Ti 18.12.2012
Niin, tosiaan, otin naimisiin mennessäni Axelin sukunimen, koska Axel toivoi niin, eikä itsellänikään loppujen lopuksi ollut mitään sitä vastaan. (Vaihtelu virkistää, nääs!! 😉 ) Täten myös tämän sivuston osoite on muuttumassa. Uusi osoite on: www.mariwiklund.fi
Myös vanha osoite (www.marilehtinen.fi) toimii kuitenkin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan.
Su 16.12.2012
(Klo 23.14 kotona): JIIIHAAA!!! VÄHÄNKS SIISTII!!! Meitsi on nyt NAIMISISSA, NAIMISISSA, NAIMISISSA!!! Bai, bai sinkkuvuodet! Sitä ollaan nyt oikein rouvasihmisiä sitten… =)))) On jotenkin tosi NORMAALI olo… Kuinka epänormaalin viehättävä tunnetila… 8-)))
Vihkiminen tapahtui eilen Tuusulan kirkossa. Valitsimme kyseisen kirkon, koska se on mielestäni tosi kaunis ja tunnelmallinen. Se sijaitsee Tuusulanjärven rannalla, ja se on vihitty käyttöön jo vuonna 1734. Olen kotoisin Keravalta, joten Tuusula tuntui mukavan kotoisalta paikalta pitää häitä, eikä se ole kovin kaukana Helsingistäkään. Ajoin joka päivä polkupyörällä kirkon ohi vuonna 2004, kun työskentelin luokanopettajana Järvenpäässä yhden lukukauden ajan. Ajattelin siihen aikaan, että en ehkä koskaan menisi naimisiin. Kyseinen tunne vain vahvistui ajan myötä. Valitsin monta kertaa yksinäisyyden, vaikka olisin voinut valita toisinkin. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan! 🙂 Ei olisi uskonut. Asiat vain jotenkin menivät näin. Ehdin kokea monta hienoa hetkeä yksinäisyydessä enkä muistele sitä aikaa millään tavalla negatiivisesti. Kuitenkin olen onnellinen, että en ole enää yksin. Tunnen olevani vähemmän haavoittuva kuin ennen.
Tuusulan kirkko.
Perjantai-iltana olimme vielä tanssitunnilla Tanssikoulu Blomqvistissa Kasarminkadulla. Saimme siellä hiottua häävalssimme ihan siedettävälle tasolle (ainakin lähtötasoomme nähden…). Oli todellä hyödyllistä käydä tunnin verran saamassa yksityisopetusta ammattiopettajalta. Saimme siinä ajassa valssin peruskuviot jotenkin hallintaan ja opimme myös häävalssitilanteeseen sopivia aloitus- ja lopetuskuvioita, joihin sisältyi käsisuudelmaa sun muuta hienoa. 😎 Axel omaksui kaikki sellaiset rituaalit tosi nopeasti. Minustakin ne olivat ihan hauskoja.
Lauantaiaamuna minulla alkoi kampaaja ja meikkaus Kalliossa jo klo 8.30. En ollut siinä vaiheessa vielä kovinkaan hermostunut. Pikemminkin minua nukutti. Axel saapui paikalle pari tuntia myöhemmin. Tilaamamme kukat tuotiin myös kampaamoon. Kampaajalta meidän piti jo kiirehtiä Keravalle, missä meillä alkoi valokuvaus klo 12.30. Aikaa vaatteiden vaihtamiseen jäi valitettavan vähän, mistä syystä valokuvaaja joutui hieman korjailemaan pukuani ennen kuvausta… Kuvaaja vaikutti oikein ammattitaitoiselta, mutta kuvaussessio tuntui silti melko puuduttavalta. Se kesti niin kauan. Lopulta oli kuitenkin aika lähteä kohti Tuusulaa. SIINÄ vaiheessa minua kyllä alkoi jännittää ihan älyttömästi. 8-/// Kun odottelin seremonian alkamista eteisessä, olin varmaan ainakin melkein yhtä jännittynyt kuin ennen väitöstilaisuutta. Tilanne tuntui niin erikoiselta ja ainutlaatuiselta. Oli hieno hetki marssia musiikin tahdissa kohti alttaria.
Kävelemässä kohti alttaria.
Axelin äiti oli suositellut erästä suomenruotsalaista naispappia. Hän olikin aivan erinomainen. Seremonia pidettiin puoliksi ruotsiksi ja puoliksi suomeksi. Olin suurimman osan ajasta niin jännittynyt, että en pystynyt keskittymään kovinkaan hyvin puheen sisältöön. Jostain syystä minua alkoi huipata. Jouduin keskittymään pääasiassa siihen, että en kaatunut. Kaduin myös alttarille saavuttuamme sitä, että emme olleet paneutuneet vihkiseremoniaan kovin tarkasti etukäteen. En ollenkaan muistanut, mitä siellä oikeastaan piti tehdä! 8-/ Meinasin heti alkuun rojahtaa polvilleni alttarin eteen. Onneksi otin kuitenkin Axelista mallia ja jäin seisomaan. (“Huh! Meinasinpas mokata heti alkuun!”) Tuntui epätodelliselta päästä sanomaan alttarin edessä papille “Tahdon!”. (*niisk!*)
Alttarilla.
Seremonian lopussa oli lauluesitys, jota kanttori säesti pianolla. Laulaja oli joku papin tuntema nuori nainen. Esitys oli oikein hieno ja sopi hyvin tilanteeseen. Kun tulimme ulos kirkosta, ulkona oli lumupyry, ja alkoi jo hämärtää. Tunnelma ei ehkä ollut tyypillinen häätunnelma, mutta se sopi hyvin meidän tapahtumaamme. Minähän viihdyn hyvin hämärässä ja olen syntynyt pikkujouluaikaan.
Tulossa ulos kirkosta.
