Ke 15.6.2016
(Klo 18.18): Tämä on vain alkuinnostusta. En aio jatkossa päivittää blogiani näin tiiviisti (nytkin pitäisi oikeastaan mieluummin tehdä sitä yhtä arviointityötä, jonka deadline alkaa lujaa vauhtia lähestyä..). Mutta kun nyt olen taas löytänyt vanhan ystäväni (tämän blogin), tekee mieli kertoa hänelle myös kokonaan uudesta tunnedimensiosta, jonka olen löytänyt äitiyden myötä. Sattuneista syistä juuri äitiyteen liittyvät asiat ovat mielessäni kaikkein päälimmäisinä tällä hetkellä..
Sophien syntymän jälkeen olen saanut kokea kokonaan uudenlaista iloa ja olen saanut löytää suurimman mahdollisen rakkauden tunteen. Lisäksi äitiyteen liittyy mm. ylpeyttä, ihailua ja monia muita positiivisia tunteita. Sen oikeastaan olinkin arvannut etukäteen, vaikka tunteiden voimakkuus yllättikin aluksi. Sen sijaan en ollut lainkaan tullut etukäteen ajatelleeksi, että äitiyteen liittyy myös negatiivisia tunteita. Enkä tarkoita tällä arjen muuttumisen myötä tulevia pieniä turhautumisen ja väsymyksen tunteita, jotka johtuvat lapsenhoitoon liittyvästä vaivasta ja sen vaatimista kompromisseista omiin aiempiin rutiineihin nähden. Niihin olin kyllä varautunut etukäteen, ja itse asiassa Sophie on ollut varsin helppo lapsi alusta lähtien, joten häneen liittyvä vaiva ja kompromissit ovat olleet hieman vähäisempiä kuin olin muiden kokemusten perusteella kuvitellut. Viittaan ‘negatiivisilla tunteilla’ tässä yhteydessä sellaisiin tunteisiin kuin pelkoon, huoleen, suruun ja syyllisyyteen.
ÄÄRIMMÄINEN PELKO
Pahinta, mitä olen koskaan elämässäni kokenut, on se, kun Sophie viime pääsiäisenä tunki puolikkaan Mignon-suklaamunan kerralla suuhunsa ja meinasi tukehtua siihen. Yhtenä hetkenä hän seisoi vieressäni niin söpönä saparoissaan ja vaaleanpunaisessa neuleliivissään ja söi onnellisena suklaamunaa, jonka olin itse hänelle antanut. Tunsin iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä: olin onnistunut ilahduttamaan rakasta pikkutyttöäni. Seuraavana hetkenä hän yritti nielaista jäljellä olevan puolikkaan kerralla. Pala oli tietenkin liian suuri, ja se jäi jumiin hänen kurkkuunsa siten, että hän meinasi tukehtua. Ymmärsin onneksi heti tilanteen ja aloin toimia ripeästi. Tartuin kiinni tyttöön ja tungin sormet hänen kurkkuunsa. Sain onneksi upotettua sormeni jo jonkin verran sulaneeseen suklaapalaan siten, että sain sen kiskottua ulos. Käänsin vielä varmuuden vuoksi tytön ylösalaisin ja löin häntä kämmenellä selkään. Sophie alkoi itkeä, joten tiesin, että henki kulki taas. Tilanne oli siis onneksi nopeasti ohi. En kuitenkaan tule koskaan unohtamaan sitä lyhyttä hetkeä, jolloin tosissani pelkäsin, että en saa palasta ajoissa ulos. Koin äärimmäistä pelkoa. Tunne oli voimakkuudeltaan niin kestämätön, että sitä ei pysty mitenkään kuvailemaan. Olin poissa tolaltani vielä pitkään sen jälkeen, kun tilanne oli täysin ohi. Sophie selvästikin unohti tilanteen hyvin nopeasti, mutta se ei lainkaan auttanut minua.
