Ma 4.7.2011

(Klo 8.37 Honolulussa, Havaijilla): Saavuin eilen illalla tänne Honoluluun, Havaijille. Vietän täällä pari viikkoa lomaa Axelin kanssa. Lentomatka kesti noin vuorokauden. Ensiksi lensimme Frankfurtiin, sitten San Fransiscoon ja sieltä edelleen Honoluluun. Ihan siistiä: olemme suurinpiirtein keskellä Tyyntämerta! Aikaero Suomeen nähden on -13 tuntia. Paljon enempää ei kai voisi ollakaan, koska vuorokauden raja ei ole kovin kaukana täältä.

Matka meni ihan hyvin. Olen kai jo niin tottunut pitkiin lentoihin, että tällainen vuorokauden matkakaan ei tuntunut mitenkään ihan erityisen rasittavalta. Olin ottanut mukaan paljon kiinnostavia artikkeleita. Luin mm. ranskan prosodiasta Piet Mertensin kirjoittamana. Hän on luonut paljon suosiota saaneen  prosogramme-nimisen graafisen systeemin prosodian kuvaamiseen. Olen itse alkanut käyttää sitä vähän aikaa sitten. Lisäksi hän on kehitellyt lukuisten muiden tutkijoiden töitä yhdistelemällä järjestelmän, jossa ranskan intonaatiota kuvataan siten, että akustiset ominaisuudet suhteutetaan kielen fonologisiin ja syntaktisiin rakenteisiin. Järjestelmä vaikuttaa todella monipuoliselta, ja lisäksi Mertens osaa kirjoittaa aiheesta todella selkeästi ja mielenkiintoisesti. ("Oooh, the guru!") Olen ihan myyty. Aion itsekin alkaa käyttää Mertensin systeemiä tulevissa ranskan prosodiaan kohdistuvissa töissäni. Todellakin! 😎

Lisäksi lueskelin matkan aikana Historia-lehden vanhoja numeroita. Päätin lopultakin tilata kyseisen lehden kotiin ja sain uuden tilaajan lahjaksi läjän vanhoja numeroita juuri sopivasti ennen tätä reissua. Olen aina silloin tällöin ostanut irtonumeroita ja lueskellut niitä erityisesti matkojen aikana. Ne ovat juuri sopivaa luettavaa erityisesti silloin, kun on liian väsynyt tai lomafiiliksissä esim. tieteellisten artikkelien lukemiseen ja on jo ehtinyt lukea Hesarinkin.

Ensivaikutelmani tästä paikasta on todella hyvä. Honolulu vaikuttaa suurkaupungilta, vaikka itse kaupungissa ei olekaan kuin 390 000 asukasta. Honolulun alueella asuu kuitenkin melkein miljoona ihmistä. Täällä on paljon pilvenpiirtäjiä ja muita suuria rakennuksia. Rakennusten väleissä on kuitenkin palmuja ja muuta trooppista kasvillisuutta. Ilmapiiri täällä on todella monikulttuurinen. Ei oikein tiedä, onko Aasiassa vai Amerikassa vai missä. Havaijin alkuperäisväestö on polynesialaista. Alkuperäisväestön lisäksi täällä elää kuitenkin paljon mm. japanilaisia, filippiiniläisiä, kiinalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja portugalilaisia siirtolaisia. Japanilaiset ovat alkuperäisiä havaijilaisiakin suurempi etninen ryhmä. Toisaalta saaret kuitenkin kuuluvat Yhdysvalloille. Ne ovat olleet Yhdysvaltojen territoriota vuodesta 1900 lähtien ja osavaltio vuodesta 1959. Viralliset kielet ovat englanti ja havaiji. Lisäksi kaikissa kylteissä näkyy teksti myös japaniksi.

Havaijin saaret ovat tuliperäisiä ja maaperältään vuoristoisia. Ne ovat syntyneet Tyynenmeren mannerlaatan liikkuttua Maan kuoren kuuman pisteen yli. Aktiivisia tulivuoria on edelleen pari. Rannikolla ilmasto on trooppinen, mutta vuoristossa ilmastotyyppejä on useita. Eristyneen sijainnin vuoksi luonto on täällä ainutlaatuista. Muualla esiintymättömiä kasvilajeja on 1 400. Vedestä voisi bongata mm. lukuisia eri merikilpikonnalajeja, mistä syystä sukeltaminen ja snorklaaminen ovatkin täällä suosittua ajanvietettä. Lisäksi paikka on tietenkin surffaajien suosiossa. Saa nähdä, mitä kaikkea ehdimmekään kokeilla. Kumpikaan meistä ei ole koskaan juurikaan harrastanut mitään vesiurheilulajeja (jos kahvin ja energiajuomien litkimistä tietokoneen ääressä ei lasketa mukaan), joten saa nähdä, mitä siitä tulee, kun meitsit pulahtavat Havaijin aaltoihin…

Olen myös hyvin kiinnostunut näkemään Pearl Harborin. Se sijaitsee tällä samalla saarella, Oahulla, melko lähellä Honolulua, joten varmaankin siellä voisi lähteä käymään. Hienoa Havaijissa on sekin, että aikido tuotiin tänne jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo vuonna 1953, jolloin Koichi Tohei lähetettiin tänne vuodeksi, ja hän perusti tänne useita dojoja. O-sensei Morihei Ueshibakin vieraili Havaijilla vuonna 1961. Aikido levisi siis Yhdysvaltoihin tavallaan Havaijin kautta, vaikka joitakin yksittäisiä tapahtumia olikin järjestetty manner-Yhdysvalloissakin jo samana vuonna, jolloin Tohei tuli Havaijille. (Ranskaanhan aikido vietiin vielä aikaisemmin: jo vuonna 1951. Ranska olikin ensimmäinen paikka maailmassa, johon aikido levisi Japanista. Varmaan ainakin osittain siitä syystä siellä on nykyään niin korkea taso.)

Anyway, täytynee tästä lähteä katselemaan maisemia! =))) Aamiaishuoneen kerkesimme jo käydä tyhjentämässä (*röyh!*).

(Klo 21.58): Päivä kului lähiympäristöön tutustuessa. Kiertelimme lähikortteleita ja kävimme testaamassa biitsin. Tässä lähellä on kiva pieni kauppa, josta saa sapuskan lisäksi kaikenlaista turistikrääsää. Alun perin meidän oli tarkoitus ostaa vain juotavaa, mutta lopulta lähdimme sieltä suurten kantamusten kanssa. Ostimme tietenkin snorkkelit ja Havaiji-pyyhkeet biitsiä varten. Axel osti myös punaisen Aloha-paidan ja minä simpukkakaulakorun, rantatossut sekä havaijilaista kosteusvoidetta. Lisäksi kumpikin osti hellehatun. Niille on täällä käyttöä, ja ennen kaikkea näytämme niissä NIIIIN tyylikkäiltä… 😉 Axel lähti kaupasta hattu päässä, ja yksi rouva sanoi hänelle hotellin edessä pientä töytäisyä pahoitellakseen: "Sorry about that, good-looking!" =D

Iltapäivällä kokeilimme snorkkeleita ja laseja biitsillä. Snorkkeli ei ollut kovin hyvälaatuinen. Sitä oli vaikeaa saada laseihin kiinni siten, että se pysyisi ylhäällä, ja sen päässä oli vain avonainen aukko (ei siis mitään pallosysteemiä, tms.). Tästä syystä snorkkelin kautta tuli heti vettä suuhun, jos se pääsi vähänkään veden pinnan alapuolelle. Aika epäkäytännöllistä. Ja vaikka biitsi oli tosi hieno, ei sen pohjassa ollut oikein mitään nähtävää. Pelkkä hiekkapohja. Mutta ihan hauskaa oli silti kokeilla snorklaamista. Muuten vain uimme ja otimme hetken aikaa aurinkoa pyyhkeiden päällä. Biitsillä olisi myös kaikenlaisia aktiviteetteja, joita voisi kokeilla: on mahdollisuus vuokrata surffilautoja, kolmipyöräisiä polkuveneitä, kanootteja, jne. Varmasti kokeilemme tulevina päivinä myös niitä. Olemme kuitenkin kumpikin helposti ihonsa kärtsäävää tyyppiä, joten täytyy vähän katsoa, mihin aikaan päivästä rannalle menee, ja kuinka pitkään siellä pystyy olemaan yhteen menoon.

Sain muuten tietää, että Jurassic Park, Karate Kid II ja Lost-sarja on kuvattu Havaijilla. 😎 Erityisen paljon kiin
nostaisi nähdä ne paikat, joissa Karate Kid II on kuvattu. Leffahan sijoittui Okinawalle. Katsoin sen muksuna varmaan sata kertaa, ja se on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkileffojani. Sain siitä paljon motivaatiota treenaamiseen ja toisaalta haaveilin sitä katsellessani myös kaukaisiin maihin matkustelusta. (*niisk!*)

Illalla minua alkoi väsyttää ja päätin ottaa pienet torkut. Axel herätti minut noin 1,5 tunnin päästä (#¤%&x…), koska olimme lähdössä katsomaan itsenäisyyspäivän kunniaksi järjestettyä ilotulitusta rannalle. Olisi väsyttänyt ihan järjettömästi. Olo oli kiukkuinen ja tokkurainen kuin kesken talviunia herätetyllä karhulla. Vähitellen kahvin tuoksun virvoittamana aloin kuitenkin heräillä. Oli varmaan aikaeroon sopeutumisen kannalta ihan hyvä, että ei tullut nukuttua koko iltaa. Lähdimme siis biitsille katsomaan ilotulitusta. Show oli massiivinen sekä kestoltaan että volyymiltaan. Ihmisiä oli liikkeellä paljon. Siisteimipiä olivat ilotulitteet, joista muodostui taivaalla hymyilevä naama, sydän tai jotakin muuta hassua. Taustalla soi kansallishenkistä musiikkia. Ihan hauska tunnelma. Muuten itsenäisyyspäivä ei näkynyt täällä kovinkaan paljon. Jotkut kaupat olivat kiinni, ja erään luksushotellin luona näkyi paljon Yhdysvaltojen lippuja. Telkkarista tuli pitkä lähetys, jossa näytettiin ilotulituksia Washington D.C.:stä. Muuta erityistä emme huomanneet. USA:n itsenäisyyspäiväähän vietetään nimenomaan 4. heinäkuuta siitä syystä, että Yhdysvaltain kongressi hyväksyi maan itsenäisyysjulistuksen 4.7.1776.

Ke  6.7.2011

(Klo 19.18): Olimme tänään Royal Circle Island -nimisellä kiertoajelulla. Kiersimme käytännössä koko Oahun saaren ympäri. Ensin kävimme Dolen ananasplantaasilla. Opimme siellä mm. sen, että ananakset eivät kasva puissa vaan kukissa. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ananasplantaasia, joten sikäli se oli kiinnostavaa. Ja onhan Dole hyvin tunnettu merkki. Myöhemmin kävimme kahvi- ja macadamia-pähkinäplantaasilla, ja se oli kyllä vielä enemmän meikäläisen makuun… Ostin sieltä kahvia, jossa pitäisi olla macadamia-aromi. 😎 Näimme kiertoajelun aikana myös erilaisia eksoottisia hedelmäpuita, kuten guava- ja tähtihedelmäpuita, sekä sokeriruokoviljelmiä.

Kaikkein siisteintä oli sademetsäalue, ja siellä tehty pieni veneretki. Maisemat olivat todella eksoottisia! Kesken veneretken alkoi kuitenkin sataa kaatamalla, eikä veneessä ollut minkäänlaista katosta. Kastuimme ihan märiksi. Sillä alueella ihmiset ovat kuulemma tottuneita saamaan pieniä suihkuja niskaansa pitkin päivää. Sademetsää en ole muistaakseni aiemmin nähnyt muualla kuin kasvitieteellisissa puutarhoissa (esim. Quitossa), joten tämä osuus oli minulle todella antoisa. Näimme retken aikana myös tulivuoria, punaista laavamaata, suuria jyrkänteitä ja kalliorantoja, mutta sellaisia olen nähnyt ennenkin (ainakin Galápagossaarilla ja Islannissa), joten ne eivät tuntuneet niin kovin erikoisilta. Vaikka tietenkin jokainen paikka on ainutlaatuinen. Oli tietenkin kiinnostavaa nähdä sellaisia paikkoja nimenomaan täällä Havaijilla.

Näimme myös paikan, jossa Karate Kid II -elokuva on kuvattu. 😎 Se sijaitsi lähellä sademetsäaluetta. Tosi hienoa seutua! Olisin mielelläni pysähtynyt sille alueelle hieman pidemmäksikin aikaa, mutta luultavasti muita retkeilijöitä ei olisi kiinnostanut Karate Kid II -leffa yhtä paljon. Lisäksi näimme ohimennen Jurassic Parkin ja monien muiden elokuvien ja TV-sarjojen kuvauspaikat. Opas oli tosi hyvä spiikkeri. Hänen juttujaan oli viihdyttävää kuunnella, eikä hän ollut hiljaa hetkeäkään koko päivänä. 

Retken loppupuolella kävimme Byodo-In -nimisessä buddhalaisessa temppelissä. Se on suuri punainen perinteiseen buddhalaistyyliin rakennettu puinen temppeli. Sellaisia näin paljon Japanissa käydessäni, mutta siltikin tämä temppeli vaikutti minusta tosi hienolta. Temppeli on rakennettu vuonna 1968 ensimmäisten Havaijille muuttaneiden japanilaisten siirtolaisten muistoksi. Se on kopio jostakin Japanissa sijaitsevasta temppelistä, joka on rakennettu yli 900 vuotta sitten. Tunnelmaa lisäsivät temppelin takaa nousevat sumuiset vuoret sekä alueen eksoottinen kasvillisuus. 

Bussi vei meidät myös ylös vuorelle, jossa käytiin Havaijin historian kannalta ratkaisevia taisteluita 1700-luvun lopussa. Taisteluiden seurauksena Kamehameha Suuresta tuli Havaijin ensimmäinen kuningas. Hän yhdisti aiemmin hajanaisesti hallitut saaret yhdeksi kuningaskunnaksi vuonna 1810. Kuningaskunta kesti vuoteen 1893 saakka. Silloin kuningatar  Lili'uokalani syrjäytettiin vallankaappauksella. Havaijista tuli ensin Yhdysvaltojen protektoraatti ja sitten vähäksi aikaa tasavalta. Vuodesta 1900 lähtien saaret ovat siis olleet Yhdysvaltojen territoriota ja vuodesta 1959 osavaltio.

Vuorelta palatessamme näimme tunnetun paratiisirannan, Hanauma Bayn, joka näytti kyllä juuri sellaiselta, millaisena Havaiji yleensä kuvataan elokuvissa: vaaleaa hiekkaa, turkoosi meri, löysästi notkollaan roikkuvia  palmuja… Mm. Elviksen Blue Hawaii -elokuva on kuvattu jossain siellä. Lisäksi näimme sillä suunnalla miljonäärien omistamia luksustaloja ja surffaajien suosimia rantoja. Yksi rannoista on tunnettu siitä, että siellä sattuu paljon niska- ja selkävammoja. Moni on kuulemma halvaantunut siellä pudottuaan niskoilleen suurelta aallonharjalta. Kun näki ne aallot, pystyy kyllä hyvin kuvittelemaan, että joku on saattanut joskus teloa itsensä siellä. Sinne ei kannata kuulemma mennä surffaamaan, jos ei ole ennestään tosi kokenut surffaaja. Meidän ei siis varmaankaan kannata mennä sinne testailemaan… Toisaalta vankka kokemuksemme nettisurffailusta saattaisi hieman auttaa siellä.

