Sheffieldin kaupungintalo (valmistunut v. 1896)

Pe 28.6.2013

(Klo 22.25): Olen tällä hetkellä Sheffieldissä, Pohjois-Englannissa. Tänään päättyi Atypical Interaction -konferenssi, jossa olen ollut viimeiset pari päivää. Pidin konferenssissa eilen esitelmän Asperger-nuorten ymmärrysongelmatilanteista. Käytännössä lähestyin niitä korjausaloitteiden kautta keskustelunanalyysin keinoin. Konferenssi olikin nimenomaan keskustelunanalyysin tapahtuma. Esitelmissä käsiteltiin vuorovaikutusongelmia mm. autismin, afasian, kuulohäiriöiden, dementian, skitsofrenian ja kielihäiriöiden näkökulmasta. Mielestäni ohjelma oli erittäin kiinnostavaa. Tällaiset täsmäkonferenssit, joissa on sekä selkeä teema että yhtenäinen metodinen viitekehys, ovat todella antoisia. Näistä saa konkreettisia ideoita ja relevanttia palautetta. (Toki pidän myös suurista massatapahtumista, joissa on kaikenlaista laidasta laitaan. Ne ovat hauskoja ja herättävät usein paljon ajatuksia, mutta kovin konkreettista hyötyä niistä ei välttämättä aina ole.) Reissuni rahoittaa Koneen säätiö.

Saavuin Sheffieldiin keskiviikkoiltana. Lensin ensin Manchesteriin ja matkustin sitten sieltä junalla tänne. Konferenssipaikka on The Endcliffe Village -nimisellä kampusalueella, hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Samalla kampusalueella pystyy myös majoittumaan, mikä on kätevää. Huone ei ole kovin kummoinen, mutta ihan ok. Siisti ja rauhallinen, ja netti toimii hyvin.

Tapahtumaan osallistui muitakin suomalaisia, myös joitakin tuttuja. Taisivat olla kaikki logopediasta. Oli mukavaa, että oli suomenkielistäkin juttuseuraa, ja tuttujen kanssa on kuitenkin aina vähän helpompaa rupatella kuin tuntemattomien kanssa. Keskiviikkoiltana kävin raflassa syömässä parin suomalaisen kollegan kanssa. Oli oikein kiva ilta. Eilen illalla oli konferenssi-illallinen. Siellä juttelin aika pitkään mm. erään englantilaisen prosodiatutkijan kanssa.

Tänä iltana lähdin konferenssin päätyttyä kaupungin keskustaan kävelemään. Sheffield tunnetaan ennen kaikkea vanhana teollisuuskaupunkina, ja sellaiselta se näyttääkin. Luin netistä, että alueella on ollut metalli- ja terästeollisuutta jo 1300-luvulla. Monet kaupungin keskustan vanhoista rakennuksista ovat varmaankin 1800-luvun teollisen vallankumouksen ajoilta. Mielestäni tunnelma keskustassa on oikein viehättävä. Hieman samankaltainen kuin esim. Dublinissa. Sellainen vanhan työläiskaupungin tunnelma. Kävin syömässä pienessä kiinalaisessa ravintolassa. Sain siellä NIIN suuren annoksen, että en jaksanut syödä sitä kokonaan! 8-/ Yllättävä käänne…

Olen tällä hetkellä jotenkin tosi väsynyt. Olen virkeä vain muutaman tunnin päivässä. Muun ajan voisin vain nukkua. Ehkä se johtuu raskaudesta. Toisaalta minulla on muutenkin välillä sellaisia kausia, jolloin olen tosi väsynyt. Ehkä ne jotenkin kompensoivat niitä aikoja, jolloin valvon öitä ja olen jatkuvassa valppaustilassa, kaikki aistit teroitettuina. Välillä olen positiivisessa ylivireystilassa, joskus taas negatiivisessa ylivireystilassa. Kumpikin on rasittavaa. Vastapainona on sitten näitä alivireystiloja, jolloin olen vain hemmetin väsynyt. En jaksa oikein edes ajatella paljon mitään paitsi silloin, kun olen juuri herännyt. Oltuani muutaman tunnin hereillä mieleni alkaa vetää minua väkisin uneen. Kai se on jokin luonnon mekanismi, joka yrittää varmistaa, että minä ja vauva saamme riittävästi lepoa ja pääsemme palautumaan rasituksesta.

Toisaalta tällaisina aikoina saan myös paljon irti unesta. Ihmismielihän pääsee joihinkin asioihin käsiksi ainoastaan unessa (ja joihinkin toisiin tietysti ainoastaan valveilla ollessaan). Jos mieleni vetää minua väkisin uneen, todennäköisesti minulla on siellä jotakin työstettävää. Ehkä jotakin sellaista, mitä en pystyisi valvetilassa käsittelemään. Viime viikolla näin painajaisia ja olin herätessäni hermostunut. Tällä viikolla uni on ollut syvää ja rauhallista.

La 29.6.2013

(Klo 17.47 kotona): I’m back!! Kotimatka meni ihan hyvin. Matkustin ensin junalla Manchesteriin ja sieltä sitten jatkoin suoralla lennolla Helsinkiin. Piti herätä jo kuudelta aamulla Englannin aikaa, jotta kerkesin junaan. (#¤%&x…) Matkan aikana pystyin tietysti jatkamaan unia. Ostin Manchesterin lentokentältä vauvalle söpön Minni Hiiri -repun:

Minni Hiiri -reppu vauvalle

Tietysti se on aluksi hänelle liian iso, mutta voihan siinä silti kuljettaa jotain hänen tavaroitaan. Ehkä sen voisi ottaa mukaan jo synnytyssairaalaan. Matkani aikana saapui myös äitiyspakkaus. Se on tosi hieno. Tosi paljon kaikkea siistiä vauvakamaa! =) Pari haalaria, alusasuja, potkupukuja, kestovaippoja, leluja, makuupussi, patja, yövaatteita, ruokalappu, jne. Värit ovat vähän tylsiä verrattuna noihin kaikkiin vaaleanpunaisiin juttuihin, joita olen itse ostanut, mutta ehkä on ihan hyvä, että vauvalla on myös muunvärisiä vaatteita.

