To 2.5.2013

Olen ollut tiistain ja keskiviikon välisestä yöstä lähtien yrjötaudissa. Etenkin se ensimmäinen yö oli kamala. Vatsaani alkoi yhtäkkiä kouristella ihan järkyttävän voimakkaasti, ja sitä seurasi oksennusrefleksi monta kertaa peräkkäin. Olin ensin kaksinkerroin sängyn reunalla ja sen jälkeen kontallani olohuoneen lattialla, koska en ehtinyt vessaan asti… Onneksi vatsani oli siinä vaiheessa melko tyhjä… Tänään vointi on onneksi ollut jo selvästi parempi.

Anyway, kun on sairaana, ehtii miettimään kaikenlaista. Eilen olin ahdistunut, tänään olen ollut jo hieman paremmalla mielellä. Jostain syystä takerruin monta vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin, joilla ei sinänsä ole enää mitään merkitystä. Mietin mm. sitä, kun aloittelin akateemista uraani. Se aika oli täynnä pettymyksiä ja realiteettien kohtaamista, mutta myös jännittävää. Pidin ensimmäisen konferenssiesitelmäni 2004 keväällä, jolloin olin vastavalmistunut maisteri ja työskentelin luokanopettajan sijaisena Järvenpäässä. En ollut vielä edes virallisesti jatko-opiskelija vaan vasta suunnittelin jatko-opintoja. Proffamme kannusti minua pitämään graduni pohjalta esitelmän eräässä kansainvälisessä konferenssissa, joka järjestettiin Helsingissä. En ollut koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi mitään konferensseja – saati sitten, että olisin pitänyt mitään sellaista omalta osaltani lainkaan ajankohtaisena. En myöskään erityisemmin luottanut omiin kykyihini. Kuitenkin olen aina ollut innokas ottamaan vastaan erilaisia haasteita, joten ajatus konferenssiesiintymisestä alkoi heti kutkuttaa mieltäni ja sai adrenaliinin virtaamaan veressäni. Siispä päätin ottaa haasteen vastaan.

Valmistelin esitelmän hiihtoloman aikana, koska olin siis täysipäiväisesti töissä koulussa siihen aikaan. Esitelmä perustui graduuni, mutta koska graduni analyysit alkoivat siinä vaiheessa tuntua niin huonoilta, parantelin niitä aika paljon esitelmääni varten. Esitelmää valmistellessani olin kuin taivaassa. Veressäni kiersi koko ajan adrenaliinia, ja minun piti välillä nousta ylös tuolilta kiertelemään ympäri huonetta, jotta sain itseni rauhoittumaan hieman. Olin siis kerta kaikkiaan NIIN innoissani siitä!! 😀 Ihan kuin ensimmäisten aikidotreenien jälkeen, tai jotain. Harjoittelin esitelmäni läpi yli kaksikymmentä kertaa. Olin niin jännittynyt. Itse esitelmä meni ihan ok, mutta sitä seurannut keskusteluosuus ei. Olin vielä liian kokematon diilaamaan sitä, ja jännitin tilannetta valtavasti. Joka tapauksessa minulle jäi esitelmästä hyvin positiivinen fiilis. Se oli kokemus, joka muutti elämäni.

Vähän samaan tapaan kuin ensimmäisten ohjaamieni aikidotreenien jälkeen tiesin, että tahtoisin vetää treenejä, ensimmäisen konferenssiesitelmäni jälkeen tiesin, että minun pitäisi ainakin yrittää onneani tutkimuksen saralla. Tiesin, että se tulisi olemaan vaikeaa, enkä pitänyt omia lähtökohtiani erityisen hyvinä. Toisin sanottuna en erityisemmin luottanut omiin kykyihini. Sen sijaan luotin omiin energiavaroihini ja tahdonvoimaani. Kumpikin niistä on jo tähän ikään mennessä jonkin verran ehtynyt, mutta tuohon aikaan niitä oli valtavasti. Olin niin innostunut, että innostukseni pursusi ulos joka puolelta. Ja kun sellainen käsite kuin social boundaries oli minulle tuohon aikaan vielä melko tuntematon, olin varmaankin aika rasittava tapaus. Jollain tasolla ymmärsin sen itsekin, mutta en vain voinut mitään sille, että olin kerta kaikkiaan niin mielettömän innostunut ja täynnä energiaa. 😀

Aloitin jatko-opintoni virallisesti kesäkuussa 2004. Ensimmäinen kuukausi meni opintotuella ja säästöillä. Sitten onnistuin saamaan ensimmäisen pienen apurahani. Ensimmäiset 2,5 vuotta työskentelin pienehköjen apurahojen turvin. Sitten pääsin sisään valtakunnalliseen tutkijakouluun, jossa olin palkallisena tutkijakoulutettavana viimeiset kaksi vuotta. Ensimmäinen syksy oli räpellystä ja kohellusta. Vaihdoin aineistoa ja myös tutkimusaihetta. Piti äkkiä tehdä kokonaan uusi tutkimussuunnitelma (joka oli aluksi äärimmäisen huono; ei kai se olisi voinut olla paljon muutakaan siinä vaiheessa). Ryhdyin tutkimaan foneettista aihetta (prosodiaa), vaikka en ollut perustutkintoaikanani opiskellut lainkaan fonetiikkaa… (Paitsi yhden pakollisen kurssin verran omassa oppiaineessamme.) Mutta ei mahtanut mitään. Kun kerran kiinnostuin prosodiasta, en saanut enää ajatuksiani irti siitä. Oli vain PAKKO alkaa tutkia prosodiaa. Luulen, että aihe olisi voinut olla jokin muukin. Satuin vain uuden aineistoni pohjalta kiinnostumaan nimenomaan prosodisista ilmiöistä.

Koen, että varsinaisesti väitöskirjatyöni alkoi 2005, jolloin olin yhdeksän kuukautta Pariisissa jatko-opiskelijana erään apurahan turvin. Siellä sain todella paljon virikkeitä ja pääsin muutenkin sisään yliopistoelämään. Olin konferenssiavustajana, toimitussihteerinä, jne., ja minulla oli erittäin kiinnostavia keskusteluja sikäläisen proffan kanssa. Yhteisöllisyys oli siellä vahvaa, ja tunsin pääseväni heti sisään porukkaan. Sikäläinen proffa sai minut innostumaan tutkimuksesta entistäkin enemmän. (En uskonut, että se olisi mahdollista, mutta oli se… 😀 ) Silloin minulle alkoi tulla sellainen tunne, että voisin ehkä todellakin onnistua väitöskirjaprojektissani ja haaveilin jo siitäkin, että pystyisin jatkamaan tutkimusta vielä väitöksen jälkeenkin. Tietenkin tiesin, että matka tulisi olemaan mutkainen, ja onhan se toki ollutkin.

Palattuani Suomeen pääsin vähitellen sisään myös täkäläisiin kuvioihin. Ensin minulla oli yliopistolla työhuone käytössäni parina päivänä viikossa, sitten joka päivä. Viihdyinkin työhuoneellani erittäin hyvin. Tein usein erittäin pitkiä päiviä ja olin toisinaan paikalla viikonloppuisinkin. Kuten aina, tunsin olevani neliö, joka ei täysin sopinut ympyränmuotoisiin lokeroihin, mutta viihdyin silti erinomaisesti. Yliopistosta tuli minulle toinen koti – treenisalin lisäksi. (Olihan minulla myös pieni vuokrayksiöni Kalliossa, mutta vietin siellä niin vähän aikaa, että sitä ei oikeastaan lasketa. 😉 )

Kun mietin jälkikäteen tähänastista elämääni, olen sitä mieltä, että jatko-opintoaika oli parasta aikaa elämästäni. Alku oli joiltakin osin takkuista, mutta löysin ehkä juuri niiden takkujen kautta itsestäni niin suuria energiavaroja, että niitäkään ei voi muistella kuin hyvällä. Kokonaisuutena olin onnellinen melkein jatkuvasti.

Ma 8.4.2013

Kävimme tänään toista kertaa ultrassa. Nyt kyseessä oli ensimmäinen julkisen puolen ultra. Se oli ihan sairaan kiinnostavaa! 🙂 Sikiö alkaa jo näyttää pieneltä ihmiseltä. Tässä vaiheessahan vauvelilla on jo nenä, silmät ja suu. Kaikki neljä raajaa näkyivät myös hyvin. Aivot, maksa, suolisto ja keuhkot toimivat jo, mikä on tosi siistiä!! 🙂 Ja siis todellakin edelliseen ultraan nähden nyt näkyi paljon enemmän eloa. Viimeksihän muita elonmerkkejä ei vielä ollut kuin sydämenlyönnit. Nyt sikiö liikkui jo vilkkaasti ympäri kohtua! 😀 Se näytti tosi hassulta! Vaikutti todellakin siltä, että jollakulla oli jo kova vauhti päällä! 😀

Kaikki vaikutti tässä vaiheessa oikein hyvältä. Pää-perämitta on tällä hetkellä 64 mm, eli täysin normaali. Niskaturvotus mitattiin myös, ja sekin oli normaali. Labrakoetulosten pitäisi tulla viikon sisällä. Jos niissäkään ei ole mitään häikkää, niin sitten kaikki alkaa todellakin vaikuttaa lupaavalta. Tässä vaiheessa keskenmenoriskiä ei enää juurikaan ole. Täytyy vain toivoa, että ne labratulokset ovat ok, eli että vauvan perusterveydessä ei ole mitään probleemaa.