Surffaamisesta tuli mieleen, että eilen kävimme testaamassa läheisen urheilupuiston. Se on kyllä tosi pieni, mutta siinä pystyy kuitenkin vähän lenkkeilemään. Hölkkäsimme muutaman kierroksen puiston ympäri. Axel veti aina välillä henkeä parin kierroksen ajan ja tuli sitten taas mukaan. Sen jälkeen menimme hotellin kuntosalille. Kuljin Axelin perässä laitteelta toiselle lisäten niihin aina omalla vuorollani puolet lisää painoja. X-) Kuntosali on ihan ok etenkin siihen nähden, että tämä on ihan keskitason hotelli, ja kuntosali sisältyy hintaan. Siellä on muutama lihaskuntolaite ja lisäksi stepperi, juoksumatto, irtopainoja ja jumppamattoja. Siellä pystyy vetämään ihan ok setin. Kuntoilun jälkeen oli virkistävää pulahtaa hotellin uima-altaaseen. Siellä ei ollut ketään muita kuin me. Kaikki muut olivat varmaankin biitsillä.

Eilen iltapäivällä tein muutaman tunnin duunia. On niin hemmetin monta rautaa tulessa, että ei millään ehdi pitämään kahta viikkoa putkeen ihan kokonaan lomaa. Eikä se minua haittaa. Silloin, kun ei ole mitään tällaist
a koko päivän kestävää retkeä kuten tänään, minulle jää ihan riittävästi aikaa lomailuun, vaikka työstäisinkin kuumimpaan aikaan päivästä jotakin kiinnostavaa tutkimusprokkista sisätiloissa. Ei silloin kuitenkaan voisi olla pahemmin ulkonakaan, koska poltan ihoni niin helposti. Illalla katsoimme Axelin kannettavalta Disneyn Lilo ja Stitch -leffaa päästäksemme entistäkin paremmin havaijilaistunnelmiin. (Emmehän me tietenkään MUUTEN mitään piirrettyjä katsoisi… 😉 

To 7.7.2011

(Klo 18.45): Kokeilimme tänä aamuna tosi siistiä vesiurheilulajia: sen nimi on paddle surfing (eli havaijiksi hoe he'e nalu). Kyseessä on havaijilainen laji, joka perustuu perinteiseen täkäläiseen surffaustapaan. Siinä surffilaudan päällä seisotaan symmetrisessä asennossa siten, että jalat ovat rinnakkain menosuuntaan nähden, ja käsissä pidetään melaa. Sairaan siistiä!!! =)))) Vuokrasimme biitsiltä laudat ja melat, ja sitten vain menoksi! Lähdimme liikkeelle siten, että olimme polvillaan laudan päällä. Siten tasapaino oli tietenkin helppo pitää, ja samalla pystyi totuttelemaan melan käyttöön.

Hetken päästä yritimme nousta seisomaan, ja siitä alkoi varsinainen sirkus. Laudalle piti nousta seisomaan kummallakin jalalla samaan aikaan, koska muuten se kallistui ja tiputti surffaajan välittömästi veteen. Kun oli päässyt seisomaan, lauta piti saada liikkeelle, jos se ei vielä ollut valmiiksi liikkeellä. Paikallaan seisovan laudan päällä oli nimittäin sikavaikeaa pitää tasapainoa ja yrittää samalla meloa vauhtia sivuilta. Axel oli rohkeampi ja kokeili seisomista melkein heti ("Hei Mari, kato tänne! Kato tänne!"). Parin sekunnin päästä näin hänen lentävän kaaressa suoraan selälleen mereen. Se näytti ihan sairaan hassulta! =DDD Vielä hassummalta näytti kyllä varmasti se, kun itse lensin vähän ajan päästä laudalta IHAN SUORAAN TURVALLEEN veteen. =D Jotenkin menetin tasapainoni ihan totaalisesti, ja lauta lipsahti alta siten, että en kerennyt tehdä mitään. Läsähdin IHAN suoraan naama edellä mereen siten, että minulle meni suolavettä sekä suuhun, nenään, silmiin että korviin. TODELLA epämiellyttävää. Oli todella ikävä polttelun tunne nielussa ja korvissa sen jälkeen jonkin aikaa. Istuskelin hetken laudalla syljeskelleen ja seurasin samalla keltashortsisen tietokoneohjelmoijan tarjoamaa viihdyttävää show'ta: pulahdus pää edellä eteenpäin, kaatuminen sivulle kuin puu, lento kaaressa taaksepäin, luiskahdus etuviiston, kellahdus kierteellä, jne. Aina hän jaksoi kiivetä innostuneesti takaisin laudalle ja yrittää heti uudestaan.

Hetkittäin tuntui siltä, että sain homman skulaamaan ihan ok. En tosin saanut kovin kovaa vauhtia missään vaiheessa. En kuitenkaan lentänyt veteen kuin kerran, mikä oli aika yllättävää. Luulen, että aikido hieman auttaa tasapainon hallinnassa. Sitä yhtä mahalaskua lukuunottamatta onnistuin aina korjaamaan tasapainoni jotenkin, kun tunsin horjuvani. Muutaman kerran jysähdin kuitenkin polvilleni laudalle. Tuli mieleen, että ihan hyvä yrittää olla kaatumatta turhan montaa kertaa, koska jos sille laudalle lentäisi ihan täysiä suoraan turvalleen, saattaisin tuntua jonkin verran lego-osastolla… Ja suolavesi nielussa ja korvissa tuntui todella epämiellyttävältä. Anyway, se paddle surfing -touhu oli siis kuitenkin kokonaisuutena TODELLA hauskaa. 😎 Suosittelen! Aiomme ehdottomasti mennä kokeilemaan sitä uudestaankin. Luultavasti jo huomenna. Kyseessähän on todella monipuolinen urheilulaji: melan kanssa surffaamisen lisäksi siihen sisältyy mm. uimahyppyjä, sukellusta, (laudan perässä) uintia sekä (takaisin laudan päälle) kiipeilyä. 😎 Ja kaiken lisäksi se on siis perinteinen havaijilainen laji.

Jostain syystä vuokrauspaikan henkilökunta oli tosi nihkeää meitä kohtaan siinä vaiheessa, kun toimme laudat takaisin. Mietimme tässä juuri, johtuiko se siitä, että olimme niin huonoja. Siis että olimme tavallaan huonoa mainosta sille vuokrauspaikalle, kun etenkin toinen meistä lensi jatkuvasti kaaressa laudalta milloin mihinkin suuntaan. Se saattoi vaikuttaa jotenkin vaaralliselta ja pelottaa muita asiakkaita pois. Tai sitten he luulivat, että tahdoimme tarkoituksella pelleillä ja kokeilla vaarallisia temppuja laudalta. (Vaikka siis olimme vain oikeasti niin huonoja, koska emmehän me yleensä surffaile muualla kuin netissä.) Anyway, ei sil välii. Meillä oli tosi hauskaa, ja aiomme todellakin mennä sinne uudestaankin! 😎 Ja onhan meillä onneksi puoli matkalaukullista eri lääkkeitä mukana. Axelin vanhemmat ovat nimittäin lääkäreitä (silmälääkäri ja syöpälääkäri), ja he pakkasivat meille varmuuden vuoksi kaikenlaisia ilmaisnäytepakkauksia mukaan. Kaikkea löytyy, ihan laidasta laitaan. 

Su 10.7.2011

(Klo 10.18): On ollut niin paljon kaikenlaista ohjelmaa, että ei ole oikein ehtinyt bloggaillakaan. Perjantaina kävimme taas kokeilemassa sitä paddle surfingiä. Se alkoi jo sujua kummaltakin vähän paremmin, mutta keli oli kyllä raskaampi kuin ekalla kerralla. Oli niin tuulista, että melominen tuntui todella raskaalta. Tuuli kuljetti minut koko ajan sallitun surffausalueen ulkopuolelle, ja jouduin melomaan sieltä kaikin voimin takaisin. Olisi ollut vähän turhan jännää löytää itsensä yhtäkkiä jostain keskeltä Tyyntämerta tietämättä ollenkaan, missä päin lähin ranta on. Onnistuin välillä pysymään laudan päällä seisaallaan yllättävänkin pitkään ("Jihuu!! Mä surffaan! Mä surffaan!!" =))). Oli kyl siistii. Lensin veteen vain kerran, ja sekin oli huomattavasti hallitumpi kaatuminen kuin edellisen kerran naamapläisky. Huomasimme, että surffausalueella oli kaukanakin rannasta sellaisia kohtia, joissa oli suuria kiviä ja niiden päällä vain ehkä puolisen metriä vettä. Aika vaarallista… Sellaiseen kohtaan kuin lentäisi vauhdilla suoraan takaraivo tai naama edellä, niin voisi tulla aika pahaa jälkeä. Onneksi vesi on niin kirkasta, että sellaiset kohdat huomaa melko helposti, jos tajuaa varoa. Ekalla kerralla emme kyllä osanneet varoa niitä kohtia ollenkaan, joten oli silkkaa mäihää, että kumpikaan meistä ei telonut itseään niihin kiviin. Mielestäni ne kohdat pitäisi merkitä esim. punaisilla lipuilla, tai jotain.  

Eilen kävimme retkellä Pearl Harborissa. Japanihan hyökkäsi sinne yllättäen 7.12.1941 klo 7.55 aamulla. Parissa tunnissa kuoli 2402 amerikkalaista. Kyseessä oli Japanin puolelta ennalta ehkäisevä toimenpide: tuhoamalla Pearl Harborin laivastotukikohta pyrittiin estämään/hidastamaan Yhdysvaltojen mahdollisuuksia puuttua Japanin levittäytymiseen Tyynenmeren alueilla. Hyökkäyshän johti siihen, että Yhdysvallat lähti mukaan T
oiseen maailmansotaan.

Ensiksi näimme suurelta valkokankaalta videon, jossa kerrottiin hyökkäyksen poliittisista taustoista ja näytettiin autenttista videokuvamateriaalia hyökkäysaamun tapahtumista. Sen jälkeen meidät vietiin lautalla USS Arizonan muistomerkille. USS Arizona oli yksi upotetuista taistelulaivoista. Sen mukana kaatui 1177 sotilasta, joista suurin osa on edelleenkin laivassa. Muistomerkki on rakennettu kohtisuorasti laivan päälle. Jotkut upotetun laivan osat ovat veden pinnan yläpuolella, ja osa laivan kannesta on sen verran lähellä pintaa, että se näkyy muistomerkin reunoilta ja lattiaan rakennetusta tähystysaltaasta. Lisäksi muistomerkin sisällä on suuri valkoinen kunniaseinä, jossa lukee kaikkien laivan mukana kaatuneiden nimet.

Kesken vierailumme muistomerkille tuli käymään myös eräs vanha herra, joka kuulemma kuului hyökkäyksestä hengissä selvinneisiin sotilaisiin. 😎 Wohou!! Vähänks siistii!! Aito Pearl Harborin hyökkäyksestä selvinnyt sotilas! Cool! Se oli ehkä kaikkein siisteintä tässä retkessä, vaikka se kaveri näyttikin Aloha-paidassaan vain ihan tavalliselta vanhalta herralta (joskin tosi hyväkuntoiselta siihen nähden, että hänenhän täytyy olla jo noin 90-vuotias). Mutta silti. Varmaan aikamoinen kokemus tulla käymään sillä paikalla uudestaan näin monen vuoden jälkeen. Minusta siinä oli jotakin tosi vaikuttavaa, vaikka en erityisen jenkkihenkinen olekaan.

Alueella oli muidenkin upotettujen alusten muistomerkkejä sekä pari museota, ohjuksia, Arizona-laivan ankkuri, jne. Museot olivat tosi kiinnostavia. Yleisen tilannekuvauksen lisäksi niissä kerrottiin yksittäisten ihmisten tarinoita – sekä niistä, jotka selvisivät että niistä, jotka eivät selvinneet. Amerikkalaissotilaiden lisäksi oli otettu huomioon myös siviilien ja japanilaisten näkökulma. Mielestäni oli ihan hyvä, että siellä annettiin kunniaa myös esimerkiksi havaijilaisille palomiehille, jotka olivat tulleet heti paikalle auttamaan ja jotka lopulta itsekin menehtyivät hyökkäyksessä.

Japanilaisiakaan ei esitetty museoissa minään kasvottomina hirviöinä, vaan heidän poliittisista motiiveistaan kerrottiin objektiivisesti ja heidän joukostaan nostettiin esille muutamia kiinnostavia hahmoja. Amerikkalaissotilaiden kuvien lisäksi seinillä oli joitakin kuvia myös urhean ja komean näköisistä japanilaissotilaista (amerikkalaisosapuolta suitsutettiin tietysti enemmän, mutta kuitenkin). Eräs japanilainen vakooja, joka oli ollut ratkaisevassa roolissa hyökkäyksen toteutuksessa, kuvattiin myös yllättävänkin jännittävänä ja kiinnostavana tyyppinä (eikä suinkaan minään roistona). Esillä oli komean ja siistin nuoren miehen kuva, ja kuvan vieressä kerrottiin vakoojan jännistä seikkailuista japanilaisena diplomaattina, filippiiniläisenä duunarina, amerikkalaissotilaiden liftarikuskina, jne. Ja kyseinen kaveri oli siis toiminnallaan pyrkinyt nimenomaan urkkimaan tietoja, joita japanilaiset voisivat käyttää hyväkseen hyökkäyksen toteuttamisessa. Huomattavaa koko Pearl Harbor -alueella oli kuitenkin se, että siellä ei ollut lainkaan japanilaisia turisteja. Ei todellakaan yhtään, vaikka heitä muuten on täällä kaikkialla.

Kun kerran olimme päässeet sotatunnelmiin, kävimme eilen myös hotellimme lähellä sijaitsevassa armeijamuseossa. Olimme ajatelleet, että se olisi vain ihan pieni paikka, jossa ei olisi muuta nähtävää kuin pari tykkiä ja panssarivaunu, mutta loppujen lopuksi siellä oli vaikka mitä. Siellä kuvattiin 1700-luvulla Havaijilla käytyjä valtataisteluita sekä uudempaa  sotahistoriaa ja muuta armeijan toimintaa. Pearl Harborista oli tietenkinkin jonkin verran matskua tässäkin museossa, mutta lisäksi siellä kerrottiin mm. Vietnamin sodasta. Esillä oli kuvia, aseita, univormuja ja kaikenlaisia sotatarvikkeita sekä muita sotilaiden elämää kuvaavia esineitä ja asetelmia  (nyrkkeilyhanskoja, pieni baari, jne.). Koko Vietnamin sodasta kertova näyttely oli rakennettu ikään kuin vietnamilaiseen sademetsään. Tosi jännä tunnelma! 😎 Museossa olisi ollut vaikka kuinka paljon muutakin nähtävää, mutta ikävä kyllä olimme menneet sinne vasta juuri ennen sulkemisaikaa, joten emme ehtineet tehdä täyttä kierrosta. Menemme sinne varmaankin takaisin jonakin toisena päivänä. (Kaiken lisäksi sinne oli nimittäin ilmainen sisäänpääsy, mistä ehkä olimmekin virheellisesti päätelleet, että silloin siellä ei varmaan ole juuri mitään nähtävääkään.)

(Klo 20.26): Kävimme tänään Honolulun eläintarhassa. Paljon tosi söpöjä eläimiä. Iiiiiih!!! =))) Eläintarha on tunnettu erityisen laajasta Afrikan savanniosastostaan. Näimme tietenkin kirahveja, seeproja, norsuja, tiikereitä, jellonia, simpansseja ja muuta eläintarhojen "peruskamaa", mutta lisäksi eläintarhassa oli myös joitakin harvinaisempia otuksia. Suosikkini oli dik-dik-niminen söpöliini. Se oli vähän kuin kauris, mutta tosi pieni. Suunnilleen pienen terrierin kokoinen. Sillä oli tosi suuret ja kauniit silmät. Aivan ihana! 😎 Sellaisen olisi hyvin voinut ottaa kainaloon ja viedä kotiin.