Kirkolta hääjuhlapaikkaan siirryimme hääteemaisesti koristellulla autolla. Juhlat pidettiin Krapihovissa, Rantatiellä, noin kilsan päässä kirkosta. Paikka oli minulle ennestään tuttu erään treenikaverini häistä sekä lukuisista aikidoleirien illanvietoista. Siellä minulla ja Axelilla oli oma pieni pöytä. Vieraat olivat jakaantuneet suureen pääsaliin sekä neljään pienempään tilaan. Olimme kutsuneet juhlaan pääasiassa sukulaisia sekä lapsuudenystäviä puolisoineen. Heistä tuli jo varsin suuri määrä. (Hieman alle 90 henkeä muistaakseni.) Yllättävän moni pääsi paikalle, mikä oli tietysti mukavaa. Tunnelma oli mielestäni tosi iloinen ja lämminhenkinen. Harmi tietysti, että en ehtinyt jutella läheskään kaikkien vieraiden kanssa. Oli kuitenkin hauskaa nähdä niin paljon porukkaa koossa.
Hääpöydässä viettämässä iltaa.
Ensin ohjelmassa oli ateriointia ja puheita. Seremoniamestarina toimivat Reetta (kaaso) ja Kim (bestman). He hoitivat tehtävänsä todella kiitettävästi! Ilman heitä olisimme olleet todella suurissa ongelmissa. Etenkin Reetta vaikutti olevan täynnä energiaa. Hän touhotti koko ajan ympäriinsä järjestellen kaikenlaisia käytännön asioita. Toivottavasti hän ehti myös nauttia juhlasta! Itse ainakin nautin. Nautin todella paljon. Voi, se oli niin hienoa!
Lapsuudenystävien kanssa hääjuhlassa. Kuvassa vasemmalta Tiina, Pia, Reetta, Jonna, minä ja Elizabeth.
Puheiden jälkeen oli vuorossa hääkakun leikkaaminen. Harmi, että olin siinä vaiheessa jo ihan ähkyssä. Tuli syötyä niin paljon, ja puku oli melko tiukka. Kahvien loppuvaiheilla käytiin läpi tietovisan oikeat vastaukset ja palkittiin eniten oikeita vastauksia saanut ryhmä. Kysymykset liittyivät minuun ja Axeliin. (Tyyliin: “Minkä rotuinen Amy on?”, “Minkä värisiä Pedron vanhemmat olivat?”, “Oliko Paris punakorvakilpikonna, nelivarvaskilpikonna, kreikankilpikonna vai Galápagoksen kilpikonna?”, jne.)
Hääkakku.
Tietovisan jälkeen Juuso piti karate-esityksen kaverinsa Ching-Yin kanssa. Olin odottanut esitystä malttamattomasti. Juuson tuntien odotin esitykseltä paljon, mutta se todellakin ylitti silti odotukseni. Siis ihan MIELETTÖMÄN vaikuttavaa, kuinka ne kundit pystyivät vetämään niin näyttävän show’n niin hankalissa olosuhteissa. Tilaa oli nimittäin vain noin 4 x 4 metriä, alustana oli laatoitettu kivilattia, ja ympärillä oli kaikenlaista härdelliä. Siltikin esiintyjät pystyivät pitämään keskittymisensä ja vetämään aivan mielettömän siistin näytöksen!!! 8-)))) Wohou!!! Veitugou!!! 😎 Sellaista noupeutta, tarkkuutta ja voimaa ei voi kuin ihailla. Mahtavaa, että kundit viitsivät tehdä sellaisen show’n hääjuhlaamme.
Karate-esityksen jälkeen oli sitten häävalssin aika. Silloin Axel pääsi näyttämään edellisenä iltana tanssikoulussa opittuja tyylikkäitä käsisuudelmia, käden alta pyöräytyksiä sun muita kuvioita. Meidän (hyvin vaatimattomaan) tasoomme nähden tanssi sujui mielestäni ihan hyvin. Selvisimme siitä ihan kunnialla, vaikka etukäteen olimme ajatelleet, että viimeistään siinä vaiheessa nolaisimme itsemme totaalisesti. Biisinä oli tietenkin Akselin ja Elinan häävalssi. Sehän on selvä.
Häävalssi.
Häävalssin jälkeen tanssimme vielä pari muutakin valssia. Axelin lisäksi tanssin Tomin (Axelin isän) sekä Arton (Pauliinan kihlatun) kanssa. Tuntui hienolta ja vapauttavalta pystyä tanssimaan valssia edes jollain tavalla. Aiemmin en osannut ollenkaan. Tanssin ohessa otettiin tietenkin myös paljon valokuvia, ja ehdin lopulta myös juttelemaan ihmisten kanssa jonkin verran. Noin klo 22 heitin morsiuskimpun olan yli portailta. Sen nappasi Axelin nuorempi pikkusisko, Linda. Sitten minä ja Axel poistuimme paikalta taksifirman mustalla mersulla. Juhlat jatkuivat Krapissa vielä puoleenyöhön asti.
Hääpari sisarusten kanssa. Kuvassa vasemmalla ovat Axelin pikkusiskot Linda ja Jenny, ja kuvassa oikealla on isosiskoni Pauliina.
Hääyön vietimme sviitissä Kalastajatorpalla. Valitsimme paikaksi Kalastajatorpan, koska Axel on kotoisin Munkkiniemestä, ja hänen perheellään on ollut tapana käydä erilaisten perhejuhlien yhteydessä syömässä Kalastajatorpassa. Vähitellen paikka on siksi tullut minullekin melko tutuksi. Sviitti oli aivan mahtava. 8-))) Tuskin tulee enää koskaan vietettyä yötä niin hienossa hotellisviitissä! Meillä oli siellä oma sauna sekä muistaakseni kolme huonetta ja keittiö. 😎 Ruokapöydällä meitä odotti shampanjapullo jäissä sekä suuri vadillinen KARKKIA!! 8-)))) Nami!!! Aamupala tuotiin huoneeseen. Sapuskaa tuli niin paljon, että se riitti meille myös lounaaksi. Saimme nimittäin pitää huoneen klo 16 asti, mikä oli tietysti kiva, kun pääsi kerrankin yöpymään niin hienossa sviitissä. Kun kello alkoi lähestyä neljää, tuli haikea olo. Hääviikonloppumme oli päättymässä. Onneksi siitä jäi kuitenkin ihania muistoja ja paljon valokuvia. Aivan mahtava kokemus. Olen onnellinen ja kiitollinen, että sain kokea tämänkin elämässäni.
Meitsi Viikinkiravintola Haraldissa polttaripäivällisellä.