HUOLI
Vaikka kuvaamani suklaamunaepisodi päättyikin hyvin, tajusin sen jälkeen, että joutuisin elämään koko loppuikäni äidillisen huolen kanssa: saisin koko ajan pelätä, että Sophielle tai pian syntyvälle vauvalle sattuisi jotain pahaa. En pääsisi siitä tunteesta enää koskaan eroon. Tietysti isot lapset eivät toivon mukaan ole aivan yhtä tapaturma-alttiita kuin pienet lapset, ja jonain päivänä lapset kasvavat aikuisiksi. Mutta ovathan he varmasti silti edelleen minun vauvojani, joille ei saa sattua mitään pahaa. Ja sitten voi tulla lapsenlapsiakin, joten huoli ei todellakaan tule loppumaan koskaan.. (No, ehkä on hieman ennenaikaista alkaa puhua lapsenlapsista, kun Sophie on vasta 2,5-vuotias, ja toinen lapseni ei ole vielä edes viitsinyt syntyä. Ja Axel on kyllä sitä mieltä, että “ei voi koskaan tulla mitään lapsenlapsia, koska ei me mitään kundeja tahdota tähän kuvioon..” Ilmeisesti siis isyyteen liittyy myös omanlaisiaan tunteita, joihin minä äitinä en ihan samalla tavalla pääse käsiksi..)
SURU
Toistaiseksi Sophie on kolhiintumaton. Hän on vielä niin pieni. En siis ole ehtinyt vielä tuntea surua hänen puolestaan. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että ennemmin tai myöhemmin niin tulee väistämättä tapahtumaan.. Kun hän hukkaa hetkeksikin rakkaan leikkikoiransa, jonka ostin hänelle Stockan leluosastolta jo raskausaikanani, hätä on suuri. Koira on kuitenkin aina löytynyt nopeasti, ja tyttö on ollut taas tyytyväinen. Olen voinut huokaista helpotuksesta. Mutta entäs sitten, kun hän jonain päivänä oikeasti menettää jotakin sellaista, mitä todella rakastaa? Se suru tulee riipaisemaan minuakin todella syvältä.
Kerran hain Sophieta päiväkodista, kun huomasin, että isommat lapset yrittivät sulkea häntä leikin ulkopuolelle sillä perusteella, että hän on vielä liian pieni. Sophie ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän tilannetta vaan tunki suu leveässä hymyssä väkisin mukaan leikkiin. Hänet yritettiin työntää sivuun. Onneksi ymmärsin tilanteen ennen Sophieta ja kannoin hänet pois. Huokasin helpotuksesta. Mutta entäs sitten, kun hänet oikeasti jonain päivänä torjutaan, enkä minä ole pelastamassa? Se suru tulee satuttamaan minuakin.
Jos voisin kerätä itselleni kaikki lasteni surut ja murheet ja kokea ne itse heidän puolestaan, tekisin sen ilman muuta. Mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Voin vain auttaa, tukea, ymmärtää ja yrittää suojella, mutta en voi elää ja kokea heidän puolestaan. Jokaisen täytyy elää itse oma elämänsä.
SYYLLISYYS
Kun olin antanut Sophielle sen Mignon-munan, johon hän meinasi tukehtua, koin tietysti suunnatonta syyllisyyttä. Olin nimenomaan tarkistanut kaikki varoituslaput ja valinnut sellaisen munan, jossa EI ollut mitään ikärajaa. En ollut tajunnut, että hän voi ahneuksissaan keksiä tunkea puolikkaan munan kerralla suuhunsa. Se oli täysin odottamaton käänne. Mutta olisihan minun PITÄNYT se tajuta… Syy oli siis minun. Sophie ei myöskään pärjää vielä täysin ilman vaippoja. Pitäisi varmaan pistää hänet potalle useammin.. Syy on siis minussa. Hän ei myöskään puhu vielä yhtä hyvin kuin monet muut ikäisensä lapset. Se voi kyllä johtua ainakin osittain kaksikielisyydestä, mutta ehkä syytä on myös minussa: pitäisi lukea hänelle enemmän kirjoja ja yrittää keskustella hänen kanssaan enemmän. Luulen, että tällainen syyllisyys tulee jatkumaan ikuisesti, vaikka lapseni menestyisivät kuinka erinomaisesti.