Piikkisiat olivat mainioita! En ole varma, olenko koskaan ennen nähnyt sellaisia. Niiden hanuri on siis todellakin IHAN täynnä pitkiä piikkejä! 😎 Todella erikoisen näköisiä otuksia. Virtahevot ja sarvikuonot olivat myös hauskoja. Ihan mielettömiä järkäleitä! Strutsitkin olivat yllättävän suuria. Näin yhden suoraan takaapäin. Ihan järkyttävän suuri takamus! 8-/ Orangeihin saimme melko läheisen kontaktin, koska yksi sellainen sattui nojailemaan koppinsa ikkunaan, kun saavuimme paikalle. Orangit muistuttavat eleiltään todella paljon ihmisiä, ja niillä on hauskanvärinen pitkä turkki. Niillä on myös tosi iso pärstä, johon upotetut pienet silmät vaikuttavat olevan jotenkin koomisen lähellä toisiaan. X-) Jännin apinalaji oli kuitenkin hämähäkkiapina. Ne olivat kuin kumisia leikkiapinoita, joita ripustetaan imukupeilla auton ikkunaan. Ne venyivät ihan kummallisiin asentoihin ja tarketuivat raajoilaan ja hännällään kiinni häkkinsä seiniin tosi jännästi. Pahkasiat olivat hämähäkkiapinoiden täysi vastakohta, mutta nekin olivat ihan sympaattisen näköisiä köntyksiä.

Näin myös vanhoja tuttuja aiemmilta reissuiltani: veikeitä ja vikkeliä nelisormimangusteja (samanlaisia kuin näin pari kuukautta sitten Melbournessa) sekä paikallaan kököttäviä (hieman koirankoppia muistuttavia) Galápagoksen jättiläiskilpikonnia. Oli hauska nähdä taas vanhoja kamuja! =)

Alligaattorissa kiinnostavaa oli se, että sitä olisi todellakin voinut luulla vedessä kelluvaksi puunrungoksi. Ylipäänsä olin yllättynyt siitä, kuinka hyvä suojaväri useimmilla eläimillä oli. Vain linnut oli
vat usein erikoisen värikkäitä. Joillakin saattoi esimerkiksi olla puoliksi kirkaanpunainen pää, tms. Yksi lintulaji oli tosi kummallinen: sellaisia valko-mustia suuria tipuja, joilla oli kalju pää, rupinen pärstä ja roikkuva punainen heltta. Yöh! 8-/ "Rumia", kuten Axel asian osuvasti ilmaisi.

Anyway, ei uskoisi, että olemme olleet täällä Havaijilla jo viikon verran. Aika on mennyt todella nopeasti. Olemme käyneet joka päivä uimassa joko biitsillä tai hotellin uima-altaalla. Muutaman kerran on tullut lenkkeiltyä ja käytyä kuntosalilla. Olen myös tehnyt vähän duunia melkein joka päivä. Aikaeroon olemme sopeutuneet yllättävänkin hyvin. Mutta tälle ruokavaliolle pitäisi kyllä tehdä jotakin… Tänäänkin olemme aamiaisen jälkeen syöneet vain pitsaa, jätskiä ja karkkia. 

Ke 13.7.2011

(Klo 19.27): Kävimme tänään Bishop Museumissa, joka on vähän niin kuin täkäläinen kansallismuseo. Lisäksi se toimii luonnontieteellisenä museona ja tiedekeskuksena. Se on Honolulussa, mutta melko kaukana Waikikista, missä hotellimme sijaitsee. Jouduimme menemään sinne bussilla, joka kulki varsin harvoin ja liikkui hitaasti. Anyway, museo oli ihan jees. Se on perustettu jo vuonna 1889, ja se on Havaijin vanhin ja suurin museo. Museoalueella on monta rakennusta. Suurin niistä on kolmikerroksinen, ja se on omistettu havaijilaiselle kulttuurille. Siellä oli esillä niin puisia jumalten patsaita kuin kalastuskamppeitakin. Lisäksi mm. tauluja, valokuvia, käyttöesineitä, aseita, univormuja, mekkoja, alkuperäinen heinämaja-asumus sekä valaita, merikilpikonnia ja muita eläimiä. Paikka oli suunniteltu tosi viihtyisäksi. Jo pelkästään sen takia museoon kannatti mennä.

Myös muut rakennukset olivat ihan kiinnostavia, mutta varsin erilaisia. Yhdessä oli dinosaurusnäyttely. Se oli Axelin suosikki. Siellä oli suuria dinosaurusmalleja, jotka liikkuivat ja ääntelivät. Joillakin niistä oli höyheniä, mikä on tietysti sikäli loogista, että nykyajan linnut polveutuvat kuulemma suoraan dinosauruksista. 😎 Joitakin dinoja pystyi itse liikuttelemaan nappeja painamalla: jos esim. painoi jotakin tiettyä nappia, dinon häntä alkai heilua tai suu aukeilla, tms. Sain myös tietää, että joidenkin tutkimusten mukaan dinosauruksetkin kärsivät toisinaan flunssasta. X-) (En tiedä, mitä tälläkin tiedolla teen, mutta on se silti ihan kiinnostavaa.)

Yhdessä rakennuksessa oli planetaario ja toisessa jonkinlainen tulivuorinäyttely. Jälkimmäinen oli sikäli hauska, että siellä pystyi itse aiheuttamaan muovisen tulivuorihökötyksen sisällä olevaan oranssiin mönjään tulivuorenpurkauksia nappeja painelemalla. 😎 Ja oli siellä muitakin kivoja leluja, joilla pystyi luomaan vipuja vääntelemällä vulkaanisia reaktioita niin maan alla kuin meressäkin. Aika monet vivut ja nappulat tuntuivat vain olevan epäkunnossa. Höh.

Kiinnostavaa oli myös Hawai'i Sports Hall of Fame. Nimensä mukaisesti siellä oli esillä kuvia kuuluisista havaijilaisista urheilijoista. Havaijilta onkin tullut yllättävän paljon olympiamitalisteja useista eri lajeista. Uinti on selvästikin ollut vahvin laji, mutta mitaleja oli muistakin lajeista. Yksi judokakin oli saanut Soulissa olympiahopeaa. Lisäksi saarilta on noussut monta menestyvää ammattiurheilijaa mm. nyrkkeilyssä, sumossa, jenkkifudiksessa, golfissa ja baseballissa. Havaijin tunnetuin urheilija on Duke Kahanamoku (1890–1968). Hän oli viisinkertainen uinnin olympiamitalisti. Lisäksi häntä pidetään surffauksen isänä ("Ooh, the guru!"), ja hän oli yksi varhaisimpia rantalentopallon pelaajia sekä näyttelijä, lakimies ja liikemies. Hänestä on patsaskin täällä Honolulussa.

Maanantaina ja tiistaina emme tehneet mitään kovin erityistä. Tein kumpanakin päivänä monta tuntia töitä. (Oli tarkoitus tehdä vain pari tuntia, mutta lopulta en meinannut millään malttaa lopettaa, kun on niin kiinnostava proggis meneillään.) Axel kierteli sillä aikaa kaupungilla shoppailemassa tai lueskeli uima-altaalla. Eilen vuokrasimme biitsiltä aurinkotuolit pariksi tunniksi. Siinä samalla tuli tietysti käytyä uimassakin. Surffilautoja emme ole enää tällä viikolla vuokranneet. Jotenkin siihen touhuun alkaa jo vähän kyllästyä, vaikka se hauskaa olikin. Iltaisin olemme käyneet jossakin syömässä ja tulleet sen jälkeen hotelliin katsomaan vanhoja Karate Kid -leffoja. 😎

Enää kolme päivää jäljellä täällä Havaijilla. Lähdemme paluumatkalle varhain sunnuntaiaamuna täkäläistä aikaa. Kolmentoista tunnin aikaeron ja yli vuorokauden mittaisen matkan takia saavumme perille Helsinkiin vasta maanantain ja tiistain välisenä yönä joskus puolenyön aikaan. Saa nähdä, millainen sirkus ensi viikosta tulee, kun on jo ehtinyt tottua siihen, että yöllä on päivä, ja päivällä on yö…

La 16.7.2011

(Klo 19.20): On jo viimeinen iltamme Havaijilla. Aika on suorastaan lentänyt. Torstaina ja perjantaina emme tehneet mitään kovin erityistä. Tein kumpanakin päivänä muutaman tunnin duunia. Iltaohjelma on tietysti ollut pelkkää lomailua. Minulle jo se, että kaikki illat ovat vapaat (kun ei tarvitse vetää treenejä illalla eikä myöskään varhain seuraavana aamuna), on lomaa. Myöskään seuran hallintoa ja liiton asioita ei tarvitse juurikaan hoitaa heinäkuussa, eikä myöskään töihin liittyviä juoksevia asioita. Aikataulu tuntuu siksi todella rennolta, vaikka päivällä tekisikin muutaman tunnin tutkimusta. Eilen vietimme biitsillä pari tuntia juuri ennen auringonlaskua. Kävimme myös uudestaan biitsin lähellä sijaitsevassa armeijamuseossa, jonka näkeminen meiltä oli jäänyt hieman kesken edellisellä kerralla. 

Eilen illalla katsoimme piirretyn Madagascar-leffan. Siinä New Yorkin eläintarhan hemmotellut eläimet päätyvät autiolle saarelle villiin luontoon. X-) Kävin katsomassa kyseisen leffan aikoinaan Champs-Élysées'llä, Pariisissa. Se oli vähintään niin hauska kuin muistinkin! Ennen kaikkea pääsimme sitä katsomalla sopivasti virittäytymään tämän päivän teemaan… Olimme nimittäin tänään retkellä, joka vei meidät ensin havaijilaiseen sademetsään patikoimaan ja sen jälkeen tunnettuun Hanauma Bay -lahteen snorklaamaan. Oli TODELLA siistiä!! 8-))) Totesimme kuitenkin heti alkuun, että olimme varustautuneet reissulle ihan väärin. Kaikki muut olivat lenkkareissa ja shortseissa. Me puolestamme olimme rantakamppeissa valmiina biitsille: kummallakin oli rantasandaalit ja suuri hellehattu, ja minulla kaiken huipuksi pitkä sarongi-hame. Olimme jotenkin käsittäneet niin, että menisimme vain pikaisesti katsomaan jotakin vesiputousta jossakin sademetsän laidalla, ja sen jälkeen menisimm
e snorklaamaan biitsille. Mutta se viidakkoseikkailu kestikin koko aamupäivän. Patikoimme todella haastavassa maastossa neljä kilsaa Ko'olau-vuoristossa.  Rämmimme oppaan perässä rinnettä ylöspäin mudan, kivien, oksien ja juurten keskellä. Rantasandaaleissa ei ollut minkäänlaista pitoa, joten meinasin koko ajan liukastua. Kerran slaidasinkin yhden kiven päältä punaiseen mutaan. ("I'm okay! I'm okay!")

Maisemat sademetsässä olivat todella eksoottiset. Ihan kuin Vihreän timantin metsästyksessä ja Tarzan-leffoissa. 😎 Yhdessä vaiheessa laskeuduimme vuorenrinnettä takaperin köysien varassa, ja patikkaretken loppuvaiheilla pääsimme jopa kokeilemaan liaanissa flengailemista! 😎 Tämä oli elämäni ensimmäinen viidakkoretki, joten se tuntui aika hienolta. Harmi vain, että olimme varustautuneet niin väärin. (Kuka nyt jaksaisi lukea retkiohjelmaa ja -ohjeita kovin tarkkaan etukäteen…?? Pah! ME ollaan niin kovia, et me pärjätään aina joka paikassa vaikka pelkissä uikkareissa! 😉 Hameeni häiritsi nimittäin todella paljon liikkuvuutta. Yhdessä vaiheessa ylitimme matalaa jokea päästäksemme katsomaan vesiputousta. Opas hyppi kiveltä toiselle, ja meidän piti kulkea perässä. Minulle se oli todella hankalaa, koska pitkän hameen takia en meinannut saada jalkoja riittävän kauaksi toisistaan. Kerrankin minä olin ryhmän ainoa nainen, jolla oli hame! X-) Todella ainutlaatuinen kokemus.

Viidakkoretken jälkeen oli todella nihkeä olo. Olikin mukavaa, että sen jälkeen ohjelmassa oli snorklausta Hanauma Bayssä. Kesti tosin jonkin aikaa, ennen kuin pääsimme pulahtamaan veteen, koska kyseisessä paikassa oli kaikenlaisia turvallisuusprotokollia (oli pakko katsoa esittelyvideo, jossa annettiin kaikenlaisia ohjeita, jne.). Sinne piti myös ostaa erillinen sisäänpääsylippu. Lisäksi paikka oli hieman vaikeapääsyinen. Ensin piti kulkea minibussilla vähän matkaa ja sen jälkeen laskeutua vuorenrinnettä alas. Anyway, lopulta pääsimme alas rantaan. Vedimme saman tien uimaräpylät jalkaan ja vaapuimme maskit ja snorkkelit päässä veteen. (Tietysti räpylät olisi voinut kiskoa jalkaan vasta vedessäkin, mutta silloinhan emme olisi näyttäneet muiden mielestä lainkaan pelleiltä, joten eihän se olisi sopinut ollenkaan meidän linjaamme… 😉

Toisin kuin täällä Waikikissa, Hanauma Bayssä vesi oli todella kirkasta. Näkyvyys oli siksi erinomainen. Pohjassa näkyi elävää koralliriuttaa ja kiviä. Usein oli vaikea äkkiseltään sanoa, kummasta oli kyse, mikä oli vähän hankalaa, koska korallin päälle ei olisi saanut astua. Välillä oli kuitenkin pakko pistää äkkiä jalat pohjaan, kun snorkkelin sisään pääsi vettä (mitä kävi varsin usein; *ppyöh!!*). Hanauma Bayssä elää yli 450 kalalajia ja lisäksi mm. ankeriaita, taskurapuja, mustekaloja ja merikilpikonnia. Siellä on toisinaan nähty myös haita. Me emme onneksi törmänneet haihin, mutta monia erilaisia kaloja näimme kyllä. Kaikenlaisia värikkäitä raitapaitoja ja suuria  musta-punaisia lehtikaloja. Jotkut puolestaan olivat pitkulaisia. Yksi harmaa kaveri näytti miekkakalalta, ja yksi luikero oli varmaankin ankerias (meinasin iskeä räpyläni suoraan sen päälle; yöh!). Usein kalat vaikuttivat liikkuvan jengeissä. Jos bongasi yhden, näki useimmiten pian myös sen kavereita. Kaikkein söpöimpiä olivat mielestäni keltaiset lehtikalat, joissa oli mustia tai tummanruskeita raitoja keskellä. 😎 ("Iiih!! Ihana fisu!!" 8-))) Harmi, että meillä ei ollut vedenkestävää kameraa mukana.

Retken jälkeen oli melko ryytynyt olo. Lähdimme kuitenkin saman tien käymään postissa selvittelemässä yhtä tilausasiaani. Olimme nimittäin kekanneet, että tänne hotelliinhan pystyy tilaamaan netistä kätevästi vaikka mitä kaikkea jännää kamaa… Axel on tilaillut kaikenlaista, ja minäkin innostuin tilaamaan Kanadasta ranskan prosodiaa käsittelevän kirjan, joka olisi huomattavasti kalliimpi, jos sen tilaisi esim. Amazonista Euroopassa. Toimitusajan PITI olla lyhyt (ja maksoin jopa jotakin lisämaksua, jotta se olisi mahdollisimman lyhyt), mutta lopulta kirja ei kuitenkaan ole saapunut ajoissa perille. Saa nähdä, saanko tilaustani koskaan käsiini. Luultavasti en. Tilausta ei nimittäin tullin takia voida välittää täältä minulle Suomeen. Se voidaan vain toimittaa takaisin lähettäjälle ja sitä kautta ehkä minulle, mutta siinä on niin monta mutkaa matkassa, että ei varmaankaan tule onnistumaan. No, onneksi se ei ollut kovin kallis kirja. Myös yksi Axelin tilaama lelu on jäänyt jonnekin jumiin. Ei sekään varmaankaan tule koskaan perille.

Anyway, huomenna on siis edessä lähtö pitkälle kotimatkalle. Matkatavaraa on kaksinkertainen määrä menomatkaan nähden, mutta toivotaan, että saamme ne jotenkin roudattua Suomeen. Onneksi tajusin tällä kertaa ottaa varakassin mukaan. Lentokenttäbussi tulee noutamaan meitä jo klo 4.30 aamulla, joten todella aikainen herätys edessä… 8-/ Lennämme taas ensin San Fransiscoon ja sieltä sitten edelleen Frankfurtin kautta Helsinkiin. 

