Ma 21.11.2011

Törmäsin juuri netissä kiinnostavaan uutiseen autistien oppimiskyvystä. Montrealin ja Harvardin yliopistoissa tehdyn tutkimuksen mukaan autistiset henkilöt ovat ongelmanratkaisussa jopa 40 % nopeampia kuin ei-autistiset henkilöt. Suoritettu koe mittasi hypoteesien testaamista sekä ongelmanratkaisu- ja oppimiskykyä. Kaikki autistiset henkilöt tutkijoiksi siis!! =)

Ti 22.11.2011

Itse olen siis tutkinut mm. AS-nuorten ja näiden kuntouttajien välisiä ymmärrysongelmatilanteita ja havainnut, että yleisin syy ymmärrysongelmien syntyyn liittyy AS-henkilöiden taipumukseen tulkita kaikki kirjaimellisesti. Olen pohtinut asiaa hieman eteenpäin viime aikoina. Luulen, että sama toimii myös toisin päin: AS-henkilöt tulevat helposti väärinymmärretyiksi, koska he sanovat vain sen, mitä kirjaimellisesti tarkoittavat, eivätkä ymmärrä ainakaan reaaliajassa, mitä implisiittisiä viestejä muut voivat viestistä lukea. Täytyy katsoa, pystynkö osoittamaan tämän nykyisen aineistoni pohjalta.

To 17.11.2011

Pentti Haddingtonin ja Leila Käännän toimittama kirja Kieli, keho ja vuorovaikutus. Multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan on tullut ulos painosta. Kirjan on kustantanut SKS.

Olen itse kirjoittanut kyseiseen kirjaan luvun aiheesta "Prosodiset ilmiöt vuorovaikutuskeinoina institutionaalisessa keskustelussa" (ss. 93-121). Teksti pohjautuu pääasiassa väitöskirjatutkimukseeni sekä yhteistyöhankkeeseen, joka minulla on ollut jo melko pitkään meneillään ranskalaisen sosiologian post doc -tutkijan, Dimitri Voilmyn (Université de Nice – Sophia Antipolis), kanssa.

Suurkiitokset Pentille ja Leilalle tehokkaasta toimitustyöstä sekä oman tekstini arvioijille erittäin hyödyllisistä kommenteista!!! =)

La 12.11.2011

Vedin tänään Antin kanssa aikidon juniorileirin Liikuntamyllyssä. Leirillä oli yllättävän paljon osallistujia. Lisäksi olin yllättynyt siitä, kuinka hyvin junnut jaksoivat keskittyä, ja kuinka hyvin he pystyivät tekemään monimutkaisiakin tekniikoita.  Jopa ne, jotka ovat aloittaneet vasta tänä syksynä, pysyivät kärryillä todella hyvin. Kaikkein eniten mieltäni lämmitti kuitenkin junnujen mallikelpoinen käyttäytyminen sekä aito kiinnostus lajitekniikoita kohtaan. Joskushan junnutreeneissä saattaa vallita sellainen ilmapiiri, että paikalle tullaan pääasiassa leikkimään ja pelleilemään kavereiden kanssa, ja lajitreenaaminen on täysin toissijaista (tai jopa suorastaan vastenmielistä joillekin). Silloin ohjaaja tuntee helposti itsensä lähinnä lapsenvahdiksi. Tänään tunnelma ei kuitenkaan ollut ollenkaan sellainen. Joinakin aiempina vuosina tunnelma on ollut etenkin loppuajasta kaoottinen, ja oman seuramme junnut ovat joskus saattaneet olla kaikkein pahimpia pelleilijöitä tai löysäilijöitä. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin: olin todella ylpeä omista junnuistamme sekä näiden käyttäytymisen että teknisen tason suhteen! Jee!!! =))) Pekka ja Aino apuohjaajineen ovat tehneet hienoa työtä junnuryhmän eteen.

