To 16.6.2016

(Klo 6.58): Siis ihan oikeasti minulla ei olisi aikaa tähän.. Nytkin minun olisi paljon järkevämpää tehdä sitä yhtä roikkuvaa arviointityötä kuin päivittää blogia. Mutta ei voi mitään. Kun olen kerran päässyt vauhtiin, on vain pakko kirjoittaa.

Heräsin jo pari tuntia sitten ja aloin miettiä motiiveitani kirjoittaa tätä blogia sekä sitä, miten motiivini voivat näyttäytyä ulospäin. Motiiveita voisi olla erilaisia.

1. Näkyvyyden tavoittelu. Joku voisi ajatella, että pyrin blogini avulla saavuttamaan henkilökohtaista näkyvyyttä. Ehkä joskus aiemmin näin jossain määrin olikin. Tahdoin tuoda esille aktiivisuuttani sekä asioita ja ihmisiä, joiden parissa toimin. En tiedä, onko siinä sinänsä mitään pahaa. Ehkä saavutinkin kirjoittelullani jonkin verran näkyvyyttä, mutta teinhän vastaavasti myös töitä sen eteen ja asetin itseni alttiiksi avoimuudellani. Juuri nyt näkyvyyden tavoittelu ei kuitenkaan ole ainakaan mikään keskeinen tavoite. Hyötyisinhän paljon enemmän siitä, että yrittäisin saada enemmän näkyvyyttä esim. tieteellisille julkaisuilleni, ja se minun kannattaisi joka tapauksessa tehdä jotakin aivan muuta foorumia käyttäen, ja kirjoituskielen olisi syytä olla englanti eikä suomi. Jos taas tavoittelisin näkyvyyttä aikidomaailmassa, kannattaisi minun mieluummin tehdä esim. videoita ja jakaa niitä Facebookissa ja muualla netissä. Mutta ottaen huomioon tämänhetkisen fyysisen kuntoni, kaikenlainen minua esittelevä videokuva netissä ei todellakaan johtaisi mihinkään positiiviseen tulokseen.
2. Halu tulla pidetymmäksi. Voisin tietysti kirjoitella näitä juttuja myös siinä toivossa, että saisin luotua itsestäni mahdollisimman positiivisen kuvan ja saisin ihmiset täten pitämään enemmän itsestäni. Aiemmin sosiaalisen hyväksynnän tavoittelu olikin ilman muuta yksi motiivini, koska olin yksinäinen. En tiedä, onko siinäkään mitään pahaa. Nyt olen joka tapauksessa päässyt elämässäni yli siitä vaiheesta, jossa tarvitsee pyrkiä miellyttämään kaikkia ja kokea jatkuvasti, että kaikki pitävät minusta ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Mutta jos ne ihmiset, jotka muutenkin välittävät minusta / suhtautuvat minuun positiivisesti, saavat kirjoituksistani jotain irti, niin se on tietysti tosi hienoa. Sehän on selvä. Ja se on ilman muuta yksi motiivini kirjoittaa tätä blogia. On paljon ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan, enkä pistä lainkaan pahakseni sitä, jos hekin pitävät minusta. Sen sijaan voi hyvinkin olla niin, että joku sellainen tyyppi, joka ei pidä minusta / joka suhtautuu minuun negatiivisesti, saattaa kokea tällaisen avoimen nettikirjoittelun ärsyttävänäkin. Jos näin on, niin saan kiksejä siitäkin (“Sori vaan!” 😀 ).
3. Tarve kommunikoida. Kun kyse on julkisesta kirjoittamisesta, on tarve kommunikoida väkisinkin yksi motiivi. Se on varmaankin itsestään selvää. Tehokkaampiakin kommunikointikanavia kuitenkin on, ja toki käytän niitäkin.
4. Tarve vaikuttaa. Niin idealisti en ole, että uskoisin pystyväni blogillani vaikuttamaan merkittävästi mihinkään. Ensinnäkään en juurikaan ota kantaa mihinkään poliittisiin/yhteiskunnallisiin asioihin, koska en koe mitään palavaa intohimoa mitään sellaista kohtaan, ja koska tiedän, että on paljon muita ihmisiä, jotka osaavat kommentoida sellaisia asioita paljon minua paremmin. Ja en oikein tiedä, mihin muuhun tällaisella blogikirjoittamisella voisi vaikuttaa. Ihmisten tietoisuuteen ja asenteisiin ehkä. Mutta en pyri siihenkään. Jos kirjoitukseni jotenkin vaikuttavat johonkuhun jollain tavalla, niin se lähtee vastaanottajasta itsestään. Ei niinkään minusta.
5. Kirjoittamisen ilo. Kuten jo aiemmin mainitsin, rakastan kirjoittamista. Enkä liioittele. Mutta en usko, että kirjoittamisen ilo koskaan lähtee yksinomaan mekaanisesta naputtelusta tai kynän heiluttamisesta. Sen takana on aina jotakin syvempää. Se on aina kuitenkin vain väline. En siis kuitenkaan väitä, että kirjoittelisin näitä juttuja vain tietokoneen naputtelun ilosta. Takana on väkisinkin jotain muutakin.
6. Tarve jäsentää omia ajatuksia. Tämä on tärkeää. Oikeastaan luulen, että omien ajatusten jäsentäminen on minulle ainakin tällä hetkellä kaikkein suurin motiivi tämän blogin kirjoittamiseen. Koen siis hyötyväni tästä kirjoittelusta suhteessa itseeni enkä niinkään suhteessa muihin. Suurin motiivini on siis kuitenkin pohjimmiltaan itsekäs tai vähintäänkin itsekeskeinen. 😀

