Minä Christianin ukena Tukholman-leirillä keväällä 2007 (muistaakseni). Tekniikkana koshinage eli lonkkaheitto.

Kekkasin, että pystyn päivittämään blogiani myös kännykän kautta samalla, kun imetän, joten nyt minulla onkin paljon aikaa kirjoitella! Tuli mieleen vielä pari asiaa, joista olisi kiva kirjoittaa jotakin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että saan jotain irti tämän blogin kirjoittamisesta. Olen kuin talviunilta heräävä karhu, joka hapuilee omia hajanaisia ajatuksiaan. En kirjoita nykyhetkestä, koska tällä hetkellä en tee juuri muuta kuin imetän. Siinä ei ole kovin paljon kirjoitettavaa. Lisäksi koen, että olen jo sen verran vanha, että minulla on muutakin kuin nykyhetki ja tulevaisuus. Minulla on myös menneisyys.

PUKUHUONE-ELÄMÄ: Olen itse aina pitänyt pukuhuoneiden tunnelmasta, etenkin treenien jälkeen: hiestä märkien treenipukujen ummehtunut haju, hyvien treenien rentouttamien ihmisten iloinen puheensorina, suihkuhuoneesta leijaileva lämmin vesihöyry. Silloin, kun treenaa tosi paljon, suuri osa sosiaalisesta elämästä sijoittuukin juuri treenipaikkojen pukuhuoneisiin. Tai näin on ollut ainakin minun elämässäni.

Vaikka Ranskassa treenien aikana vallitsi tietty hierarkia, niin pukuhuoneessa mitään hierarkisia asetelmia ei tietenkään ollut. Kaikki olivat tosi tuttavallisia toisiaan kohtaan, ja rupattelu oli vapautunutta. Näin ainakin naisten puolella. Miesten pukuhuone-elämästä tiedän tietysti vain sen verran, mitä olen kuullut muilta. (Tyyliin: Italialaiset kävelevät pukutiloista suihkuun kylpytakissa viisi eri tuubia mukanaan ja valtaavat sen jälkeen suihkun sadaksi vuodeksi. Espanjalaiset peseytyvät lavuaaria käyttäen, ja pohjoisafrikkalaiset käyvät suihkussa shortsit jalassa.)

Suihkut olivat tietysti useimmiten kaikkialla Ranskassa ihan surkeat. Talvella tuli vain kylmää vettä ja kesällä vain kuumaa vettä, ja yleensä vesi tuli ohuena ruiskuna suoraan silmään tai vaihtoehtoisesti niin matalalla paineella, että peseytyminen ei oikeastaan ollut mahdollista.

Kiinnostava pukuhuonekokemus oli Hampurissa, missä naiset ja miehet olivat aiemmin (vielä 2000-luvun alussa) samassa pukuhuoneessa. Myöhemmin he päättivät rakentaa omat pukuhuoneet naisille ja miehille, mutta kerkesin käydä monta kertaa Hampurissa leirillä siten, että naiset ja miehet olivat samassa pukuhuoneessa. Olin itse aina kuvitellut, että pukuhuoneiden tarkoitus oli nimenomaan erottaa naiset ja miehet toisistaan pukeutumisen ajaksi, mutta ilmeisesti muitakin näkemyksiä siis voi olla. Saksalaisille yhteiset pukuhuoneet vaikuttivat olevan ihan normaali asia, mutta minusta tilanne oli todella kiusallinen. Kerran matkustin autolla Pariisista Hampuriin muutaman ranskalaisen kundin kanssa, ja hekin olivat ihan hysteerisiä, kun menomatkalla kuulivat, että samassa pukuhuoneessa tulisi olemaan naisiakin. Paikan päällä he ottivat tilanteesta kaiken irti ihaillen kaikessa rauhassa näköalaa.. (Paluumatkalla pistin kuulokkeet korville, kun en jaksanut enää kuunnella sitä kommentointia.)