Anyway, aluksi minä vedin lämmittelyksi vähän juoksemista ja pienen kuntopiirin. Sen jälkeen venyteltiin ja tehtiin perusväistöjä ja ukemeita. Antti veti ensimmäisen treenin tekniikkaosuuden: ensin gyakuhanmi katatedori kokyonage ja sen jälkeen kokyonagen alun kautta erilaisia sovellettuja tekniikoiden muotoja ikkyosta, shihonagesta ja sokumen iriminagesta. Lopuksi pelattiin polttista. Tauon aikana junnut söivät kiltisti eväitä tatamin reunalla ja pomppivat paksulle volttimatolle. Yksi pojista hyppäsi muutaman askeleen vauhdilla koko maton yli noin vain! 😎 Joillain on selvästi talenttia! Muutaman vuoden päästä se kaveri voisi loistaa näytöksissämme hyppimällä ukemeilla esteiden yli.

Tauon jälkeen Antti veti uuden alkulämmittelyn, johon sisältyi mm. taisabakeja (eli väistöjä) erilaisilla pyörähdyksillä ja muilla kiekuroilla. Sen jälkeen sitten oli vuorossa Antille tyypillisiä taisabaki-ukemi-kärrynpyörä-kombinaatioita. Junnut pitävät niistä, ja ne ovat tosi hyvää koordinaatiotreeniä. Samalla tulee treenattua lajitaitojakin. Minä vedin toisen treenin tekniikkaosuuden. Teimme ushirowazaa eli tekniikoita hyökkäyksestä takaapäin. Se osoittautui melko vaikeaksi junnuille, vaikka yksinkertaistin tekniikoita selvästi. Kuitenkin tämäkin osuus treenistä sujui mielestäni ihan hyvin, koska junnut olivat niin kiinnostuneita ja jaksoivat keskittyä niin hyvin. Lopuksi otimme viestikilpailuja. Ne saavat aina junnut innostumaan ja tsemppaamaan ihan täysiä.

Olin siis erittäin tyytyväinen junnuleiriimme. Yhteistyö Antin kanssa sujui jälleen kerran todella hyvin. Paikalla oli myös apuohjaajia, mistä oli tietenkin paljon apua. Voi olla, että pidämme kevätkaudellakin tällaisen tapahtuman, koska kiinnostusta selvästikin on. Tunsin kuitenkin itseni alusta lähtien varsin väsyneeksi tänään. Aamulla oli vaikeaa herätä, enkä tatamillakaan päässyt ihan kunnon vireeseen. Yleensä herään kunnolla viimeistään tatamilla, kun sähkövirta alkaa kulkea kehoni läpi. Tänään sellaista tunnetta ei varsinaisesti tullut. En tiedä, mikä mättää. No, kai se on normaalia, että aina ei ole ihan täydessä iskussa. Normaalisti tuntuu siltä, että tahdon vain ryntäillä koko ajan ympäri tatamia ja päästä liikkumaan maksimaalisen määrän. Tänään tuntui siltä, kuin olisin liikkunut suossa. Jotenkin raskaalta. Kuitenkin fiilis oli hyvä. Leirin jälkeen menin Ainon kanssa Myllypuron Teboilille kahville. Teemme niin joka lauantai treenien jälkeen. Istuskelemme siellä kaikessa rauhassa raukeina pitkien treenien jälkeen ja puhumme aikidosta. Se on osa leppoisaa lauantairutiiniani ja yksi viikon rauhoittavimpia hetkiä.