Äitiyspakkaus

Seuraava esitelmäni on jo viikon päästä, joten kovin pitkään tässä ei kerkiä hengähtämään..

(Klo 23.36): Nukuin koko illan. Näin painajaista ja heräsin hikisenä kymmenen aikaan illalla, kun Axel tuli herättämään minua. En meinannut millään pystyä heräämään. Uni vain veti minua mukaansa, vaikka olin nähnyt painajaista, johon en periaatteessa olisi tahtonut palata. Keho tuntui väkisin painautuvan kiinni sänkyyn ja mieli karkaavan takaisin uneen. Kiskoin kuitenkin itseni väkisin ylös. Yritän olla vielä jonkin aikaa hereillä. Katsomme Axelin kanssa jonkun elokuvan. Ehkä se saa mieleni irtautumaan siitä painajaisesta.

Ma 3.6.2013

Kävimme tänään rakenneultrassa, ja siellä tuli pieni yllätys: lapsi on sittenkin TYTTÖ! =) Olin tehnyt sen yhden netistä tilatun virtsatestin kymmenen raskausviikon kohdalla, ja sen tuloshan näytti ihan selvästi poikaa. Mutta siinähän sanottiinkin, että testin luotettavuus on vain 87 prosenttia… Tosi tyypillistä, että just MÄ kuulun siihen 13 prosenttiin, jolla testi näyttää väärin… (#¤%&x…) Sinänsä sukupuolella ei ole mitään merkitystä, mutta tietysti noin periaatteessa aika ärsyttävää, että se testi näytti väärin… Ei siis kannata luottaa mihinkään tuollaisiin nettitesteihin. Jos ylipäänsä tahtoo tietää sukupuolen etukäteen, niin kannatta näköjään vain kärsivällisesti odottaa rakenneultraan saakka.

Anyway, tärkeintä on tietenkin se, että lapsi vaikuttaa terveeltä. Rakenneultrassa käytiin läpi mm. aivojen ja sydämen rakenne, sisäelimet, jne., ja kaikki näyttää tässä vaiheessa täysin normaalilta. =) Myös koko on normaali. Luultavasti siis oikein terve tyttö tulossa! =)

Aloin vain välittömästi huolestua tosi paljon, kun sain kuulla lapsen sukupuolen.. Pelkään, että hänestä tulee liian samanlainen kuin minusta, mikä kuulostaa rankalta. Ajatella nyt: uusi sukupolvi meikäläistä.. 888-/// No, ehkä kaikki menee hyvin. Tiedän, että hän on vahva.

Pieni tyttömme.. <3

(Paria tuntia myöhemmin): Varasin juuri ajan yksityiselle gynekologiasemalle. Menemme sinne 4D-ultraan! Saimme ajan jo huomiselle, mikä on tosi kiva. =) Ajattelimme, että olisi hyvä vielä tsekata huippumodernin 4D-teknologian avulla, että kaikki on kunnossa. Kuulemma kyseinen teknologia parantaa ultraäänitarkkuutta nimenomaan tässä vaiheessa raskautta, kun rakennetutkimus on relevanttia. Samalla saisimme vielä varmuuden vuoksi second opinion siitä sukupuolesta… (Kun kuitenkin minua ihan vähän vaivaa se, että se virtsatestin tulos oli NIIN selvä tummanvihreä eli poika. Mutta ehkä se koko testi oli pelkkää humpuukia, kuten Axel sanoo.) Kerkesin kyllä jo tilata netistä vaaleanpunaisia vauvanvaatteita, joten jos huomenna saisinkin taas tietää, että tämän päivän ultra olikin väärässä, niin olisin varmaan vähän pettynyt… No, eiköhän se tyttö ole. Huomenna kuitenkin vielä 4D-ultra. =) Siitä saa tässä vaiheessa raskautta jotain Kela-korvaustakin, joten kannattaahan sinne mennä.

Ti 4.6.2013

Kävimme tänään 4D-ultrassa. Oli kyl siistii!! 😎 Näimme siellä pikkutyttömme liikkuvan oikein värikuvana. Lääkäri vahvisti heti lapsen sukupuolen: tyttö on kuulemma tulossa. Kaikki näyttää olevan kunnossa. Ei mitään poikkeavaa. Jess!! Saimme mukaan tosi tarkkoja ultraäänikuvia ja lisäksi DVD-tallenteen vauvan liikkeistä. =)

Pieni tyttömme 4D-ultrassa. <3

Pikkuisella oli jo kova meno päällä. Raajat liikkuivat oikein vilkkaasti. =D Heti ultran jälkeen kävin ostamassa hänelle Stockan vauvaosastolta tällaiset vaaleanpunaiset potkuhousut:

Vaaleanpunaiset potkuhousut

Ja äsken soitin Jenkkeihin Disney Storeen tilatakseni nämä tuotteet:

Minni Hiiri -mekko (mun ehdoton feivöritsi! on kyl NIIN söpö!! <333 )