Ke 15.6.2016

(Klo 18.18): Tämä on vain alkuinnostusta. En aio jatkossa päivittää blogiani näin tiiviisti (nytkin pitäisi oikeastaan mieluummin tehdä sitä yhtä arviointityötä, jonka deadline alkaa lujaa vauhtia lähestyä..). Mutta kun nyt olen taas löytänyt vanhan ystäväni (tämän blogin), tekee mieli kertoa hänelle myös kokonaan uudesta tunnedimensiosta, jonka olen löytänyt äitiyden myötä. Sattuneista syistä juuri äitiyteen liittyvät asiat ovat mielessäni kaikkein päälimmäisinä tällä hetkellä..

Sophien syntymän jälkeen olen saanut kokea kokonaan uudenlaista iloa ja olen saanut löytää suurimman mahdollisen rakkauden tunteen. Lisäksi äitiyteen liittyy mm. ylpeyttä, ihailua ja monia muita positiivisia tunteita. Sen oikeastaan olinkin arvannut etukäteen, vaikka tunteiden voimakkuus yllättikin aluksi. Sen sijaan en ollut lainkaan tullut etukäteen ajatelleeksi, että äitiyteen liittyy myös negatiivisia tunteita. Enkä tarkoita tällä arjen muuttumisen myötä tulevia pieniä turhautumisen ja väsymyksen tunteita, jotka johtuvat lapsenhoitoon liittyvästä vaivasta ja sen vaatimista kompromisseista omiin aiempiin rutiineihin nähden. Niihin olin kyllä varautunut etukäteen, ja itse asiassa Sophie on ollut varsin helppo lapsi alusta lähtien, joten häneen liittyvä vaiva ja kompromissit ovat olleet hieman vähäisempiä kuin olin muiden kokemusten perusteella kuvitellut. Viittaan ‘negatiivisilla tunteilla’ tässä yhteydessä sellaisiin tunteisiin kuin pelkoon, huoleen, suruun ja syyllisyyteen.