Su 2.12.2012
(Klo 17.17): Eilen oli meitsin suuri päivä. Silloin nimittäin vietettiin meitsin polttareita. Olen menossa naimisiin parin viikon päästä. Kaasoni, Reetta, oli sopinut Axelin bestmanin, Kimin, kanssa yhteisestä polttaripäivästä. Ajattelimme, että niin on hauskinta. Reetta laittoi minulle tekstarin perjantai-iltana ja kehotti saapumaan Herttoniemen metroasemalle klo 10.15 lauantaiaamuna. Mukaan piti ottaa kevyet jumppavehkeet sekä siistit vaatteet, joissa voi näyttäytyä ihmisten ilmoilla. (Koska siistit vaatteet piti ottaa MUKAAN eikä PÄÄLLE, saavuin paikalle tuulihousuissa ja hupparissa. Siistit vaatteet oli mukana repussa.) Anyway, tapasin Reetan metroaseman edessä, mistä sitten lähdimme yhdessä bussilla kohti keskustaa. Tänä viikonloppunahan metroliikenne ei toimi, joten jouduimme kulkemaan koko ajan korvaavilla busseilla. Tämä tietysti hieman hankaloitti liikkumista, mutta ei se oikeastaan haitannut, kun sai koko ajan olla mukavassa seurassa ja hyvissä fiiliksissä! Tiesin, että Reettaan voi luottaa täysin järjestelyjen suhteen. Hän on erittäin hyvä järjestämään ja ideoimaan kaikenlaista. Olen tuntenut Reetan peruskoulun alaluokilta lähtien. Aloitimme aikidon yhdessä kolmannen kaveruksemme, Tiinan, kanssa. Vaikka Reetta ja Tiina lopettivat aikidon parin vuoden jälkeen, ja vaikka kävimme eri lukioita ja lähdimme opiskelemaan eri paikkoihin, olemme pysyneet ystävinä. Tiina ei ikävä kyllä päässyt mukaan polttareihin, koska hän asuu nykyään Ähtärissä. (Hän on eläintenhoitajana Ähtärin eläinpuistossa. Vähänks siisti ammatti!!! 8-)))
Pauliina ja Reetta Pacificossa brunssimme alussa.
Ensimmäinen kohde oli Pacifico-niminen mesta Kalliossa. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, mutta se oli kyllä aivan loistava brunssipaikka! Päältä päin paikka näyttää jotenkin epämääräiseltä ja nuhjuiselta. Tumma mies kävi räpläämässä ulko-ovea ja murahtamassa ulkoa odotteleville ihmisille jotakin. Ajattelin, että minua ollaa viemässä johonkin peliluolaan, pornokauppaan, tms. Aulassa näin kuitenkin ensimmäisenä pari tätiä myymässä pipoja sun muita neuletuotteita, mikä toi jonkin verran turvallisuuden tunnetta. Yläkerrasta paljastui graffitein koristeltu suuri tila, joka vaikutti mielestäni oikein viihtyisältä. Buffet-pöydistä sai hakea vapaasti kaikenlaista sapuskaa niin paljon kuin tahtoi. 8-)))) Nami!!! Jopa jälkkärit sisältyivät hintaan. Lisäksi otimme lasilliset kuoharia polttarien alun kunniaksi. Siinä vaiheessa paikalla oli minun ja Reetan lisäksi myös isosiskoni Pauliina sekä ystäväni Johanna. Tutustuin Johannaan aikidon kautta joskus peruskoulun yläluokilla. Olimme tosi läheisiä ystäviä teinivuosina ja olemme onneksi pitäneet yhteyttä vielä sen jälkeenkin, vaikka Johanna ei ole treenannut aikidoa enää pitkään aikaan ja vaikka emme ole missään vaiheessa olleet samassa koulussa tai opiskelleet samaa alaa, tms.
Minä ja Reetta brunssilla Pacificossa.
Brunssin jälkeen suuntasimme kävellen kohti Vertical Club -nimistä paikkaa, joka sijaitsee Kalasataman lähettyvillä. En kyllä ollenkaan arvannut, mihin olimme menossa! Paikan päällä selvisi, että ohjelmassa olisi jotakin liikuntaa, koska päälle piti kiskoa jumppavaatteet. Näin ensimmäisenä nuoria tyttöjä tanssimassa tankojen ympärillä. (“Jaa. Tämä selvä..”) Ajattelin, että kokeilisimme tankotanssia. Siirryimme kuitenkin toiseen saliin, jossa olikin tankojen sijaan katosta roikkuvia suuria liinoja. Meille oli varattu yksityistunti ILMAJOOGAA!!! =D En ollut koskaan ennen kuullutkaan mistään sellaisesta. Ideana oli se, että hengailimme liinojen varassa ja teimme niissä rauhalliseen tahtiin erilaisia joogaliikkeitä. Se oli yllättävän vaikeaa. Oli vaikeaa asetella liinaa niin, että se tuki kehoa kunnolla mutta ei kuitenkaan painanut ikävästi. Liikkeet venyttivät paikkoja mukavasti, ja joissakin niistä tarvitsi myös lihasvoimia. Välillä nousimme seisomaan liinan päälle (se oli vaikeaa!) ja päästimme jopa kädet irti. Se oli tehokasta tasapainoharjoittelua. Liikkeet harjoittivat syviä lihaksia sekä kehon koordinaatiota ja liikkuvuutta. Loppuhuipennus oli se, kun piti kietoa jalat liinan ympärille ja kiepsahtaa siitä rennosti ympäri pää lattiaa kohti. Se liike vaati jonkin verran uskallusta ja venytti erittäin tehokkaasti jumissa olevaa alaselkää. 8-))) Kaikkien istumatyötä tekevien pitäisi roikkua sellaisessa asennossa muutama minuutti joka päivä. Tunnin lopussa oli vuorossa rentoutushetki, jonka aikana vain makasimme liinoissa ja rentouduimme. Meinasin nukahtaa siihen. Tunnin jälkeen oli kuitenkin pirteä ja mukavan vetreä olo. Tosi hyvin keksitty ohjelmanumero. Ilmajoogaamassa meitä oli yhteensä viisi henkeä: Reetan, Pauliinan ja Johannan lisäksi porukkaan liittyi tässä vaiheessa vanha koulukaverini, Jonna. Olin Jonnan kanssa samalla luokalla peruskoulun yläluokilla. Kuuluimme samaan kaveriporukkaan, joka on siis pysynyt kasassa tähän päivään saakka.
Meitsi ilmajoogaamassa.