101 Dalmatialaista -pyjama

Minni Hiiri -hattu

Haaveilin tässä jo siitä, kuinka parin vuoden päästä voin raahata tytön tatamille ja alkaa opettaa hänelle aikidoa ja muita kamppailulajeja. Kouluttaisin hänestä oikein mielelläni seuraajani, jos hänellä itsellään riittää kiinnostusta. Olisi niin hienoa voida viedä hänet muutaman vuoden päästä Tokioon Hombu Dojolle junnutreeneihin! (*niisk*) Tuntuisi varmasti liikuttavalta taluttaa oma pieni saparopää Hombun naisten pukuhuoneeseen ja sieltä tatamille treenaamaan japanilaisten lasten kanssa. Istuisin varmasti itse tatamin reunalla videokameran kanssa kuvaamassa treenejä ihan liikuttuneena. (Treenien jälkeen sen sijaan veisin hänet mieluummin suoraan hotelliin kuin takaisin pukuhuoneeseen, koska Hombun suihkuistahan tulee pelkästään jääkylmää vettä.. =D Ja tämä asiaintila tuskin muuttuu lähivuosina. Japanissa perinteet ovat perinteitä, eikä niihin puututa..)

Kaikkein hienointa olisi, jos 25-30 vuoden päästä, kun itse alan varmasti jo vähitellen eläköityä ja olla ajan uuvuttama, tyttäreni voisi ottaa paikkani ja viedä eteenpäin niitä arvoja, joita itse olen pyrkinyt edistämään. Hän on toivon mukaan silloin nuori, tarmokas ja vahva nainen, joka ei pelkää ottaa tarvittaessa ohjia käsiinsä ja tarttua kaikenlaisiin haasteisiin (*niisk*). Jos hän tulee äitiinsä, hänellä on pienestä pitäen paljon erilaisia visioita ja suunnitelmia, joita hän ei epäröi yrittää toteuttaa. =D Täytyy vain varmistaa, että sisäinen maailma, jota hän pyrkii toteuttamaan, on laadultaan positiivinen ja hyväntahtoinen. (Tietenkään en oman tyttäreni osalta pelkää, etteikö näin olisi.)

Tietenkin tyttäreni saattaa olla hyvin erilainen kuin minä, eikä hän välttämättä ole ollenkaan kiinnostunut esim. aikidosta. Hänen omia valintojaan ja kiinnostuksen kohteitaan täytyy tietenkin kunnioittaa. Mutta ainahan sitä saa haaveilla kaikenlaista. Kaikkein eniten toivon vain sitä, että hänestä tulee rehellinen ja ahkera ihminen, joka elää onnellisen elämän. Kaikki muu on sekundaarista.

To 6.6.2013 

Posti toi tänään vaaleanpunaisia vauvanvaatteita… <3 Tilasin nuo netistä maanantaina heti sen jälkeen, kun olin saanut tietää vauvan sukupuolen.

Potkupuku, pipo ja housut

Pari vaaleanpunaista mekkoa ja toiseen niistä kuuluvat pikkuhousut.

To 30.5.2013

(Klo 23.57 Turussa): Lähdin tänä aamuna varhain junalla Turkuun osallistuakseni kansainväliseen AcMuC 2013 -symposiumiin. Pidin tapahtumassa tänään esitelmän aiheesta Gaze Behaviour and Linguistic Processing of Dynamic Text in Print Interpreting. Esitelmä liittyy kirjoitustulkkausprojektiin, jossa työskentelin vuosina 2011-2012. Nyt hanke on jo virallisesti päättynyt, mutta tutkimukset jatkuvat edelleen. Pidin esitelmän yksin, mutta se perustui tutkimukseen, jonka olen tehnyt yhteistyössä tamperelaisen tietojenkäsittelytieteen jatko-opiskelijan, Selina Sharminin, kanssa. Selina ei kuitenkaan päässyt tänne paikalle. Hänen osuutensa oli tehdä silmänliikekokeet. Minä olen sitten analysoinut aineistoa kielitieteellisesti.

Tein esitelmää viime yönä kahteen asti. Tuli vähän kiire lopussa, koska Selinan poisjäänti selvisi vasta tiistaina. Sain kuitenkin esitelmän valmiiksi yöllä ja kävin sitä läpi tänä aamuna junamatkan aikana. Junassa en vielä ollut väsynyt, mutta päästyäni perille konferenssipaikalle, Kupittaalla sijaitsevaan ICT-taloon, olin välittömästi tolkuttoman väsynyt. Meinasin nukahtaa jo plenaarin aikana, vaikka se oli todella mielenkiintoinen. Tuntuu siltä, että näin raskauden aikana väsymys jotenkin iskee tosi voimakkaasti silloin, kun se iskee.

Konferenssissa on paljon näkö- ja kuulovammaisia osallistujia, ja esitelmät kohdistuvat pääasiassa erilaisiin tapoihin, joiden avulla heille voidaan välittää informaatiota. Siksi minäkin olen täällä: kirjoistutulkkauksessahan on kyse nimenomaan kuulovammaisille suunnatusta puheen tulkkauksesta. Päivän aikana nousi esille paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Itseäni kiinnostivat ehkä kaikkein eniten esitelmät, jotka kohdistuivat kosketustulkkaukseen. Sen avulla voidaan kommunikoida mm. näkö- ja/tai kuulovammaisten, kehitysvammaisten, muistisairaiden ja autististen henkilöiden kanssa. Ideana on se, että käteen, selkään tai olkapäähän “piirretään” jokin asia (esim. erilaisten liikkeiden ja painamisvoiman avulla), ja sillä tavalla voidaan kertoa monimutkaisiakin tarinoita, joihin kyseisillä henkilöillä ei muuten olisi pääsyä. Sain tilaisuuden kokeilla kyseisen tulkkauksen kohteena olemista, ja se oli kyllä kiinnostavaa. Niitä viestejä oli yllättävän helppoa tulkita, vaikka en ennestään tiennyt menetelmästä yhtään mitään.