Su 17.7.2011

(Klo 3.55): Aaaaargh!!! Hemmetin aikaista… 8-/ Tulin juuri suihkusta. Vielä viimeinen kuppi kahvia ennen lähtöä. Sitten täytyy mennä. Toivotaan, että kotimatkakin sujuu hyvin.

(Klo 8.25 Ohana Honolulu Airport Hotel): No just joo… (#¤%&x…) Lentomme San Fransiscoon on SEITSEMÄN tuntia myöhässä. Sen takia missaamme tietenkin jatkolentomme Frankfurtiin. Parin tunnin jonotuksen jälkeen meille kuitenkin varattiin uudet liput ja saimme jopa lentoyhtiön piikkiin muutamaksi tunniksi hotellihuoneen täältä Honolulusta, jotta meidän ei tarvitse odottaa tuntikausia lentokentällä. Se oli minusta todella yllättävän hyvää palvelua. Joudumme jäämään yöksi myös San Fransiscoon. Lopulta saavumme (näiltä näkymin…) perille Helsinkiin vasta tiistai-iltana noin klo 18. Dääm. Kotimatka piteni siis aika paljon, mutta onneksi kaikki näyttäisi kuitenkin järjestyvän ihan ok.   

Ma 18.7.2011

(Klo 9.29 Embassy Suites Hotel, San Fransisco): Paasimme lopulta lentamaan Honolulusta San Fransiscoon. United Airlines kustansi meille yoksi sviitin luksushotellissa, joten sikali ei ole valittamista… Aikaero vain tuntuu jonkin verran. Havaijilla kello on nimittain kolme tuntia vahemman kuin taalla San Fransiscossa. Yo tuntui loppuvan hieman kesken siina vaiheessa, kun heratyskello soi klo 8.00. Parin tunnin paasta lahdemme taas lentokentalle.

Ti 19.7.2011

(Klo 20.25 kotona): I'm back!! Vihdoinkin kotona. Lento San Fransiscosta Frankfurtiin oli sikäli piinallinen, että koneessa oli suuri porukka 50-60-vuotiaita suomalaisia, jotka pitivät ihan järjetöntä mekkalaa koko lennon ajan. Suoraan meidän edessä istui yksi äijä, joka huusi ihan koko lenno
n ajan kurkku suorana. Jopa keskellä yötä, jolloin valot olivat sammuksissa, jotta porukka pystyisi halutessaan nukkumaan. Eikä hän ollut ainoa. (Joku muija tuli siihen viereen kälättämään ja hirnumaan vähintään yhtä kovaan ääneen ties kuinka pitkäksi aikaa. #¤%&x…) Se nukkumisesta siis. Sen sijaan tein kannettavalla töitä niin pitkään kuin akkua riitti.

Lento oli niin pitkä, että kerkesimme lisäksi katsoa leffoja. Katsoimme kaksi kertaa piirretyn elokuvan, jonka nimi on Rio. (Katsoin sen ensiksi englanniksi ja sittten ranskaksi.) Se on ehkä vain niinku yksi maailmanhistorian parhaita piirrettyjä elokuvia!! =))) Siinä seikkailee todella söpö sininen ara (eli eräänlainen eteläamerikkalainen papukaija). Se joutuu pienenä poikasena kotiviidakostaan Brasiliasta lemmikkieläimeksi Minnesotaan. Myöhemmin se kuitenkin päätyy omistajansa kanssa takaisin Brasiliaan. Tarina on toisaalta vaikuttava kertomus lemmikin ja omistajan välisestä kiintymyksestä ja luottamuksesta. Toisaalta se taas on romanttinen rakkaustarina. <3333 Ennen kaikkea siinä on paljon TODELLA söpöjä ja hauskoja tipuhahmoja! 😎 Se oli ihan mielettömän hauska ja visuaalisesti nautittava, ja samalla kuitenkin myös tunteisiin vetoava. Suosittelen!!!

Frankfurtissa meillä oli noin 4,5 tunnin vaihtoaika. Se kului kuitenkin melko nopeasti. Sain nimittäin kannettavani seinään ja pystyin jatkamaan työskentelyä. Lentokoneessa iski sitten jet lag. Nukahdimme kumpikin saman tien ja vetelimme hirsiä koko lennon ajan. Missasimme jopa ruokailun. (Lufthansan lennoissa on se ärsyttävä puoli, että jos siellä sattuu nukkumaan sapuskan jakelun aikaan, missaa koko aterian. Sitä ei jätetä pöydälle odottamaan, tms. #¤%&x…)

Nytkin nukuttaa ihan järjettömästi. Muuten menisin jo nukkumaan, mutta täytyy ensin saada pyykit pestyä. On ihan tolkuton nälkä, mutta on niin väsynyt olo, että en taida jaksaa raahautua kauppaan. Odotan vain, että saan pistettyä pyykit kuivumaan. Sitten menen nukkumaan ja herään varmaan… öööh… joskus. Toivon mukaan ennen huomisia iltatreenejä. 😉

Ke 20.7.2011

(Klo 5.46): Näköjään tämä aikaero vaikutti näin, että heräsinkin tosi aikaisin, vaikka eilen illalla olin ihan järjettömän väsynyt. Olen ollut jo ainakin tunnin hereillä. Harmi vain, että ruokakaupat eivät ole vielä auki. Mä delaan nälkään…

(Klo 23.01): Päivä meni yllättävän hyvin, vaikka olin herännyt tosi aikaisin. Oikeastaan vasta nyt alkaa väsyttää. Vedin illalla treenit. Nyt on mukavan rento ja tyytyväinen olo. Tuntui siltä, kuin en olisi vetänyt treenejä aikoihin, vaikka breikkiä oli ollut vain 2,5 viikkoa. Olen niin tottunut vetämään jatkuvasti treenejä. Anyway, oli tosi mukavaa päästä taas tatamille. Tuntui siltä kuin kultakala olisi päässyt taas pulahtamaan takaisin kotiakvaarioonsa. Liikkuminen on tärkeää, mutta lisäksi aikidossa on niin paljon muutakin. Minulle se on myös se maailma, jossa olen varsinaisesti kasvanut omaksi persoonakseni ja josta olen ponnistanut muualle yhteiskuntaan. <33333

Tässä on muuten tosi hauskoja Havaiji-aiheisia kuvia Axelin koirasta, Amystä:

Amy Aloha-mekossa

Amy kaislahameessa (1)

Amy kaislahameessa (2)

To 16.6.2011

(Klo 12.34): Olen taas lähdössä lentokentälle. Tällä kertaa kyse ei ole konferenssimatkasta eikä aikidomatkastakaan vaan ihan oikeasta lomamatkasta. Lähden Reykjavikiin viettämään pitkää viikonloppua poikaystäväni kanssa. Palaamme jo maanantaina. Tarkoitus on vain käydä vähän vilkaisemassa, millaista Islannissa on. On aina jotenkin tehnyt mieli käydä siellä.

Axel on 26-vuotias suomenruotsalainen tietokoneohjelmoija, joka asustaa pienen koiransa kanssa Helsingissä. Hän on intohimoisen kiinnostunut koodaamisesta ja harrastaa lisäksi mm. lukemista ja miekkailua. Tapasimme muutama kuukausi sitten netissä.    

(Klo 19.14 hotellissa): No voi hemmetin hemmetti. Miksi mä AINA päädyn hotelleihin, jossa nettiyhteys toimii tavalla tai toisella kummallisesti?? Maksoin siis VIISTOISTA egee nettiyhteydestä, kirjoitin juuri blogipäivityksen, ja se katosi julkaisuvaiheessa kuin taivaan tuuliin, koska nettiyhteys oli katkennut… (#¤%&x…) Täytyy näköjään kirjoittaa blogimerkinnät ensin Word-tiedostoon ja kopsata sitten siitä tähän.

Anyway, matka meni ihan hyvin. Lensimme Icelandair-yhtiön koneella. Muuten ihan jees, mutta koneessa ei saanut MITÄÄN sapuskaa ilmaiseksi. Ei niinku mitään. Kaikesta piti maksaa. Katselimme lennon aikana Simpsoneita ja Everwoodia. Pidämme kumpikin piirretyistä ja lisäksi mm. Everwood-sarjasta. (Olemme nörttejä ja ylpeitä siitä!) Laskeutuessa maisemat näyttivät varsin eksoottisilta: punaista ja tummaa karua maata, kallioita ja kiviröykkiöitä, autiota rantaa. Puita ei näkynyt missään, eikä juuri merkkejä ihmisistäkään.

Lentokentällä piti sitten vaihtaa valuuttaa, koska Islannin kruunuja ei saanut Helsingistä. Niitä on kai ylipäänsä vaikeaa saada Islannin ulkopuolelta kurssin epävakaisuuden takia. Jonoa oli jonkin verran. Sen jälkeen matkustimme bussilla tunnin verran. Maisemista tuli mieleen lähinnä Galápagossaarten tuliperäinen maasto. Tuntui hieman vaikealta kuvitella, että olemme sentään Euroopassa. Lähempänä kaupunkia maisemat alkoivat sitten muistuttaa melko paljon Suomea. Näkyi paljon vihreitä alueita ja pieniä taloja. Korkeita taloja ei ole juurikaan, ja ylipäänsä rakennuksia on suhteellisen harvassa. Meininki vaikuttaa ainakin äkkiseltään katsottuna paljon pikkukaupunkimaisemmalta kuin Helsingissä.

Kello on täällä kolme tuntia vähemmän kuin Suomessa, joten täällä on ilta vasta alussa. Ilma on kuitenkin sateinen, joten saa nähdä, minkä verran pystymme tänä iltana katselemaan kaupunkia.      

Pe 17.6.2011

(Klo 10.06): Eilen illalla kävelimme Reykjavikin keskustassa. Hotelli sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päästä keskustasta. Aluksi tuntui siltä, että keskustaa ei löydy millään. Kuvittelimme jo, että olimme vahingossa lähteneet ihan väärään suuntaan. Kaikki vaikutti jotenkin niin kuolleelta. Lopulta löytyi mukava kävelykatu, jossa oli jonkin verran elämää. Kävimme syömässä italialaisessa raflassa ja palasimme sitten hotelliin. Olimme aikaeron takia tosi väsyneitä siinä vaiheessa.

Tänään täällä on itsenäisyyspäivä ja siis kansallinen pyhäpäivä. Islanti itsenäistyi Tanskasta 17.6.1944. Sattui vähän huonosti meidän loman kannalta, koska monet paikat ovat varmaankin tänään kiinni. Olemme kuitenkin kohta lähdössä Blue Lagoon  -kylpylään. Sinne pääsee bussilla suoraan hotellista, ja sen pitäisi olla auki myös tänään.

(Klo 22.45): Vietimme tänään melkein koko päivän uiskennellen kuumilla lähteillä Blue Lagoon -kylpylässä. Blue Lagoon on kuulemma Islannin tunnetuin nähtävyys. Se sijaitsee Euroopan ja Amerikan mannerlaattojen liitoskohdassa, vajaan tunnin matkan päässä Reykjavikista. Karun laavakivimaiseman keskellä oli suurehko allas, jossa oli höyryävän lämmintä vettä. Välillä vastaan tuli todella kuumiakin aaltoja. Vesi oli väriltään erikoisen turkoosia. Se oli niin sameaa, että siitä ei nähnyt lainkaan läpi. Siihen nimittäin sekoittui pohjassa olevaa valkoista mutaa. Altaan ympärillä oli tynnyreitä, joista sai ottaa valkoista mutaa kasvoille levitettäväksi. Kauhoin sieltä pari kertaa mutanaamion pärställeni. Lisäksi baarista sai ostaa levänaamion. Päätin kokeilla sitäkin. Niillä naamioilla pitäisi nimittäin olla anti-aging effect, ja tässä iässä on kai jo syytä kokeilla vähän kaikkea… (Laajat finniviljelmät kasvoillani ovat kuitenkin tällä hetkellä akuutimpi ongelma. Ihan kuin joku uusi murrosikä olisi tullut. JOKA päivä tulee nykyään joku uusi ihan järjettömän suuri finni johonkin kohtaan pärstää… #¤%&x… Ne naamiot vaikuttivat kyllä auttaneen jonkin verran finniongelmaankin. Jess!)

Lämpimässä turkoosissa vedessä lilluminen mustien laavakivien keskellä tuntui jotenkin todella eksoottiselta ja rentouttavalta. Veden pintaa pitkin kulki höyrypilviä, jotka olivat hetkittäin niin sakeita, että niiden takaa ei erottanut ihmisiä. Jämähdimme altaaseen moneksi tunniksi. Välillä kävimme kokeilemassa erilaisia saunoja (oli höyrysaunaa sun muuta) ja hakemassa välipalaa baarista. Lähtiessä piti tietysti shoppailla matkamuistomyymälässä. Ostin sieltä ties kuinka monta purkkia ja tuubia erilaisia voiteita. (Se myyjä oli todella ammattitaitoinen… Hän sai myytyä minulle paljon enemmän niitä tuotteita kuin olin oikeastaan aikonut ostaa.) Lisäksi tietysti Islanti-magneetti jääkaapin oveen. Keräilen nimittäin jääkaappini oveen magneetteja eri paikoista, joissa olen käynyt (mitään muuta käyttöähän jääkaapillani ei ole, koska siellä ei ole koskaan mitään ruokaa; mutta hyvä siis, että ovella sentään on käyttöä, kun siihen voi keräillä magneetteja eri reissuilta =). Ostin myös turkoosin Blue Lagoon -kylpypyyhkeen uudeksi treenipyyhkeeksi. Siistii.

Illalla kävimme syömässä eräässä aasialaisessa ravintolassa keskustassa. Sapuska oli ihan hyvää, ja sitä oli riittävästi. (*röyh!*) Keskustassa oli tänään aika paljon enemmän elämää kuin eilen. Ehkä se johtui itsenäisyyspäivästä, tai sitten eilen vain sattui olemaan harvinaisen hiljainen päivä. Yleise
sti ottaen täällä Reykjavikissa on kuitenkin todella hiljaista ja rauhallista. Ilmapiiri on hieman uninen, ja kaikki tapahtuu jotenkin verkkaisesti. Ihan rentouttavaa vaihteeksi, mutta pitkällä aikavälillä täällä varmaankin olisi liiankin rauhallista minun makuuni. Alkaisin hyppiä seinille. 8-/ Kaikkein hienointa täällä ovat karut tuliperäiset maisemat, mutta niitä ei tietenkään Reykjavikin keskustassa näe. Siellä näkyy vain pieniä taloja kapeiden katujen varsilla.

Huomenna olemme menossa koko päivän kestävälle bussikiertoajelulle. Käymme ilmeisesti jollakin geysir-alueella sekä katsomassa jotakin vesiputousta ja kansallispuistoa. Luultavasti siis näemme paljon eksoottisia maisemia. Siistii.

La 18.6.2011

(Klo 19.29): Olimme tänään Golden Circle -nimisellä kiertoajelulla. Bussi tuli hakemaan meitä suoraan hotellista ja kuskasi meitä sitten ympäri Islantia. Bussissa oli sekä englannin- että saksankielinen opastus, mikä oli hieman rasittavaa, koska opas ei pitänyt koko päivänä hetkeäkään päätään kiinni (koko ajan oli jompikumpi kieli menossa). Anyway, sinänsä opastus oli tietenkin hyvä asia.

Ensimmäiseksi kävimme Skálholt-nimisessä paikassa. Skálholt oli Islannin kirkollisen vallan keskus 1000-luvulta aina 1700-luvulle saakka. Siellä oli kirkko ja kouluja. Ne kuitenkin siirrettiin Reykjavikiin 1700-luvun lopussa, ja Skálholt katosi. Nykyään sillä paikalla on 1300-luvun alussa palaneen katedraalin rauniot sekä 1950-luvulla rakennettu uusi kirkko. Uutta kirkkoa rakennettaessa oli vanhan raunioista löydetty mm. erään 1200-luvulla delanneen piispan, Páll Jónssonin, kivinen arkku. Arkusta löytyi vielä sisältä piispan luuranko (just siistii!!) ja jotain muuta krääsää. Arkku ja muut arkeologiset löydökset olivat esillä kirkon kellarikerroksessa olevassa pienessä museossa, jonka sisäänkäynti oli peräisin alkuperäisestä keskiaikaisesta katedraalista (just siistii!!). Aluetta ympäröi kaunis vihreä maalaismaisema. Näin jossain söpöjä lampaitakin. (Iiiiih!!!)

