkaa myöten siihen lätäkköön. Yöh! Pitäisi varmaan treenata enemmän vauhditonta loikkaa.
Tänään kävin yliopiston kampuksen kupeessa sijaitsevassa Ian Potter Museumissa, jossa säilytetään yliopiston kokoelmia. Siellä oli mm. Egyptistä ja Mesopotamiasta vuosilta 1000-2000 eKr. peräisin olevia esineitä. Lisäksi oli tietysti tavanomaisia juttuja eli 1600-1900-lukujen taideteoksia. Kaikkein kiinnostavimpana pidin yllättäen nykytaiteen osastoa, jossa oli esillä 1970-luvulla syntyneiden melbournelaisten taiteilijoiden teoksia 2000-luvulta. Siellä oli esillä mm. Amanda Marburg -nimisen taiteilijan töitä, ja ne tekivät kyllä minuun tosi suuren vaikutuksen. Niissä oli paljon eläinhahmoja ja pikku-ukkoja jotenkin pehmeillä ja kodikkailla sävyillä kuvattuina. Jonkin verran kaikenlaista absurdia, mutta juuri sopivassa määrin, jotta teokset herättivät ajatuksia mutta niitä oli kuitenkin leppoisaa katsella. Teoksissa kuvattu maailma oli jonkinlainen yhdistelmä mielikuvitusmaailmaa ja todellisuutta. Siis TODELLA taitavasti kuvattuna. Mieletön lahjakkuus. Ihan järjettömän hyviä töitä. ("Ooh, the guru!")
Pe 13.5.2011
(Klo 23.40): Viimeinen päivä Melbournessa alkaa olla paketissa. (*niisk!*) Tuntuu vähän haikealta, vaikka toisaalta tietysti onkin mukavaa päästä palaamaan kotiin. Tämä reissu on ollut todella onnistunut. Oikeastaan ainoa vastoinkäyminen on ollut se kurkkukipu, mutta sekin meni onneksi kolmessa päivässä ohi, eikä se estänyt minua osallistumasta vaihtoon liittyvään ohjelmaan.
Tapasin tänä aamuna Margot'n kanssa Melbournen yliopistolla meitsin vastaanottaneen laitoksen johtajan. Se oli ihan vain sellainen pieni esittäytymistilaisuus, koska en ollut vielä aiemmin tavannut häntä. Sen jälkeen lähdin Margot'n kyydissä La Trobe Universityyn, joka sijaitsee Melbournen esikaupunkialueella, melkein tunnin matkan päässä keskustasta. Margot oli siellä ennen töissä, joten hän tuntee sieltä paljon väkeä. Osallistuimme ensin yhteen jatko-opiskelijaseminaariin, joka kohdistui autismin varhaisiin merkkeihin ja niihin puuttumiseen. Seurasimme esitelmää, jossa kerrottiin Jenkeissä tehdystä tutkimuksesta, jossa oli vertailtu autististen ja normaalisti kehittyvien lasten piirteitä pitkittäistutkimuksena 12 kuukauden iästä lähtien eli jo ennen kuin diagnoosi on tehty. Siinä pyrittiin selvittämäään, mitkä myöhemminkin näkyvät autistiset piirteet voidaan havaita jo 1-vuotiaana. Kliinisten testien lisäksi otettiin huomioon vanhempien havainnot. Itse asiassa yllättävänkin monet piirteet vaikuttivat näkyvän jo 1-vuotiaana, ja 2-vuotiaana piirteet olivat jo niin voimakkaita, että vanhemmat yleensä viimeistään siinä vaiheessa alkoivat kiinnittää huomiota niihin ja huolestua niistä. Yllättävää oli se, että jostain syystä korkeatasoisilla vauvoilla piirteet näkyivät vauvaiässä keskimäärin enemmän kuin matalatasoisilla.