Oma vointini on ollut ihan ok. Jonkin verran on väsymystä, kuvotusta ja turvotusta, mutta ei mitään sen vakavampaa. Ihan hyvin olen pärjäillyt. Olen vetänyt aikidotreenejä normaalisti ja viime viikolla palasin taas savateenkin parin viikon tauon jälkeen. Fyysinen kuntoni ei kovin paljon päätä huimaa… Huomaan väsyväni selvästi tavallista nopeammin, ja minulla on koko ajan epämiellyttävän raskas olo. Mutta olosuhteisiin nähden sanoisin, että kaikki on ihan jees.

Su 24.3.2013

(Klo 10.46): Tein tänään vauvan sukupuolitestin, jonka voi tehdä virtsasta 10 viikon jälkeen (eli nyt). Tilasin testin netin kautta muistaakseni jostain Briteistä. Testin tulos oli selvä: sen mukaan meille on tulossa poika. =)

Testitulos: tummanvihreäksi värjäytynyt virtsa tarkoittaa poikaa, ja oranssi tai kellertävä tyttöä. (Eikä tuo kyllä oranssilta tai kellertävältä näytä…)

Testin luotettavuus on tutkimusten mukaan noin 87%, eli ihan varmaa tulosta se ei anna. Tulos varmentunee noin 10 viikon päästä ultrassa, vaikka eihän se ihan sataprosenttisen varma ole silloinkaan. Anyway, ei sillä niin väliä, koska meillä ei ole mitään preferenssejä sukupuolen suhteen. Tuntuu kuitenkin jotenkin aiempaa konkreettisemmalta, kun voi ajatella omaa poikaansa eikä vain vauvaansa. Voi vähitellen alkaa miettiä nimiä, jne. Jos testi tekikin virheen, ja jos sieltä siis tuleekin tyttö, niin ei se ole niin vakavaa. Aion ottaa sen ihan huumorilla! =D

Huomenna olen menossa labraan verikokeisiin heti aamusta. Kokeiden avulla seulotaan vauvan ja äidin terveyteen liittyviä riskejä, eli siis tarkistetaan, että sekä vauva että äiti ovat terveitä. =) (Mä EN TYKKÄÄ verikokeista 8-/// Minusta kaikki neulat ovat pelottavia. Mutta vauvani – poikani – takia täytyy tietysti kestää.)

Ma 25.3.2013

(Klo 12.40): Kävin tänään labrakokeissa. Otettiin kyynärtaipeesta muutama putkilollinen verta. 8-/ Ällöä! Mä EN TYKKÄÄ neuloista!!! Yksi anestesialääkäri sanoi kerran, että minulla on sellaiset suonet, jotka lähtevät pakoon, kun niihin pitäisi pistää neula. Tästä syystä verikokeissa ja tiputusneulaa pistettäessa minua joudutaan usein pistämään monta kertaa, ja neulalla joudutaan ikävästi koukkimaan, jotta suonesta saadaan jotakin irti. Kai se on jonkinlainen kehon itsesuojelurefleksi (“se on morjens!! tää suoni häipyy nyt! mee piikittämään jotakuta muuta!”). =D Anyway, tänään suoneni käyttäytyi suhteellisen kiltisti, ja näytteet saatiin otettua melko helposti. Mut oli se vaan epämiellyttävää silti. 8-/// Mä EN TYKKÄÄ neuloista!!! Lisäksi piti viedä kaksi virtsanäytettä, joten aika tarkkaan seulaan tässä näköjään joudutaan. Mutta se on kyllä mielestäni ihan hyvä. On tärkeää, että kaikki mahdolliset riskitekijät saadaan kartoitettua. Nyt sitten vain odotellaan tuloksia.

Su 31.3.2013

Mutsi ja faija olivat Kanarian saarilla lomalla ja toivat sieltä vauvalle tuliaisiksi tällaisen aivan ihanan neulehupparin:

Neulehuppari

Lisäksi he toivat tällaisen hassun pipon:

Pipo

En ole aikaisemmin pitänyt vauvanvaatteita mitenkään erityisen söpöinä, mutta on totta, että nyt, kun niiden tietää tulevan omalle vauvalleen, ne ovat aivan ihania ja niihin jollain tavalla kiintyy heti. <3 Voin niin hyvin kuvitella, miltä pieni poikani tulee näyttämään tuossa ihanassa neulehupparissa ja hassussa pipossa… <3

Dojo Tartossa (A. Le Coq Spordihoone)

To 21.3.2013

Lähden huomenna Tarttoon, Viroon, vetämään aikidoleiriä. Vedin siellä leirin vuosi sitten, ja se oli kyllä oikein positiivinen kokemus. Leiri oli erittäin hyvin järjestetty, porukka vaikutti motivoituneelta, osallistujia oli kiva määrä, ja tasokin oli ihan jees. Saa nähdä, miten tällä kertaa. Toivon vain, että raskaus ei häiritse pahemmin leirin ohjaamista. Tänään olen ollut hieman huonovointinen. Täytyy toivoa, että huomenna ei ole samanlainen olo, koska matkustan ensin lautalla Tallinnaan ja sieltä sitten edelleen autokyydillä Tarttoon. Matka saattaa tuntua aika ryydyttävältä, jos koko ajan yrjöttää… Leiriä ohjatessani en aio olla lainkaan ukena, ja aion muutenkin yrittää ottaa aika rauhallisesti. Luulen, että sillä systeemillä kaikki sujuu ihan hyvin

Bruno vetää leirin Helsingissä tänä viikonloppuna. Hieman harmi, että leirit sattuvat päällekkäin. Olin sopinut Tarton leirin päivämäärän jo paljon ennen kuin Brunon leirin ajakohta oli näkyvillä liiton kalenterissa. Paikalliset olivat jo varanneet salin ja hotellin, jne., joten en viitsinyt enää ryhtyä vaihtamaan päivämäärää. Toisaalta nyt kun tiedän olevani raskaana, en kuitenkaan olisi voinut osallistua Brunon leirille, paitsi ehkä korkeintaan asetreeneihin. Omille aikido-oppilailleni olen mainostanut Brunon leiriä. Minusta on hyvä, jos kaikki menevät sinne, vaikka itse vedänkin leiriä Tartossa samaan aikaan. Minun treeneihini heillä on kuitenkin mahdollisuus osallistua jatkuvasti, kun taas Bruno käy Suomessa vain kerran vuodessa. Anyway, odotan innolla viikonloppua! =) Oli niin mukavaa viimeksi.

Pe 22.3.2013 

(Klo 23.29 Tartossa): Leirin ekat treenit menivät oikein mukavasti. Porukkaa oli paikalla ihan kivasti. Suurin osa oli Tarton omaa väkeä, mutta joitakin osallistujia oli myös Tallinnasta ja Viljandista. Tapahtuman järjestää Tartu Aikidoklubi. Seuran pääohjaaja, Raido, on suunnilleen samanikäinen kun minä. Hän on entinen kilpapainija. Aikidossa hänellä on 3. dan. Hän on suorittanut vyöarvonsa Ranskassa, niin kuin minäkin. Hän on mielestäni teknisesti erittäin hyvä. Muutenkin taso on ihan ok. Raido on ylivoimaisesti edistynein, mutta paikalla on myös joitakin muita mustavöisiä. Toisaalta on myös jonkin verran aloittelijoita. Taso on siis varsin kirjava. Mutta ei se mitään. Täytyy vain ottaa se huomioon opetuksessa. Huomaan, että olen nykyään jo aika tottunut vetämään treenejä englanniksi. Omassa seurassamme opetan nimittäin tällä hetkellä aloittelijaryhmää pääasiassa englanniksi, koska ryhmässä on pari maahanmuuttajaa, jotka eivät osaa lainkaan suomea.