Ilmajoogan jälkeen oli hieman nihkeä olo. Seuraava kohde olikin sopivasti Bakersin saunakabinetti. Tuntui jotenkin hassulta saunoa Mannerheimintiellä, keskellä Stadin keskustaa. =D Olin tietenkin ennenkin käynyt Bakersissa, mutta en tiennyt, että siellä on niin vaikuttava saunakabinetti. Se oli siis TODELLA suuri ja sisustukseltaan vaikuttava. Saunoimme siellä kaikessa rauhassa ja joimme siideriä.
Pauliina, Reetta ja Jonna Bakersin saunakabinetissa.
Ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa, Jonna laittoi minulle Marilyn-kampauksen. =D En ollut siitä periaatteessa kovin innoissani, mutta kuulemma se kuului asiaan. Ja lopulta se oli ihan hauska idea.
Meitsi Jonnan tekemässä Marilyn-kampauksessa.
Seuraavaksi oli aika mennä syömään. Ruokapaikaksi oli valittu Viikinkiravintola Harald, joka sijaitsee Citykäytävässä. Se oli aivan erinomainen idea! En ollut koskaan käynyt kyseisessä raflassa. Mieleeni tuli heti, että sinne pitäisi ehdottomasti mennä joskus ranskalaisten aikido-opettajien kanssa. Olen varma, että he pitäisivät siitä. Alkuruoan sai hakea suuresta viikinkilaivan sisään tehdystä pöydästä. Alkupalatarjonta oli niin runsasta ja monipuolista, että ahmin jo siinä vaiheessa itseni ihan ähkyyn. En meinannut jaksaa syödä pääruokaa. Kerrankin olin tyytyväinen, että menuun kuuluva jälkiruoka oli tosi pieni. Joimme ruoan kanssa viiniä ja terästettyä glögiä. Porukkaan liittyi tässä vaiheessa myös Pia, joka
Minä ja Pia Viikinkiravintola Haraldissa.
ei pienen vauvansa takia ollut voinut tulla paikalle aiemmin. Myös Pia on vanha koulukaverini peruskouluajoilta ja saman kaveriporukan jäsen kuin yllä mainitut tytöt, Jonna, Reetta ja Tiina. (Lisäksi porukkaan kuuluu Elizabeth, joka asuu nykyään Lontoossa eikä siksi päässyt mukaan polttareihin.)
Koulukaveriporukan, Pauliinan ja Johannan lisäksi polttareihin oli kutsuttu Axelin pikkusiskot, Jenny ja Linda. He jäivät kuitenkin pois, koska Linda oli lauantaina kuumeessa. Harmi juttu. Mutta tosi hyvä porukka meillä kyllä oli kasassa! Ei siinä mitään. Istuimme ravintolassa iltaa kaikessa rauhassa ja vaihdoimme kuulumisia. Oli mukavan leppoisa ja lämmin tunnelma.
Minä ja Pauliina Viikinkiravintola Haraldissa.
Ravintolan jälkeen Pia ja Johanna lähtivät takaisin koteihinsa Keravalle, koska varsinainen polttariohjelma oli siinä vaiheessa päättynyt. Me muut (eli Reetta, Pauliina, Jonna ja minä) siirryimme kuitenkin vielä jatkoille Dublineriin, Kaivopihalle. Se olikin minulle, ja varmaan kaikille muillekin, ennestään tuttu paikka. Siellä jatkoimme iltaa keskustellen siiderilasien ääressä. Jonna lähti jossain vaiheessa pois, koska hän asuu melko kaukana (Nurmijärvellä). Minä, Reetta ja Pauliina jäimme vielä Dublineriin joksikin aikaa ja aloimme miettiä sopivaa “jatkojen jatkopaikkaa”.
Pauliina ja Reetta Dublinerissa jatkoilla.
Pauliina ehdotti, että menisimme Rymy-Eetuun, Erottajalle. Pauliina on tottunut käymään siellä työkavereidensa kanssa. Se on sellainen saksalaistyylinen hyvin suosittu mesta. Siellä saa jopa tanssia pöydillä, mikä loi paikkaan varsin riehakkaan tunnelman. Musiikista
Rymy-Eetussa oli live-musaa.
vastasi live-bändi. Porukkaa oli ihan sikana. Bändi soitti kivasti, mutta meteli oli niin kova, että keskusteleminen oli vaikeaa. Yritimme kuitenkin kovasti jatkaa keskustelujamme. Parin siiderin jälkeen annoimme periksi ja siirryimme muiden sekaan tanssilattialle. Sielläkin oli kuitenkin niin kaamea ryysis ja meteli, että emme jaksaneet tanssia kovin pitkään ja päätimme lopettaa juhlat siihen. Palasin kotiin yöbussilla.
Olin kotona joskus noin klo 2.30, eli ei mennyt hirveän myöhään kuitenkaan. Axelia ei vielä näkynyt missään siinä vaiheessa. Heräsin sitten viiden aikaan aamulla siihen, kun taksi kurvasi pihaan, ja tietokoneohjelmoija horjui sisään kuulemma elämänsä pahimmassa humalatilassa. Hänen polttarinsa alkoivat monta tuntia myöhemmin kuin minun, mutta niihin mahtui alkoholijuomia ja -prosentteja huomattavasti enemmän kuin meidän tyttöjen kilttiin tapahtumaan… 😉 Axelin polttariporukka oli nimittäin valinnut “lärviteeman” illan pääasialliseksi ohjelmaksi. Pientä viatonta ohjelmoijaa oli raahattu (ymmärtääkseni ihan kirjaimellisesti nimenomaan ‘raahattu’) baarista toiseen läpi yön. Alkuillasta ohjelmassa oli kyllä ollut myös keilailua ja hampurilaisten syömistä, joten ei se sentään IHAN pelkkää dokaamista ollut. Anyway, Axel vaikutti herättyään ihan tyytyväiseltä polttereihinsa (vaikka onkin ollut koko päivän krapulassa ja haluton nousemaan ylös sängystä.) Poikia oli kuulemma ollut paikalla kahdeksan, eli pari enemmän kuin meitä. Itsekin olin siis hyvin tyytyväinen omiin polttareihini. Ihanaa, että on tällaisia ystäviä!!! =) Olen todella onnekas.
Pauliina ja Reetta Rymy-Eetussa “jatkojen jatkoilla”.