Erityisen kiinnostava oli myös yksi esitelmä, joka oli samassa sektiossa kuin oma esitelmäni. Siinä eräs portugalilainen käännöstieteen tutkija kertoi kulttuurisia vihjeitä antavasta “lisätekstityksestä”, joka on nykyään jo käytössä joissakin englanninkielisissä DVD-elokuvissa. Ideana on se, että alareunassa on tavalliseen tapaan normaali puheen tekstityskäännös ja yläreunassa toinen teksti, jossa annetaan erilaisia vihjeitä kulttuuristen viittausten tulkinnalle (tyyliin: “Lyndon B. Johnson oli USA:n presidentti 1960-luvulla”, jos puheessa on juuri viitattu Johnsoniin ilman, että on eksplisiittisesti sanottu, kenestä on kyse.) Kyseinen tutkija oli tehnyt asennetutkimusta, joka osoitti koehenkilöiden suhtautuvan pääsääntöisesti hyvin positiivisesti tällaiseen lisätekstitykseen. Lisäksi hänen tekemänsä sisällön omaksumista mittaava tutkimus osoitti kuulemma, että lisätekstitys auttoi koehenkilöitä ymmärtämään elokuvan sisältöä. Jotkut kokivat kuitenkin lisätekstityksen kuormittavana ja päättivät jättää sen siksi tietoisesti lukematta. Anyway, mielestäni tuollainen lisätekstitys voisi olla tosi kiva valinnainen lisäominaisuus myös suomeksi tekstitetyissä elokuvissa. Siten elokuvat kartuttaisivat samalla tehokkaasti myös yleissivistystä. Ja varmasti kaikki elokuvat sisältävät jonkin verran kulttuurisia viittauksia, jotka menevät ulkomaalaisilta katsojilta enemmän tai vähemmän ohi.

Tieteellisen ohjelman jälkeen lähdin kävelemään hotelliini Turun keskustaan. Tarkoitukseni oli ottaa vain pienet torkut ennen illanviettoa, mutta lopulta nukuin kolme tuntia putkeen ja missasin koko illanvieton. Ei voi mitään. Olin vain kerta kaikkiaan niin väsynyt, että oli pakko nukkua. Herättyäni lähdin vähän keskustaan kävelemään ja ostamaan syötävää. Keskustassa sijaitsee mm. Sokos Wiklund, joka on saanut nimensä Axelin sukulaisen, kauppaneuvos Axel Wiklundin, mukaan. Nykyään tavaratalo ei ilmeisesti kuitenkaan enää ole Wiklundien omistuksessa, mutta nimi lukee edelleen suurilla kirjaimilla rakennuksen seinässä. Otin siitä kuvan.

Sokos Wiklund Turun keskustassa

Pe 31.5.2013

(Klo 18.37): I’m back!! Ja kerkesin jo käydä saunassakin. Valvoin viime yönä tosi myöhään, koska olin nukkunut koko illan. Olisi varmaan sittenkin pitänyt laittaa herätyskello soimaan silloin illalla ja nukkua vain yksi tunti kolmen tunnin sijaan… Anyway, hotellin aamupala oli ihan jees. Kaikkein parasta hotelliyöpymisessä mielestäni onkin aina nimenomaan hotelliaamiainen.. 8-))) Kävelin tänäänkin hotellilta Kupittaalle konferenssipaikkaan. Matka oli melko pitkä (etenkin, kun käännyin kerran väärään suuntaan; sitä tapahtuu minulle nykyään jatkuvasti). Kävelin sitä reilusti yli puoli tuntia. Kengät alkoivat hiertää, ja loppumatkasta kumpikin kantapääni oli ihan rakkuloilla. Ilma oli kuitenkin oikein kiva, ja teki muutenkin hyvää vähän liikkua. Matkalla pysähdyin ottamaan kuvaa Turun tuomiokirkosta. Minusta se on kaunis. Sehän on rakennettu alkujaan (luultavasti) jo 1200-luvun lopulla, joten se on erittäin merkittävä historiallinen rakennus.

Turun tuomiokirkko

Tuomiokirkosta tuli ulos luokkaretkiryhmä. Silloin muistin, että olin itsekin opettamani 5-luokan kanssa luokkaretkellä Turussa vuonna 2004, jolloin työskentelin yhden kevätlukukauden verran luokanopettajana Järvenpäässä. Olimme silloin opastetulla kierroksella mm. Turun tuomiokirkossa ja söimme sen jälkeen eväitä kirkon portailla. Tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa elämässä. Elämä on ollut niin intensiivistä ja tapahtumarikasta, että yhdeksän vuotta tuntuu ikuisuudelta. Hieno kokemus joka tapauksessa se luokanopettajan pesti.