Olin miettinyt treenejä melko tarkkaan etukäteen. Harjoittelimme ihan perustekniikoita, mutta siten, että kiinnitimme koko ajan huomiota ajoitukseen. Aikidossahan on kyse liikkeen ohjaamisesta. Heitot pitäisi siis osata ajoittaa siten, että ne tapahtuvat juuri sillä hetkellä, kun toinen liikkuu. Niin kauan, kun toinen ei liiku, ei ole hyökkäysvoimaa, eikä aikidossa silloin tarvitse tehdä mitään. Liikkuessaan uken tasapaino on heikko, ja silloin hän antaa hyökkäysvoimaa, jota pystyy ohjaamaan. Mietimme tätä ideaa ensin kokyonagessa ja sitten kotegaeshissa, tenchinagessa ja ikkyossa. Kokyonagessa liikkeen ohjausta on kaikkein helpointa harjoitella, koska siinä ei ole mitään muuta; koko tekniikka perustuu ainoastaan liikkeen ohjaukseen. Ikkyo puolestaan on ajoituksen suhteen kaikkein sallivin. Sen pystyy tekemään, vaikka olisi hieman myöhässä suhteessa uken liikkumiseen.

Treeni oli siis hyvin tekninen. Vedin tavanomaista alkulämmittelyämme lyhyemmän jumpan, koska mielestäni leireillä on ihan ok keskittyä ainoastaan tekniikkaan. Alkujumppa on silloin vain lämmittelyä varten. Normaalitreeneissä ohjaaja on mielestäni vastuussa myös siitä, että treenaajien fyysiset ominaisuudet kehittyvät vähitellen sille tasolle, että tekniikoita on turvallista treenata vauhdikkaastikin.

Matka meni myös ihan kivasti. Olin tosin odottanut, että pääsisin lautassa vetämään kunnon mätöt buffet’ssa, mutta kattaus olikin loppuunmyyty. Jouduin siksi menemään yhteen baariin, jossa ei ollut tarjolla juuri muuta lämmintä ruokaa kuin ranskalaisia perunoita ja nakkeja. Vedin sitten lautasellisen niitä. Ehkä siitä syystä muutaman tunnin päästä oli sellainen turvotus, että en meinannut saada sormuksia pois kädestä. =D Näitä raskauden iloja.. Raido tuli tyttöystävänsä kanssa minua vastaan satamaan, ja jatkoimme sitten sieltä autolla Tarttoon. Matka kesti pari tuntia. Aika meni nopeasti, koska juttelimme koko ajan. Saavuttuamme perille kävimme ensin syömässä hotellin ravintolassa. Sen jälkeen kerkesin onneksi nukkua pari tuntia. Oli tosi väsynyt olo, vaikka en muuten ollut mitenkään huonovointinen.

Treenien jälkeen pääsin saunaan, koska treenipaikan pukuoneessa oli sauna valmiiksi lämpimänä. =) Tosi siistiä! Olisipa meilläkin Liikuntamyllyssä aina sauna lämpimänä treenien jälkeen. Tuntui tosi rentouttavalta päästä saunaan treenien päätteeksi. Tosi mukava päivä! =)

La 23.3.2013 

(Klo 23.32, Tallink M/S Star): Leirin toinen päivä sujui tosi hyvin. Porukkaa oli tänään hieman enemmän kuin eilen. Ainakin Tallinnasta tuli muutama treenaaja lisää. Kuulemma kaiken kaikkiaan noin puolet porukasta oli Tartosta ja loput muista kaupungeista (Tallinnasta, Viljandista ja Narvasta). llmapiiri oli todellakin aivan erinomainen. Jengi oli tosi innostunutta ja tuntui ottavan treenaamisen tosi vakavasti. Tuntui suorastaan hieman hassulta, kun jengi istui valmiina rivissa polvillaan ihan hiljaa suoraan eteenpäin tuijottaen jo viisi minuuttia ennen jokaisen treenin alkua. Se on japanilainen tapa kunnioittaa treenejä ja ohjaajaa. Toki sellaiseen on tottunut Endo-sensein leireillä, Hombu Dojolla, jne., mutta omalla leirilläni se tuntui hieman huvittavalta. Mutta mikäs siinä. Onhan se tietysti myös harjoittelijoille hyvä tapa rauhoittua ja keskittyä tulevaan treeniin. Itse en ole koskaan erityisemmin pitänyt kyseisestä tavasta, koska minua alkaa helposti pitkästyttää pelkkä paikallaan istuminen, jos ei ole mitään tekemistä. Mutta ymmärrän kyllä sen pointin. Hombu Dojolla tuntui aika raadolliselta, kun Doshun aamutreenit alkoivat klo 6.30, ja kaikkien oletettiin olevan valmiina hiljaa rivissä istumassa jo joskus noin klo 6.20, ihan vain osoittaakseen kunnioitusta ohjaajaa ja treenejä kohtaan. Mutta se kuuluu siellä etikettiin, joten sen mukaan täytyy toimia. Toinen hieman huvittava piirre leirillä oli se, että minun ei annettu juurikaan kantaa omaa treenikassiani, vaan koko ajan joku tarjoutui roudaamaan sitä. 😀 No, mikäs siinä. Sekin on japanilainen tapa. En kehdannut kieltäytyäkään, koska en tahdo loukata ketään.

Treenasimme ensimmäisen tunnin bokkenia. Vedin yhtä shomen-harjoitetta, jota olemme viime aikoina tehneet omassa seurassakin. Siinä treenataan samanaikaisesti etäisyyttä, ajoitusta, kontaktia ja Aikiken-perusliikkeitä. Sen jälkeen aseettomassa treenissä treenasimme shomenuchia. Kiinnitimme jälleen huomiota ajoitukseen. Tekniikoina olivat ainakin kotegaeshi, iriminage, sotokaitennage ja ikkyo. Treenien väliajalla kävimme porukalla syömässä läheisessä ostoskeskuksessa. Iltapäivätreeneissä teimme perustekniikoita ryotedorista, jälleen kerran kiinnittäen huomiota ajoitukseen. Lisäksi puhuin mm. luovuudesta eli siitä, kuinka pitäisi pystyä muuttamaan tekniikkaa uken reaktioiden mukaan. Eli jos esim. iriminagessa uke lähteekin horjutuksesta ylös noustessaan liikkumaan taaksepäin eikä eteenpäin (yksi kaveri leirillä todellakin kekkasi tehdä niinkin, mikä oli aika huvittavaa!), niin silloin torinkin pitäisi vain vaihtaa suuntaa taaksepäin. Uke lentää sillä tavalla ihan yhtä helposti tai jopa helpommin. Turha kiskoa eteenpäin tyyppiä, joka tahtoo liikkua taaksepäin.

Treenien jälkeen menimme syömään läheiseen sushi-baariin. Kerkesin sen jälkeen vielä käväistä hotellin spassa hieronnassa, ennen kuin meidän oli aika lähteä kohti Tallinnaa. Hieronta oli ihan jees, eikä se maksanut kuin 16 €, mikä on kyllä paljon vähemmän kuin Suomessa. Sitten Raido ja Liis lähtivät heittämään minua autolla Tallinnan satamaan. Matka kesti hieman yli kaksi tuntia. Aika kului taas nopeasti, koska juttelimme koko ajan. He ovat kumpikin tosi mukavia tyyppejä. Lautassa parkkeerasin itseni kahvilaan ja aloin surffailla netissä. En ollut kovin nälkäinen, joten ostin vain salaatin ja voileivän. Buffet oli joka tapauksessa taas loppuunmyyty, joten en olisi kuitenkaan päässyt sinnekään.

Anyway, leiri meni siis erittäin hyvin. Jäi tosi hyvä fiilis, ja palaan Tarttoon oikein mielelläni. Raido sanoi, että jatkossa he tahtoisivat mahdollisesti kutsua minut parikin kertaa vuodessa. (Tänä vuonna se ei tietysti ole mahdollista, koska olen raskaana, mutta ehkä joskus myöhemmin.)

Ensimmäinen kuva vauvastamme: ultraäänikuva alkiosta raskausviikolla 9

Su 17.3.2013

On jo jonkin aikaa tehnyt mieli päivittää tätä blogia, koska olisi ollut paljon kerrottavaa. Joskus on kuitenkin elämäntilanteita, jolloin on pakko asettaa yksityisyys bloggailun edelle… Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä, että olen valmis jakamaan blogini kanssa äärimmäisen tärkeän uutisen, jonka minä ja Axel saimme noin kuukausi sitten. Sain nimittäin tietää olevani raskaana! 🙂 En meinannut uskoa sitä todeksi, vaikka raskaus olikin tietenkin toivottu. En ollut kuvitellut tulevani raskaaksi ihan niin nopeasti. (Olemme Axelin kanssa siinä mielessä vanhanaikaisia, että emme tahtoneet alkaa hankkia lapsia ennen häitä.) Meidän kummankaan hedelmällisyydessä ei siis ainakaan ole vikaa, mikä oli tietysti ihan kiva uutinen sekin! 🙂

Anyway, niin siis kävi, että eräänä perjantaina päätin ihan vain varmuuden vuoksi ottaa raskaustestin, kun oli ollut vähän outoja oireita jo jonkin aikaa. Olin yliopiston vessassa, kun testiruutuun alkoi piirtyä vahva punainen “kyllä-viiva”, vaikka hyvin haaleakin viiva olisi riittänyt positiivisen tuloksen merkiksi…

Eka raskaustesti

Ensin tuijotin testiä vessassa ainakin varttitunnin, ennen kuin sain itseni liikkeelle. Palasin takaisin työhuoneeseeni ja istuin siellä tunnin tietokoneruutua tuijottaen tekemättä juuri mitään. Ajatukset kirjaimellisesti seisoivat paikoillaan. Vasta illalla kotona, kun olin purkanut asiaa jonkin aikaa Axelin kanssa, aloin uskoa, että todellakin olen raskaana. Tein kuitenkin ennen sitä vielä toisenkin testin varmuuden vuoksi. Ja viikkoa myöhemmin kolmannen.