Ke 28.11.2012
Ystäväni Reetta linkitti Facebookiin tällaisen videon, joka on mielestäni ihan sikahauska ja osuva. X-) Sen nimi on What if your friends acted like your pets?
Ke 28.11.2012
Viime viikolla pidettiin karaten MM-kisat Pariisissa. Japani voitti sekä naisten että miesten joukkue-katat eli muodolliset liikesarjat. Törmäsin niiden videointeihin Facebookissa ja pidin niitä todellakin niin vaikuttavina ja inspiroivina, että on pakko linkittää ne tännekin. Esityksissä on ensin pelkkä kata ja sen jälkeen bunkai eli katan selitys. TODELLA siistiä!!! 8-))) Bunkaissa näyttäisi olevan mukana joitakin aikidonomaisia liikkeitäkin. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka monta tuntia päivässä nuo tyypit treenaavat… Voisin kuvitella, että tuollainen liikkeiden nopeus ja tarkkuus ei varmaankaan tule ihan treenaamati…
Itse treenasin karatea pari vuotta joskus 12-13-vuotiaana. Se oli kivaa, mutta totesin, että aikido ja judo sopivat ruumiinrakenteelleni karatea paremmin. Lopetin siksi karaten juuri ennen vihreän vyön koetta ja otin sivulajikseni judon. Tämän jälkeen olen ollut karaten kanssa tekemisissä lähinnä pitkäaikaisen treenikaverini, Juuson, kautta. Toki kick-boxingissa oli jonkin verran samankaltaisia potkuliikkeitä kuin karatessa. Kick-boxingia treenasin muistaakseni kolmisen vuotta. Suoritin siinä vihreän vyön. Otin kick-boxingin sivulajikseni opiskeluaikoinani siinä vaiheessa, kun olin lähinnä judotapaturmien takia käynyt parin vuoden sisällä neljässä olkapääleikkauksessa… Kick-boxing kuntouttikin olkapäitä tehokkaasti, kuten myös nyrkkeily, jota treenasin kick-boxingin jälkeen. Nykyään treenaan siis aikidon ohella savate formea. Myös siinä on jonkin verran samankaltaisia liikkeitä kuin karatessa, mutta mm. liikkuminen ja asennot ovat hyvin erilaisia. Siirryin savateen nyrkkeilystä, koska kaipasin taas potkutekniikoita lyöntien lisäksi.
Anyway, tässä ensin naisten esitys:
Ja tässä miesten:
Pe 9.11.2012
Kallion Marko linkitti Facebookiin tällaisen ihan sikahyvän judonäytösvideon. Se on mielestäni niin näyttävä ja hyvin suunniteltu, että en malta olla linkittämättä sitä blogiini. (En kuitenkaan tunne esiintyjiä enkä tiedä heistä muuta kuin että he ovat belgialaisia.)
Kuvassa Patrick Bénézi sensei heittää meitsiä pari vuotta sitten. (Kuva: Eino Pessi)
Su 4.11.2012
(Klo 22.31): Seuramme järjesti tänä viikonloppuna Patrick Bénézin ohjaaman leirin Liikuntamyllyssä. Bénézin opetustapa on hyvin selkeä ja perustekniikkapainoitteinen, joten hänen leirinsä sopivat mielestäni hyvin kaikille. Monet ammattivalmentajat keskittyvät ulkomailla leirejä vetäessään edistyneisiin sovelluksiin. Myös sellainen harjoittelu on toki kiinnostavaa, mutta Bénézistä erityisen tekee juuri se, että hän opettaa asioita, joiden kautta rakennetaan perustaa. Ja vaikka voisi kuvitella, että treenattuaan aikidoa yli 20 vuotta perustekniikasta ei enää löydy mitään uutta, niin ei se kyllä niinkään ole. Perustekniikassakin on kuitenkin monta eri tasoa. Aloittelijat lähestyvät sitä omalla tasollaan ja edistyneet omalla tasollaan. Mielestäni AINA on ajankohtaista rakentaa entistä vahvempaa perustaa, koska perustekniikka ei koskaan voi olla liian vahva. Tietenkin touhu voisi mennä tylsäksi ja rajoittuneeksi, jos koskaan ei harjoittelisi muuta kuin perustekniikkaa, mutta sitä vaaraa tuskin on kellään, koska erilaisia sovelluksia treenataan niin monissa eri yhteyksissä, että niitä tulee kyllä tehtyä riittävästi.
Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että on paljon helpompaa keksiä uusia monimutkaisia sovelluksia kuin löytää jotakin uutta ja kiinnostavaa ihan perusasioista, joita kaikki työstävät jatkuvasti. Samahan pätee tutkimuksessakin. Loppujen lopuksi uusien sovellusmahdollisuuksien löytäminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Sen sijaan on vaikeaa löytää jotakin uutta jostakin ihan perustavaa laatua olevasta asiasta. Kuitenkin nimenomaan sellaisista löydöistähän olisi kaikkein eniten hyötyä, koska edistyneitä sovelluksia ei voi olla ilman vahvaa perustietämystä. Mitä vahvempi perusta on, sitä edistyneempiä ja laaja-alaisempia voivat olla myös mahdolliset sovellukset.
Anyway, leirillä harjoittelimme perustekniikoita mm. shomenuchista, katatedorista, ryotedorista ja ushirowaza ryotedorista. Opin hyödyllisiä pointteja erityisesti ukena olemisesta shihonagesta (ehkä olkapääni ei tästä lähtien enää tulekaan kipeäksi joka leirillä…), shomenuchin vastaanotosta (sekä ikkyossa että iriminagessa), ushirowaza ryotedorin sisäänmenosta ja ryotedori shihonagen ja tenchinagen aloituksista. Monet pointeista olivat sellaisia, että olin kyllä kuullut niistä jo aiemminkin, mutta jotenkin tämän leirin aikana omaksuin ne kunnolla (tai ainakin niin, että pystyn tietoisesti harjoittelemaan niitä jatkossa).