Tieteellistä ohjelmaa ei tänään ollut kovin paljon. Olisi minun puolestani saanut olla enemmänkin. Aamupäivällä tehtiin yhteenvetoa eilisen esitelmistä. Sitten oli lounas, ja lounaan jälkeen enää vain loppukeskustelu ja -kahvit. Joidenkin peruutusten takia tapahtuma loppui jo ennen kolmea. Minulle se sopi ihan hyvin, koska täten kerkesin kotiin kuudeksi, jolloin meillä on saunavuoro. Axelia ei tosin näy vielä kotona. Hänellä on tänään jotkut työpaikan pippalot. Vietämme siis kahdestaan tyttöjen iltaa Amy-koiran kanssa. Saa nähdä, menetämmekö akkavaltamme maanantaina, kun saamme tietää vauvan sukupuolen. =D

La 25.5.2013

Saa nähdä, tuleeko pehmoleluista yhtä tärkeitä lapsellemme kuin ne olivat minulle pienenä.. Itselläni on pari erittäin vahvaa kokemusta pehmoleluista. Yksi kipeimpiä varhaislapsuuden muistojani on se, kun kerran unohdin yhden uuden leikkikoiran johonkin hotelliin Ruotsissa. Olimme perheen kanssa ajamassa autolla Ruotsin läpi, ja minulle oli juuri ostettu jostakin pieni leikkikoira. Luonnollisestikin kiinnyin siihen välittömästi. Jotenkin onnistuin kuitenkin unohtamaan sen hotelliin lähtiessämme. Olin todella pieni silloin. Ehkä vain noin 4-vuotias, en muista enää tarkkaan. Voi olla, että en ollut vielä koskaan aiemmin unohtanut mitään itselleni tärkeää minnekään, joten en osannut olla varovainen.

Joka tapauksessa huomasin lelun unohtuneen vasta sitten, kun olimme jo satojen kilometrien päässä hotellista. Ehkä olin nukkunut alkumatkan enkä ollut siksi huomannut sitä aiemmin. Menin saman tien paniikkiin ja aloin itkeä kurkku suorana. Vaadin, että palaisimme takaisin hotelliin hakemaan leluni. Vaatimukseeni ei kuitenkaan suostuttu, mikä on tietysti järkisyin ajateltuna ymmärrettävää (voi olla, että olisimme myöhästyneet laivasta, tms., jos olisimme kääntyneet takaisin). Luulen, että sain silloin elämäni ensimmäisen ahdistuksen. Tunsin sisälläni repivää tuskaa. Kiljuin, potkin ja raivosin, vaikka sellainen ei ollut minulle lainkaan tyypillistä. Olin kiinnittänyt tunteeni siihen leikkikoiraan. Rakastin sitä koko neljävuotiaan säästelemättömällä antaumuksella. Oli täysin sietämätöntä menettää se. Voi olla, että sain korvaukseksi jonkun uuden lelun. En muista enää. Mutta miten olisin enää voinut kiintyä siihen samalla tavalla, kun olin juuri menettänyt rakkaani? Tämä tapaus tapahtui niin kauan sitten, että en edes ole enää ihan varma, tapahtuiko se oikeasti, vai oliko se vain pahaa unta. Luulen, että se tapahtui oikeasti.

Toinen vahva karvalelukokemukseni liittyi parhaaseen ihmisystävääni. Olin ehkä noin 7-vuotias, kun paras ystäväni päätti jostain syystä lahjoittaa minulle yhden omista pehmoleluistaan. Se oli sellainen ruskea nalle, jolla oli T-paita päällä. Kyseisellä kaverilla oli todella paljon leluja, ja hän oli luonteelta antelias. Luultavasti hänellä ei ollut leluihin yhtä vahvaa affektiivista suhdetta kuin minulla, joten hän pystyi siksi luopumaankin niistä. Minusta kyseinen lahja tuntui kuitenkin niin suurelta, että epäröin ottaa sitä vastaan. En tiennyt, miten suhtautua siihen. Tunsin nimittäin huonoa omaatuntoa siitä, että tiesin, että en itse koskaan olisi pystynyt lahjoittamaan omia pehmolelujani kenellekään. En edes parhaalle ystävälleni. En vain olisi pystynyt. Liitin niihin niin paljon tunteita, ja ne olivat keskeinen osa erittäin rikasta mielikuvitusmaailmaani. Pelkäsin myös, että ystäväni pyytäisi lelunsa joskus takaisin, ja joutuisin siksi luopumaan siitä. Päätin kuitenkin ottaa lahjan vastaan ja kiikutin uuden leluni hieman sekavin tuntein kotiin.

Ystäväni jalo teko tuntui minusta käsittämättömältä, ja tunsin pitkään huonoa omaatuntoa siitä, että olin ottanut vastaan lahjan, jollaista en olisi itse koskaan pystynyt vastavuoroisesti antamaan. Sen sijaan tarjoilin aina viikkorahoillani kavereilleni karkkia, munkkeja, limua, jne. Ei minua lainkaan haitannut se, että siten viikkorahani kului paljon nopeammin kuin jos olisin käyttänyt sen kokonaan itse. Yleensä raha kului kokonaan jo samana päivänä, jona olin sen saanut. Mutta ei se haitannut minua, koska rahaan minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä. Pehmoleluihin oli.

Ystäväni muutti melko pian tuon tapauksen jälkeen toiselle paikkakunnalle, emmekä olleet enää juurikaan tekemisissä sen jälkeen. Hänen antamansa suuri lahja jäi kuitenkin muistuttamaan minua ystävyydestämme sekä kohtaamastani pikkutytön pyyteettömästä anteliaisuudesta ja luonteen jaloudesta. Jos tapaisin kyseisen tytön nyt, ja jos vielä löytäisin häneltä saamani lelun jostakin, antaisin sen hänelle takaisin, vaikka hän ei sitä koskaan pyytänytkään. Tietenkään teolla ei olisi enää tässä vaiheessa muuta kuin symbolinen merkitys. Se osoittaisi vain, että en ole unohtanut ystävyyttämme enkä sitä vaikutusta, jonka hän teollaan teki minuun silloin. En unohda sitä koskaan.