Toinen raskaustesti

On totta, kun sanotaan, että naisesta tulee äiti silloin, kun hän saa tietää olevansa raskaana. Jos nyt ei aivan välittömästi, niin kuitenkin jo ensimmäisen viikonlopun aikana koko ajatus- ja tunnemaailmani mullistui raskaustestien tuloksen ansiosta. Tunne uuden elämän alkamisesta sisälläni sekä siitä mittaamattoman suuresta vastuusta, joka siihen sisältyy, vei todellakin voiton kaikesta muusta. Tunsin itseni onnelliseksi jollakin niin primitiivisellä ja kokonaisvaltaisella tavalla, että tiesin identiteettini muuttuvan. Muutuin äidiksi.

Ensimmäiset viikkoni äitinä ovat menneet pääpiirteissään hyvin. Olen ollut harvinaisen väsynyt, ja minulla on melkein koko ajan hieman kuvottava olo. Makuaistimukseni ovat muuttuneet: minun ei tee pahemmin mieli kahvia eikä myöskään mitään kovin makeaa. Sen sijaan himoitsen hetkittäin suolaista. Tavallisesti olen kahvin suurkuluttaja ja pidän tosi paljon makeasta, mutta en juurikaan välitä mistään kovin suolaisesta. Olen myös syönyt tavallista enemmän hedelmiä ja salaattia. Jotenkin niitä tekee mieli koko ajan. On pakko syödä parin tunnin välein, tai muuten alkaa heikottaa. En kuitenkaan ole oksennellut, eikä muitakaan kovin pahoja raskausoireita ole ollut. Turvotusta on tietenkin tullut, mutta sekin on onneksi pysynyt ihan järkevissä rajoissa. Neuvolan täti sanoi, että painoni on ihan ok, eikä minun ole syytä kiinnittää siihen mitään erityistä huomiota. Laskettu aika on ainakin tämänhetkisen arvion mukaan 19.10.

Ohjaan edelleen aikidotreenejä, eikä se ole ollut mikään ongelma. En tietenkään tee kovia ukemeita ollenkaan, ja muutenkin keskityn pääasiassa ohjaamiseen enkä omaan treenaamiseen tällä hetkellä. Savatessa olen käynyt edelleen. Olen vain jättänyt hypyt tekemättä. Sitä on melkeinpä helpompi treenata kuin aikidoa tällä hetkellä, koska potkut ja lyönnit eivät aiheuta mitään ongelmia raskaana ollessa, kun taas aikidolle tyypilliset heitot voivat olla vaarallisia, jos on itse uken (eli hyökkääjän) roolissa. Ohjaajan asemassa ollessa aikidokaan ei kuitenkaan tuota ongelmia, koska pystyy itse valitsemaan, mitä tekee ja mitä ei. Leireillä treenaaminen jää tietenkin raskausaikana väliin. Se olisi liian vaarallista.

Kävimme ensimmäisen kerran ultrassa viime torstaina. Julkiselle emme vielä olisi päässeet, mutta olimme niin malttamattomia, että kävimme yksityisellä vähän tsekkailemassa tilannetta. Ja onneksi kävimme. Oli nimittäin tosi helpottavaa saada kuulla, että alkio on edelleen hengissä. Sydämen lyönnit tuntuivat, ja muutenkin kaikki näytti normaalilta. Ei toki ollut mitään erityistä syytä pelätä, että kaikki EI olisi hyvin, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Lääkäri sanoi, että raskauden ennuste on oikein hyvä. Keskenmenoriski on kuulemma tässä vaiheessa enää alle 1 %. Täytyy toivoa, että kaikki menee hyvin. Ja todennäköisesti meneekin. Jos ei mene, niin sitten täytyy vain todeta, että elämä ei ole aina helppoa; siihen sisältyy myös vaikeita asioita. Niidenkin yli täytyy vain jotenkin selvitä.

Ensimmäinen asia, jonka ostin vauvalle, on 90-senttinen treenipuku. 😀 Tilasin sen netin kautta Ranskasta. (“Ei mitään paineita, että tarttisi alkaa treenata jotain lajia…!” 😉 ) Jotenkin puku vain tuntui hauskalta jutulta ostaa, ja sehän sopii hyvin sekä tytölle että pojalle. Lapsen sukupuolesta ei tietenkään ole vielä tässä vaiheessa tietoa. Tahdon kyllä tietää sen heti, kun mahdollista. Ei minulla ole mitään preferenssejä sukupuolen suhteen, mutta olen siltikin jotenkin tosi utelias tietämään, kumpi sieltä on tulossa. Jotenkin asia tuntuu varmaankin vieläkin konkreettisemmalta sitten, kun voi pelkän vauvan sijaan ajatella joko omaa tytärtään tai omaa poikaansa. Meillä ihmisillä on luontainen taipumus ja tarve kaiken kategorisointiin ja nimeämiseen.

90-senttinen treenipuku valmiina odottamassa junioria…

Biitsitunnelmia…

La 5.1.2013

(Klo 10.25): SIISTII!!! Olemme nyt Malediiveilla viettämässä häämatkaa! 😎 Jo joskus pikkutyttönä katselin matkaoppaita ja ajattelin, että olisi tosi siistiä joskus päästä käymään Malediiveilla. Se vaikutti eksoottiselta paratiisisaaripaikalta. Ja sellainen tämä paikka kyllä onkin, vaikka emme ole missään luksuskohteessa vaan ihan keskitason paikassa vain. Toivoimme häälahjaksi avustuksia häämatkakassaamme, koska kumpikin rakastamme matkustelua. Olimme päättäneet, että ensisijaisesti yritämme päästä Malediiveille, mutta jos lahjakassa ei riitä siihen, menemme jonnekin muualle. Idea oli tällä kertaa matkustaa nimenomaan saamillamme lahjarahoilla. Ensin näytti siltä, että rahat eivät aivan riitä tänne, koska Malediivit on erityisen kallis kohde. Mutta kun maltoimme etsiä netistä riittävän paljon eri vaihtoehtoja ja lykkäsimme lähtöpäivää tammikuun alkuun (alun perin oli tarkoitus lähteä jo välipäivinä), saimme rahat juuri ja juuri riittämään. JESS!!! Kannatti kyllä! Yleisesti ottaen pidän enemmän kaupunkikohteista, joissa on paljon nähtävyyksiä sun muuta menoa ja meininkiä, mutta juuri näin häämatkaa varten Malediivit on kyllä aivan täydellinen paikka.

Vesitasokone, jolla matkustimme.

Lähdimme matkaan torstaina iltapäivällä. Vaihdoimme konetta ensimmäisen kerran Frankfurtissa ja toisen kerran Abu Dhabissa. Saavuimme Maléen perjantaina alkuiltapäivästä. Meidät kuljetettiin bussilla toiseen terminaaliin, josta lähti maan sisäisiä lentoja eri saarille. Lennot tehtiin pienillä vesitasokoneilla. Se oli kyllä siistiä!!! 😎 En ollut koskaan aiemmin lentänyt niin pienellä koneella. Istumapaikkoja oli alle 20, ja nekin oli survottu tosi pieneen tilaan. Istuimet olivat pieniä, ja niiden välissä mahtui vain vaivoin kulkemaan. Onneksi kone oli vain puolillaan väkeä. Muuten siellä olisi ollut ihan sairaan ahdasta. Onneksi ilma oli tyyni, koska muuten meno olisi varmaan ollut aika poukkoilevaa niin pienessä koneessa. Matka kesti vain noin 20 minuuttia. Kone laskeutui veteen jonkin matkan päähän saaresta. Näytti hassulta, kun keskellä merta oli pieni laituri, jonka viereen kone liukui. Laiturilta siirryimme sitten muutaman muun turistin kanssa vanhanaikaisen näköiseen puulauttaan, jolla meidät kuljetettiin saaren rantaan.