ÄÄRIMMÄINEN PELKO

Pahinta, mitä olen koskaan elämässäni kokenut, on se, kun Sophie viime pääsiäisenä tunki puolikkaan Mignon-suklaamunan kerralla suuhunsa ja meinasi tukehtua siihen. Yhtenä hetkenä hän seisoi vieressäni niin söpönä saparoissaan ja vaaleanpunaisessa neuleliivissään ja söi onnellisena suklaamunaa, jonka olin itse hänelle antanut. Tunsin iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä: olin onnistunut ilahduttamaan rakasta pikkutyttöäni. Seuraavana hetkenä hän yritti nielaista jäljellä olevan puolikkaan kerralla. Pala oli tietenkin liian suuri, ja se jäi jumiin hänen kurkkuunsa siten, että hän meinasi tukehtua. Ymmärsin onneksi heti tilanteen ja aloin toimia ripeästi. Tartuin kiinni tyttöön ja tungin sormet hänen kurkkuunsa. Sain onneksi upotettua sormeni jo jonkin verran sulaneeseen suklaapalaan siten, että sain sen kiskottua ulos. Käänsin vielä varmuuden vuoksi tytön ylösalaisin ja löin häntä kämmenellä selkään. Sophie alkoi itkeä, joten tiesin, että henki kulki taas. Tilanne oli siis onneksi nopeasti ohi. En kuitenkaan tule koskaan unohtamaan sitä lyhyttä hetkeä, jolloin tosissani pelkäsin, että en saa palasta ajoissa ulos. Koin äärimmäistä pelkoa. Tunne oli voimakkuudeltaan niin kestämätön, että sitä ei pysty mitenkään kuvailemaan. Olin poissa tolaltani vielä pitkään sen jälkeen, kun tilanne oli täysin ohi. Sophie selvästikin unohti tilanteen hyvin nopeasti, mutta se ei lainkaan auttanut minua.

HUOLI

Vaikka kuvaamani suklaamunaepisodi päättyikin hyvin, tajusin sen jälkeen, että joutuisin elämään koko loppuikäni äidillisen huolen kanssa: saisin koko ajan pelätä, että Sophielle tai pian syntyvälle vauvalle sattuisi jotain pahaa. En pääsisi siitä tunteesta enää koskaan eroon. Tietysti isot lapset eivät toivon mukaan ole aivan yhtä tapaturma-alttiita kuin pienet lapset, ja jonain päivänä lapset kasvavat aikuisiksi. Mutta ovathan he varmasti silti edelleen minun vauvojani, joille ei saa sattua mitään pahaa. Ja sitten voi tulla lapsenlapsiakin, joten huoli ei todellakaan tule loppumaan koskaan.. (No, ehkä on hieman ennenaikaista alkaa puhua lapsenlapsista, kun Sophie on vasta 2,5-vuotias, ja toinen lapseni ei ole vielä edes viitsinyt syntyä. Ja Axel on kyllä sitä mieltä, että “ei voi koskaan tulla mitään lapsenlapsia, koska ei me mitään kundeja tahdota tähän kuvioon..” Ilmeisesti siis isyyteen liittyy myös omanlaisiaan tunteita, joihin minä äitinä en ihan samalla tavalla pääse käsiksi..)

SURU

Toistaiseksi Sophie on kolhiintumaton. Hän on vielä niin pieni. En siis ole ehtinyt vielä tuntea surua hänen puolestaan. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että ennemmin tai myöhemmin niin tulee väistämättä tapahtumaan.. Kun hän hukkaa hetkeksikin rakkaan leikkikoiransa, jonka ostin hänelle Stockan leluosastolta jo raskausaikanani, hätä on suuri. Koira on kuitenkin aina löytynyt nopeasti, ja tyttö on ollut taas tyytyväinen. Olen voinut huokaista helpotuksesta. Mutta entäs sitten, kun hän jonain päivänä oikeasti menettää jotakin sellaista, mitä todella rakastaa? Se suru tulee riipaisemaan minuakin todella syvältä.

Kerran hain Sophieta päiväkodista, kun huomasin, että isommat lapset yrittivät sulkea häntä leikin ulkopuolelle sillä perusteella, että hän on vielä liian pieni. Sophie ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän tilannetta vaan tunki suu leveässä hymyssä väkisin mukaan leikkiin. Hänet yritettiin työntää sivuun. Onneksi ymmärsin tilanteen ennen Sophieta ja kannoin hänet pois. Huokasin helpotuksesta. Mutta entäs sitten, kun hänet oikeasti jonain päivänä torjutaan, enkä minä ole pelastamassa? Se suru tulee satuttamaan minuakin.