Seuraavaksi kävimme katsomassa paria vesiputousta. Ensin näimme jonkun pienemmän putouksen ja sen jälkeen kuuluisan Gullfoss-putouksen, jossa Hvítá-joen vesi putoaa ryminällä 32 metriä. Se oli todella vaikuttava luonnonnähtävyys. Vesiputousten jälkeen kävimme geysiralueella. Näimme mm. Suuren Geysirin, jonka nimestä geysir-sanakin on peräisin. Suuri Geysir ei ole purkautunut vuosikymmeniin, mutta sen lähellä oli muita pienempiä geysirejä, jotka päästelivät ilmaan kymmeniä metrejä korkeita vesisuihkuja. Näimme mm. Strokkur-nimisen geysirin, joka suhautti muutaman minuutin välein ilmaan noin 20 metriä korkean suihkun. Just siistii. (Huonona puolena mainittakoon rikinkatkuinen löyhkä, joka levisi ilmaan purkautumisvaiheessa. Vähän kuin joku olisi syönyt liian paljon kananmunia… 8-/) Lepotilassa ollessaankin geysirit olivat tosi jännän näköisiä: kiehuvaa vettä pulppuavia kirkkaansinisiä lätäköitä keskellä punertavaa laavamaata. Söimme geysirien lähellä lounaan ja lähdimme sen jälkeen bussilla kohti Þingvellirin kansallispuistoa.

Þingvellir on kuulemma Islannin historiallinen keskus, ja kohde kuuluu myös Unescon Maailmanperintöluetteloon. Se toimi maan ensimmäisenä kansalliskokouspaikkana vuodesta 930 lähtien. Siellä tehtiin teloituksia sun muita oikeudellisia toimenpiteitä. Ennen kaikkea kansallispuisto oli kuitenkin luonnonkaunis paikka. Se on muodostunut Skjaldbreiður-tulivuoren laavasta. Kaikkialla näkyi mustia laavakivikallioita, punaista maata ja pieniä vesialueita. Kiipesimme rinnettä ylös ja päädyimme näköalapaikalle, josta näkyi Hekla ja muita tulivuoria, mutta myös kaunista vihreää maalaismaisemaa.

Räpsin päivän aikana kuvia niin paljon, että kamerastani loppui muisti. Päätinkin ostaa matkamuistomyymälästä uuden kahden gigan muistikortin. Lisäksi ostin Islanti-sukat, Islanti-kirjanmerkin sekä pienen pehmolelulampaan. Kiinnyin lampaaseen välittömästi, kun näin sen myymälän hyllyssä. Se katsoi minua niin vetoavasti pienillä mustilla muovisilmillään; sen kihara valkoinen karva tuntui kutsuvan kättäni luokseen. Jotenkin se kai toi mieleeni kääpiövillakoiran (*huokaus*). Loppumatkan se sitten hymyili tyytyväisenä sylissäni bussissa.

Huomenna on tarkoitus pitää museopäivä. Reykjavikissa on pienestä koostaan huolimatta monta kiinnostavaa museota, joiden pitäisi olla auki myös sunnuntaisin. Sinne siis seuraavaksi.

Su 19.6.2011

(Klo 21.08): Tänään tutustuimme Reykjavikin museoihin ja kiertelimme muutenkin kaupungilla. Sää sattui olemaan suosiollinen. Ulkona oli todella aurinkoista, mutta ei kuitenkaan liian kuuma. Ensin kävelimme rantaa pitkin ja ihailimme kaunista merimaisemaa. Käveltyämme rantaa pitkin puolisen tuntia päädyimme satamaan ja sen lähistöllä sijaitsevaan merimuseoon. Se oli pieni mutta muuten tosi kiva. Siellä esiteltiin entisaikojen kalastajien elämää eri keinoin. Siellä oli mm. veneitä, verkkoja, kalastusvälineitä, kaloja, malleja kalastajaveneiden hyteistä, jne. Lisäksi mm. kuvia, karttoja ja maisema-asetelmia. Sieltä sai monta ihan kivaa kuvaa.

Seuraavaksi suuntasimme Reykjavikin taidemuseoon. Se sijaitsee satamassa, ja se on rakennettu vanhaan kalavarastoon. Siellä oli pelkästään nykytaidetta. Lähinnä kollaasitöitä viime vuosikymmeniltä. Useimmat töistä olivat Errón, tunnetun islantilaisen postmodernin taiteilijan, tekemiä. Jotkut niistä olivat ihan kivoja, mutta en voi sanoa, että olisin saanut näyttelystä erityisen paljon irti. Pidin paljon enemmän merimuseosta.

Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa Islannin kansallismuseoon. Se oli tosi jees. Tunnetuin esine siellä oli noin vuodelta 1000 peräisin oleva pieni ukkosenjumala Thorin patsas. Se on kuulemma Islannin vanhin muinaislöydös. Tietenkin siellä oli mm. vanhoja työkaluja, aseita, maskeja, pukuja, koriste-esineitä, vanhoja käsikirjoituksia, ikoneja, kalastusveneitä, jne. Oli myös mittava valokuvanäyttely 1900-luvun eri vuosikymmeniltä. Thorin patsaan lisäksi valokuvanäyttely jäi minulle ehkä parhaiten mieleen kansallismuseosta. Kuvia oli paljon, ja niistä sai hyvän käsityksen tavallisten ihmisten elämästä 1900-luvun eri vaiheissa.

Kansallismuseon j
älkeen kävelimme keskellä Reykjavikin kaupunkia sijaitsevan Tjörnin järven rantaa pitkin kohti Islannin kansallisgalleriaa. Matkalla oli hienoja maisemia, mikä oli hyvä, koska itse kansallisgalleria oli ihan hanurista. Galleriassa oli meneillään ranskalais-yhdysvaltalaisen kuvanveistäjän, Louise Bourgeois’n, näyttely. Näyttelyn nimi oli Femme (nainen), ja sen kyllä huomasi. Teokset kuvailivat enimmäkseen naisen elämää, vartaloa ja seksuaalisuutta eri näkökulmista. En voi sanoa, että olisin nauttinut teoksista erityisemmin tai kovin usein edes kunnolla tajunnut, mistä oli kyse. Siistiä siellä oli suurikokoinen hämähäkki, joka täytti puolet yhdestä salista. Muuten näyttely oli minulle melko mitäänsanomaton. Mutta tulipahan käytyä Islannin kansallisgalleriassa. Rakennus oli kyllä hieno, ja sen lähellä sijaitsi pari ihan kivaa puistoa, joiden läpi tuli siinä samalla käveltyä.

Päädyimme sattuman kautta myös maan ensimmäisen peruskoulun pihalle. Koulu sijaitsi hienolla paikalla Tjörnin järven rannalla. Emme tienneet, mikä rakennus se hieno puutalo oikein oli, ja kun ovi sattui olemaan auki, päätimme käydä sisällä. Siellä oli meneillään Jón Sigurðssonin kuoleman 100-vuotispäivän kunniaksi järjestetty näyttely. Sigurðsson kampanjoi Islannin itsenäistymisen puolesta 1800-luvulla, jolloin maa oli Tanskan vallan alla. Hän myös vaikutti ratkaisevasti siihen, että Islantiin perustettiin vuonna 1845 uudet valtiopäivät vanhojen vuonna 1800 lakkautettujen Þingvellirin valtiopäivien tilalle. Sigurðssonista tuli toimintansa ansiosta maan epävirallinen johtohahmo. Näyttely oli muuten kiinnostava, mutta lähes kaikki tekstit olivat vain islanniksi. Henkilökunta oli kuitenkin hyvin avuliasta. Meille tultiin ihan spontaanisti esittelemään paikkoja ja kertomaan näyttelystä.

Museoiden jälkeen kävimme vielä katsomassa pienen kukkulan päälle rakennettua kirkkoa, Hallgrímskirkjaa. Se on vuonna 1974 rakennettu moderni betonirakennus, joka muistuttaa muodoltaan hieman tulivuorta. Kirkon tornin pystyy näkemään kaikkialta Reykjavikista. Kirkon edessä on viikinki Leif Erikinpojan, ”Amerikan löytäjän”, suuri patsas. Leif Erikinpoika oli Grönlannin löytäjän, viikinki Erik Punaisen, poika. Kummatkin ovat saagojen suuria sankareita, jotka seilailivat Skandinavian merillä noin tuhat vuotta sitten.

Matka on ollut hyvin onnistunut. Aika on mennyt todella nopeasti. Huomenna onkin sitten jo aika palata Suomeen. Lento lähtee jo ennen kahdeksaa aamulla. Bussi tulee hakemaan meitä hotellilta kello 5.00. Aaaargh… 8-/   

Ma 20.6.2011

(Klo 16.58): I'm back!! Paluumatka meni ihan hyvin. Oli vain tosi aikainen herätys tänään, koska lento lähti varhain aamulla, ja matka kentälle kesti noin tunnin. Keflavikin lentokenttä oli IHAN tukossa. Ihan järkyttävät jonot joka paikassa, ja kaikki oli jotenkin kaoottista. Siellä oli aivan liikaa matkustajia suhteessa kenttähenkilökunnan määrään ja muihin resursseihin. Lentokone lähti jonkin verran myöhässä, mutta muuten lento meni ihan hyvin. Yritin nukkua koneessa, koska viime yö jäi todella lyhyeksi. En jotenkin saanut unta, ja aamulla piti herätä jo neljän aikaan. Aikaeron takia matkaan meni koko päivä, vaikka lento kesti vain 3,5 tuntia. Nyt on tosi väsynyt olo. Nukuttaa ihan järjettömästi. Olen parhaillaan työhuoneellani. Piti tulla hakemaan täältä kamppeita huomista varten, koska meillä on huomenna projektin kokous Tampereella. Tänä iltana menen vielä vetämään treenejä. Täytyy yrittää olla nukahtamatta kesken kaiken. Meille on kai tänään tulossa uusia treenaajiakin. Kivaa! 

Su 12.6.2011

Osallistuin tänä viikonloppuna ESCAP2011-kongressiin Finlandia-talolla. Kyseessä oli tarkemmin sanottuna 14th International Congress of ESCAP – European Society for Child and Adolescent Psychiatry. Valtaosa osallistujista vaikutti olevan lasten ja nuorten psykiatreja, neurologeja, lastenlääkäreitä ja psykologeja. Suojelijana vaatimattomasti presidentti Tarja Halonen.

Pidin tapahtumassa tänään posteriesitelmän, jossa esittelin viime joulukuussa tekemieni havaintokokeiden tuloksia. Havaintokokeideni avulla pyrin selvittämään, mitä Asperger-nuorten puheessa esiintyviä prosodisia piirteitä neurotyypilliset henkilöt pitävät huomiota herättävinä eli prominentteina. Tulokseni mukaan puherytmiin liittyvät piirteet herättävät kaikkein eniten huomiota. Kehitin kvantitatiivisen järjestelmän, jonka avulla pystyin vertailemaan monia eri tekijöitä samalla kertaa: yksittäisten piirteiden prominenssin aste, piirrekategorioiden suhteellinen prominenssi, piirteiden jakauma eri yksilöillä, kunkin yksilön yleinen prosodinen prominenssi sekä tämän suhde puheen ymmärrettävyyteen. Kuten sanottu, puherytmi osoittautui kaikkein prominenteimmaksi piirrekategoriaksi, mutta huomiota herättivät myös mm. melodiset poikkeamat. Lisäksi yksilön yleisen prosodisen prominenssitason ja puheen ymmärrettävyyden väliltä löytyi selvää korrelaatiota.

Anyway, tuntui hienolta huomata, että vaikka valtaosa osallistujista oli lääkisläisiä, fonetiikan alaan kuuluva esitelmäni tuntui sopivan ihan hyvin kokonaisuuteen, jossa esiteltiin neurologisiin poikkeamiin liittyvää tutkimusta. Aiheet liittyivät lähinnä autismin kirjoon ja ADHD:hen. Olin tietysti tarkoituksella valinnut tähän tapahtumaan nimenomaan sellaisen tutkimuksen, jossa käytän kokeellisia menetelmiä, koska kvalitatiiviset menetelmät olisivat varmaankin tässä tapahtumassa istuneet kokonaisuuteen vähän huonommin. Sain kannustavaa palautetta mm. hankkeeni tieteelliseltä vastuuhenkilöltä (joka on siis lastenneurologian apulaisylilääkäri). Kuten sanottu, tuntui siltä, että minä ja posterini sovimme porukkaan ihan hyvin. Tosi hienoja tällaiset suuret poikkitieteelliset tapahtumat! =)

Viime kesänä esittelin Ateenassa ISCAn konferenssissa varsin keskeneräisen räpellyksen, jota suorastaan häpesin jälkikäteen (kun oli siinä samaan aikaan kaiken maailman Pekingiä, Galápagossaaria sun muuta häppeninkiä, niin en oikein ehtinyt panostamaan kaikkeen samaan aikaan). Tuli vähän potkua persuksille siellä, ja se teki ihan hyvää. Tästä posterista jäi nimittäin tosi hyvä fiilis. Olin kiireestä huolimatta panostanut tähän kunnolla, eikä tuntunut siltä, että olisi tarvinnut hävetä lopputulosta. Jess.

Oli tietenkin kivaa itsekin esitellä tapahtumassa jotakin, mutta vielä enemmän sain kyllä irti muiden esitelmistä. Ihan oman posterini vieressä oli AS- ja HFA-lasten kieleen liittyvä esitelmä. Sen mukaan autististen lasten on muita vaikeampaa käyttää hyväkseen kielen kontekstuaalista informaatiota sekä kielen ymmärtämisessä että omien sinänsä oikeiden vastaustensa perustelussa. Johtopäätöksissä todettiin myös, että jossakin eksperimentissä AS- ja HFA-lapset vastasivat usein ensin oikein johonkin kysymykseen mutta jatkoivat vastaustaan tarpeettomasti päätyen lopulta johonkin sellaiseen aiheeseen, jolla ei ollut enää mitään tekemistä alkuperäisen kysymyksen kanssa. Tämähän tukee havaintojani topikaalisista hyppäyksistä! =) 

Lisäksi sain joistakin postereista vähän vinkkejä siitä, miten tilastotietoja on tapana esittää muilla aloilla. Täytyy vielä vähän paneutua aiheeseen. Anyway, valtaosa esitelmistä oli sellaisia, joista ei ehkä konkreettisesti ole hyötyä oman tutkimukseni kannalta, mutta jotka olivat siltikin sisällöltään hyvin kiinnostavia. Itse asiassa tämä oli mielestäni kiinnostavin tapahtuma aikoihin. Osallistuin tietenkin sektioihin, joissa käsiteltiin autismin kirjoa. Kielenkäyttö nousi esille vain pinnallisesti. Tyyliin: useilla autismin kirjon lapsilla ja nuorilla on poikkeava ääni tai puhetapa. (Jaa. Tämäpä informatiivista.) Sen sijaan esille nousi paljon muita kiinnostavia asioita.