Olen kertonut tämän aiemminkin, mutta kaikkein hauskin pukuhuonemuistoni on se, kun joskus selvästi yli 10 vuotta sitten olin jollain leirillä jossain Keski-Euroopassa, ja pitkien leiritreenien jälkeisissä ehkä hieman hysteerisissä tunnelmissa päätin tehdä eräälle hyvälle ystävälleni pienen jäynän pukuhuoneessa.. Hän kuivasi itseään vieressäni vahvasti etukenoon kumartuneena. Se näytti vähän hassulta, joten pyöritin pyyhkeeni rullalle ja läimäytin häntä sillä hanuriin. Kun ystäväni tästä pelästyneenä ponkaisi ylös, jouduin toteamaan, että kyseessä olikin joku muu henkilö, jota en tuntenut lainkaan ennestään.. 😀 Juoksin häpeissäni suihkuhuoneeseen, missä ystäväni olikin vielä pesemässä tukkaansa pitkän kaavan mukaan. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja hän alkoi tietenkin nauraa ihan hysteerisesti. Loppujen lopuksi kierimme kumpikin suikuhuoneen lattialla ja hirnuimme kuollaksemme. Muuten ihan hauska juttu, mutta hävetti kyllä sen jälkeen niin hemmetisti joka kerta, kun näin sen toisen tyypin jossain..

TERVEHTIMINEN: Tervehtiminen on Ranskassa tosi tärkeää. Ainakin aikidopiireissä on sellainen tapa, että AINA, jos katse kohtaa ja on kyse henkilöstä, jonka tuntee edes jollain tavalla, niin aina tervehditään. Itse sain heti ensimmäisen Ranskan-matkani aikana palautetta siitä, että en tervehtinyt riittävästi ihmisiä. Opin, että kaikkia pitää tervehtiä aina. Myöhemmin olen huomannut, että mitkään ajankulun aiheuttamat etääntymiset, hierarkkisen aseman erot tai edes aiemmat konfliktit eivät vaikuta tähän merkittävästi. Aina tervehditään. Jos kohtaa ryhmän, jossa on useita ihmisiä, täytyy noteerata jokainen erikseen (“Moi. Moi. Moi. Moi…”). Yksi kollektiivinen ‘Moi’ ei riitä. Ja vaikka tapaisi saman ihmisen sadatta kertaa samana päivänä, niin siltikin pitää noteerata hänet jotenkin. (Kerran tein virheen tässä, ja yksi tyyppi mökötti siitä minulle ainakin viikon.) Ai niin, ja on myös hyvä aina lisätä tervehdykseen henkilön etunimi (“Mikä hemmetti ton tyypin nimi nyt taas olikaan..?”)

Joskus kaikkein tunnetuimpien tyyppien luokse saattaa suurten tapahtumien alussa olla ihan kirjaimellinen tervehtimisjono. Ihmiset siis jonottavat, että pääsevät tervehtimään jotakuta merkittävää aikidohahmoa. Minusta se on vähän naurettavaa, joten en ole aina jaksanut asettua jonon jatkoksi. Olen ajatellut, että tervehdin häntä sitten, kun tulee sopiva väli. Virhevirhevirhevirhe.. Hetken päästä luokseni tulee yksi tai kaksi välikättä, jotka kertovat, että pitäisi vissiin tervehtiä sitä-ja-sitä, jotta hän ei pahastu.. Pakko siis asettua jonon jatkoksi. (Hemmetti, kun treenisalissa ei oikein pysty edes ottamaan kännykkää mukaan siihen jonoon, jotta pystyisi vaikka tsättäilemään netissä, taikka jotain..)