Jos voisin kerätä itselleni kaikki lasteni surut ja murheet ja kokea ne itse heidän puolestaan, tekisin sen ilman muuta. Mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Voin vain auttaa, tukea, ymmärtää ja yrittää suojella, mutta en voi elää ja kokea heidän puolestaan. Jokaisen täytyy elää itse oma elämänsä.

SYYLLISYYS

Kun olin antanut Sophielle sen Mignon-munan, johon hän meinasi tukehtua, koin tietysti suunnatonta syyllisyyttä. Olin nimenomaan tarkistanut kaikki varoituslaput ja valinnut sellaisen munan, jossa EI ollut mitään ikärajaa. En ollut tajunnut, että hän voi ahneuksissaan keksiä tunkea puolikkaan munan kerralla suuhunsa. Se oli täysin odottamaton käänne. Mutta olisihan minun PITÄNYT se tajuta… Syy oli siis minun. Sophie ei myöskään pärjää vielä täysin ilman vaippoja. Pitäisi varmaan pistää hänet potalle useammin.. Syy on siis minussa. Hän ei myöskään puhu vielä yhtä hyvin kuin monet muut ikäisensä lapset. Se voi kyllä johtua ainakin osittain kaksikielisyydestä, mutta ehkä syytä on myös minussa: pitäisi lukea hänelle enemmän kirjoja ja yrittää keskustella hänen kanssaan enemmän. Luulen, että tällainen syyllisyys tulee jatkumaan ikuisesti, vaikka lapseni menestyisivät kuinka erinomaisesti.

Ke 15.6.2016

(Klo 5.48): Tänään on toisen lapseni laskettu aika. Heräsin taas tosi aikaisin. Jo jonkin aikaa sitten. Se on ihan tavallista nykyään. Vuorokausirytmini on täysin muuttunut niistä ajoista, kun valvoin jatkuvasti pitkälle aamuyöhön. Nykyään menen ihmisten aikoihin nukkumaan ja herään aikaisin. Tyttäremme nukkuu kanssamme samassa sängyssä (vaikka hänellä tietysti on myös oma sänky), koska saan hänet helpoiten nukahtamaan siten, että asetun hänen viereensä makaamaan. Tietysti hänet voisi sen jälkeen kantaa omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta todennäköisesti hän kuitenkin heräisi yöllä ja taapertaisi takaisin meidän väliimme. Lisäksi pidän siitä, että voin illalla nukahtaa hänen viereensä. Eilen illallakin meillä oli päät samalla tyynyllä, kun nukahdin, ja se oli kaunein hetki päivässäni.. Myös aamulla on niin ihanaa herätä, kun vieressä tuhisee pieni viaton olento, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. On totta, että mitään sen suurempaa ei ole kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan.

Minun täytyy tietenkin olla hieman varovainen sen suhteen, mitä kaikkea kerron blogissani tyttärestäni Sophiesta, koska kuten sanottu, hän on vielä liian pieni, jotta voisin pyytää hänen suostumustaan. Tyydyn siis tässä vaiheessa vain toteamaan, että hän on täydellinen. Hän on säteilevän kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Hän on kiltti, älykäs, lämmin, sosiaalinen, hyväntuulinen ja liikunnallinenkin. Hänellä ei ole mitään huonoja puolia, mikä on ällistyttävää. Toisinaan hän kyllä tykkää leikkiä esim. ruoalla tai vessaharjalla ja suuttuu, kun häntä kielletään; hän on siis kuitenkin ihan tavallinen 2,5-vuotias.