By the way, Anttikin on ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Hän tekee väitöskirjaa Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Hän on saanut tutkimusrahoituksen eräästä projektista, joka sijoittuu metsäekonomian laitokselle. Hieno homma! Onnittelut Antille!!! =)))) Antin väitöskirja käsittelee porojen ja jäkälän suhdetta. X-) (Siis kun porot syövät jäkälää, ja kun jäkälän määrä täten vähenee, niin mitä sitten tapahtuu. Tai jotain…) Kuulostaa hurjan kiinnostavalta! Antti totesi, että jatko-opiskelijana toimiminen on niin mielettömän kivaa, että tuntuu suorastaan uskomattomalta, että joku vielä maksaa siitä. Tuttu tunne! =) Tutkiminen on todella kivaa. Mukava kuulla, että Anttikin on innostunut siitä. Hän totesi, että hienointa on teoreettinen mallintaminen. Sinänsä häntä ei kuulemma kiinnostaisi mennä katsomaan, kun porot syövät Lapissa jäkälää, mutta aiheen teoreettinen käsittely ja mallintaminen on todella siistiä. Tuokin tunne on tuttu. Kiinnostavinta on päästä käsiksi asioiden syvimpään teoreettiseen olemukseen ja pyrkiä löytämään säännönmukaisuuksia arkisista asioista. Käytännön puoli kuuluu poronhoitajille sun muille. Me tutkijat voimme työssämme keskittyä teoreettiseen puoleen. Se on se, mihin meidät on koulutettu ja mistä meille maksetaan palkkaa. Aikido ja tutkimus sopivat siis hyvin yhteen! Ainokin tekee tällä hetkellä diplomityötään harjoittelijana VTT:llä.

Mielessäni on tänään pyörinyt myös eräs asia, joka liittyy aikidoharjoitusten ohjaamiseen jalkapalloilijoille. Minua nimittäin pyydettiin ohjaamaan aikidoleirejä erään helsinkiläisen jalkapallojoukkueen junioreille. Alustavasti kiinnostusta olisi jopa yhteen viiikonloppuleiriin kerran kuukaudessa. Sinänsä tietysti hieno juttu, ja kannatan ilman muuta lajien välistä yhteistyötä. Saa kuitenkin nähdä, miten aikani riittää. Kertaluonteiset tapahtumat ovat asia erikseen, mutta en ole varma, pystyisinkö käyttämään yhtä viikonloppua joka kuukausi harjoitusleirin ohjaamiseen jonkun toisen lajin junnuille. Vapaita viikonloppuja on muutenkin niin vähän, ja arkiviikot ovat kiireisiä. Jos olisin ammatiltani urheiluvalmentaja, tilanne olisi tietysti toinen. Etenkin, kun jalkopalloseuran maksama tuntipalkka olisi ilmeisesti todella hyvä. Mutta kun en tee tätä työkseni, ja aikatauluni on jo ennestään niin täynnä, niin taloudelliset motiivit tuntuvat toissijaisilta. Ehkä kuitenkin on syytä priorisoida niitä treenejä, joissa ohjaan aikidoa niille ihmisille, jotka ovat valinneet lajikseen nimenomaan aikidon. No, täytyy miettiä. Kiinnostava tarjous joka tapauksessa, ja hienoa, jos lajien välinen yhteistyö saadaan tavalla tai toisella toteutettua.

Ti 8.11.2011

Tungin ja H-P:n taidokasta stunttityötä näkyy Idols-suosikki Lassi Valtosen musavideolla Tuhkaa ja hiekkaa. Hauska!!! =D

Mainittakoon samalla, että Tung esiintyy tammikuussa 2012 Kansallisoopperassa tanssijana Matka Reimsiin -nimisessä Gioachino Rossinin oopperassa. Käytännössä hänen roolinsa on kai aika akrobatiapainoitteinen. Siistii!!! =)))) Minä ja Axel olemme jo varanneet sinne liput. Eturivissä ollaan. Totta kai! =)

Su 6.11.2011

Olin eilen illalla Halloween-bileissä isosiskoni Pauliinan luona. Hänellä on hieno rivitaloasunto Keravan keskustan tuntumassa. Kämppä oli koristeltu viimisen päälle kaikenlaisella Halloween-sälällä. Olkkarin katossa roikkui suuri valkoinen verkko, johon oli ripustettu hämähäkkejä ja lepakkoja. X-) Ihan sairaan siistiä! Se näytti ihan hämähäkinseitiltä. Lisäksi keittiön katosta roikkui kurpitsakoristeita, kuntopyörästä oli tehty kummitus, jne.