Ma 27.5.2013

Lisään vain tähän vielä sen verran, että tuo tapaus, jossa sain ystävältäni lelun lahjaksi, on siis tapahtunut ihan oikeasti. Vaikka siitä onkin jo kauan aikaa, muistan sen ihan selvästi. Leikin ystäväni luona käydessäni usein nimenomaan sillä lelulla, jonka hän minulle antoi. Olin siihen jotenkin erityisen kiintynyt. Siltikin se oli hänen eikä minun, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miksi hän tahtoi noin vain lahjoittaa sen minulle ilman mitään erityistä syytä. Itse en missään olosuhteissa olisi pystynyt samaan siinä iässä. “Hän on parempi ihminen kuin minä”, ajattelin. Se oli vaikuttava kokemus. Lelun rahallinen arvo ei tietenkään ollut hirvittävän suuri näin aikuisen näkökulmasta katsottuna (nykyrahassa mitattuna ehkä 15-20 €), mutta pikkutytön maailmassa kyse oli suuresta aarteesta. (Muistan tietysti edelleen ystäväni nimen ja sukunimenkin, mutta en viitsi mainita niitä tässä, koska emme nykyään ole enää tekemisissä keskenämme. En tiedä, miten hän suhtautuisi nimensä näkymiseen blogissani, vaikka kyse olisikin siis hyvin positiivisesta maininnasta.)

Tuosta leikkikoirani unohtumisesta ruotsalaiseen hotelliin en ole ihan yhtä varma, koska siitä on jo NIIIIIN kauan aikaa. Olin silloin todellakin ihan pieni. Muistikuvani niin varhaisilta lapsuusajoilta ovat epäselviä. Muistelisin kuitenkin, että kyse oli pienestä valkoisesta Ressu-koirasta, joka minulle ostettiin matkan varrelta. Voi olla, että olimme tulossa sukulaistemme luota Tanskasta ja olimme siitä syystä ajamassa Ruotsin läpi, mutta en ole varma. Muistelen leikkineeni koiralla vielä hotellissa ja unohtaneeni sen sitten sinne. On myös mahdollista, että unohdin sen jollekin huoltoasemalle, tms. Kuten sanottu, muistikuvani ovat tämän tapauksen osalta jo hämärtyneet. Joka tapauksessa muistan sen järkyttävän suuren surun, jonka koin, kun ymmärsin menettäneeni lelun, johon olin juuri ehtinyt kiintyä. Se oli kamalaa. Tuntui siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Toisaalta uskon, että oli hyvä kokemus oppia menettämään jo niin nuorena. Sitähän elämä pitkälti on: menettämistä. Nykyään tuollaista ei enää yhtä helposti tapahtuisi, koska olisi helppoa kaivaa netistä pientenkin hotellien ja huoltoasemien yhteystietoja ja yrittää jäljittää kadonnutta esinettä. Tuohon aikaan pienen lelun jäljittäminen olisi kuitenkin ollut hyvin vaikeaa, ja se olisi varmaankin aikuisen näkökulmasta tuntunut typerältä. Olihan lelun rahallinen arvo varmaankin vain muutaman euron luokkaa.

Meidän vauvan ekat lelut: nalle ja koira.

Pe 24.5.2013

Kävin tänään Stockan leluosastolla aikomuksenani ostaa meidän vauvan ensimmäinen pehmolelu. Sen mieluisampaa tehtävää tuskin onkaan! =) Näin ensin tuon nallen ja kiinnyin siihen. Otin sen kainalooni ja suuntasin kohti kassaa. Matkalla huomasin kuitenkin tuon koiran ja ihastuin tietysti välittömästi siihen. Laskin nallen hetkeksi käsistäni ja pistin sivuun. Se jäi tuijottamaan minua muiden lelujen sekaan niin surullisena, että minulle tuli heti tosi huono omatunto siitä, että edes harkitsin hetkellisesti sen jättämistä kauppaan. Toisaalta en voinut enää luopua koirastakaan. Päätin siis ottaa molemmat. Se oli oikea päätös. Koira ja nalle hymyilivät tyytyväisinä, kun kannoin niitä kassalle. Nyt ne lepäävät vierekkäin Axelin vanhassa vauvasängyssä fleece-huovalla, jonka sain Axelilta ensimmäiseksi äitienpäivälahjakseni.

Tahdon, että nuo lelut otetaan mukaan synnytyssairaalaan. Ne pistetään sitten vauvan viereen heti, kun suinkin mahdollista. Täten hän näkee heti ensimmäiset kaverinsa. Itse ainakin olin pikkulapsena todella vahvasti kiintynyt rakkaimpiin pehmoleluihini. Ne olivat todellakin kuin ystäviä. Tai jopa enemmänkin. Melkein kuin osa minua. Pahin painajaiseni oli se, että menettäisin tavalla tai toisella jonkun niistä. Rukoilin joka ilta äitini kanssa iltarukouksen. Sen jälkeen rukoilin vielä yksinäni, että Jeesus siunaisi ja suojelisi myös pehmolelujani.

Ke 22.5.2013

Tässä on joitakin Eino Pessin ottamia kuvia viime viikonlopun leiriltä Lahdesta:

KUVIA LAHDESTA

Ma 20.5.2013

Axel asensi eilen blogiini vauvalaskurin (ks. blogisivun oikea reuna). Siitä näkyy, kuinka monta päivää vielä on jäljellä laskettuun aikaan. Jos kuvaa klikkaa, saa saman tiedon viikoissa. Ja jos klikkaa vielä uudestaan, näkee, kuinka monta päivää raskautta on mennyt tähän mennessä. Ja sitten vielä sama tieto viikoissa. 🙂 Vähänks siistii!! 😎 On se kätevää, kun aviomies on koodaaja. 🙂

Nyt on siis menossa 19. raskausviikko. Puoliväli alkaa jo olla lähellä. 🙂 Tällä viikolla meillä on ensimmäinen perhevalmennuskerta. Seuraava ultra on kesäkuun alussa. Siinä sitten selviää todennäköisesti sukupuoli.