En luultavasti pistä tähän blogiin juurikaan kuvia Sophiesta tai vauvasta (korkeintaan jonkun yksittäisen kuvan joskus), koska blogi on siis täysin julkinen. Julkaisen siksi kuvat mieluummin Facebookissa, joka on suljettu ympäristö. Lisäksi kuvien lataaminen Facebookiin on teknisesti huomattavasti vaivattomampaa kuin niiden lataaminen blogisivustolle. Yksi syy siihen, miksi en ole viime aikoina kirjoittanut blogia, onkin se, että Facebook on tavallaan tullut blogin tilalle. Facebook vastaa hyvin nykyään muodissa olevaa instant-ajattelua: lyhyiden päivitysten tekeminen on nopeaa ja vaivatonta, niihin saa helposti liitettyä jonkun kivan kuvan, ja heti tulee tykkäyksiä ja kommentteja. Se on huomattavasti interaktiivisempaa kuin pitkien monologien julkaiseminen blogissa. Kuitenkin blogikirjoittamisessakin on puolensa: se sopii Facebookia paremmin pidempien kuvausten ja pohdintojen kirjoittamiseen. Se on tavallaan Facebookia syvällisempi foorumi.

Ja ainakin tänä aamuna blogikirjoittaminen on antanut minulle jotakin. Kun heräsin viiden jälkeen, mietin hetken, mitä tekisin. Olisin voinut jäädä vain makaamaan sänkyyn, lähteä kävelylle tai ryhtyä tekemään töitä (olisi mm. yksi suurehko arviointityö, joka pitäisi saada tehtyä mielellään ennen kuin vauva syntyy). Mutta sitten muistinkin, että kirjoitan taas blogia. On kätevää, kun on aina jotain kivaa tekemistä. On aina joku, jolle voi kertoa ajatuksistaan.

Miehenikin vaikuttaa olevan innostunut siitä, että kirjoitan taas. Ehkä jokin puoli minusta näyttäytyy vain kirjoittamisen kautta. En tiedä itsekään, onko se puoli minusta jotenkin muuttunut vai ei. Asia selvinnee vähitellen, jos jatkan kirjoittamista. En ole viime aikoina ollut kovin kiinnostunut itsestäni ja ajatuksistani, enkä ole pahemmin välittänyt siitä, onko kukaan muukaan. Jatkuva suorittaminen ja hyväksynnän tavoittelu ovat muuttuneet johonkin muuhun. En oikein tiedä mihin. Melko keskinkertaiseen elämään kai. Kuitenkin olen kokenut olevani melko hyvin tasapainossa ja turvassa. En ole asettanut itseäni alttiiksi samalla tavalla kuin ennen. Se on ollut välttämätöntä. Miksi sitten nyt taas yhtäkkiä vaivaudun avautumaan? En oikein tiedä. Ehkä kuitenkin koen olevani vielä liian nuori siihen, että viettäisin loppuelämäni henkisesti suljetussa tilassa.

Ti 14.6.2016

Sain jostain inspiraatiota kirjoittaa taas pitkästä aikaa blogipostauksen. Jotkut ovat kyselleet minulta toisinaan, miksi en enää ole päivittänyt blogiani. Jopa mieheni, jota näen kaiken aikaa. En ole oikein osannut vastata. Ei ole mitään yksittäistä syytä. En tiedä, olenko itse muuttunut, vai onko vain elämäntilanteeni muuttunut. Ehkä kumpaakin.

Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja se on ollut minulle luontaista. En kuitenkaan osaa kirjoittaa muuhun tapaan kuin hyvin avoimesti. Se on minun tyylini. Kun olen perheellistynyt, olen joutunut miettimään, mistä kaikista asioista voin kirjoittaa netissä täysin julkisesti. Mieheltäni voin kysyä asiasta suoraan, mutta lapseltani en, koska hän on vielä niin pieni. Tietysti voisin kirjoittaa suljettua blogia, mutta jotenkin minua on alusta lähtien viehättänyt blogin kirjoittamisessa juuri se, että se on julkinen; se, että en tiedä tarkkaan, ketkä kaikki juttujani lukevat..

Aktiivisimpina bloggailuaikoinani olin menevä sinkkunainen, jonka elämä kietoutui tiukasti työn ja aikidon ympärille. Matkoja ja kaikenlaista häppeninkiä oli jatkuvasti todella paljon, joten kerrottavaa riitti. Kaikesta hulinasta huolimatta olin myös yksinäinen, ja blogi oli paras ystäväni.