Jos ei olla nähty vähään aikaan, tervehtimiseen liittyy myös poskisuudelmat (miehet kättelevät toisiaan). Hankalaa tässä on se, että poskisuudelmien lukumäärä voi vaihdella. Useimmiten se on kaksi, mutta se voi olla myös neljä toisinaan, jos kyse on tosi hyvästä tutusta. Kahden suudelman jälkeen täytyy siis olla tarkkaavainen, koska ihan varmasti ei voi koskaan tietää, pitääkö sen jälkeen vielä jatkaa vai ei. On ihan sairaan noloa, jos vetää päänsä pois liian aikaisin, ja toinen jää siihen vielä seisomaan huulet töröllään (“Oi tsori!”). Ja vähintään yhtä noloa on se, jos itse olisi vielä jatkanut neljään, mutta toinen häipyykin jo kahden jälkeen (“Ai nykkö jo?!”). Mutta tähän asti hommassa on kuitenkin jotain logiikkaa. Se, mikä pitäisi kieltää lailla, on parittomat määrät poskisuudelmia (#%$£¥x..). Jotkut tyypit nimittäin saattavat pussata KOLME kertaa kuin vain pudottaakseen tahallaan ulkomaalaisen tumpelon kärryiltä.. (“äääshoouls!”). Luulen, että siinä on yksilöllisen vaihtelun lisäksi jotain alueellista vaihtelua, mutta en ikinä muista, miten ne alueet menivätkään, kuka on kotoisin mistäkin, ja kenellä on ihan muuten vaan tapana suosia paritonta lukumäärää. On se vaikeeta.

Christian Tissier shihan heittää minua kokyonagella Moskovan-leirillä keväällä 2008. (Kuva: Maria Polevaya).

En oikein tiedä, mistä tämäkin ajatusprosessi taas lähti liikkeelle, mutta jotenkin innostuin tänä aamuna miettimään ranskan kielen asemaa ranskalaisessa aikidoyhteisössä. Siitä ajatukseni laajenivat vähitellen kaikenlaisiin muihin sosiaalisiin ilmiöihin ranskalaisessa aikidoyhteisössä. En malta olla kirjoittamatta ainakin joitakin ajatuksiani ylös.

Taustoituksena siis niille, jotka eivät tiedä, että olen käynyt säännöllisesti Ranskassa treenaamassa aikidoa vuodesta 1993 lähtien. Olin silloin 15-vuotias, menossa syksyllä lukion ekalle Mäkelänrinteen urheilulukioon. Tahdoin aikidon ammattilaiseksi, joten treenasin todella paljon. Useita tunteja päivässä ihan jatkuvasti, ympäri vuoden. Olin käytännössä joka viikonloppu jollain leirillä. Suoritin mustan vyön Ranskassa 17-vuotiaana. Lukion jälkeen muutin kahdeksi vuodeksi Ranskaan (olin kirjoilla yliopistossa, mutta käytännössä käytin aikani aikidon treenaamiseen). Opiskeluaikoinani (1998-2003) vietin kaikki yliopiston loma-ajat Ranskassa aikidoa treenaten. Olin siellä siis vielä siihenkin aikaan käytännössä usein noin neljä kuukautta vuodessa. Lisäksi kävin ranskalaisten opettajien ohjaamilla leireillä muualla Euroopassa ja oman seuran perustamisen (v. 2000) jälkeen aloin myös itse järjestää leirejä Suomessa. Jatko-opintojeni alussa (v. 2005) vietin 9 kk Ranskassa väitöskirjaani tehden. Silloinkin treenasin aikidoa päivittäin. Sen jälkeen kävin Ranskassa aikidoleireillä keskimäärin kolme kertaa vuodessa siihen asti, kunnes tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi vuonna 2013. Sen jälkeen olen päässyt käymään Ranskassa vain vähän, sekä kahden raskauden että polvivaivojen takia. Anyway, kokemusta ranskalaisesta aikidomaailmasta siis löytyy, mutta aivan viimeisimpinä vuosina oleskeluni Ranskassa on ollut vähäistä. Pääasiassa alla olevat asiat perustuvat siis kokemuksiini, jotka juontuvat 90-luvulle ja 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle.