Seminaarin jälkeen menimme tutustumiskäynnille alle kouluikäisten autististen lasten kuntoutuskeskukseen, joka on nimetty Margot'n mukaan (The La Trobe University Margot Prior Autism Specific Early Learning and Care Centre). Hän ei kuitenkaan itse omista sitä, tms., vaan sitä kuulemma rahoittaa valtio. Siellä oli kaksi ryhmää lapsia: toisessa ryhmässä oli 2-3-vuotiaita ja toisessa hieman vanhempia. Lapsia oli yhteensä 20, ja heistä vain yksi oli tyttö. Keskuksessa lapsia hoidetaan ja kuntoutetaan jonkin aivan erityisen ohjelman mukaan ja samalla siellä tehdään paljon kaikenlaista tutkimusta. Olosuhteet vaikuttivatkin todella otollisilta kaikenlaiselle tutkimukselle.
Seuraavaksi palasimme yliopiston autismitutkimuskeskukseen. La Troben Autism Research Centre on kuulemma Australian johtava autismitutkimuskeskus. Se on siis vielä erikoistuneempi nimenomaan autismitutkimukseen kuin Melbournen yliopiston tutkimuslaitos, jossa tehdään paljon kaikkea muutakin kuin autismitutkimusta. Margot'n piti siinä vaiheessa lähteä jonnekin muualle, joten minä jäin sinne yksin palaveriin muutaman sikäläisen logopedin kanssa. Keskustelimme noin tunnin verran tutkimusaiheistamme, ja se oli todella kiinnostavaa. Voi olla, että jatkossa tulemme tekemään jotakin yhteisty&o
uml;tä. Tutkimusintressit liippasivat todellakin niin läheltä toisiaan.
Sain vierailuni yhteydessä kuulla pintapuolisesti myös muusta autismikeskuksessa tehtävästä tutkimuksesta. Siellä siis todellakin tutkitaan KAIKKIA MAHDOLLISIA autismiin liittyviä aspekteja. Todella vaikuttavaa. Joku tutkii siellä esimerkiksi sitä, voitaisiinko autististen lasten univaikeuksiin saada apua tavallista painavammilla peitoilla. (Margot oli sitä mieltä, että se on huuhaata, mutta minusta ajatus vaikutti ihan kiinnostavalta. Tutkijan hypoteesi oli se, että painavuuden tunne iholla rauhoittaisi lasta ja auttaisi tätä siten nukahtamaan.) Yksi toinen tutki autististen poikien luuston kasvua verrattuna neurotyypillisiin. Ja joku oli kiinnostunut haastavan käyttäytymisen hallinnasta. Tosi kiinnostava oli myös näkökulma murrosikään: autistisilla henkilöillähän on yleensä vaikeuksia sopeutua muutoksiin, joten murrosiän kohtaaminen on heille erityisen suuri haaste. Joku tutkija olikin kiinnostunut murrosikäisten suhtautumisesta mm. kehon muutoksiin, seksuaalisuuteen, jne. Siirtyminen murrosiästä aikuisuuten voisi olla seuraava vaihe, jota kannattaisi tutkia.