Matkan viimeinen osuus.

Rannassa oli heti opas vastassa saattamassa meidät hotellin baariin infotilaisuuteen. Saimme tietää, että tällä pikkusaarella kello on tunnin enemmän kuin Maléssa, vaikka etäisyys Malésta on vain noin 50 kilsaa. Aikaero Suomeen nähden on täten neljä tuntia. Saaren mitat ovat vain 800 m × 90 m, joten se on todella pieni. Täällä on 50 bungalowia ja hotellin yleiset tilat (baari, ravintola, spa, matkamuistomyymälä, jne.) eikä juuri muuta, mutta eipä tänne varmaan paljon muuta mahtuisikaan. Tämä on siis pelkkä lomasaari. Malediiveillä onkin tyypillistä, että saaret ovat joko pelkkiä lomasaaria tai sitten pelkästään asukkaiden saaria, koska yhdelle saarelle ei kovin helposti mahtuisi sekä turistien majoitustiloja että saaren paikallista asutusta. Jopa pääsaari Malén pinta-ala on alle kaksi neliökilometriä.

Maisemia saarelta.

Malediivit on itsenäinen valtio. Se itsenäistyi Briteistä vuonna 1965. Aiemmin maa oli kuulunut Portugalille ja Hollannille. Ensimmäiset pysyvät asukkaat tulivat Intiasta ja Ceylonista. He olivat buddhalaisia. Muslimit ottivat kuitenkin alueen haltuunsa jo 1100-luvulla. Siitä lähtien pääuskonto on ollut islam. Virallinen kieli on divehi. Se on kuulemma indoeurooppalainen kieli, vaikka ei uskoisi, koska siitä ei kyllä todellakaan tajua hevon häntää… Kieli on läheistä sukua Sri Lankassa puhutulle singaleesille, ja se on myös saanut paljon vaikutteita mm. arabiasta. Ainakin tällä turistisaarella ihmiset osaavat kuitenkin ihan hyvin englantia. Ulkoisesti ihmiset näyttävät intialaisilta. Miesten pukeutuminen on huvittavaa: esim. ravintolahenkilökunta (joka on kokonaan miespuolista) käyttää oranssia kauluspaitaa ja pitkää oranssia hametta, jossa on monivärisiä kuvioita. Kieltämättä värit sopivat hyvin yhteen paikallisten tumman ihon kanssa, ja ainakin henkilökunnan erottaa täten helposti turisteista.

Hotellin ravintolassa.

Bungalowimme on varsin yksinkertainen mutta viihtyisä. Vessa ja kylppäri ovat ulkoilmassa, mikä on aika jännää. Sinne pääsee siis kyllä bungalowin sisältä, eikä kukaan muu käytä samaa vessaa ja kylppäriä, mutta tilassa ei ole kattoa! Vain pieni katos pöntön ja suihkun päällä. Vaikea selittää, mutta vessassa käydessään on siis käytännössä ulkona kämpästä! Sieltä näkee puita ja taivaan. Alue on kuitenkin aidattu korkeilla muureilla, joten ei sinne kukaan muu näe sisään. Bungalowin sisällä on tehokas ilmastointi, mikä on näissä lämpötiloissa ihan välttämätöntä. Lämpötila on noin +30 astetta. Yöllä ilmastointi tuntui tosin minusta liiankin tehokkaalta. Heräsin nimittäin keskellä yötä siihen, että olin ihan jäässä.

Bungalowin terassi.

Toistaiseksi emme ole tehneet juuri muuta kuin tutustuneet saareen. Biitsille pääsee suoraan bungalowimme ovesta, joten se tulee varmaankin reissun aikana tosi tutuksi. Meillä on omat rantatuolit ja käytännössä pieni pätkä omaa biitsiä yhden naapuripariskunnan kanssa. Tämä saari on tunnettu snorklaus- ja sukellusmahdollisuuksistaan. Kovin paljon muuta tekemistä täällä ei sitten varmaan olekaan. Aiomme kuitenkin osallistua myös retkille. Retkimahdollisuuksia näyttäisi olevan aika paljon, eivätkä ne edes ole kovin kalliita. Otin myös mukaan paljon luettavaa ja kirjoitettavaa, joten aika ei varmasti tule pitkäksi. Ja tämähän onkin häämatka, joten meidän on tarkoituskin ottaa rennosti. 😎

(Klo 19.28): Kävimme äsken uimassa meressä. Vesi on todella kirkasta ja lämmintä. Täytyy vain varoa, mihin astuu, koska pohjassa on paljon korallia. Rannassa ja bungalowimme vieressä kävelee simpukoita. Näyttää hassulta, kun erivärisillä ja -kokoisilla simpukankuorilla on jalat, joilla ne vipeltävät kovaa vauhtia. 😀 Jalat ovat ruskeat ja karvaiset, ja niitä on turhan monta per ötökkä… Näyttää itse asiassa melko ällöltä… Mutta niitä on silti hauska katsoa. Lisäksi täällä on sisiliskoa muistuttavia gekkoja. Ne ovat sellaisia aika isoja liskoja, jotka viihtyvät mm. kylppärissämme.

Ruskeajalkainen simpukkaotus kämppämme lähellä.

Ostamaamme hotellipakettiin kuuluu kaikki ateriat: aamupala, lounas, välipala ja päivällinen. Tuntuu siltä, että koko ajan on ruoka-aika. Olen tottunut syömään pikemminkin melko harvoin, mutta paljon kerralla. En ole koskaan uskonut siihen teoriaan, että jos syö säännöllisin väliajoin, ei syö niin paljon kerralla. Mutta jo tämän yhden vuorokauden kokemuksen perusteella on pakko myöntää, että on siinä jotain perää. Jos edellisestä sapuskasta on vain pari-kolme tuntia, ei vain PYSTY syömään paljoa, vaikka ei olisi edellisellä ateriallakaan syönyt tukevasti. Lisäksi tämä kuumuus saa aikaa sen, että koko ajan on kaamea jano, mutta ruokahaluja ei ole  samalla tavalla kuin yleensä. Onneksi myös juomat sisältyvät hotellipakettiimme, joten voimme koska tahansa siirtyä baariin juomaan esim. lasillisen mineraalivettä, laittikokista, tms.

Su 6.1.2013

(Klo 14.50): Aika menee täällä tosi nopeasti. Saari on todella kaunis. Kävelemme koko ajan paljain jaloin, koska maasto on joka paikassa pelkkää rantahiekkaa. Jopa baarissa ja ravintolassa on hiekkapohja! Ainoastaan bungalowin sisällä on kivilattia. (Jopa ulkokylppärissämme on osittain maalattia.) Tunnelma on mukavan rauhallinen joka puolella. Henkilökunta on todella avuliasta ja ystävällistä. Muut turistit ovat pääasiassa ranskalaisia ja italialaisia. Myös venäläisiä, saksalaisia ja englantilaisia on joitakin. Muita suomalaisia emme ole ainakaan vielä nähneet, mutta yksi opas on ruotsalainen.

Tänä iltana osallistumme ensimmäiselle retkellemme täällä. Se on jonkinlainen “auringonlaskuristeily”. Huomenna meille on varattu pariskunnille suunnattu kokovartalohieronta. Se kestää yli kaksi tuntia, joten saa nähdä, mitä kaikkea siihen sisältyy… Ainakin siinä pitäisi olla balilaista hierontaa ja aromaterapiaa.

(Klo 21.35): Se auringonlaskuristeily ei ollutkaan vielä tänään vaan vasta joskus myöhemmin. Vietimme sen sijaan aikaa biitsillä. Siellä on tosi paljon niitä hassuja simpukkaotuksia. Tänään näimme useita sellaisia tosi isoja, joilla oli punaiset jalat. Ne näyttivät aika ällöiltä köpötellessään pitkillä koivillaan pitkin biitsiä. 8-/

Hassu punakoipinen simpukkaotus biitsillä.