Yksi esitelmä kohdistui tyttöjen AS-profiiliin. AS-tyttöjähän on tutkittu huomattavan vähän, koska heitä on selvästi vähemmän kuin AS-poikia. Lisäksi poikien AS-piirteet kiinnittävät usein enemmän huomiota, koska ne ovat sosiaalisesti haastavampia kuin tyttöjen piirteet (esim. aggressiivinen ja dominoiva käyttäytyminen ovat tyypillisiä AS-pojille mutta eivät niinkään tytöille). Sekä tyttöjä että poikia usein kiusataan koulussa, mutta tytöillä saattaa silti olla hyviäkin ystäviä (joskaan ei välttämättä itsensä ikäisiä), kun taas pojat suljetaan usein kokonaan porukan ulkopuolelle. Tytöt saattavat jopa toimia kaveriporukan johtajina. AS-pojathan ovat tunnetusti kiinnostuneita teknisistä laitteista, ajoneuvoista, fysiikasta, jne. Tytöt puolestaan ovat usein kiinnostuneita eläimistä, satuhahmoista, vieraista kulttuureista ja tunnetuista henkilöistä. (Just hyvii tyyppei!! =) Ulkonäöltään he eivät ihan pieninä poikkea muista mitenkään mutta alkavat yleensä erota muista ikäisistään tytöistä iän myötä yhä enemmän. Tutkimuksen mukaan KAIKKEIN leimallisimmat ja nimenomaan AS-tytöille ominaiset piirteet ovat: 1) muiden esittämien vaatimusten vältteleminen (ei tahdota tehdä mitä muut vaativat vaan mitä itseä huvittaa), 2)  todella poikkeuksellinen määrätietoisuus (sitä mitä huvittaa tehdä tehdään todella määrätietoisesti ja vastuuntuntoisesti). Sekä tytöillä että pojilla yleisin aistiyliherkkyys koskee kuuloaistia.

Eräs tutkijaporukka oli tutkinut AS-lasten perhetaustoja ja todennut mm. sen, että AS-lasten isät olivat lähes aina korkeasti koulutettuja ja yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa. Esim. teknisten alojen professorien pojista huomattavan monet ovat Aspergereita. Joku toinen porukka oli todennut, että keskosuus ja keisarinleikkauksella syntyminen lisäävät riskiä, ja jotkut muut olivat havainneet vanhempien mielenterveysongelmien lisäävän myös riskiä. Autismin kirjon häiriöiden ja ADHD:n välinen yhteys nousi esille tosi monessa esitelmässä. Arviot siitä, kuinka usein ne liittyvät yhteen, vaihtelivat aika paljon, mutta johtopäätös oli kuitenkin se, että ne esiintyvät yhdessä hyvin usein. Autistien kuntouttajien olisi siis syytä tuntea jonkin verran myös ADHD:ta. Usein nostettiin esille ADHD:hen liittyviä ongelmia, mutta jotku
t myös korostivat sitä, kuinka ADHD-henkilöiden tyypillisiä vahvuuksia kuten luovuutta, riskinottokykyä ja innokkuutta kokeilla uutta pitäisi hyödyntää nykyistä tehokkaammin. (Huonoja puolia ovat sitten mm. taipumus joutua ongelmiin. ADHD:than ovat yliedustettuina mm. vankiloissa. Jotkut heistä syrjäytyvät jo varhaisella iällä.)

Näkökulmat olivat hyvin vaihtelevia: jotkut ottivat verikokeita ja tutkivat aivoissa esiintyviä aineita (meni vähän ohi humanistilta…), kun taas toiset pohtivat sitä, saisiko nuoret paremmin hakeutumaan mielenterveyshoitoon, jos hoitoa kutsuttaisiin jollakin toisella nimellä. He yrittivät keksiä jonkun sellaisen termin, joka ei pelottaisi nuoria pois, ja totesivat, että nimellä ON väliä. 

Yksi kokonainen sektio oli omistettu autismin kirjon henkilöiden erilaisille kuntoutusmuodoille. Esitelmissä pohdittiin mm. sitä, kuinka voitaisiin yhdistää koti- ja laitoskuntoutusta sekä "e-kuntoutusta". Viimeksi mainitusta en ollut koskaan kuullutkaan. Sillä tarkoitaan erilaisia moderneja viestintäteknologian keinoja, joita voidaan käyttää hyväksi elämänhallinnan parantamisessa. On esimerkiksi mahdollista, että elämänhallinnan ongelmia omaavalle AS-henkilölle viritetään iPhoneen ohjelma, jossa on lista kaikista asioista, jotka hänen täytyy tehdä aamulla. Siitä sitten ruksataan asioita sitä mukaa, kun ne on tehty: nousin ylös sängystä, peseydyin, pukeuduin, söin aamiaisen, jne. Sama juttu päivällä ja illalla. Menetelmän etu on se, että se on huomaamaton. Tutkijat korostivat sitä, että autismi on krooninen tila, joka kestää henkilön syntymästä kuolemaan saakka ja on läsnä henkilön elämässä 24/7. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä henkilö tekee, ajattelee, tuntee ja aistii. 

Yksi mielenkiintoisimpia esitelmiä oli katsaus, jossa käsiteltiin eläinavusteista kuntoutusta. Esitelmöitsijä kertoi innostuneena siitä, kuinka hienoja tuloksia erikoisryhmien kuntoutuksessa on saatu käyttämällä apuna koiria ja kissoja. Ne voivat toimia kommunikaation välikappaleina, ja ne myös rauhoittavat sekä vähentävät mielenterveysongelmien riskiä (kuten masennusta ja ahdistusta). Tarkkaavaisuushäiriöisten lasten kanssa ne myös paransivat keskittymiskykyä ja oppimistuloksia (ilmeisesti rauhoittavan vaikutuksen ansiosta). Antropomorfismi voi kuulemma olla todella tehokas apuväline kommunikaatio-ongelmia omaavien henkilöiden kuntoutuksessa.

Että tällaista kaikkea jäi mieleen tältä päivältä. Kongressi jatkuu keskiviikkoon asti, mutta itse olin paikalla vain tänään ja eilen, jolloin oli tapahtuman avajaisseremonia ja -vastaanotto. Olisi tietysti tosi kiva olla paikalla loppuun asti, mutta osallistuminen maksaisi lähes 200 € päivältä, ja joutuisin maksamaan sen itse. Lisäksi aika, jonka voin tällä hetkellä käyttää AS-hankkeeseen, on hyvin rajallinen, koska palkkani tulee kirjoitustulkkaushankkeelta. Anyway, oli mukavaa olla mukana tapahtumassa edes viikonlopun ajan. Paljon kerkesin saada irti näinkin lyhyessä ajassa! =)

Pe 3.6.2011

(Klo 13.48): Taas mentiin lentokentälle… Ohjaan tänä viikonloppuna leirin Norrköpingissä, Ruotsissa. Tapahtuman järjestää Norrköpings Aikidoklubb. Rankka viikonloppu siis taas tiedossa, mutta ainakin viimeksi Norrköpingissä oli oikein mukava ilmapiiri.

Su 5.6.2011

(Klo 23.47): Leiri meni ihan hyvin. Oli tosin varsin piinallista olla ilman nettiä koko viikonloppu. Pitäisi varmaan ostaa iPhone. Kännykkäni nettiyhteys on nimittäin todella surkea (ja lisäksi kallis).

Anyway, leiri oli oikein hyvin järjestetty, ja tatamilla oli mukavan innokas treenitunnelma. Porukkaa ei ollut mitenkään hirveästi, mutta hyvät treenit saatiin silti kasaan. Päättäjäisviikonloppu ja 27 asteen aurinkoinen keli varmaankin vähensivät hieman väkeä. Oli hauskaa, että paikalla oli niin monta suomalaista. Matkustin samaa matkaa Pasin kanssa lentsikalla. Timo ja Susanna olivat reissanneet sinne autolla. Valmiina paikan päällä oli Maria, joka treenasi ennen seurassamme mutta muutti muutama kuukausi sitten Linköpingiin lääkisopintojensa takia. Lisäksi leirille osallistui yksi ruotsinsuomalainen, joka puhui aivan erinomaisesti suomea. Kyseessä oli siis oikeastaan ruotsalais-suomalainen leiri! =)

Vedin leirillä samankaltaisia juttuja kuin Lahdessa pari viikkoa sitten: vuorotellen perustekniikkaa ja kehittelemiäni itsepuolustustekniikoita, joissa yhdistyvät aikido, savate, nyrkkeily ja judo. Perjantai-iltana teimme yokomenuchista perustekniikoita ja siitä sitten “räkäkoukku”-sovelluksia savate-tyyppisellä sisäänmenolla: suora iriminage, koshinage (judon koshiguruma-tyyppisellä lopulla), nikyo, jne. Lauantaiaamuna jatkoimme vielä yokomenuchi- ja räkäkoukkuteemaa. Niistä sitten siirryimme shomenuchiin ja nyrkkeilytyyppisiin suoriin. Ensin teimme väistöharjoituksia ja sen jälkeen erilaisia tekniikoita (kotegaeshi, nikyo, hijikimeosae, jne.). Iltapäivätreeneissä sitten teimme ryotedorista tenchinagea siten, että kiinnitimme huomiota yläkäteen: sehän tekee eräänlaisen tsukimaisen liikkeen ylösnousuvaiheessa. Sen jälkeen sitten tenchinage yhdistetystä alapotku- ja räkäkoukkuhyökkäyksestä. Sen jälkeen alapotku oli mukana treenien ekan osuuden loppuun saakka, ja loppuvaiheilla mukaan otettiin myös kiertopotku vyötärön korkeudelle ja päähän. Viimeinen tunti tehtiin kuristushyökkäyksiä (edestä ja takaa) sekä tekniikoita lähietäisyydeltä. Lähietäisyyttä vedin nyt ekaa kertaa: siinä ollaan symmetrisessä asennossa melkein kiinni toisissa, uke lyö ensin satunnaisen määrän alakoukkuja vartaloon ja sen jälkeen yläkoukun päähän. Yläkoukku torjutaan samankaltaisella blokkaussisäänmenolla kuin räkäkoukku. Siitä sitten erilaisia tekniikoita kuten uchikaitensankyo, koshinage, uchikaitennage, jne.

Perjantaina ja lauantaina vedin joka treenin alkuun tavanomaisen alkujumppamme, jossa ensin juostaan salia ympäri ja sen jälkeen tehdään erilaisia lihaskunto- ja venytysliikkeitä. Ja kun treenit muutenkin olivat melko fyysisiä, tänä aamuna kropassa oli varsin raskas olo. Tänään treenit olivatkin sitten huomattavasti kevyemmät: ne kestivät vain 1,5 tuntia, ja pienen lämmittelyn jälkeen teimme koko loppuajan bokkenia. Paikallinen pääopettaja, Mathias, oli pyytänyt, että vetäisin Kashiman kakkossarjaa. Teimme siis koko kakkossarjan läpi yksissä treeneissä. Aika oikeastaan loppui kesken, joten sovimme niin, että sain vetää kymmenen minuuttia yliaikaa. Siten ehdin vetää kaikki kymmenen kataa läpi. Itsellenikin teki ihan hyvää kerrata koko sarja läpi.

Teloin heti ensimmäisissä treeneissä perjantaina oikean jalkani akillesjänteen ollessani lonkkaheitossa ukena. Jotenkin tulin vähän huonosti alas siten, että jysäytin kantapääni tatamiin. Akillesjänteessänikin on joku vanha vamma (missäpä kohdassa ei olisi…), joten se alkaa oikutella melko helposti. Lauantaina en meinannut pystyä istumaan polvillani alkukumarruksissa. Sattui ihan sikana. Jalassa tuntui olevan sisäistä turvotusta akillesjänteen alueella. Levittelin siihen kipuvoidetta koko viikonlopun. On se silti edelleen aika kipeä. Täytyy yrittää vähän varoa sitä.

Treenien jälkeen ja väliajoilla minut aina vietiin jonnekin syömään muun porukan mukana. Järjestelyt toimivat oikein hyvin, ja minulla oli koko ajan mukavaa seuraa. Keskustelimme pääasiassa kaikenlaisesta aikidoon liittyvästä. Eräs treenaaja kertoi puhuneensa Pekingin Combat Games -näytöksestä ranskalaisen Fabrice Croizén kanssa tämän ohjaaman leirin yhteydessä Ruotsissa. Fabrice oli kuulemma kertonut, että Christian Tissier nauroi Pekingissä Juuson ja minun freestyle-näytökselle niin paljon, että hänen silmistään valui kyyneleitä! =D Jotkuthan myös kritisoivat näytöstämme, koska “se poikkesi liian paljon yleisestä linjasta”, mutta Christian on tässä suhteessa avarakatseinen. Freestyle olkoon freestylea!! Mehän vain teimme työtä käskettyä ja suunnittelimme oikein kunnon “vapaatekniikkanäytöksen”. Nii. (Sitä paitsi olimme sentään jättäneet pesismailat pois Christianin pyynnöstä.)

Norrköping on mielestäni kaunis paikka ainakin tähän aikaan vuodesta. Kaupunki sijaitsee Motala-joen rannoilla, ja siellä on paljon kauniita vanhoja rakennuksia. Norrköping sai kaupunkioikeudet jo vuonna 1384, ja 1600-luvulta 1950-luvulle saakka se oli vahva teollisuuskaupunki. Etäisyydet olivat sen verran lyhyet, että usein kävelimme kahvilaan ja raflaan. Samalla näki vähän kaupunkiakin. Hotellini sijaitsi keskeisellä paikalla, ja se oli ihan viihtyisä. Myös aamupala oli ihan jees… 😎 Yleisen nettikoneen puuttumisen lisäksi ainoa huono puoli oli se, että hotelli sijaitsi ehkä vähän liiankin keskeisellä paikalla: kadulta kuului lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ihan hirveä mekkala. Siellä oli ilmeisesti jonkinlaiset koululaisten päättäjäisbileet meneillään melkein koko yön. IHAN JÄRJETÖN meteli. Nukuin sen takia tosi huonosti viime yönä ja olen ollut tänään tosi väsynyt. Aamulla treeneissä meni vielä ihan hyvin, mutta iltapäivällä väsytti jo ihan tautisesti. Ilta meni lähinnä pyykkiä pestessä. Huomenna sitten taas mentiin. Huomenna meillä onkin sitten illalla ULKOtreenit! =) Menemme Eltsun urheilupuistoon treenaamaan verkkareissa, koska Myllyn judosalissa on kattoremontti.

Ti 31.5.2011

Nuorten Your Move -suurtapahtumaa varten tehty aikidon promovideo on julkaistu. Pätkä kestää 55 sekuntia.

VIDEON VOI KATSOA TÄSTÄ
Ohjaus: H-P Virkki
Kuvaus ja editointi: Pekka Sipilä
Käsikirjoitus: H-P Virkki

Esiintyjät:
Mari Lehtinen
Juuso Kenkkilä
Aino Manninen
H-P Virkki
Antti Pekkarinen
Hanna-Kaisa Hellstén
Tuuli Sipilä

Ti 24.5.2011

(Klo 23.15): Jotenkin tähän vuodenaikaan kasaantuu tosi paljon kaikenlaista häppeninkiä. Olen lähdössä huomenna Bostoniin konferenssimatkalle. Siellä pidetään International Communication Associationin (ICA) vuotuinen konferenssi. Kyseessä on sama tapahtuma, joka pidettiin viime kesänä Singaporessa. Pidän siellä perjantaina esitelmän Asperger-hankkeeseeni liittyen. Tarkemmin sanottuna esitelmäni kohdistuu ongelmavuorojen prosodiaan ja ei-kielellisiin piirteisiin.

Sikäli ihan jännää, että vaikka olen matkustellut paljon, en ole koskaan aikaisemmin tullut käyneeksi Jenkeissä. Lennän ensin Frankfurtiin ja sieltä sitten suoraan Bostoniin. Matka tuntuu lyhyehköltä edellisen reissuni jälkeen… Ensimmäinen lento lähtee huomenna jo klo 6.55, joten täytynee herätä jo joskus neljän aikaan… AAAAAAARGH!!!!! Täytyy toivoa, että tuhkapilvi ei sotke mitenkään matkasuunnitelmia.

Ke 25.5.2011

(Klo 4.26): (#¤%&x….) TODELLA epäinhimillinen tämä lähtöaika…

(Klo 10.35 Frankfurtin lentokentällä): Odottelen tässä jatkolentoa. Melko pitkä vaihtoaika: 4h 35min. Mutta ei se oikeastaan haittaa, koska otin mukaan töitä, joita pystyn hyvin tekemään lentokentälläkin. 