Tänä aamuna kahden tunnin treeni ilman taukoa tuntui hieman pitkältä. Eilinen ja perjantai menivät vielä hyvin, vaikka kaikki treenit kestivät kaksi tuntia, emmekä tehneet lainkaan aseita (mikä on aina fyysisesti hieman kevyempää kuin aseeton treeni), eikä mitään taukojakaan ollut. Eilisen toisessa treenissä vasen olkapääni alkoi jo olla hemmetin kipeä. Se rasittui leirin aikana jotenkin niin, että melkein kaikki tekniikat sattuivat siinä. Tänä aamuna se oli ihan sikakipeä, vaikka olin laittanut siihen tulehdus-kipuvoidetta. Jopa pehmeä ukemi eteenpäin sattui sikana joka kerta. 8-/ Pystyin kuitenkin treenaamaan, koska tiesin, että kyse on vain rasituskivusta eikä mistään sen pahemmasta. Se menee kyllä ohi. Toimin leirin aikana tulkkina, mikä oli tietenkin hieman raskasta. Etenkin silloin, kun olin itse ukena edessä ja jouduin sekä lentelemään ympäriinsä että tulkkaamaan samaan aikaan… Mutta no joo. Menihän se. Olen aika tottunut sellaiseen näillä leireillä. Oikeastaan vasta tänä aamuna tulkkaaminen alkoi tuntua minusta rasittavalta. Eilinen ja perjantai menivät vielä ilman, että koin tulkkaamista erityisen rasittavana. Olen kai jo niin tottunut siihen.
Leirillä oli ihan ok määrä väkeä. Olisi tietysti voinut olla vähän enemmänkin, mutta toisaalta oli hyvä, että salissa ei ollut liian ahdasta. Mahduimme koko ajan treenaamaan tosi intensiivisesti. Omasta seurastamme paikalla oli tosi kivasti porukkaa. Lisäksi väkeä oli ainakin Awasesta ja Meido-kanista (Helsingistä), Joensuusta, Lahdesta, Tartosta, Pietarista ja Pariisista (Bénézin lisäksi paikalla oli yksi hänen oppilaansa, Marc, Pariisista). Eilen istuimme treenien jälkeen iltaa Raffaellossa Aleksanterinkadulla. Oli tosi mukava ilta. Ja ylipäänsä leireihin liittyy tietysti aina myös sosiaalinen anti: jo pelkkä harjoittelu ilman puhumista on vuorovaikutusta (jopa hyvin kokonaisvaltaista sellaista; paljon kokonaisvaltaisempaa kuin pälpättäminen), ja lisäksi tietysti treenien yhteydessä tulee aina vaihdettua kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa. Samalla yleensä tutustuu myös joihinkin uusiin ihmisiin. =) Aikido on kyllä hieno asia! Minulle se ei ole ammatti eikä harrastus vaan ehkä kaikkein eniten elämäntapa. On se varmaankin myös filosofia. Lisäksi se on tapa toimia ja olla osa yhteisöä, tapa urheilla ja tiedostaa omaa kehoa, keino ilmaista itseään sekä väylä itsensä kehittämiseen. Varmasti aikidon tilalla voisi olla myös jokin muu laji, mutta minä olen valinnut aikidon. Jo kauan sitten.
Pe 26.10.2012
(Klo 23.05 Hotelli Aada, Joensuu): Ranskalainen aikidon ammattilainen, Pascal Guillemin sensei (5. dan), ohjaa tänä viikonloppuna leirin Joensuussa. Päätin taas kerran osallistua, koska Pascalin leireistä saa aina paljon ideoita omiin treeneihin, ja niissä pääsee aina tosi kivasti itse treenaamaan. Tänäänkin hikoilin ihan sikana… Teimme mm. jodan tsuki kotegaeshia melko pitkään. Heittelimme parini kanssa melko rivakkaan tahtiin, ja kun tätä massaa joutuu hilaamaan tatamista ylös riittävän pitkään yhteen menoon reippaaseen tahtiin, niin väsyyhän siinä… (Hemmetti, että pitäisi taas pudottaa painoa… #¤%&x… Plösöplösöplösöplösö…)
Anyway, treeni oli teknisesti hyvin kiinnostava. Teimme sovelluksia, joissa korostui takakäden rooli. Piti tehdä atemi alakautta suoraan uken kasvoja kohti (useinhan tulee kauhottua jotenkin vähän sivusta päin). Sillä idealla tehtiin ensin gyakuhanmi katatedori shihonagea, sitten yokomenuchi kokyonagea 90 asteen kulmassa ja sitten katadorista sama juttu. Sitten siirryttiin jodan tsukiin, josta teimme mm. yhden tosi kiinnostavan ikkyo-sovelluksen. Siinä lyönti otettiin vastaan hyökkäyksen sisäpuoleta (siis nyrkin peukalopuolelta), mikä oli kiinnostavaa. Siitä sitten leikattiin suoraan uken kasvoja kohti, ja uken piti suojautua taivuttamalla kätensä. Se oli todella toimivan tuntuinen muoto… Joskin se vaatii vielä jonkin verran harjoittelua minulla. Mutta täytyypä pitää mielessä.
Loppuajasta sitten heiteltiin kotegaeshia. Ensin hyökättiin jodan tsuki “klassisesti” niin, että lähdetään gyakuhanmista ja päädytään aihanmiin. Sen jälkeen rikottiin koodia niin, että uke sai hyökätä kummalla tahansa kädellä, ja jopa etukädellä, jos etäisyys oli sopiva. Se hankaloitti jonkin verran tilannetta. Se oli hyvä harjoite, vaikka välillä huomasinkin vain sählääväni jotakin ihan kummallista. X-) Lopuksi tehtiin vielä jiywazaa eli vapaatekniikkaa. Olin ihan punainen ja hiestä märkä. Tuli siis todellakin treenattua! Tosi hyvä fiilis oli treenien jälkeen.
Matkustin tänne lentsikalla. Lähdin jo aamupäivällä, koska myöhempi lento olisi ollut ihan sikakallis. Kerkesin iltapäivällä vähän lepäillä ja tehdä duunia hotellissa, ennen kuin lähdin treeneihin. Urheilutalo on kävelymatkan päässä hotellista. Treenien jälkeen söin hotellissa Pascalin ja Juhanin kanssa. Oli mukavaa jutella heidän kanssaan ja istua rauhassa iltaa.