Anyway, päivä La Trobessa oli erittäin antoisa. Varmaankin oleskeluni antoisin päivä ammatillisessa mielessä. Sen paikan huono puoli on se, että se sijaitsee hankalassa paikassa. Julkisilla palaaminen sieltä keskustaan kesti iäisyyden. Kävin paluumatkalla Melbournen museossa. Tarkoitukseni oli käydä katsomassa Tutankhamon-näyttelyä, mutta se oli hetkellisesti täynnä. Olisin joutunut odottamaan tunnin ennen kuin olisin voinut päästä sisään. Kärsivällisyyteni ja aikani eivät oikein riittäneet siihen. Lisäksi olin hieman pettynyt kuullessani, että vaikka sisäänpääsy maksoi lähes 30 dollaria, siellä ei ollutkaan AITOA Tutankhamonin muumiota vaan pelkkä kopio! ("Täh?! Huijausta! Aito muumio tänne ja sassiin!!") Tietysti on ymmärrettävää, että aitoa Tutankhamonin muumiota ei tahdota siirrellä lentsikalla ympäri maailmaa. Sehän voisi vaurioitua. Mutta silti. Olisi ollut siistiä nähdä aito Tutankhamon. Täytyy ilmeisesti lähteä Kairoon. Pyramiditkin ovat joka tapauksessa vielä näkemättä, joten ei kai tässä muukaan auta. 😉
Ilta meni artikkelia viimeistellessä ja pakatessa. Vitsit, että pakkaaminen oli piinallista! Olen sortunut ostamaan täältä ihan tolkuttomasti kaikkea Australia-krääsää. Heti ekana päivänä ostin Australia-rantatossut ja tänään hankin kengurukaulaliinan (koska täytyyhän kaikilla sellainen olla!). Pari hupparia, yksi fleecetakki, T-paitoja, kyniä, koalakarhuja, kenguruita, bumerangeja… Dääm. Olisi pitänyt vähän rajoittaa. Onneksi ostin myös varakassin nimenomaan pakkausta silmällä pitäen. Mutta kamaa on VIELÄ enemmän kuin olin kuvitellut. Koko ajan jostakin ilmestyy joku kenguru tai koalakarhu, joka pitäisi vielä saada sullottua jonnekin. Matka lentokentälle tulee olemaan todella kiinnostava huomenna… Saa nähdä, miten selviän siitä. Onneksi olen kokenut kamojen raahaaja. (En ole 5. dan pelkästään aikidossa vaan myös treenikamppeiden raahaamisessa.)
La 14.5.2011
(Klo 8.06): Olen juuri lähdössä lentokentälle. Pitkä kotimatka odottaa. Lennän taas ensin Sydneyn kautta Bangkokiin ja sieltä sitten edelleen Helsinkiin. Sain kuin sainkin kaikki kamani sullottua kasseihin. Se tuntui ensin ihan mahdottomalta, mutta raa'alla voimalla voi saada yllättävän paljon tulosta aikaiseksi toisinaan (kyseessä ei todellakaan ole tekniikkalaji vaan voimalaji). Nyt täytyisi sitten saada tavarat roudattua ensin metrolla lentokenttäbussien lähtöpysäkille ja sieltä sitten dösällä eteenpäin. Palaillaan taas! Näkemiin Melbourne!
Su 15.5.2011
(Klo 11.07 kotona): I'm back!! Tai olen oikeastaan ollut bäkissä jo muutaman tunnin. Lento Bangkokista laskeutui nimittäin jo klo 6.40. Matka meni ihan hyvin. Vaihtoaika Bangkokissa oli ehkä turhankin lyhyt. Tuli vähän kiire, kun piti hakea uusi boarding passkin. Onneksi missään ei kuitenkaan ollut pahemmin jonoa, joten ehdin loppujen lopuksi ihan hyvin. Nukuin lentojen aikana selvästi huonommin kuin menomatkalla, vaikka olin ostanut uuden niskatyynynkin (sellaisen, jota ei tarvitse puhaltaa ja josta ei siis voi karata ilmat vähän väliä). Varmaan se johtuu siitä, että kroppani elää jossain Australian ja Suomen välimaastossa. Vuorokausirytmi tulee aina muutaman tuhat kilsaa lentokoneen perässä. On melko väsynyt olo, mutta tuntuu tosi mukavalta olla taas kotona.
(Klo 21.13): (*Hauuuuko…*) Aamupäivällä olin vielä ihan virkeä. Pesin pari konetta pyykkiä, sun muuta. Sen jälkeen nukuin koko iltapäivän tosi sikeästi. Revin juuri itseni väkisin ylös sängystä, koska tämä lätkämatsi täytyy kyllä nähdä!!! =))))
Ma 16.5.2011
(Klo 0.24): JIHUUUUUUUUUUU!!!!!! Heräsi kyllä aika hyvin viimeistään siinä vaiheessa, kun sitä vikaa erää katsoi! Upeeta!!!