(Klo 18.21 Renaissance Boston Waterfront Hotel): Vihdoinkin perillä. Täällä on yllättävän lämmintä: yli 20 astetta. Viikonloppuna saattaa olla säätiedotuksen mukaan lähes 30 astetta, enkä ottanut aurinkovoidetta mukaan… Raahasin nimittäin turhaan aurinkovoiteen Australiaan enkä tullut ajatelleeksi, että Boston on aika tavalla eri puolella maailmaa, joten täällä voi olla kuuma, vaikka Australiassa ei olekaan. Dääm. No, tuskin tässä mitenkään hirveän paljon ehtii olemaan ulkona, ainakaan kuumimpaan aikaan päivästä.

Lennot menivät ihan ok. Tuhkapilvi ei vaikuttanut mitenkään lentoihini. Frankfurtissa jouduin odottelemaan melko pitkään, mutta aika meni nopeasti töitä tehdessä. Bostonin-lennolla tein duunia noin puolet ajasta. Toisen puolen nukuin tai juttelin vieressäni istuneen iäkkään  amerikkalaisrouvan kanssa. Hänellä ei jostain syystä ollut lainkaan nälkä, joten sain suunnilleen puolet hänenkin safkoistaan. (*röyh!*) Mistähän hän huomasi, että minulle jäi vielä nälkä niiden mitättömän pienien aterioiden jälkeen? Tarjoilun taso ei nimittäin todellakaan ollut mitenkään häikäisevä, ja Lufthansan koneet ovat todella beisikkejä verrattuna moniin muihin kaukolentoja tekeviin yhtiöihin. Ei ollut edes omia telkkariruutuja. No, se oli kyllä sikäli hyvä asia, että siten tuli varmaankin tehtyä enemmän töitä lennon aikana kuin jos olisi voinut tappaa aikaa katsomalla leffoja.

Perillä Bostonissa oli ensimmäisenä edessä pitkä jono passintarkastukseen. Siinä otettiin samalla sormenjäljet ja valokuva pärstästä. Lisäksi piti vastailla kaikenlaisiin kysymyksiin. Lentokentältä tullessani kämmäilin metrossa: tein ylimääräisen kierroksen keskustassa ja jouduin sen takia lopulta vaihtamaan metroa muistaakseni kolme kertaa. Kävin myös kerran varmuuden vuoksi ulkona laiturialueelta, ja jouduin sen jälkeen maksamaan lipun uudestaan. Olin kai sen verran väsynyt, että en jaksanut ottaa selvää reitistä ennen kuin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo kyydissä (väärällä linjalla). Lopulta hotelli oli kuitenkin helppo löytää. Tämä on nimittäin todella suuri rakennus aivan metroaseman vieressä. Huone on todella suuri ja ihan luksustasoa. Sänkyjä on kaksi, ja ne ovat todella leveitä. Telkkariruutu on varmaan suurin, mitä olen koskaan nähnyt missään hotellissa. Sen sijaan iso miinus mielestäni on se, että netti ei sisältynyt huoneen hintaan. Sitä olisi saanut käyttää ilmaiseksi vain hotellin aulassa, mutta eihän siitä olisi tullut mitään. Siispä piti maksaa vähän yli 12 $ vuorokaudessa nettiyhteydestä huoneessa. Hinta ei ole kovin korkea, mutta mielestäni näin hyvätasoisessa hotellissa netin pitäisi kuitenkin sisältyä hintaan. Se on ihan beisikjuttu nykyään, ja kaiken lisäksi olemme Jenkeissä emmekä missään sellaisessa maailmankolkassa, jossa netin käyttö olisi jotenkin uutta ja ihmeellistä. 

Nyt alkaa olla aika väsynyt olo. Kello on täällä kuusi tuntia vähemmän kuin Suomessa, joten Suomessa on nyt yö. Pitäisi tietysti yrittää olla nukkumatta koko iltaa, mutta saa nähdä, onnistuuko…

To 26.5.2011

(Klo 6.00): Ei onnistunut. Väsytti niin sairaasti, että nukuin koko illan ja heräsin sitten neljän aikaan aamulla. No, nyt on ainakin tullut nukuttua riittävästi, joten täytyy yrittää pysytellä hereillä iltaan asti. Konferenssi alkaa tänä iltana klo 18 avajaisplenaarilla. Sen jälkeen on avajaisvastaanotto. On siis päivä aikaa hengailla. Täytyy vielä vähän harjoitella huomista esitelmää ja tehdä tavanomaisia töitä (deadlinea pukkaa edelleen…). Jossain välissä olisi myös kiva käydä vähän katselemassa kaupunkia, ja toisaalta tässä hotellissa on myös kuntosali, joka pitäisi käydä katsastamassa.

(Klo 8.07): Ei hemmetin hemmetti tätä Amerikkaa…. (#¤%&x!!!) Siis tällaisessa luksushotellissa ei sisälly edes AAMUPALA HINTAAN! Täh?!! Siis vitsit, että ärsyttää. Axel oli oikeassa sanoessaan, että mitä kalliimpi hotelli, sitä vähemmän hintaan sisältyy, kun ollaan USA:ssa. Halvassa hotellissa hintaan saattaa sisältyä netti ja aamupala, mutta luksushotelleissa KAIKESTA joutuu maksamaan erikseen. Näyttää pätevän ainakin tässä tapauksessa. Maksoin nimittäin juuri 25 $ aamupalasta. (#¤%&x…) Palvelu oli kieltämättä hyvää, ja ruokatarjontakin ihan ok (mutta ei enempää kuin ok tuohon hintaan nähden). Kaiken lisäksi tarjoilija tuntui olettavan, että vaihtorahat menevät ilman muuta hänelle. Pistin nimittäin laskun saatuani suurehkon setelin laskukansioon. Tarjoilija nappasi sen ja kysyi viattomasti: "Tarvitsetteko tästä vaihtorahaa, rouva?" "JOOOOO!!!!" (*naama punaisena*). Luultavasti tällaisissa hotelleissa käy yleensä keskituloisten kielentutkijoiden sijaan pääasiassa suurissa yrityksissä työskenteleviä huippupalkkaisia ihmisiä, joille muutama kymppi sinne tai tänne ei merkitse mitään ja joille oman korkean statuksen esitteleminen muille on elämäntapa.

Jo pelkän periaatteen vuoksi päätin safkata aamupalalla koko rahan edestä (lisäksi olin nälkäinen, koska en ollut syönyt lennon jälkeen mitään). "Saisiko teille olla vielä lisää pa
nnukakkuja, rouva?" "JOOOOO!!!" "Entä ottaisitteko vielä lisää juuri puristettua appelsiinimehua?" "JOOOOO!!!" Taisin siinä samalla juoda koko kannullisen kahvia. *Örgh!!* Vatsani on ihan repeämispisteessä. Että oli järkevää taas… Tulee mieleen muistoja joiltain treenimatkoilta vuosien takaa, kun olemme silloin tällöin treenikavereiden kanssa päätyneet sattuman kautta luksushotelleihin ja ahmineet aamiaispöydässä itsemme ihan ähkyyn. (*niisk!* oi niitä aikoja…) No, ehkä syönkin sitten seuraavan kerran vasta illalla avajaisvastaanotolla. 

Anyway, jos tulen vielä joskus Jenkkeihin johonkin konferenssiin, niin SALETISTI en mene järjestäjien ehdottamiin luksushotelleihin (vaikka ne sijaitsisivatkin kätevästi konferenssipaikan lähettyvillä kuten tämä hotelli) vaan etsin itse netistä jonkun KORKEINTAAN kolmen tähden hotellin ja menen sinne. Nii. Sinänsä nämä ICAn konferenssit kyllä kiinnostavat. Nämä ovat suuria ja korkeatasoisia tapahtumia, joissa esiintyy tunnettuja hahmoja. Tässäkin konferenssissa on plenaristina mm. Noam Chomsky, mikä on kyllä kieltämättä todella siistiä! =))))

(Klo 14.20): Tein aamupäivällä duunia hotellihuoneessa. Jossain vaiheessa jouduin häipymään pois siivoojan jaloista. Lähdin kuljeskelemaan keskustaan ilman erityistä päämäärää. Keskusta on muutaman metroaseman päässä hotellista. Pystyisi sinne varmaan kävelemäänkin. Siellä oli ihan kiva puisto ja paljon suuria rakennuksia. Totta puhuakseni ainakaan ensi näkemältä paikka ei tehnyt minuun mitään kovin erityistä vaikutusta. Esim. Melbourne oli huomattavasti kauniimpi paikka mielestäni. Mutta näinkin kyllä vain muutaman korttelin alueen Bostonista, joten en tietenkään ole vielä saanut kuvaa koko kaupungista. Ulkona on helteinen ilma. Jo muutaman minuutin kävelyn jälkeen aurinko tuntui porottavan niin voimakkaasti niskaan, että kävin ostamassa aurinkorasvaa.

Huomasin muuten hotelliin palatessani, että huoneessa olevat (todella) pienet vesipullot, joiden olin kuvitellut olevan ilmaisia, maksavatkin 4 $ kappaleelta. (#¤%&x…) Niinpä tietysti. 

(Klo 21.41): Tein iltapäivällä jonkin aikaa duunia ja kävin sen jälkeen hotellin kuntosalilla. Olin suorastaan ällistynyt todetessani, että kuntosali oli ILMAINEN! Ei siis todellakaan tarvinnut maksaa yhtään ylimääräistä. Ja sieltä sai jopa JUOMAVETTÄ ILMATTEEKSI!!! =))) Ja kaupan päälle vielä omenankin. Ihan käsittämätöntä. Varustukseltaan sali oli ihan jees. Siellä oli monta juoksumattoa ja hiihtolaitetta. Lisäksi muutama lihaskuntolaite sekä jumppapalloja ja irtopainoja. Siellä sai ihan hyvän setin vedettyä. Täytyy yrittää käydä siellä mahdollisimman usein.

Illalla oli siis avajaisplenaari. Se oli oikeastaan paneelikeskustelu, jossa pohdittiin sitä, voisiko viestintä olla 2000-luvun merkittävin tieteenala. On totta, että viestintä jos joku on poikkitieteellinen ala, johon liittyy rajaton määrä käytännön sovelluksia mm. tekniikan alalla. Puhujia oli monta, ja heidän näkökulmansa olivat niin erilaisia, että keskustelua oli hieman vaikeaa seurata. Pointti oli kai vain se, että jenkkityyliin aiheen oli tarkoitus olla mahdollisimman laaja ja maailmaa syleilevä, jotta se ei rajaisi mitään näkökulmia pois, ja jotta se mahdollistaisi kaikenlaisen verbaalisen ilotulituksen. Mutta oli se ihan kiinnostavaa silti. Hienointa oli kuitenkin tunnelma: suuren kansainvälisen kongressin avajaistilaisuus Bostonissa. Oli siinä jotakin hohtoa. 

Plenaarin jälkeen oli avajaisvastaanotto. Tarjolla oli pientä suolaista purtavaa sekä viiniä ja muita juomia. Ryysis oli ihan järjetön. Ihmiset tungeksivat ruokapöytien ääreen ikään kuin eivät olisi koskaan ennen nähneet ruokaa. (Enkä minä tällä kertaa ollut ollenkaan pahimmasta päästä!) Hengailin siellä tunnin verran. Sitten kyllästyin anonyymiin massatunnelmaan ja päätin palata hotellille. Ihan mukava ilta oli kuitenkin. Nyt tunnen itseni tosi väsyneeksi, vaikka kello ei vielä ole kymmentäkään. Johtuu varmaankin aikaerosta.

Ai niin, satuin kuulemaan täkäläisestä telkkarista, että joidenkin tutkimusten mukaan keskosena syntyminen lisää autismin riskiä. Lisäksi riskiä lisää kuulemma vanhempien korkea ikä. Viimeksi mainittua en kyllä olisi osannut yhdistää autismiin, mutta olen joskus miettinyt, voisiko keskosena syntyminen lisätä riskiä. Tiesin, että se lisää (ainakin joidenkin tutkimusten mukaan) ADHD-riskiä, mutta en tiennyt että se liittyy myös autismiin. No, koko ajan oppii uutta. 

(Klo 22.34): Tajusin juuri, että kello onkin täällä seitsemän tuntia vähemmän kuin Suomessa. Luulin, että ero oli vain kuusi tuntia, koska olin siirtänyt kelloni Saksan aikaan vaihtaessani konetta Frankfurtissa. On totta, että tähän suuntaan ero on paljon helpompi kuin toiseen suuntaan. Melbournessa ollessani aikaero oli ensimmäisinä päivinä huomattavasti suurempi ongelma kuin nyt täällä.  

Pe 27.5.2011

(Klo 21.41): Esitelmä on nyt pidetty. Jihuu!! Loppuajan voikin sitten ottaa rennommin. Heräsin viime yönä kolmen aikaan. Sen jälkeen nukuin enää lyhyitä pätkiä. Menin konferenssipaikalle kahdeksan aikaan, vaikka ohjelma alkoi vasta yhdeksältä. Tahdoin testata laitteita ja ihan hyvä olikin, että testasin, koska äänentoiston kanssa oli ongelmia. Salissa ei ollut kajareita, Pyysin niitä järjestäjiltä, mutta ne eivät koskaan ilmestyneet paikalle. Sen sijaan sain lainattua pöytäkajareita eräältä toiselta osallistujalta, jonka esitelmässä oli myös ääniä. Hän sanoi roudaavansa niitä aina mukanaan konferensseissa. Loistava idea. Niin minunkin täytyy tehdä jatkossa. Yleisesti ottaen olen nimittäin huomannut, että jos luottaa konferensseissa pelkkiin järjestäjien laitteisiin, vaihtoehdot äänentoiston kanssa ovat seuraavat:1) äänentoiston kanssa on pieniä ongelmia, 2) äänentoiston kanssa on suuria ongelmia, 3) äänentoisto ei toimi lainkaan. Tämänhän sain ikävä kyllä todeta myös Akatemiaklubin esitelmää pitäessäni. Minulla on kotona pöytäkajarit, jotka kyllä veisivät jonkin verran tilaa kassissa, mutta jotka eivät paina paljoakaan. Maksaa varmasti vaivan pakata ne mukaan tästä lähtien kaikkiin tällaisiin tapahtumiin, joissa vain osalla porukasta on esitelmässään ääniesimerkkejä. Ainoastaan foneetikkotapahtumissa ja muissa pelkästään puhuttuun kieleen erikoistuneissa tapahtumissa voi luottaa siihen, että kajarit kuuluvat vakiovarusteisiin. Prosodistien kollokvioissa paikalla on myös äänentarkkailija.

Anyway, kun sain ne kajarit lainattua, homma sujui ihan hyvin. Tuntui siltä, että olin treenannut esitelm&aum
l;äni riittävästi. Olin liittänyt siihen mahdollisimman havainnollisia esimerkkejä prosodisista piirteistä. Lisäksi olin hieman huvitellut lätkimällä dioihin kaikenlaisia vähän hassuja kuvia. Yllätyin siitä, kuinka paljon ne kevensivät tunnelmaa. Kun kalvolla luki "nariseva ääni" ja avasin äänitiedoston, joka kuulosti suunnilleen siltä kuin joku olisi avannut aitan oven, porukka repesi nauruun. Sen jälkeen tuli "hiljainen ääni", joka oli todellakin niin hiljaista puhetta, että siitä ei kuulunut juuri mitään. Sekin olin porukan mielestä jotenkin tosi koomista. En oikeastaan ollut tullut ajatelleeksi, että niissä äänissäkin olisi jotain hauskaa. Vain kuvien oli tarkoitus keventää tunnelmaa. No, ainakin porukka siis tuntui olevan messissä. Esitelmän jälkeen tuli paljon kysymyksiä ja kommentteja. Nousi esille mm. kontrolliryhmäaineistoasia. Sanoin, että sekin kyllä kuuluu suunnitelmiini. (Mutta vasta kirjoitustulkkaushankkeen päätyttyä, vaikka en sitä tässä yhteydessä maininnutkaan.) Tuntui siltä, että selviydyin kysymysvaiheestakin ihan ok. Ensimmäisiä esitelmiä pitäessäni jännitin aina kysymyksiä tosi paljon, mutta en enää nykyään. Luulen, että opetustehtävät ovat auttaneet tässä suhteessa tosi paljon. 