Hieman yllättäen jouduin taas tulkin rooliin tänään, vaikka Pascal on viime aikoina usein vetänyt leirinsä englanniksi. Jostain syystä hän päätti tällä kertaa puhua ranskaa. No, tänään tulkkaaminen ei kuitenkaan pahemmin rasittanut minua. Huomennakaan treenit eivät ole kovin pitkiä (vain 1,5 tuntia), mikä on tulkkaamista ajatellen hyvä. Pitkien treenien tulkkaaminen on nimittäin tosi uuvuttavaa, jos itsekin treenaa samalla.
La 27.10.2012
(Klo 23.06): Treenit Pascalin leirillä olivat tänäänkin aivan erinomaisia! Sain niistä todella paljon ideoita tuleviin omiin treeneihimme. Hänellä on tosi kiinnostavia sovelluksia. Aamupäivätreeneissä jatkoimme jodan tsuki -teemaa. Teimme siitä mm. pari eri versiota iriminagesta. Opimme, että sisäänmenossa ei pidä keskittyä hyökkäyksen vastaanottavaan käteen vaan siihen toiseen, joka menee uken niskaan. Siten pääsee riittävän pitkälle uken selän taakse ja pääsee turvaan mahdolliselta jatkohyökkäykseltä. Täytyy myös välttää pään sivuttaisliikettä vastaanottovaiheessa. Helpostihan sitä tulee kallistuttua vähän sivulle, mutta oikeastaan niin ei pitäisi tehdä, koska se hidastaa sisäänmenoa. Lisäksi tuli tehtyä yhtä tosi tehokasta iriminagen horjutusta, jossa kädet kiedotaan kevyesti uken keskivartalon ympärille. Vaikka kontakti on kevyt, jotenkin sellainen horjutus on niin kokonaisvaltainen, että se vie helposti uken tasapainon ihan kokonaan. Kun Pascal teki sen minulle edessä, lensin joka kerta suoraan kyljelleni maahan, vaikka hän ei edes tehnyt sitä kovin nopeasti. Jotenkin se vain horjutti niin tosi tehokkaasti.
Lisäksi teimme tänään mm. sellaista yhtä tosi toimivaa muotoa aihanmi ikkyo urasta. Siinä käsi nostettiin hieman tavallista aiemmin otsalle, jolloin uken vahvin hyökkäysvaihe ei osu torin käden nousuvaiheeseen vaan leikkauksen alkuvaiheeseen. Silloin uke ei saa hyökkäykselleen mitään sellaista pistettä, johon voisi jäädä jumittamaan. Iltapäivätreeneissä teimme paljon kokyonagea. Siinä korostui mm. liikkeen taloudellisuuden periaate: liian suuri liike on hidas ja antaa siksi ukelle turhan paljon aikaa korjata tasapainonsa. Tästä syystä nopea ja suoraviivainen liike on tehokkaampi. Erityisen kiinnostava oli mielestäni eräs shomenuchi kokyonage, jossa kädet olivat lähellä toisiaan, ikään kuin olisi bokken kädessä. Siitä sitten vain astuttiin eteenpäin ja leikattiin uken kasvoja kohti siten, että kädet pysyivät edelleen samalla etäisyydellä toisisaan. Liike oli lyhyt ja siksi nopea. Lisäksi siinä pystyi tukeutumaan bokken-harjoittelussa opittuihin liikeratoihin, mikä oli kiinnostavaa. Treenien loppupuolella tehtiin myös yksi ihan hauska kokyonage gyakuhanmi katatedorista. Siinä tehtiin ensin tenkan siten, että leikattiin uken otteessa olevalla kädellä ylöspäin, uken kasvoja kohti. Uke joutui nostamaan hieman painoa ylöspäin ja suoristamaan kätensä suojautuakseen. Tämän reaktion turvin sitten siirryttiin pienellä liikkeellä 90 asteen kulmaan uken taakse ja tehtiin kokyonage siten, että vapaa käsi oli kontaktissa uken kasvoihin. Aluksi se ei tuntunut kovin toimivalta, koska kontakti kasvoihin oli niin kevyt, mutta vähitellen, kun ajoitus alkoi onnistua paremmin, tekniikkakin tuntui toimivan ainakin jotenkuten. Ja vähintäänkin siinä oli hauska fiilis. Hyvin keksitty sovellus minusta.
Taso leirillä oli mielestäni tosi hyvä. Joensuussa on hyvä porukka. Siellä on paljon nuoria innokkaita treenaajia ja selvästikin myös päteviä ohjaajia. Muutenhan taso ei millään voisi olla niin hyvä. Leirille oli toki tullut joitakin treenaajia myös muualta. Ainakin Helsingistä, Kajaanista ja Pietarista. Minun lisäkseni paikalla olivat meidän seurasta Antti ja Johnny. Treenien väliajalla kävimme melko isolla porukalla eräässä keskustan kahvilassa. Sen jälkeen olin vähän aikaa Juhanin luona. Myös Pascal oli siellä. Illalla lähdin treeneistä suoraan lentokentälle Eddien kyydissä. Leiri jatkuu vielä huomennakin, mutta jouduin itse palaamaan Helsinkiin jo tänä iltana. On niin kovin kiireinen aikataulu nykyään. Tietysti olisi ollut kiva olla leirillä mukana vielä huomennakin, mutta näin nyt tällä kertaa. Anyway, sain näistä kahdestakin päivästä tosi paljon irti. Oli tosi tehokasta treeniä sekä oman edistymisen kannalta että treenien ohjaamista silmällä pitäen. Myös fiilis oli koko ajan tosi hyvä, vaikka olisi ihan normaalia, että ihan koko ajan ei olisi. Treenaamiseenhan kuuluu kaikenlaista. Sekä hyviä fiiliksiä että huonoja fiiliksiä. Kaikki kokemukset vievät omalla tavallaan oppimista eteenpäin, jos ne osaa prosessoida oikein.
La 13.10.2012
Axel kokkasi meille eilen illallista. Hän on varsin luova jälkiruokakokki. Periaate on: “Kaikki, mikä on hyvää, kelpaa jälkiruoaksi.” Eilen jälkkäriksi tarjoiltiin raakaa piparkakkutaikinaa, koska se on meidän kummankin mielestä ihan sikahyvää. Mutta kieltämättä tuli aika ällö olo melko pian… 8-/ Nyt koko taikina on jo syöty. (Vedin juuri äsken viimeisen nokareen… *röyh!*)
Kerroin piparitaikinajälkkäristämme eilen Facebookissa, ja Alasuutarin Jari linkitti kommentteihin vanhan Spede Show -sketsin, jonka nimi on “Piparkakkutaikina”. Ihan hillittömään hauskaa!!! X-DDDDD Etenkin Vesku Loiri tekee tässä mielestäni ihan loistoroolin:
http://www.youtube.com/watch?v=omZdp1z4UcQ&sns=em
Paris rakkaassa savimökissään. <3
Su 30.9.2012
Parisulin hauta Wiklundien mökillä, Skyttön saarella Porkkalassa.