Micheline tekemässä suwariwaza nikyo uraa Kaapelitehtaalla kymmenkunta vuotta sitten. (Kuva: Eino Pessi).

Pe 17.5.2013

Tänä viikonloppuna järjestetään Michelinen leiri Helsingissä ja Lahdessa. Tosi hyvin meni eka päivä. Kävimme ensin Pekan kanssa iltapäivällä hakemassa Michelinen lentokentältä. Sain Michelineltä hienon shampanjapullon myöhästyneenä häälahjana. 😀 Lentokentältä menimme Myllypuron Teboilille kahville.

Treenit kestivät pari tuntia (joskin jouduimme aloittamaan kymmenisen minsaa myöhässä ärsyttävän salivaraussählingin takia… #¤%&x… eikä ollu eka kerta…). Porukkaa oli paikalla ihan kivasti: laskujeni mukaan 25 henkeä (plus Micheline vetäjänä ja minä penkillä katsomassa). Helsingin seurojen lisäksi väkeä oli ainakin Lahdesta ja Joensuusta. Micheline veti mm. kiinnostavia sovelluksia, joissa uke hyökkäsi ushirowaza ryotedoriin (ote ranteista takaapäin), mutta tori liikkui pienellä ja nopealla taisabaki-pyörähdyksellä pois alta siten, että uke sai otteen vain toisesta ranteesta. Siitä sitten tehtiin kaikenlaisia tekniikoita. Ensin tekniikoita tehtiin useimmiten jostakin perushyökkäysmuodosta, mikä oli tietysti pedagogisesti järkevää. Treenien loppupuolella tehtiin myös mm. yksi kiinnostava kotegaeshi-sovellus shomenuchista. Sain tästä treenistä oikein kivasti ideoita omiin treeneihimme, vaikka olinkin vain katsomon puolella. Micheline kehui taas kovasti täkäläisiä treenaajia. Kuulemma he ovat mukavan rentoja ja pehmeitä, mutta suhtautuvat kuitenkin harjoitteluun vakavasti. 🙂

Treenien jälkeen menimme vielä pienellä porukalla keskustassa sijaitsevaan Viikinkiravintola Haraldiin syömään. Se on mielestäni oikein mukava rafla. Siellä on kiva tunnelma ja hyvä ruoka. Ajattelin, että se olisi sellainen vähän erikoisempi ja eksoottisempi paikka ranskalaiselle vieraalle. Ja ymmärtääkseni Micheline pitikin siitä.

Huomenna leiri jatkuu Lahdessa. Tosi rikastuttavaa tällainen seurojen välinen yhteistyö! 🙂 Aion lähteä Lahteen koko päiväksi katsomaan treenejä. Uskon saavani taas hyviä ideoita omiin treeneihimme, ja tietysti on myös mukavaa nähdä vanhoja tuttuja. 🙂 Onhan näillä leireillä aina myös sosiaalinen antinsa. Odotan innolla huomista.

La 18.5.2013

Päivä meni Michelinen leiriä seuratessa Lahdessa. Vaikka herätys tänä aamuna ei ollut erityisen varhainen, tunsin itseni väsyneeksi koko päivän, koska jostain syystä sain viime yönä unta vasta tosi myöhään. Se on tällä hetkellä ihan tavallista. Joskus nukahdan vasta neljältä aamuyöllä. Anyway, pääsin onneksi Lahteen tosi kätevästi Einon kyydissä. Oli mukavaa jutella hänen kanssaan pitkästä aikaa.

Aamupäivätreeneissä tehtiin paljon lukkotekniikoita. Hyökkäysmuotona oli pääasiassa yokomenuchi (kämmensyrjäisku ohimoon). Sisäänmenot vaativat tarkkaa ajoitusta, koska hyökkäys otettiin useissa muodoissa vastaan pysäyttämättä sitä. Yksi tekniikoista oli gokyo, joka on siis periaatteessa tanto– eli puukkotekniikka. Iltapäivätreeneissä tehtiin mm. katateryotedoria (kahden käden ote samasta ranteesta) ja chudan tsukia (nyrkkilyönti vatsaan). Katateryotedorista tehtiin mm. monimutkainen kotegaeshi-sovellus, jossa heitto tehdään tukemalla uken ranne lopussa omaa olkapäätä vasten. Sen tekniikan ajoitus on todella hankala. Jos liikkeen yrittää tehdä liian hitaasti, siitä ei tule mitään. Lisäksi heittosuunta on erikoinen ja siksi vaikea. Treenien tekniikkavalikoima oli laaja ja monipuolinen, kuten aina Michelinen leireillä. Sain tästäkin päivästä monia ideoita, joita voin mahdollisesti työstää omissa treeneissämme. Vaikka ei itse vetäisi ihan täsmälleen samalla tavalla, on aina hyödyllistä saada virikkeitä.