Nyt elämäni on hieman toisenlaista. En pysty matkustelemaan yhtä paljon, koska minulla on pieni lapsi ja toinen pian tulossa (laskettu aika huomenna..). En ole myöskään pystynyt treenaamaan samalla tavalla kuin ennen, koska ensin olin raskaana, sitten polveni leikattiin, sitten polvi tulehtui toistuvasti, ja kun se lopulta parantui, tulin uudestaan raskaaksi. Olen toki vetänyt treenejä jatkuvasti, myös raskausaikoinani, ja aikido antaa minulle edelleen tavattoman paljon. Toivon, että synnytyksen jälkeen palaudun taas vähitellen takaisin samaan (tai edes lähestulkoon samaan) fyysiseen kuntoon, jossa olin ennen. Vaikka aikidoa pystyy treenaamaan (tai ainakin vetämään) melko huonokuntoisenakin, saa lajista paljon enemmän irti, jos kunto on hyvä.

Olen aktiivisimpien bloggailuaikojeni jälkeen joutunut myös kärsimään vakavasta sairaudesta. Vietin kuusi viikkoa sairaalassa (sairaalajakson ajankohtaa ja syytä en viitsi tässä mainita ja toivon myös, että kukaan tätä lukevista henkilöistä ei koskaan kysy minulta asiasta mitään). Nyt näyttää kuitenkin hyvältä, ja on näyttänyt jo jonkin aikaa. 🙂 Sairaus on ollut yksi suuri syy siihen, miksi en ole kirjoittanut blogia. Kun oma terveys romahti, ei avoimeen nettikirjoitteluun kerta kaikkiaan ollut voimia, ja myös yksityisyyden rajat tulivat vastaan.

Tutkimuksesta olen edelleen intohimoisen kiinnostunut. On useita eri hankkeita menossa samaan aikaan. Pääasiallinen hankkeeni kohdistuu lievästi autististen varhaisnuorten vuorovaikutukseen. Tutkimusta rahoittaa tällä hetkellä Helsingin yliopiston tutkijakollegium, josta sain kolmivuotisen yliopistotutkijan paikan viime vuonna. Olen viihtynyt kollegiumissa aivan loistavasti. Se on ollut ihan täydellinen työpaikka. Ainoa huono puoli on se, että kyse on vain kolmen vuoden määräaikaisesta paikasta (vaikka tietysti kolme vuottakin on jo nykyoloissa varsin hyvänmittainen pätkä – ja itse asiassa pisin pätkä, mitä minulla on koskaan ollut). Epävarmuus uran jatkosta vaivaa tietysti mieltä.

Mietin aika paljon kaikenlaisia yliopistomaailmaan ja muihinkin yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä ilmiöitä nykyään, mutta minulla ei ole ollut tapana ottaa julkisesti kantaa mihinkään poliittisiin asioihin, joten luultavasti en tule ainakaan kovin paljon kirjoittamaan mielipiteistäni tässä blogissa jatkossakaan. Kirjoittelen siis luultavimmin lähes yksinomaan omasta elämästäni ja käsittelen laajempia asioita vain ohimennen omasta subjektiivisesta näkökulmastani katsottuna.

Ke 29.10.2014

Olen huvikseni miettinyt ‘unohtamisen luonnetta’ ja päätynyt (toistaiseksi) seuraavaan hahmotelmaan:

Verkosto, johon kuuluu n elementtiä, muodostaa elementin x muistamisverkoston. Ts. elementit n tukevat toistensa muistamista. Kun elementtien n verkosto on liian löyhä (joko niiden määrästä, keskinäisestä koherenssista tai henkilön kognitiivisesta tilasta johtuen), elementti x ikään kuin tippuu verkosta läpi ja ‘unohtuu’. Tämän jälkeen sitä voi alkaa etsiä korjausprosessien avulla.

Korjausprosesseissa muistamisverkosto yrittää sisäisesti korjaantua. Elementit n liikkuvat ja etsivät toisiinsa tukeutumalla elementtiä x. Mikäli x löytyy, unohtuminen korjaantuu. Samalla parantuu muistamisverkoston sisäinen koherenssi elementin x ympäriltä, eikä sama elementti täten enää putoa yhtä helposti verkoston läpi.