Pauliina oli pukeutunut merenneidoksi. Puku sopi hänelle tosi hyvin! =) (Itse näyttäisin sellaisessa puvussa ihan kaamealta.) Lisäksi paikalla oli Pauliinan kavereita, joilla oli kaikilla Halloween-puvut ja -meikit ihan viimosen päälle. Minä ja Axel olimme vähän alipukeutuneita, mutta oli meilläkin kuitenkin jonkinlaiset naamiaisasut. Axelilla oli miekkailupuku ja minulla kick-boxing-asu. Minähän harrastin kick-boxingia muutama vuosi sitten, ja kamppeet löytyivät vielä kaapinpohjalta. Hammassuojia lukuunottamatta pistin päälle täyden matsivarustuksen. Kypärä tosin piti ottaa pois ruokailun ajaksi. Lisätäkseni huumoria pistin kaikki suojat vaatteiden PÄÄLLE: esim. alasuoja ja rintasuojat pistetään tietysti yleensä vaatteiden ALLE eikä päälle… ;;;-) Mutta eihän asussa silloin olisi ollut mitään hauskaa. Suoritin aikoinani kick-boxingissa vihreän vyön, joten liitin senkin asuuni. Tuntui jotenkin piristävältä pitää vaihteeksi jotakin muuta kuin mustaa vyötä, vaikka kyseessä olikin vain naamiaisasu. Heti kun sain suojat päälle, tuli sellainen fiilis, että "kuka ottaa matsii?? kuka ottaa matsii??" ja alkoi tehdä mieli muksia ympäriinsä. Jos ehtisin, menisin varmaan takaisin kiksaritreeneihinkin. Mutta en taida ehtiä. No, onneksi savatessa pääsee tekemään hyvin samankaltaisia liikkeitä. (Enkä oikeasti kaipaa lainkaan mitään täyskontaktisparria. En ole koskaan pitänyt missään lajissa muusta kuin kevytkontaktisparrista. Nykyään ne savaten kunto- ja tekniikkatreenit, joissa ei ole lainkaan otteluharjoittelua, sopivat minulle oikein hyvin. Olen kuitenkin niin "aikidokaluonne" henkeen ja vereen.)

Kuten Paukelta voi odottaa, ruokatarjoilu oli aivan käsittämätön. Pöytä oli ihan täynnä erilaisia kakkuja ja keksejä: oli kurpitsakakku, kummituspipareita, jne. (Onneksi minulla ja Axelilla oli eilen viikoittainen "hiilari-ilta" eli vapaailta Atkinsista…) Herkut oli suunniteltu iltapäivällä pidettyjä lastenkutsuja varten. Illalla oli sitten aikuisten juhlat, joissa oli oma erikoisuutensa: Pauliinan itse valmistama "helmari". Kyseessä on vähän niin kuin "salmari" (eli salmiakkikossu), mutta tässä tapauksessa kossuun on sekoitettu hedelmäturkinpippureita. Todella erikoinen maku. Siinä ei maistunut ollenkaan alkoholi, joten tuli vedettyä pari snapsia vielä tavanomaisten punaviinilasillisten päälle (tarkoitan "tavanomaisella" tässä sitä, että jos on jotkut bileet, juon tyypillisesti pari lasia punaviiniä, jos ei ole mitään syytä, miksi ei voisi juoda). Yöllä heräsin vatsakipuun. Melkein piti lähteä vessaan laattaamaan! 8-/ Se johtui varmaan sekä ylensyönnistä että "helmarista". Tänä aamuna oli krapulainen olo. Mutta hyvät pileet oli kyllä!!! 😎 Kiitti isosisko!!!