Erittelen alla joitakin tekijöitä, joilla on mielestäni sosiaalista merkitystä ranskalaisessa aikidoyhteisössä. Järjestys on täysin sattumanvarainen, eikä lista tietenkään ole millään tavalla kattava. Postauksesta tulee pitkä, joten kirjoitan sitä pätkittäin sitä mukaa, kun ehdin. Ja tietenkin kaikki tässä esittämäni asiat ovat vain minun subjektiivisia näkemyksiäni, kuten kaikki muukin tässä blogissa. Saatan myös hetkittäin hieman kärjistää ja lisätä huumoria, joten ei kannata ottaa mitään ihan liian vakavasti.. 😀

RANSKAN KIELI: Sillä, osaako ranskaa vai ei, on jonkin verran merkitystä. Nykyään nuoret ranskalaiset osaavat jo paremmin englantia, mutta 90-luvun alkupuolella tilanne oli ainakin minun kokemukseni mukaan toinen. Hyvin harva edes nuorista suostui silloin puhumaan englantia. Oikeastaan vain ohjaajat ja heidän lisäkseen muutama yksittäinen tyyppi (joku englanninopettaja, kääntäjäopiskelija, jne.) osasi englantia. Muiden kanssa en pystynyt suoraan kommunikoimaan, koska vuonna -93 en siis vielä osannut sanaakaan ranskaa. Kuitenkin ihmiset olivat minua kohtaan hyvin ystävällisiä ja usein suorastaan ylitsevuotavan avuliaita. Myöhemmin tajusin, että kyse oli vieraanvaraisuudesta. Kun myöhemmin opin ranskaa, integroiduin paremmin porukkaan ja minua alettiin kohdella samalla tavalla kuin paikallisia: toisaalta tunsin olevani kiinteä osa porukkaa (enkä pelkkä ulkomaalainen vierailija), toisaalta taas en saanut enää samanlaista erityishuomiota kuin aiemmin. Kaikki myös olettivat, että siinä vaiheessa, kun osaan ranskaa, tunnen kaikki paikallisen dojoetiketin ja muun sosiaalisen vuorovaikutuksen pienimmätkin vivahteet. Etikettivirheitä sun muita mokia ei siis enää saanutkaan samalla anteeksi kuin silloin, kun oli englantia puhuva ulkomaalainen tumpelo. Jossain mielessä saattaa siis olla helpompaakin, jos ei osaa ranskaa. Mutta jos viettää Ranskassa vähänkin pidemmän ajanjakson, on siitä kyllä monessakin mielessä etua, jos osaa edes vähän ranskaa.

Toisaalta mielestäni myös sillä on merkitystä, onko syntyperäinen ranskan kielen puhuja vai ei. Belgialaisia ja sveitsiläisiä ranskaa äidinkielenään puhuvia tyyppejä kohdeltiin nimittäin mielestäni kuin ranskalaisia, kun taas me muut ranskaa puhuvat ulkomaalaiset olimme KUITENKIN aina “vain” ulkomaalaisia, eli kuitenkin hieman eri asemassa. Eikä kyse voi olla maantieteellisestä etäisyydestäkään, koska myös Ranskan merentakaisilta alueilta (esim. Martiniquen, Guadeloupen ja Saint-Pierre-et-Miquelonin saarilta, jotka ovat manner-Ranskaan nähden ihan hanurissa verrattuna esim. Suomeen) tulleita tyyppejä kohdeltiin samalla tavalla kuin manner-Ranskassa asuvia ranskalaisia. Näillä “saarten ihmisillä” tosin oli hieman omanlaisensa maine.. Heitä pidettiin yleisesti ottaen tosi rentoina ja mukavina tyyppeinä, mutta myös hieman löysinä treenaajina.. Moni pariisilainen lähtikin mielellään Martiniquelle leirille, koska siellä järjestetään rentoja leirejä, joissa voi helposti yhdistää aikidon treenaamisen ja lomailun: treenejä on vain kerran päivässä (eikä tarvitse pelätä, että ne olisivat liian aikaisin aamulla, kestoltaan liian pitkiä, tms.), ja muun ajan voikin sitten löhötä biitsillä. Paikalliset ovat hyvin vieraanvaraisia; kutsuvat kotiinsa yöksi, tarjoavat aamupalan, kuskaavat lentokentälle, jne., ja joka ilta on ihan takuuvarmasti bileet jossakin. 😀 Itsekin olen saanut monta kutsua Martiniquelle leireilemään (tyyliin: tulemme kyllä hakemaan sinut lentokentältä, voit asua luonani, tarjoamme sapuskat), mutta en ole vielä tullut lähteneeksi sinne, koska lentomatka Suomesta Martiniquelle maksaa kuitenkin jonkin verran, ja aikataulullisesti en ole saanut matkaa sovitettua muuhun elämääni. No, nyt tämä alkaa jo mennä hieman sivuraiteille.