 Ma 7.1.2013

(21.18): Tänään kävimme pitkässä hieronta- ja aromaterapiasessiossa. Se kesti kaksi tuntia ja vartin. Varmaankin pisin hieronta, johon olen koskaan osallistunut. Siltikin aika meni yllättävän nopeasti. Kyseessä oli pariskunnille suunnattu hoitopaketti. Käytännössä se tapahtui niin, että makasimme vierekkäisillä hoitopöydillä, ja kumpaakin hierottiin samaan aikaan. Hierojia oli siis myös kaksi. Olimme muuten alasti, mutta jalkaan piti kiskoa kertakäyttöiset paperialkkarit. (Axelin mukaan ne oli selvästikin suunniteltu enemmän naisille kuin miehille. Whatever that means…) Hoito lähti liikkeelle jaloista ja kävi läpi koko vartalon. Viimeisenä oli kasvohieronta. Hieronnassa yhdistyi erilaisia teknikoita. Se tuntui ihan tehokkaalta. Erityisesti jalkapohjistani löytyi kipeitä kohtia, kun hieroja paineli niitä rystysillään. Lisäksi kroppamme päällystettiin kokonaan jollain kuorintavoiteella, jossa oli kookosta ja vaniljaa. Se tuntui vähän epäilyttävältä, mutta kieltämättä hoidon jälkeen iho tuntui harvinaisen sileältä ja pehmeältä. Jouduimme änkeämään yhden suihkun alle pesemään pois sitä kuorinta-ainetta. (Kai sen oli tarkoitus olla romanttista, tai jotain, mutta käytännössä oli vain aika hankalaa, kun yhden suihkun alle ryysäsi kaksi tyyppiä samaan aikaan sutimaan kookosbiittejä irti iholtaan.) Hoitosession päätteeksi saimme vielä suuret lautaselliset eksoottisia hedelmiä ja pienen kannullisen jotain tosi erikoista teetä. Mukaan meille annettin shampanjapullo. Emme kuitenkaan ole vielä avanneet sitä. Olimme muuten sattumalta varanneet hierontamme tosi sopivaan aikaan, koska melkein koko session ajan ulkona satoi kaatamalla. Kun tulimme ulos, sade oli lakannut.

Melko pian hieronnan jälkeen olikin jo aika lähteä pienelle risteilylle. Se oli se “auringonlaskuristeily”, jonka mainitsin eilen. Lähdimme pienellä puuveneellä ajelemaan merelle auringonlaskun aikaan. Ilma oli kuitenkin sen verran pilvinen tänään, että auringonlaskusta ei kovin paljon näkynyt. Enemmänkin siitä tuli delfiiniristeily. Pysähdyimme hyviin delfiinipaikkoihin katsomaan, kuinka delfiinit uiskentelivat laumoissa ja hyppivät välillä ilmaan. Näytti söpöltä, kun pari delfiiniä saattoi uida kovaa vauhtia rinnakkain ja dyykata sitten samaan aikaan ilmaan söpösti kylki kyljessä… (“Aaah, l’amour…”) Välillä kokonainen rivistö delfiinejä saattoi hypätä ilmaan samaan aikaan. Loistavasti synkronoitua joukkuetyöskentelyä. Lisäksi näimme mm. lentokaloja ja tietenkin kaunista merimaisemaa. Kuitenkin risteily oli kokonaisuutena jonkin verran simppelimpi kuin olin odottanut. Ei siis mitenkään ylittänyt odotuksiani, mutta ihan ok. Kannatti siihen osallistua. Näillä vesillä saattaa kuulemma liikkua myös haita. Emme kuitenkaan ole toistaiseksi nähneet yhtään haita (and I’d like to keep it that way…).

Delfiini veneemme vieressä “auringonlaskuristeilyllä”.

Ke 9.1.2013

(Klo 21.26): Sairaan siistii!!! Vuokrasimme tänään räpylät ja menimme snorklaamaan! Täällä on todella loistavat snorklausmahdollisuudet! Vielä paremmat kuin olisin kuvitellut. Olin ottanut mukaan Havaijilta ostamani snorkkelin ja maskin. Räpylöitä minulla ei ole, joten ne piti vuokrata täältä. Niiden käyttö on nimittäin pakollista saaren snorklausalueilla. Näkymät meressä ovat aivan fantastiset! 8-))) Siis todellakin ihan kuin Nemoa etsimässä -elokuvassa! Oikeesti!!! 8-))) Just semmosia sinisiä raitapaitakaloja sun muita! Siis kaikkia eksoottisia kaloja oli ihan sairaasti! Ihan niinku joka paikassa! Pohjassa pötkötteli jotain sellaisia mustia möykkykaloja ja kaikkialla parveili erilaisia värikkäitä fisuja. Ainoa ongelma oli se, että vesi oli monessa paikassa yllättävän matalaa korallin takia. Välillä oli suorastaan vaikea päästä eteenpäin liikkumaan. Toisaalta ei myöskään saanut mennä merkityn alueen ulkopuolelle (jossa olisi ollut syvempää), koska siellä merivirrat olivat vaarallisen voimakkaita. En aluksi huomannut varoa korallia riittävästi ja raapaisin siihen perseeni yrittäessäni vaihtaa suuntaa. (“AUTS!!! No voi prkl… #¤%&x…”) Räpylät tuntuivat antavan mukavasti vauhtia joten annoin mennä vauhdilla. Axelilla oli jossain vaiheessa jotain ongelmia, ja hän jäi jälkeeni. Oli hankalaa, kun siellä vedessä ollessa ei oikein pystynyt kommunikoimaan. Aallokko oli sen verran voimakasta, että puhe ei oikein kuulunut. Virrat heittelivät meitä vähän eri suuntiin, ja koko ajan piti toisaalta väistellä korallia ja toisaalta tyhjentää suolavettä snorkkelista. Koralli raapaisi ikävästi, jos siihen osui. Axel ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella sen jälkeen. Minusta taas se oli ihan SAIRAAN siistiä!! Olin ihan fiilareissa. 8-))) Pitäisi varmaan alkaa harrastaa sukellusta. Olis just siistii.

Illalla ruoka tarjoiltiin biitsillä. Oli oikein tunnelmallista istuskella siellä ihan aaltojen vieressä, kynttilän valossa, tähtitaivaan alla… Tänään oli tosi aurinkoinen ja kuuma päivä. Löhösimme pitkään rantatuoleissa lueskellen. Aaltojen ääni on jotenkin tosi rauhoittava. Tämän parempaa rentoutumispaikkaa olisi kyllä vaikeaa löytää! Jos olisin täällä pitempään, alkaisin kuitenkin kyllästyä siihen, että täällä ei ole oikein muita kuntoilumahdollisuuksia kuin uiminen. Olisi kiva, jos täällä olisi jonkinlainen kuntosali. Tiedän, että joillakin Malediivien saarilla on, mutta tällä saarella ei ole. Se on pieni miinus. Mutta muuten ihan loistava mesta! 😎

Maisemia Helengeliltä.

To 10.1.2013

(Klo 18.07): Tänään on taas kuuma ja aurinkoinen päivä. Aamupäivällä otimme aurinkoa rantatuoleissa ja lueskelimme. Aurinko porotti suorastaan polttavasti, vaikka meillä oli voimakasta aurinkorasvaa (suojakerroin 30). Jossain vaiheessa oli pakko siirtyä sisään viileään. Iltapäivällä kävimme taas snorklaamassa. Oli kyl siistii!!! On totta, kun sanotaan, että meressä on kokonaan toinen maailma. Ihan erilaista kuin maan päällä, ja äänimaailma on ihanan rauhoittava. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka ovat jääneet koukkuun sukellukseen. Pitäisi varmaan suorittaa sukelluskortti. Vaikka kyllä täällä ainakin ihan vain snorklaamallakin näkee paljon. Kaloja on todella yllättävän paljon ihan rannassakin, ja niitä tuntuu olevan täällä kaikissa mahdollisissa muodoissa ja väreissä. Kalat eivät lähteneet meitä ollenkaan karkuun, mikä vaikutti myös jotenkin yllättävältä. Ne vain elivät kaikessa rauhassa omaa fisuelämäänsä ja antoivat meidän elää omaamme. 😀 Myös koralli oli kaunista. Tänään onnistuimme jopa välttelemään sitä niin, että emme raapineet itseämme. Eilen snorklasimme ilmeisesti hieman väärässä kohdassa. Tänään tajusimme mennä hieman syvemmälle.

Maisemia Helengeliltä.