Pe 28.10.2011

(Klo 23.54): Tänään alkoi Patrick Bénézin (7. dan) leiri Helsingissä. Leiri on meidän seuran järjestämä, mutta se pidetään Kaapelitehtaalla Awasen salilla, koska emme olisi tällä kertaa saaneet Liikuntamyllyn salia käyttöömme kuin lauantaina.

Eino kävi hakemassa Bénézin lentokentältä ja vei tämän hotelliin. En itse ehtinyt lentokentälle Bénéziä vastaan, koska olin tänään duunimatkalla Tampereella. Pidin esitelmän Kirjoitustulkkien koulutuspäivillä puheen prosodian vaikutuksesta kirjoitustulkkeeseen. En tunne olevani parhaassa mahdollisessa vireessä tällä hetkellä, mutta siltikin esitelmätilaisuus osoittautui hyvin antoisaksi. Ensinnäkin oli kannustavaa kuulla, että tutkimuksesta todellakin on hyötyä ammatissa toimiville kirjoitustulkeille. Lisäksi sain heiltä oman tutkimukseni kannalta joitakin todella hyödyllisiä ideoita. En olisi uskonut, että koulutuspäivillä esitelmöiminen voisi osoittautua niin hyödylliseksi kokemukseksi. Yliopiston ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus on siis todella tärkeä asia. Usein me tutkijat pyörimme ehkä liikaa vain omissa ympyröissämme. Helposti ajattelee niin, että vain muilta tutkijoita voi saada hyödyllistä palautetta, mutta ei se välttämättä menekään ollenkaan niin. Joku kentällä toimiva ammatti-ihminen voi osata nostaa esille asioita, joita itse ei olisi tutkijan näkökulmasta tullut ollenkaan ajatelleeksi, mutta jotka osoittautuvatkin tieteellisesti hyvin kiinnostaviksi. Oikein positiivinen päivä siis ammatillisesti. Sain uusia ideoita ja uutta virtaa, ja tunsin kaiken lisäksi olevani hyödyksi muille.

Illalla alkoi siis Bénézin leiri. Treenit olivat todella kiinnostavat! Bénézi on siinä mielessä poikkeuksellinen opettaja, että hän opettaa pääasiassa perustekniikkaa, vaikka on jo 7. dan. Olen itse hyvin kiinnostunut perustekniikasta, vaikka kehittelenkin nykyään omissa treeneissämme yhä enemmän kaikenlaisia sovelluksia. Bénézin leireillä aina toteaa konkreettisesti sen, kuinka vaikea laji aikido on. Kaikkien näiden treenivuosien jälkeen on vielä niin paljon teknisiä detaljeja, joita voi oppia ihan perustekniikoistakin!

Tekniikan lisäksi Bénézi puhuu mielestäni kiinnostavasti aikidon periaatteista. Tänään hän totesi, että aikidossa on kyse älykkäiden reaktioiden harjoittelusta. Jos kadulla joku hyökkää, tekniikat eivät mene ollenkaan samalla tavalla kuin treenitilanteessa, koska kadulla hyökkääjän reaktiot eivät luultavasti ole älykkäitä. (Jo pelkästään sen takia, että kadulla jonkun kimppuun hyökkääminen ei ole älykästä.) Silloin tekniikoista tulee paljon suoraviivaisempia ja kovempia, kun taas treenitilanteessa ne toteutuvat sujuvasti ja harmonisesti juuri sen takia, että hyökkääjäkin toimii älykkäästi. Tai siis sitä me ainakin harjoittelemme. Mielestäni tämä oli erittäin kiinnostava toteamus. Se on niin totta kuin vain voi olla ja päteää laajemminkin elämässä. Jokainenhan kohtaa väkisinkin elämässään kaikenlaisia iskuja, potkuja ja kuristuksia, jotka ilmestyvät milloin mistäkin suunnasta erilaisilla voimakkuuksilla. Niitä ei varmaankaan pysty välttämään, mutta niihin pitäisi oppia reagoimaan mahdollisimman älykkäästi. Muuten hentokin isku voi saada aikaan tarpeettoman pahaa jälkeä.