VYÖARVO: On itsestään selvää, että vyöarvolla on merkitystä. Se on ilmiselvä muodollisen hierarkian parametri, ja myös yksi niitä (harvoja) täysin oikeudenmukaisia parametreja. Mitä korkeampi vyöarvo, sitä korkeampi asema. Yleisesti ottaen kaikki alle mustan vyön ovat “alempia vöitä”, alimmat dan-arvot (tyyliin 1.-3. dan) ovat keskikastia ja korkeat dan-arvot (n. 4. danista ylöspäin) ovat “ylempiä vöitä”. Alempi vyöarvo hyökkää aina ensin ylemmälle. Siitä ollaan tosi tarkkoja. Jos tässä mokaa, niin se on paha juttu.. On siis aina parempi hyökätä varmuuden vuoksi ensin, jos on vähänkään epävarma, onko itse alempi vai ylempi. (Tämä sääntö on tietysti aikidokontekstissa hyvin epäkäytännöllinen, koska aikidossahan ei käytetä muita värillisiä vöitä kuin valkoista ja mustaa, vaikka eri värejä vastaavat vyöarvot sinänsä ovatkin olemassa. Myöskään eri dan-asteet eli mustan vyön asteet eivät näy päälle päin mitenkään. Yhdellä leirillä voi hyvinkin olla satoja osallistujia, joten on käytännössä mahdotonta tietää kaikkien vyöarvoja. Mutta eihän kukaan koskaan ole väittänytkään, että hierarkian ja käytännöllisyyden pitäisi jotenkin luontevasti linkittyä yhteen..)

Alempi vyöarvo ei myöskään koskaan saa neuvoa itseään ylempää, vaikka huomaisi tämän tekevän ihan päin persettä. (Ei kantsi kokeilla huvikseen, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikkoo.. Parempi siis aina pitää päänsä kiinni, jos ei ole aivan varma, että on itse korkeampi vyöarvo, ja että ero on selvä. Ainoastaan hyvien tuttujen kesken voi ottaa rennommin tässä suhteessa.) Itseään korkeamman vyöarvon blokkaaminen (ts. tekniikan estäminen) on ihan suoranaista provosointia ja taitojen kyseenalaistamista. Se voi saada aikaan fyysisiä konflikteja, joista ei välttämättä kumpikaan osapuoli selviä täysin ilman vammoja. (Olen seurannut sivusta muutamia katutappelua muistuttavia tilanteita – enkä ihan aina ole välttynyt niiltä itsekään, kun hurjia nuoruusvuosiani muistelen.. Ja ohjaajat eivät muuten niihin tappeluihin yleensä puutu millään tavalla, jos osapuolet ovat aikuisia ihmisiä. Joten turha laskea senkään varaan, jos sellaisen sopan onnistuu itselleen keittämään.) Useimmitenhan blokkaamistilanteet kuitataan huumorilla. Kumpikin blokkaa vähän, kikkailee vielä vähän lisää ja nauraa sitten päälle. Se on oikea tapa selvittää tilanne. Mutta jos selviät pelkällä naurulla blokkausyrityksestäsi, se ei tarkoita sitä, ettetkö kuitenkin voisi olla toisen osapuolen mielestä kusipää.. (Luultavasti et koskaan kuule sitä suoraan häneltä itseltään, mutta sen sijaan hän kertoo sen muutamalle muulle.) Toisen ystävällisyyttä ja tuttavallisuutta ei myöskään pidä tulkita lupana rikkoa hierarkiasääntöjä. Se on useimmiten virhetulkinta.