Sektion päätyttyä oli hetken aikaa euforinen fiilis, vaikka en ollutkaan jännittänyt tätä esitelmää mitenkään järjettömästi. Tuntui kuitenkin hienolta, kun sain sen pois päiväjärjestyksestä. Lähdin syömään lounasta Chinatowniin. Yleisesti ottaen pidän kiinalaiskaupunginosien tunnelmasta ja ruoasta. Tämä Bostonin Chinatown oli kuitenkin pettymys. Se ei näyttänyt ollenkaan niin viihtyisältä ja aidolta kuin jotkut muut kiinalaiskaupunginosat, joissa olen käynyt. Esim. Melbournessa oli paljon kivempi Chinatown. Kävin yhdessä pienessä ruokapaikassa syömässä nuudelikeiton. Ruoka oli ihan jees, mutta jostain syystä minulla oli kommunikointiongelmia henkilökunnan kanssa: minun oli todella vaikea tajuta, mitä tarjoilijat puhuivat minulle, ja heidän oli ilmeisesti yhtä vaikea tajuta, mitä minä yritin selostaa heille. Siinä mielessä tunnelma oli varsin aito kiinalaistunnelma. En esimerkiksi saanut millään kahvia tilattua sieltä, vaikka näin, että siellä oli kyllä kahvia myynnissä. Se ei kerta kaikkiaan onnistunut. He eivät MILLÄÄN tajunneet, että tahdoin ihan tavallista kahvia. Sen sijaan sain jonkin ihmeellisen jääkahvin (johtui ilmeisesti siitä, että olin kysynyt, onko siellä myynnissä jätskiäkin: jätski + kahvi = jääkahvi). No, ihan sama.

Illalla oli jaostomme vastaanotto eräässä baarissa, jossa oli ihan hirveä mekkala. Olin siellä tunnin verran. Sen jälkeen päätin lähteä kuljeskelemaan keskustaan, mikä osoittautuikin erinomaiseksi ideaksi. Vasta tällä kertaa päädyin Bostonin kauniimpiin osiin. Bostonin vanhakaupunki on nimittäin ihan viihtyisää aluetta. Ensimmäistä kertaa matkan aikana tuli sellainen fiilis, että onhan tämä sittenkin ihan kiva paikka! Pääasiassahan täällä on vain siltoja ja jättimäisiä rakennuksia, joiden välissä on pieniä puistoja, mutta siltikin toiset alueet ovat kauniimpia kuin toiset. Ja vanhan Bostonin alueella oli myös joitakin matalampia rakennuksia, joiden edessä oli viihtyisiä terasseja sekä katutaiteilijoiden ja nuorisoporukoiden miehittämiä aukioita. Räpsin innoissani valokuvia joka suunnasta ja törmäsin lopulta sattumalta Hard Rock Café -baariin ja myymälään. En malttanut olla menemättä sisään. Tarkoitukseni oli ostaa vain yksi T-paita, mutta lopulta ostin taas läjän kaikkea turistikrääsää: Hard Rock Café Boston -huppari, -T-paita, -lippis, -kaulanauha,… Dääm. Olisi ehkä pitänyt vähän rajoittaa. Tulee taas ongelmia siinä vaiheessa, kun yritän lähtiessä saada kamoja sullottua kassiin. Se oli nimittäin ihan täynnä jo tulomatkallakin. (Kämpästäni puhumattakaan.) Join baarissa vain yhden kokiksen ja palasin sen jälkeen ostoskasseineni hotelliin. Aikaero väsyttää jonkin verran edelleen.

Olen muuten todennut, että tässä konferenssissa valtaosa osallistujista näyttäisi edustavan meikäläisen systeemin mukaan valtsikan aineita. Mukana on nimittäin enimmäkseen viestinnän, mediatutkimuksen, sosiologian ja politiikan tutkimuksen edustajia. Toki kielentutkijoitakin on jonkin verran, mutta ei niin paljon kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

La 28.5.2011

(Klo 21.29): Kaikkein siisteintä tänään oli se, kun kävin lounastauolla Harvardin yliopiston kampuksella. Kampusalue ei kylläkään ollut mitenkään erityisen hieno, mutta niitä punatiilisiä taloja on näkynyt sen verran usein leffoissa, että oli tosi siistiä nähdä ne livenä. Kävin myös syömässä tunnetulla Harvardin aukiolla. Siellä oli paljon ihmisiä ja kaikenlaista häppeninkiä meneillään. Oli akrobaatteja, muusikkoja, jne. Hyvin erililainen tunnelma kuin tällä Waterfront-kaupunginosassa, jossa ei ole juuri muuta kuin luksushotelleja ja suuria toimistorakennuksia. 

Muuten päivä ei ollut kovin erikoinen. Kävin kuuntelemassa esitelmiä eri jaostoissa. Vaihtelun vuoksi kävin seuraamassa mm. sellaista sektiota, jossa puhuttiin vauvojen oppimisesta. Joku oli tutkinut Baby Einstein -videoiden vaikutusta vauvojen oppimiseen ja todennut, että ne eivät oikeastaan toimi. Perintötekijät vaikuttavat oppimiseen paljon enemmän kuin varhainen altistus oppimisvideoille, jne.

Illalla oli Euroopan maista tulevien osallistujien tapaaminen. Pieneen tilaan ahtautui 200 ihmistä. Oli hirveän kuuma, ja tarjoilu toimi puutteellisesti. Tapasin siellä kolme suomalaista viestinnän alan tutkijaa, mikä oli tietysti kiinnostavaa. Juttelin jonkin aikaa heidän kanssaan. Palatessani hotelliin juttelin vielä erään venäläisen hallinnon alan tutkijan kanssa. Matka kongressipaikalta hotelliin on maantieteellisesti lyhyt, mutta siihen sisältyy ties kuinka monet liikennevalot, jotka vaihtuvat jostain syystä ihan käsittämättömän hitaasti. Tästä syystä ehdin jutella sen venäläisen tutkijan kanssa aika pitkään. Hänen asenteensa oli kaikin puolin amerikkalaisvastainen. Hän näki tämän hotellin vielä paljon negatiivisemmassa valossa kuin minä (kaikenlaisia henkilökunnan salaliittoja ulkomaalaisia vastaan, jne.). Oli melko erilainen keskustelu kuin kaikke ne muut keskustelut, joita olen käynyt tämän reissun aikana… Luulen, että osittain hänen vuodatuksensa kyllä johtui pelkästä väsymyksestäkin. 

Ma 30.5.2011

(Klo 19.25 hotellin aulassa): On jo kiire lentokentälle, joten täytyy tästä jo mennä. Yritän ehtiä päivittämään blogia myöhemmin. On ollut kovast
i kiirusta taas… 

(Klo 21.15 Bostonin lentokentällä): Vain muutama minuutti aikaa. Sitten pääsen koneeseen, joka lentää Frankfurtiin. Matkatavaroiden sullominen kassiin oli TODELLA työlästä tällä kertaa. Otin mukaan liian pienen kassin, johon ei mahdu juuri mitään, ja se oli jo tullessa ihan täynnä. En tullut ostaneeksi toista kassia keskustasta, eikä hotellissa myyty mitään sellaista. Alkoi jo iskeä paniikki, kun kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua sisään edes raa'alla voimalla! (Ja silloin tilanne on mielestäni todella huolestuttava…) Muistin, että joku olisi joskus sanonut jotakin sellaista, että jos JÄRJESTÄÄ tavaransa siististi kassiin, saa sinne mahtumaan enemmän kamaa. Olen aina suhtautunut hieman epäilevästi sellaiseen. Päätin kuitenkin pakon edessä kokeilla. Ja pakko myöntää, että tällä kertaa se toimi. Lopuksi piti kuitenkin vielä käyttää myös lihasvoimaa. Kassistani kuului epäilyttävä rusahdus. Toivottavasti se ei hajonnut… 8-/

Anyway, tänään oli Chomskyn plenaariesitelmä kongressissa. Se oli koko tapahtuman päätösesitelmä. Aihepiiriltään se ei liittynyt mitenkään kielitieteeseen, vaan se koski pikemminkin joukkoviestintää ja kansainvälistä politiikkaa. Kaikkein hienoimmalta tuntui ihan vain se, että näki niin tunnetun henkilön livenä. Ennen esitelmän alkua hiippailin  muutaman metrin päähän Chomskysta ja puheenjohtajasta ja aloin räpsiä kuvia. Alun perin ajattelin ottaa vain yhden kuvan, mutta kun nyt kerran olin siinä niin hyvin hollilla, en malttanut olla ottamatta vielä muutamaa kuvaa lisää… Sitten kuulin puheenjohtajan sanovan naureskellen Chomskylle: "You have a young fan over there!"=D

Iltapäivällä minulla ei enää ollut hotellihuonetta käytössä. Yllättäen kuntosalia sai vielä käyttää (ja jopa ihan ilmaiseksi!), joten menin sitten sinne. Muuten ok, mutta saunassa oli kylmä. (Vaikka se MUKA oli päällä, ja porukka istui siellä uikkareissa. Kumma maa!) Eilinen päivä meni kokonaan töitä tehdessä. Piti saada tahkottua yksi deadline pois alta ennen paluumatkaa.

Ennen lähtöä printtasin kongressikeskuksessa pari tutkimukseen liittyvää failia matkalukemiseksi. Printtaaminen maksoi yli dollarin per sivu! Mustavalkoisena! (#¤%&x…)Yllättävää oli kuitenkin se, että paperit sai nitoa yhteen ihan ilmaiseksi!! 😎

Ti 31.5.2011

(Klo 13.39 Frankfurtin lentokentällä): Ensimmäinen lento meni ihan ok. Sain nukuttua jonkin verran mutta tunnen silti itseni hieman väsyneeksi. Näin juuri täällä lentokentällä aivan ihanan kettuterrierin! 8-)))))) Siitä tulikin mieleen, että Bostonissa näkyi katukuvassa todella huomattavan vähän koiria! Yhtenä aamuna näin hotellin aamiaishuoneen ikkunasta, kuinka väsyneen näköinen bulldoggi laahusti hihnassa. Se näytti todellakin siltä kuin sillä olisi pari huonosti nukuttua yötä takana ja muutenkin vähän rough morning. Voi reppanaa. =( Teki mieli viedä sille vähän pannaria piristykseksi.

Nyt tässä siis odottelen jatkolentoani Helsinkiin. Tosi mukavaa päästä taas kotiin. Saa nähdä, tuleeko pahakin jet lag. Kerkesin nimittäin tuossa muutamassa päivässä sopeutua Bostonin aikaan, ja tähän suuntaanhan  jet lag on yleensä pahempi kuin toiseen suuntaan. Huomenna olen luvannut mennä koko aamupäiväksi Your Move -suurtapahtumaan vetämään aikidon kokeilutreenejä koululaisryhmille. No, viimeistään siinä vaiheessa sitä sitten varmaan ainakin herää…

(Klo 20.37): I'm back!! Mukavaa olla taas kotona! Muutama koneellinen pyykkiä, ja huomenna taas menoksi. 

Su 22.5.2011

(Klo 20.41): Tänään oli siis Naisten Kymppi. Tapahtuma ylitti odotukset täysin. Oli siis TODELLA siistiä!!! Todella hyvä tunnelma, ja kun sattui vielä kiva ilmakin, niin lenkkeily tuntui tosi mukavalta. Reitti oli kaunis, ja sen varrelle oli järjestetty kaikenlaista ohjelmaa, kuten taiji-esitys, tanssia, sun muuta. Ennen kaikkea yllätyin siitä, että en olekaan ihan totaalisessa rapakunnossa: vedin nimittäin kymmenen kilsaa aikaan 1h05min, eli ihan ookoo siihen nähden, että jouduin aluksi hidastelemaan, koska edessä oli ryysistä. Olisin tietysti voinut mennä juoksijoiden lähtöön, joka oli heti ensimmäisenä. Siinä porukassa kymppi pitäisi vetää alle tuntiin. En kuitenkaan olisi ehtinyt siihen lähtöön, koska olin vielä siihen aikaan bajamajajonossa. (#¤%&x…) Oli nimittäin ihan järjettömät jonot vessaan. Yli puoli tuntia joutui venaamaan. Siispä lähdin vasta kakkoslähdössä, joka oli tarkoitettu hölkkääjille. Siinä kymppi oli tarkoitus vetää 1-1,5 tunnissa. Toisaalta ajattelin siinä vaiheessa, että "ehkä tämä lähtö sopii minun kunnolleni ihan hyvin…" Olisin kuitenkin pystynyt vetämään reitin hyvin hieman alle tunnissa, jos olisin voinut vetää alun omalla tahdillani. Toisaalta myös koko ajan venasin, koska tapahtuu totaalinen delaaminen, joten en alkanut juosta ihan kunnolla ennen kuin vasta loppusuoralla. Olisin siis pystynyt vetämään koko matkan jonkin verran nopeamminkin. Ensi vuonna siis ykköslähtöön ja tavoitteeksi alle tunnin aika!! =))) Ehkä voisi yrittää vähän treenatakin etukäteen, niin saisi varmasti vielä enemmän irti.

Itse asiassa sain tästä tapahtumasta sellaisen valaistumiskokemuksen, että aion todellakin alkaa käydä taas lenkillä säännöllisesti. Lenkkeily on todella virkistävää liikuntaa, ja se myös täydentäisi hyvin muita treenejäni. Lihaskipunikaan eivät ollenkaan häirinneet tänään juoksemista, koska siinähän eivät lihakset kovinkaan paljon rasitu. Kuitenkin näköjään aikido ja savate kehittävät jonkin verran aerobista kuntoa, koska en tuolla 1h05min tahdilla edes kunnolla väsynyt. Toki tuli vähän hiki ja naama punotti, mutta en mitenkään uinut hiessä enkä tuntenut itseäni kovin väsyneeksi. Olisin jaksanut vielä jatkaa jonkin aikaa ihan hyvin. Nyt kyllä jalat tuntuvat raskailta, ja polviin sattuu kävellessä. Suurin ongelma juoksemisessa minun kannaltani ehkä onkin se, että se rasittaa polvia. Vaikka polvet eivät olekaan kehoni heikoin kohta, on niissäkin kuitenkin jo pieniä kulumia. Ja kun on näin PAINAVA kuin minä, niin rasittaahan sellainen hytkytys väkisinkin polvia jonkin verran. Mutta ehkä sitä kuitenkin voisi välillä käydä lenkillä ja vetää vaikka vähän lyhyempiä lenkkejä alkuun. (Kymmenen kilsaa alkaakin jo olla vähän pitkästyttävän pitkä matka tällaiselle ADHD-luonteelle… Pitäisi vähintäänkin kuunnella jotain podcastia siinä samalla, tai jotain.)

Hieman häiritsevää oli se, että yhtäkkiä joku edessä juokseva saattoi alkaa kävellä. Meinasin pari kertaa törmätä täysiä johonkin toiseen osallistujaan, kun satuin katsomaan sivulle päin jotakin reitin varrella olevaa söpöä koiraa juuri sillä hetkellä, kun joku yhtäkkiä hyytyi kävelemään suoraan edessäni. Mutta tämänkin asian olisi varmaankin voinut korjata niin, että olisi mennyt ajoissa bajamajajonoon, jotta olisi ehtinyt mukaan ykköslähtöön.

Meiltä oli itse asiassa pyydetty myös aikidoesitystä reitin varrelle. Olin kuitenkin jo siinä vaiheessa ehtinyt ilmoittautua mukaan juoksijaksi, joten siitä ei lopulta tällä kertaa tullut mitään. Tuli kuitenkin mieleen siinä hölkkäillessä, että jos olisimme roudanneet jonnekin muutaman tatamin ja vetäneet siinä vaikka ihan tavalliset treenit parin tunnin ajan, niin se olisi kyllä ollut tosi hyvää näkyvyyttä lajille. Täytyy katsoa, jos jonakin vuonna saisi senkin toteutettua. Toisaalta kyllä mielelläni osallistun tapahtumaan myös juoksijana. Se on mukavaa vaihtelua normaaleihin kuvioihini.