Vaikka eilen leijailin jostain syystä pitkästä aikaa Combat Games -tunnelmissa, niin ajattelin tänään leirillä treenatessani, että kuitenkin kaikkein tärkeintä aikidossa on se, mitä se tuo tavalliseen arkipäivääni. Se, että pääsen säännöllisesti treenaamaan ja löydän kiinnostavia asioita ihan perusharjoitteistakin. Combat Games -tapahtuma oli huikea kokemus, joka tarjosi monta unohtumatonta päivää. Kuitenkin tärkeintä aikidossa on kaikki se, mitä se on tuonut elämääni pitkällä tähtäimellä. Se on tärkeä osa arkielämääni, ja sen suurin arvo tulee juuri siitä. Yksittäisten tapahtumien korostaminen on liian pinnallinen tapa nähdä asioita. Oman elämän kannaltahan keskeisintä on kuitenkin tavallinen arki. Se, että teen tutkimusta joka päivä ja treenaan aikidoa joka päivä. Kaikki ne "harvinaisen siistit päivät", joita silloin tällöin tulee melko sattumanvaraisesti eteen, rakentuvat kuitenkin tavallisena arkena rakennetuista aineksista.

Toisaalta olen huomannut, että joidenkin itselle tärkeiden tapahtumien muisteleminen voi etenkin heikkoina hetkinä olla tosi terapeuttista. Ei siinä mielestäni ole mitään pahaa, että muistelee toisinaan jotakin sellaista harvinaista hetkeä, jolloin on tuntenut olonsa epätodellisen hyväksi. Tässä yksi sellainen hetki: Jackie Chanin musiikkiesitys Combat Gamesien avajaisissa. Odotan innolla sitä, että näen muutaman vuoden päästä uuden sukupolven suomalaisten aikidoesityksiä Gameseissä. Siinä on hyvä tavoite kaikille nuorille treenaajille! Minun ikäluokkanihan ei enää kovin pitkään voi noissa pippaloissa pyöriä.

Ke 5.10.2011

En malta olla mainitsematta, että sovin juuri Tartu Aikido Clubin pääohjaajan kanssa leiristä Tartossa maaliskuun lopussa. Ihan siistiä! En tuntenut kyseistä kaveria ennestään. Juttelin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa syyskuussa Christianin leirillä Kaapelitehtaalla. Hän tuli yhtäkkiä sanomaan minulle: “Miss, tulimme tänne Helsinkiin kahta asiaa varten: osallistumaan Christian Tissier’n leirille sekä kutsumaan sinut Tarttoon.” =DDD Meinasin delata nauruun! Tietysti olin immarreltu, vaikka en ymmärräkään, miksi he juuri minut sinne kutsuvat.

Myöhemmin samana iltana kerroin asiasta Christianille raflassa. Hän vaikutti hieman yllättyneeltä, mutta oli ihan hyvillään. Sanoin hänelle heti perään ihmetteleväni kovasti, miksi virolaiset tahtovat kutsua minut. Kannattaisihan heidän mieluummin kutsua esim. Bruno tai Pascal. Ovathan he paljon parempia kuin minä, vaikka meillä tällä hetkellä sama vyöarvo onkin. (Mutta hehän tulevat pian kohoamaan kutoseen, kun taas minulla siihen on vielä paljon matkaa. Ja hyvä niin.) Luultavasti taloudelliset syyt painavat tässä. Onhan Suomi paljon lähempänä kuin Ranska, ja ammattilaisten taksat saattavat olla korkeita. Luulen, että Christiankin on periaatteessa sitä mieltä, että leirien ohjaaminen on pääasiassa ammattilaisten heiniä. Kuitenkin hän tyrmäsi välittömästä sanani: “Non, non, c’est bien, c’est bien.”