Rakas Paris-kilpikonnamme menehtyi viime tiistaina vakavan sairauden murtamana. Sille tuli soft shell syndrome, eli sen kilpi alkoi pehmentyä. Se ei varmaankaan kuitenkaan kuollut suoranaisesti siihen, vaan sai ilmeisesti vastustuskykynsä heikennyttyä jonkun toisen sairauden, joka sitten vei sen nopeasti. Se vain yhtäkkiä nukkui pois omassa terraariossa köllötellessään. :’-( Minä ja Axel olimme ihan murheen murtamia. Emme pystyneet heti edes puhumaan asiasta. Itkimme vain kuorossa ja surimme menehtynyttä vauvaamme. Erityisesti ensimmäinen yö oli raskas. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli: “Olipas kamala painajainen!” Sitten tajusin, että se ei ollutkaan unta… (*BYÄÄÄÄÄH!!!!*)
Ostin heti keskiviikkona pienen sydämenmuotoisen hautakiven Parisulille. Ensimmäisen vuorokauden annoimme ruumiin olla terraariossa. Toivoimme kai vähän, että Paris olisi sittenkin vain nukahtanut harvinaisen syvään uneen ja lähtisi päivän aikana liikkeelle. Mutta ei. Keskiviikkoiltana annoimme periksi ja pistimme ruumiin säilytykseen pakastimeen. Säilytimme sitä samassa “vauvarasiassa”, jossa olimme ostaneet rakkaan kilpparimme Pariisista viime keväänä. :’-( Tyhjä terraario tuntui pahalta katsoa, joten pistimme sen päälle lakanan.
Parisulin arkku sisältä päin.
Tänään sitten lähdimme Axelin vanhempien kanssa näiden mökille, joka sijaitsee Skyttön saarella Porkkalassa. Parisuli haudattiin sinne mustassa Iittalan korurasiassa. Sen ruumis sujautettiin sisälle rasiassa olevaan mustaan samettipussiin. Hauta kaivettiin pienen puun alle jonkin matkan päähän mökkirakennuksesta. Samaan kohtaan on haudattu Axelin isän perheen cockerspanieli joskus kauan sitten. Haudalle istutettiin narsisseja, ja pistimme sen päälle pihlajanmarjaterttuja koristeeksi.
Hautakiven päälle kirjoitimme tekstin: “Tässä kököttää Paris, 2011-2012.” Kököttäminen oli kuitenkin Parisulin lempipuuha, vaikka se olikin aktiivinen kilppari. Välillähän se lähti lenkkeilemään ympäri terraariota. Kiipeili esteiden yli ja kulki kyljellään esineiden ja terraarion lasiseinän välissä… X-) Se näytti niin hassulta! Eniten Parisuli vietti aikaa harjakattoisessa savimajassaan, jonka ostin sille viime toukokuussa Tallinnan satamasta. Meinasimme haudata sen savimajassaan, mutta lopulta päädyimme kuitenkin siihen, että arkku on parempi. Täten savimaja jää meille ja mahdollisille tuleville kilpparisukupolville muistoksi reippaasta ja urheasta Parisulista. (*niisk!*) <33333
Parisulin arkku hautakuopassa.
Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että Paris kuoli 1v 3kk vanhana, vaikka sen piti elää sata vuotta. Se kuoli siis todellakin ihan vauvana. On se niin VÄÄÄÄRIN!!!! Ja hoidimme sitä mielestämme niin huolellisesti ja varjelimme kuin silmäteräämme. Sillä oli suuri ja hieno terraario, jossa oli kaikki pelit ja vehkeet ihan viimisen päälle. Siltikin näin kävi. =( Tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta. Mutta täytyy kai yrittää ajatella, että kuolema on vain jonkinlainen muodonmuutos. Elämä ei lopu vaan vaihtaa muotoaan. Tämähän on yhteistä varmaan kaikille uskonnoille: kuolema nähdään siirtymänä olomuodosta toiseen. Näkemykset vain vaihtelevat sen suhteen, millaisesta siirtymästä on tarkalleen ottaen kyse. En usko, että elämä on varsinaisesti yksilössä vaan että se on jotakin paljon yleisempää. Se on olemassa yksilöistä riippumatta. Yksilöt ovat siis vain jonkin yleisen Elämän ilmentymiä. Elämän tapoja ottaa konkreettisen muotonsa.
Mikä sitten on Elämä? No se on se jokin voima, joka ajaa kaikkia elollisia olioita ja jota kukaan ei pysty täysin selittämään tai ymmärtämään, sillä se on jotakin niin paljon yksilöä suurempaa. Sille voi antaa erilaisia nimiä, kuten Jumala. Nimeäminen ja personifikaatio ovat tyypillisiä inhimillisiä taipumuksia selittää asioita. Jotkut käsittävät kaiken takana olevan eräänlaisen suuren kaikkivoivan agentin. Itse näen maailmankaikkeuden erilaisten voimien yhtälönä. Suurin näistä voimista on Elämä, jota ihmisten ajattelussa ilmentää esimerkiksi kristillinen personifikaatio, Jumala, joka on kaikkivoiva agentti. Jumala nähdään siis usein kaikkien voimien hallitsijana. Muissa uskonnoissa sama voima personifioidaan eri tavalla. Kuitenkin kyse on enemmän tai vähemmän samasta asiasta. Kyse on vain näkökulmaerosta. Olen itse kristitty. Olen siis valinnut personifioida Elämän voiman kristillisen Jumalan muotoon. Luultavasti pitkälti ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta. Siltikään tämä ei ole ristiriidassa omien eksistentiaalisten pohdiskelujeni kanssa. Minulle Jumala ei ole ihmiseen verrattava toimiva agentti ja voimien hallitsija vaan nimi erilaisten voimien (luonnonvoimat, sosiaaliset voimat, jne.) abstraktille ja yli-inhimilliselle kokonaisuudelle.