Treenien väliajalla menimme sataman kahvilaan, jossa olemme olleet myös monena aikaisempana vuonna. Kahvilassa on mukava ulkoterassi, josta on kaunis näköala Vesijärvelle. Treenien väliaika oli sen verran pitkä, että kerkesin kahvilasession jälkeen vielä ottaa pienet torkut tatamilla. Se oli hyvä juttu, koska tunsin itseni väsyneeksi lyhyiden yöunien takia. Iltapäivätreenien jälkeen testasin parin muun leiriläisen kanssa Kamppailulajikeskuksen hierovia tuoleja. 😀 Yhdellä eurolla sai automaattiselta hierontatuolilta viiden minuutin hieronnan. Se oli ihan kiinnostava kokemus. Yllättävän kovakourainen kaveri se tuoli… Pohkeet puristuivat ihan täysiä kiinni tuoliin siten, että siitä ei olisi päässyt pois, vaikka olisi tahtonut. Sitten selän alla alkoi pyöriä kaikenlaisia rullia, ja jalkapohjiin työntyi IHAN SIKAKOVAA jotain tappeja. Siis vitsit, että tuntui, kun keskelle jalkapohjaa survoutui ihan täysiä joku tappi, eikä jalkaa pystynyt liikuttamaan yhtään. 8-/ Se oli melkein kivuliasta mutta kieltämättä tehokasta. Pitäisi varmaan mennä johonkin vyöhyketerapiaan. Siitä voisi olla hyötyä, koska ainakin huomasin, että jalkapohjissani on jokseenkin kipeitä kohtia.

Illalla menimme syömään erääseen suosittuun italialaiseen raflaan Lahden keskustaan. Porukkaa oli paikalla paljon; valtaosa iltapäivätreenien osallistujista, luulisin. Tunnelma oli hyvä, samoin sapuska. Päivä oli mielestäni kaikin puolin mukava ja onnistunut, vaikka olimmekin ehkä toivoneet hieman enemmän väkeä leirille. Mutta ihan hyvä näinkin. Nykyään on niin paljon kaikenlaisia tapahtumia, että porukka ei ehdi joka paikkaan, ja aikido on kuitenkin Suomessa melko pieni laji. Valtaosa tapahtumistamme on siksi suhteellisen pieniä. Leiri jatkuu vielä huomennakin, mutta itse en aio enää huomenna olla paikalla, kun en kuitenkaan pysty treenaamaankaan. Parempi varmaan siksi ottaa huominen ihan vain levon kannalta.

Ke 15.5.2013

Axel teki nettiversion kuvakollaasista, joka esitettiin hääjuhlassamme joulukuussa 2012. Kuva-show pyöri jatkuvasti valkokankaalla, joka oli viritetty Krapihovin baariin.

KUVAT NÄKYVÄT TÄSSÄ

(To 16.5.2013: Tuo linkki on kaikille avoin. Eilen jaoin vahingossa linkin, jonka avaaminen edellytti Google-tiliä.)

Ma 6.5.2013

Olen jostain syystä ollut nostalgisella päällä viime aikoina. Kävin viikonloppuna Keravalla ja sain sieltä mukaani joitakin vanhoja kuvia… Laitan ne huvin vuoksi tännekin.

Meitsi vastasyntyneenä Kätilöopiston sairaalassa, Helsingissä. Synnyin keskosena, noin kuusi viikkoa etuajassa. Sain synnytyksestä yhden pisteen. Pulssi tuntui, mutta muita elonmerkkejä ei juuri ollut. (“JESS!! Tästä suunta voi olla vain ylöspäin!!”) 😉

Sisaruuden alkutaipaleella… Minä ja isosiskoni Pauliina.

Minä ja Ukko (Aarne Kaartinen, 1923-2000) landella, Sulkavalla.

Meitsi pienenä pilke silmäkulmassa… =D

Urheilu-ura taisi alkaa hiihdolla… Tässä kuvassa kokeilen hiihtoa isovanhempien luona Sulkavalla, Itä-Suomessa. (Todennäköisesti kaaduin pian sen jälkeen, kun tuo kuva otettiin…)

Kuva Keravan seurakunnan päiväkerhon esikouluryhmästä.

Pienenä harrastin maastojuoksua. Kävin muutaman kerran vuodessa maastojuoksukilpailuissa, joissa kaikki osallistujat saivat jonkun pienen palkinnon sekä lämmintä mehua ja makkaraa päästyään maaliin…

Lapsuuden kesät kuluivat pitkälti maalla, Sulkavalla. Isovanhemmat olivat maanviljelijöitä, joten koko serkusparvi pääsi pienenä matkustamaan heinäkuorman päällä ym. jännää… Kuvassa olen heinäkuorman päällä meidän Ukon kanssa.

Minä ja rakas mäyräkoiramme Jeppe kotonamme Keravalla. Olen kuvassa 13-vuotias.

Toinen kuva minusta ja Jepestä.

Minä ja ystäväni Johanna Laisi koulun kaverikuvassa yläasteella. Minä olen kuvassa kasiluokalla ja Johanna ysillä.

Meitsi ekaa kertaa ukena edessä Igarashi-sensein treeneissä Keravalla. Olen kuvassa 14-vuotias.

Kasiluokan luokkakuva Sompion koulusta, Keravalta.

Kuten melkein kaikki muutkin, kävin rippikoulun. Tämä on rippikuvani. (Kuva: Ruusukuva, Kerava).

Minä ja isosiskoni Pauliina koulun sisaruskuvassa yläasteaikoinani. Pauliina on kuvassa lukioikäinen.

Kirjoitin ylioppilaaksi Mäkelänrinteen urheilulukiosta, Helsingistä. Tässä ylioppilaskuvani. (Kuva: Ruusukuva, Kerava).

Passikuva Pariisin metrokorttia varten. Olen kuvassa 22-vuotias. Ravasin siihen aikaan jatkuvasti Pariisissa treenaamassa aikidoa.