Kaiken lisäksi ne tarttolaiset ovat itsekin todella hyviä. Treenasin nimittäin sen pääohjaajan kanssa Christianin leirillä, ja mielestäni hän teki todella hyvin. Mitähän he kuvittelevat minulta oppivansa?? No, tietysti jokaisella ohjaajalla on omat lähestymistapansa, jotka voivat aina avata uusia näköaloja. He sanoivat toivovansa minun tulevan sinne joka vuosi tästä lähtien. No, saa nähdä tietysti, tuleeko sinne porukkaa, jne. Hauska juttu joka tapauksessa. =)

Su 2.10.2011

On ollut niin kiireistä, että ei ole ehtinyt bloggaillakaan. On ollut kaikenlaista häppeninkiä, ja tämän viikon perjantaille osui useita deadlineja. Viime viikonloppuna olin Sulkavalla Mummon muistoseuroissa. Viikko sitten tuli nimittäin kuluneeksi vuosi hänen kuolemastaan, ja kylällä on perinteisesti ollut tapana järjestää silloin muistoseurat. Seuroissa oli paikalla sama pappi, joka siunasi Mummon haudan lepoon vuosi sitten. Mummo oli Tunnilan kylässä pidetty ja arvostettu hahmo, joten hänen muistoseuroihinsa tulivat paikalle varmasti kaikki, jotka suinkin pääsivät. Mummo menehtyi 92-vuotiaana jalan amputaatioleikkauksen aiheuttamaan rasitukseen. Jalka oli mennyt kuolioon diabeteksen takia. Jos hänellä ei olisi ollut diabetestä, hän olisi varmasti elänyt vielä vaikka kuinka pitkään. Hän oli niin sitkeä nainen.

Mummolla oli aina pieni pilke silmäkulmassa, vaikka hän oli joutunut kokemaan elämässään kovia. Viimeisinä aikoinaankin hän vielä hykerteli leppoisasti sairaalan sängyssä ja yritti hauskuuttaa muita vitseillä. Hän tiesi oman loppunsa olevan lähellä, mutta siltikin silmäkulmassa näkyi vielä tuttu veikeä väläys.

Ensin muistoseuroissa oli kahvitarjoilu, sitten papin puhe ja virsien laulua. Lopuksi kaikki halukkaat saivat kertoa omia muistojaan Mummosta. Muiden muistoissa nousivat esille suunnilleen samat ominaisuudet, jotka minustakin kuvaavat parhaiten Mummoa. Hän oli ahkera, hyväsydäminen, lapsirakas, eläinrakas, perinteitä kunnioittava, hyvä emäntä, kätevä käsistään, sisukas, luotettava, ymmärtäväinen, hyvä tarinankertoja, huumorintajuinen, terävä ja syvällisellä tavalla viisas. Jotenkin tuntui siltä, että hän ymmärsi aina kaikkia. Jopa minua. 😉 Ehkä se johtui osittain hänen korkeasta iästään ja elämänkokemuksestaan, mutta luulen myös, että hänen luonteessaan oli jotakin harvinaislaatuista viisautta ja hyvyyttä.

Samalla oli mahdollisuus viettää aikaa Viitaharjun talossa maalaismaisemissa ja kävellä pieniä metsäteitä, joihin liittyy paljon muistoja lapsuuteni kesistä.