Maasto tällä saarella on pelkkää rantahiekkaa. Pystymme siis kävelemään koko ajan paljain jaloin. Pitää vain varoa, että ei astu niiden simpukkaotuksien päälle. Niitä on vähän joka paikassa, ja ne ovat välillä huomaamattomia. Jotkut niistä ovat nimittäin ihan hiekan värisiä. Jotkut taas ovat värikkäitä. Jotkut ovat ihan pieniä ja jotkut ällön suuria. Joillain on kirkkaanpunaiset koivet, toisilla taas ruskeat tai harmaat. Luin muuten netistä, että Malediivien korkein kohta on vain 2,3 metriä merenpinnan yläpuolella! 😀 Valtaosa maasta on alle metrin korkeudella merenpinnasta. Tämä on siis todella matala paikka. Täytyy toivoa, että ei tule mitään kovin suuria aaltoja…

Pe 11.1.2013

(Klo 20.53): Eilen illalla keksimme, että rantatuoleissamme on mukavaa lojua myös pimeällä. Makasimme shampanjalasit kourassa aurinkotuoleissa ja katsoimme kirkasta tähtitaivasta. Taivas näytti kaareutuvan yllemme kuin planetaarion pyöreä kupolikatto. Intian valtameren aallot löivät leppoisasti muutaman metrin päähän jaloistamme, palmujen oksat kohisivat tuulessa. Ympärillämme oli vain tyhjä, pimeä hiekkaranta. Todella epätodellinen tunnelma. Meri ja tähtitaivas tuntuivat äkkiä olevan niin lähellä toisiaan, ja pieni saari, jonka rannalla makasimme, oli vain jonkinlainen universumin mitätön välietappi. Keskustelimme syvällisiä. Puhuimme mm. uskonnosta. Mieleeni tuli siinä jutellessamme, että taivas ja meri kuvaavat oikeastaan hyvin elämää: Yksilön elämä on kuin taivaasta tippuva vesipisara. Sillä on oma aikansa, reittinsä ja muotonsa. Lopulta se putoaa mereen ja sekoittuu sinne kaikkien aiemmin pudonneiden pisaroiden joukkoon. Merestä se haihtuu taivaaseen, josta putoaa jälleen uusia pisaroita. Jokainen pisara on ainutlaatuinen mutta samalla kuitenkin osa samaa suurta loppu- ja alkusubstanssia kuin kaikki muutkin pisarat. Tai tällainen ainakin on minun näkemykseni yksilön eksistenssin luonteesta. Ero esimerkiksi ihmisten ja vesipisaroiden välillä on tietenkin se, että vesipisaroiden taivalta määrittelevät vain luonnonvoimat. Ihmisten kulkua määrittelevät myös muut voimat.

Tänään olimme itämaisessa hieronnassa. Se oli ihan ok. Sessioon sisältyi kokovartalohieronta voimakasta painantatekniikkaa käyttäen. Lisäksi siihen kuului venytysliikkeitä ja päähierontaa. Maanantain pitkään erityishoitosessioomme verrattuna tämä hieronta tuntui melko banaalilta kokemukselta, mutta oli se silti ihan hyvä. Paikat aukesivat ja tuli mukavan rentoutunut olo. Hierojat olivat tosi ammattitaitoisia sekä hieronnan että muun palvelun suhteen. Hierontahoitojen hinnat ovat täällä mielestäni suunnilleen samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta sekä sessioiden sisältöön että ulkoisiin puitteisiin liittyy tiettyjä eksoottisia piirteitä, kuten meren välitön läheisyys, salonkia ympäröivä viidakkomainen kasvillisuus, kaikenlaisia äänitehosteita (kilahtelevia kelloja sun muuta), tuoksuvia suitsukemaisia kynttilöitä, jne. 🙂 Hoidon jälkeen meille tarjottiin vielä pieni pannullinen jotakin eksoottista teetä.

Su 13.1.2013

(Klo 16.23): Eilen osallistuimme koko päivän kestävälle Island Hopping -retkelle. Retki alkoi 1,5 tunnin venematkalla. Seurueeseemme kuului yhdeksän turistia sekä kaksi opasta ja venemiehistö. Vene oli samanlainen vanhanaikainen puuvene kuin “auringonlaskuristeilylläkin” sekä saapuessamme ensimmäisenä päivänä lentokentältä. Saimme olla koko matkan ajan veneen katolla. Se oli kivaa, koska sieltä oli hyvä näköala ja siellä sai otettua kivasti aurinkoa. Suomessa jotkut turvallisuussäädökset olisivat varmasti kieltäneet katolla oleskelun, koska reuna oli korkeintaan polvenkorkuinen. Ei meillä mitään pelastusliivejä tietenkään ollut, ja vene keikkui aika tavalla… Jos en olisi ollut enimmäkseen makuuasennossa, olisin varmaan yrjönnyt.

“Island Hopping” -retkellä.

Ensimmäinen kohteemme oli Meerun saari. Sekin sijaitsee Pohjoisella Malé atollilla, jossa myös tämä meidän majoituspaikkamme, Helengelin saari, sijaitsee. Etäisyys saarien välillä on noin 26 km. Meeru on jonkin verran suurempi kuin Helengeli: sen mitat ovat 1200 m x 350 m. Koska saari on suurempi, sinne mahtuu myös enemmän majoitustiloja ja palveluita. Helengelissähän on pelkkiä bungaloweja, mutta Meerussa oli vähän kaikenlaista. Oli suomalaisia kesämökkejä muistuttavia pieniä taloja, joissa jokaisessa oli oma poreallas. Ihan siistiä tietysti, mutta mielestämme ne mökit oli pakattu liian lähelle toisiaan, ja ne olivat jotenkin liian suorassa rivissä. Tuli mieleen joku kanala. Täällä Helengelissä bungaloweja on aina kaksi vierekkäin, ja sitten on tyhjää tilaa. Rannassa oli myös mökkejä, jotka oli rakennettu laiturin päälle. Niistä kustakin laskeutui suorat portaat mereen. Ne näyttivät tyylikkäiltä, mutta jotenkin niitäkin tuntui olevan liian paljon ja liian lähekkäin.

Veden päälle rakennettuja mökkejä Meerussa.

Ylipäänsä Meerulla oli enemmän sellainen massameininki kuin täällä Helengelillä, jossa on paljon vähemmän väkeä. Palveluita siellä oli kyllä selvästi enemmän kuin täällä: oli monta erilaista raflaa ja baaria sekä disko, tenniskenttiä, kuntosali ja jopa pieni golfkenttä. Ja oli siellä tietysti myös hienoja rantamaisemia. Kuitenkin tämä saari vaikuttaa jotenkin selvästi luonnonläheisemmältä ja alkuperäisemmältä kuin Meeru, joka vaikutti monin paikoin varsin keinotekoiselta. Joka tapauksessa oli kiinnostavaa nähdä vertailun vuoksi toinenkin turistisaari.

Rantamaisemaa Meerussa.

Seuraavaksi suuntasimme toiselle saarelle, joka sijaitsi ihan lähellä Meerua. Sen nimi oli Dhiffushi. Toisin kuin Meeru ja Helengeli, Dhiffushi on paikallisten asuttama saari. Yhteensä Malediiveihin kuuluu noin 1200 saarta, joista vain noin 200 on asuttuja. Maan asukasluku on noin 395 000. Paikallisten asuttamien saarten lisäksi noin 80 saarta on turistien käytössä. Olin lukenut matkaoppaasta, että paikallisten saaret ovat huomattavasti köyhempiä ja alkeellisempia kuin turistisaaret, mutta kontrasti saarten välillä yllätti silti. Siis ero oli IHAN järjettömän suuri! Dhiffushi näytti kämäiseltä jo saaren rantaan saavuttuamme, ja kävellessämme keskustan katuja pitkin vaikutelma vain vahvistui. Kaikki talot tuntuivat olevan jotenkin rempallaan, ihmiset näyttivät köyhiltä, ja kaikkialla oli hieman likaista. Rannat olivat täynnä nuhjuisia veneitä, joiden vieressä oli jätekasoja sun muuta rojua.

Katunäkymä paikallisten asuttamalta Dhiffushin saarelta.

En olisi viihtynyt Dhiffushilla kovin pitkään, mutta lyhyt vierailu siellä oli kyllä varsin avartava. En olisi uskonut, että paikallisten olot täällä ovat niin alkeelliset. Turistikohteet ovat Malediiveillä niin korkeatasoisia. Ja kaikesta köyhyydestä ja nuhjuisuudesta huolimatta tunnelma paikallisten saarella oli mielestäni kiehtova. Islam näkyi siellä ihan eri tavalla kuin täällä: kylän keskustassa oli Mekka, ja ulkona liikkui pääasiassa miehiä. Naiset liikkuivat vain porukoissa, ja heillä päällä oli mustat kaavut ja hunnut. Katujen varsilla oli kaikenlaisia pieniä liikkeitä ja kuppiloita. Paikallisia vanhoja miehiä nuokkui verkkotuoleissa puiden alla. He eivät kiinnittäneet meihin juurikaan huomiota. Sen sijaan pari uteliasta pikkupoikaa pörräsi ympärillämme polkupyörällä. Rannassa takkutukkaiset ja -partaiset miehet puhdistivat veneitään, jotka olivat selvästikin jo nähneet parhaat päivänsä… Joka tapauksessa vierailu oli siis hyvin kiinnostava! Itse asiassa kokemuksena selvästi antoisampi kuin käynti Meerulla.

Veneitä Dhiffushin saaren rannassa.

Kummallakin saarella oli matkamuistomyymälöitä, joissa meillä oli hieman aikaa shoppailla. Ostin mm. Malediivien fudismaajoukkueen punaisen Adidas-pelipaidan! Just siistii!! 😎 Lisäksi ostin kookospähkinän, jonka kylkeen on maalattu maisemakuva Malediiveiltä. Löysin myös ranskankielisen “Malediivien kaloja” -kuvaston. Siinä oli monta sellaista fisua, joihin olemme törmänneet täällä snorklatessamme: mm. sinikeltainen lehtikala chirurgien poudre, valkomustakeltainen raitapaita cocher sekä punavalkoinen suurta kultakalaa muistuttava poisson clown des Maldives.