Ke 15.10.2014
Keksin tänään, kun olin yhdessä haastattelussa, että oikeastaan ‘ymmärtämisessä’ ei ole kyse mistään binäärisestä lopputuloksesta. Siis että ei ole niin, että kuulija tai lukija joko ‘ymmärtää’ tai ‘ei ymmärrä’. Vaan kyse on jatkumosta. Siis eriasteisesta ‘ymmärtämisestä’ tai ‘ei ymmärtämisestä’. Ts. vastaanottaja ymmärtää n määrän elementtejä puheesta tai tekstistä. Sen jälkeen hän voi lisätä ymmärrystään korjausprosessien avulla. Ymmärtämisessä sinänsä on kyse elementtien liittämisestä aiempaan tietämykseen (ts. aiempaan ymmärrykseen). Tästä syystä jotkut ymmärtävät uutta enemmän ja/tai nopeammin kuin muut: heillä on syystä tai toisesta enemmän aiempaa ‘ymmärrystä’, johon voi liittää uusia elementtejä. Tehoton ymmärrys saattaa perustua aiemman ymmärryksen jäsentymättömyyteen tai puutteellisiin korjausprosesseihin. Tehokas ymmärrys puolestaan perustuu hyvin jäsentyneisiin ja laajoihin ymmärrysverkostoihin sekä toimiviin korjausprosesseihin. Joka tapauksessa pointti on siis se, että ymmärryksessä on kyse prosessista – jota voidaan määritellä parhaiten jatkumolla – eikä binäärisestä lopputuloksesta.

Tällaista tänään tällä suunnalla. 🙂

(Hieman myöhemmin samana päivänä): Ja tässä vielä vähän pohdintaa ymmärtämisen ‘korjausprosesseista’:

Korjausprosessi (puhe): Kuulija palaa takaisin päin korjausaloitteiden avulla joko konkreettisesti kysymällä suullisesti (kuten osoitettu keskustelunanalyysissa) tai sitten esittämällä kysymyksen itselleen omassa mielessään. Kummassakin tapauksessa kysymys kohdistuu elementtiin/kokonaisuuteen, jonka kuulija on ymmärtänyt mielestään riittämättömästi suhteessa tavoitteeseensa. (Yksilölle riittää eriasteinen ymmärrys eri tilanteissa riippuen mm. motivaatiosta.) Kyse on puheessa mainittujen elementtien liittämisestä aiempaan ymmärrykseen, jonka piiriin kuuluvat sekä laajempi meneillään oleva puhekonteksti että kuulijan koko aiempi ‘ymmärrysverkosto’. “Korjausliikettä” näiden välillä tapahtuu, kunnes kuulija on saavuttanut ymmärrystavoitteensa. Tämän jälkeen ymmärrysprosessi suuntautuu jälleen eteenpäin.

Korjausprosessi (teksti): Sama kuin yllä, paitsi että korjausaloitteet sekä ymmärrystavoitteen saavuttaminen konkretisoituvat silmänliikkeinä. (Ts. “korjausliikkeiden” aikana silmänliikkeet suuntautuvat pääasiassa taaksepäin, kun taas ymmärrystavoitteen saavuttamisen jälkeen lukijan silmänliikkeet suuntautuvat jälleen tekstissä eteenpäin. Silmänliiketutkimukset ovat antaneet näyttöä tästä.) Ja laajemman meneillään olevan ‘puhekontekstin’ sijaan kyse on siis tietenkin tässä laajemmasta meneillään olevasta ‘tekstikontekstista’.

To 16.10.2014

Kekkasin tänään bussissa, että mielestäni tuo teoria ‘ymmärtämisen luonteesta’ on pääpiirteissään sovellettavissa myös ‘oppimisen luonteeseen’.

La 18.10.2014

Niin, tosiaan, tuli mieleen, että onhan tuo teoria sovellettavissa pääpiirteissään myös ‘muistamisen luonteeseen’.