Torstaina esittelin Asperger-tutkimuksiani Autismin kirjo – nykytietoa neurologian ja psykiatrian viitekehyksessä –nimisillä koulutuspäivillä, jotka oli suunnattu autististen henkilöiden kanssa työskenteleville lääkäreille, psykologeille, opettajille, puheterapeuteille, jne. Koulutus oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joten paikalla oli paljon porukkaa. Tapahtuma pidettiin Folkhälsanin tiloissa Töölössä, ja sen järjesti neuropsykiatriakeskus ProNeuron. Oli ihan kiinnostavaa, ja ainakin siis sain näkyvyyttä hankkeelleni. Toivottavasti havainnoistani on myös käytännön hyötyä jollekulle. Kiinnostavaa tällainen poikkitieteellinen yhteistyö. Opin itsekin uutta autismista. Esim. sen, että autistisilla henkilöillä on yleensä muita parempi havaintokyky. He osaavat käsitellä aistiärsykkeitä muita tehokkaammin, ja heillä on poikkeuksellinen kyky havaita yksityiskohtia. Kuitenkin heidän on muita vaikeampaa esimerkiksi tunnistaa ihmisten kasvoja ja ymmärtää suullisia ohjeita. Toisinaan kokonaisuuden hahmottaminen voi olla vaikeaa, koska yksityiskohtien prosessointi on niin tehokasta, että se vie kaiken huomion.

Tänä viikonloppuna oli sitten romanistikollegamme Fredrik Westerlundin väitöstilaisuus. Hän väitteli jokien roolista Le Clézion tuotannossa. En ole itse kirjallisuustutkija, mutta pidän kyllä tätä aihetta kiinnostavana. Väitöstilaisuus pidettiin yliopiston päärakennuksessa Helsingissä. Paikalla oli ihan kivasti porukkaa, ja väitös sujui mielestäni oikein hyvin. Fredrik todellakin osaa asiansa. Hän osasi vastata kaikkiin kysymyksiin todella sujuvasti ja perinpohjaisesti. Hyvä Fredrik!! =) 

Väitöstilaisuuden jälkeen oli kahvit ja illalla karonkka. Karonkka pidettiin Inkoossa, koska Fredrik on kuulemma aikaisemmin asunut siellä. Paikkana oli viehättävä Westerbyn kartano. Olin pukeutunut punaiseen iltapukuun, jonka ostin viime vuonna tohtoripromootion miekanhiojaispäivällistä varten. Siellä piti nimittäin olla värillinen iltapuku eikä minulla ollut ennestään kuin musta. Nyt tarjoutui siis tilaisuus käyttää pukua uudestaan, mikä oli tietysti kiva. Oli vain hieman kiusallista, kun niin monella muulla oli lyhyt puku. Vain minulla ja muutamalla muulla oli täyspitkä iltapuku. No, onneksi en sentään ollut ihan ainoa. Ja jos nyt ei väitöskaronkassakaan voi käyttää pitkää iltapukua, niin missäs sitten. Puku tuntui jostain syystä hieman liian isolta, vaikka se ommeltiin viime vuonna tyköistuvaksi mittatilaustyönä. Saattaa olla, että Atkins on himan vaikuttanut tässä suhteessa, vaikka painonpudotus onkin toistaiseksi ollut varsin pieni. Meinasin koko ajan astua helman päälle, koska puku tippui jotenkin niin alas. Systeemi tuntui jotenkin epästabiililta rintojen kohdalta, mikä huoletti minua koko illan. Koko ajan joutui tsekkaamaan, että edestä näkyi vain sen verran, kun oli tarkoituskin…

Aloitimme karonkan lasillisella, joka otettiin ulkoterassilla kauniissa maalaismaisemissa. Sen jälkeen siirryimme sisälle pöytiin. Ruoissa ja juomissa toistui tyrniaihe, mikä oli tietysti tyylikästä. Juomatarjoiluun ei kuulunut lainkaan alkoholia, koska Fredrik on itse absolutisti. Paikka oli kaunis, mutta sijainniltaan hieman syrjäinen. Onneksi Axel tarjoutui heittämään minut sinne autolla kumpaankin suuntaan. Siten matka taittui kyllä kätevästi. Ei se autolla ollut kovin paha matka Helsingistä. Oli myös kätevää saada kyyti ovelta ovelle, koska (liian) pitkässä iltapuvussa olisi ollut hankalaa kulkea julkisissa, eikä perille asti olisi julkisilla päässytkään.

Onnittelut vielä Fredrikille hienosta saavutuksesta! Veitugou!! =)