Dhiffushilta lähdimme takaisin kohti Helengeliä. Pysähdyimme kuitenkin matkalla eräälle koralliriutalle snorklaamaan. Tuntui jännältä hypätä veneen kannelta mereen räpylät jalassa! Lähdimme oppaan johdolla uimaan riuttaa ympäri. Minulla oli mennyt heti veteen hypätessäni suolavettä silmään. Silmää alkoi kirvellä, enkä siksi nähnyt kunnolla eteeni. Jotenkin minulla oli sillä kertaa myös tavallista enemmän ongelmia snorkkelin kanssa. Ehkä aallot olivat tavallista suurempia, tai jotain. Jouduin siksi koko ajan tyhjentämään vettä snorkkelista. Samalla lasit menivät huuruun, mikä oli hankalaa. Joka tapauksessa snorkkelikierros oli tosi jännä ja hauska kokemus! Axelkin viihtyi tosi hyvin, eikä hänellä ollut tällä kertaa yhtä paljon ongelmia lasien ja snorkkelin kanssa kuin minulla. Siksi hän pystyi pitämään huolta siitä, että pysyimme muun porukan mukana. Jos olisin ollut yksin, olisi varmaan ollut hieman turvaton olo, koska muut osallistujat vaikuttivat olevan jonkin verran kokeneempia snorkkelisukeltajia kuin me. Yksinään olisi saattanut eksyä porukasta.

Paluumatkalla merenkäynti oli voimakasta. Vene pomppi ja heilui tosi paljon. Minä onnistuin onneksi nukahtamaan poikittain penkille. Muuten olisin varmasti yrjönnyt. Axel oli hereillä, ja hänelle tuli tosi paha olo. Hän oli huonovointinen koko eilisillan. Itselläni sen sijaan oli koko illan ongelmia toisen silmän kanssa, koska siihen oli mennyt sen verran paljon merivettä snorklatessani (ja minulla on muutenkin taipumusta pieniin silmävaivoihin, joiden takia joudun käyttämään jatkuvasti silmätippoja). Onneksi silmälääkärin pojalla oli mukanaan kattava silmätippavalikoima… Sen ansiosta sain silmän kuntoon yön aikana. Tänään snorklatessamme siihen sitten meni taas suolavettä, ja sama kirvely alkoi uudestaan. (#¤%&x…)

Tänään snorklatessamme täällä Helengelillä näimme kalojen lisäksi suuren merikilpikonnan! Just siistii!!! 🙂 Se näytti ensin ihan suurelta ruskealta kalalta. Uin ihan sen vierestä, ja kun se lähti liikkeelle, se osoittautuikin söpöksi kilppariksi!! <3 Opin myös tänään, että ne “simpukkaotukset”, joita täällä on, ovat erakkorapuja. Ravut kuulemma asuvat kotiloissa tai muissa kovissa suojakuorissa, joita löytävät. Kuori ei siis kasva niissä kiinni, vaan rapu etsii itselleen sopivan kotilon kämpäksi ja muuttaa siihen. Kun se kasvaa, se hylkää pieneksi jääneen kotilon ja etsii itselleen uuden asunnon. 😀 Täällä olemme nähneet ainoastaan kotiloissa asuvia erakkorapuja, mutta kuulemma ne voivat valita kämpäkseen myös esim. tyhjän limutölkin, pullonkaulan, säilykepurkin, tms. Netissä oli jopa kuva yhdestä erakkoravusta, jolla oli keraaminen TEEKANNU hanurissa!

Eilen illalla bungalowimme edessä oli ihan järjetön määrä erakkorapuja. Siis vähintäänkin kymmeniä erikokoisia ja -värisiä otuksia erimuotoisia kotiloitaan raahaten. Nimesimme sen simpukkaotusten kansainvaellukseksi. Joillakin rapuleilla oli päällään vain pieni sileä simpukankuori, toisilla elvistelijöillä taas suuri sokkeloinen kotilosysteemi. Vaikka yleisesti ottaen pidän tosi paljon eläimistä, niin ravuista en sen kummemmin pidä. Mielestäni niissä on jotakin vähän ällöä. Niillä on saksikädet, ja niiden silmät on ulkona päästä pienten tappien päässä. Yöh! 😕 Axel puolestaan pitää niistä ja voisi jopa kuvitella hankkivansa niitä joskus lemmikeiksi kotiin. Hänestä olisi kivaa maalata erivärisiä kuoria ja katsoa, kuinka ravut muuttavat niihin. Nou tänks, jos multa kysytään! Ei äyriäisiä lemmikeiksi, pliis!  😯 Melkein kaikki muu menee, mut ei nyt ÄYRIÄISIÄ sentään. (Oon estynyt ja myönnän sen.) Katsoin netistä, että jotkut ihmiset kyllä pitävät erakkorapuja lemmikkeinä. Ne ovat sikäli “kivoja”, että ne voivat elää jopa yli 30 vuotta. Yhdelläkin äijällä on lemmikkinä rapu, jonka nimi ‘Harry’. 😀 Siis ajatella nyt, että jollakulla on RAPU, jonka nimi on Harry… (Siis että pienellä kotilon sisällä asuvalla rapulilla on samanlainen nimi kuin ihmisellä, tai sillain. Jotenkin se on minusta koomista, vaikka Axel ei näekään siinä mitään huvittavaa. Jouduin hirnumaan asialle yksinäni. 😛 )

Ti 15.1.2013

(Klo 13.46 kotona Helsingissä): I’m back!! Paluumatka oli pitkä: ensin pienellä vesitasokoneella Maléen, sitten muutaman tunnin lento Abu Dhabiin, siellä vaihto keskellä yötä Berliiniin menevään koneeseen, ja lopulta sitten parin tunnin lento Berliinistä Helsinkiin. Sain nukuttua lyhyitä pätkiä lentojen aikana, mutta kyllä nyt kuitenkin väsyttää! Tuntui hassulta palata kylmään ja lumiseen Suomeen, kun oli juuri ehtinyt tottua siihen, että joka paikkaan pystyi kävelemään paljain jaloin. 😀 Matka oli erittäin onnistunut. Malediivit oli täydellinen kohde häämatkan viettoon. On kuitenkin ihan mukavaa olla taas takaisin Suomessa.

KUVIA REISSULTA

La 29.12.2012

Saimme tänään koevedokset hääkuvistamme, jotka otettiin Ruusukuvassa, Keravalla, hääpäivänä eli 15.12.2012.

Mustavalkoinen hääkuva, joka tulee lehti-ilmoituksiin. (Kuva: Ruusukuva).

Värillinen hääkuva. (Kuva: Ruusukuva).

 Su 30.12.2012

Hufvudstadsbladet-lehdessä oli tänään tällainen ilmoitus Familjeannonser-palstalla:

Pe 28.12.2012

Sipilän Pekka editoi alla olevan videon hääjuhlassamme pidetystä karatenäytöksestä. Näytöksessä esiintyvät Juuso Kenkkilä ja Ching-Yi Wang. Videon ovat kuvanneet Maija Laaksonen, Antti Pekkarinen ja Pekka Sipilä. Juhla pidettiin Krapihovissa, Tuusulassa, 15.12.2012.

Lauri ja Lyubomir treenaavat tekniikkaa Finn-Aikin junnutreeneissä keväällä 2012. (Kuva: Eino Pessi.)

Ma 24.12.2012

Viimeisimmässä Aikido-lehden numerossa (2/2012) oli aikidotaipalettani käsittelevä artikkeli otsikolla “Unelmana aikidon ammattilaisuus” (ss. 27-28). Artikkelin on laatinut Heidi Eloranta. Samassa numerossa on julkaistu myös kirjoittamani Lauri Karon haastattelu (“Lauri Karo – Risto Räppääjä ja aikidojunnu”, s. 6). Haastattelun kuvat on ottanut Eino Pessi. Skannasin artikkelit yhdeksi pdf-tiedostoksi.

Lauri ja palloleikki junnutreeneissä. (Kuva: Eino Pessi.)

Ryhmäkuva junnutreeneistä. Mukana myös ohjaajat Aino ja Elsa. (Kuva: Eino Pessi.)

Marcus, Lauri ja Luka seuraavat opetusta. (Kuva: Eino Pessi.)

Pojat treenaavat tekniikkaa pilke silmäkulmassa. (Kuva: Eino Pessi.)

Aino opettaa junnuille mattoon jääden ukemia. (Kuva: Eino Pessi.)