ANCIENNETÉ (ELI SE, KUINKA PITKÄN AIKAA ON OLLUT KUVIOISSA): Tämä on yllättävän keskeinen hierarkian parametri Ranskassa. Pääsääntö on siis luonnollisestikin se, että mitä pidemmän aikaa on ollut aktiivisesti mukana ranskalaisessa aikidoyhteisössä, sitä korkeammassa asemassa on kyseisessä yhteisössä. Uudet tulokkaat ovat aina uusia tulokkaita, vaikka he olisivat jo korkeallakin tasolla ja korkeita vyöarvoja. Yhteisöön integroituminen ei siis ole mitenkään ihan automaattista, vaikka olisi kuinka korkealla tasolla, vaan integroituminen vaatii tiettyä panostusta. (Vieraanvaraisuutta ja todellista yhteisöön integroitumista ei pidä sekoittaa keskenään.) Toisaalta taas tämä parametri melkeinpä takaa senkin, että jos hengailee riittävän pitkään kuvioissa, saavuttaa tietyn aseman, vaikka olisi kuinka paska aikidossa. Pitkäjänteisyyttä siis arvostetaan.

Joka tapauksessa väittäisin, että epämuodollisessa hierarkiassa tämä parametri ylittää jopa vyöarvon merkityksen: itse ainakin kohtelen ikuisesti itseäni ylempinä kaikkia niitä, jotka ovat olleet minua pidempään kuvioissa, vaikka huomaisin jossain vaiheessa menneeni vyöarvohierarkiassa heidän ohitseen tai saavuttaneeni saman tason. Vaikea sanoa tarkalleen, mihin tämä perustuu. Ehkä osittain siihen, että ne, jotka ovat olleet minua pidemmän aikaa kuvioissa, ovat yleensä myös iältään minua vanhempia. Mutta varmasti myös siihen, että koin itse saaneeni tosi paljon apua ja tukea eri ihmisiltä silloin, kun saavuin Ranskaan ensimmäisiä kertoja ja olin vielä tosi nuori ja tosi avuton (en ollut vielä kovin pitkällä aikidossa, en ollut tottunut matkustamaan yksin ja ylipäänsä olemaan poissa kotoa, en osannut ranskaa ja englantinikin oli vielä heikkoa, olin tosi ujo, jne.). En tietenkään voi koskaan unohtaa kaikkea sitä apua ja tukea, vaikka en sitä nykyään enää samalla tavalla tarvitsekaan.

Christianin ukena Moskovan-leirillä keväällä 2008. (Kuva: Maria Polevaya).

MESTARIN SUOMAN HUOMION MÄÄRÄ: Kaikki Ranskassa treenanneet tietävät, että sillä, kenet sensei ottaa ukeksi (eli harjoitusvastustajakseen) kaikkien eteen uutta tekniikkaa näyttäessään, on sosiaalisessa mielessä todella suuri merkitys. Se on tapa nostaa ihmisiä esiin. On tyypillistä, että ihmiset suorastaan kilpailevat siitä, että pääsevät treenaamaan mestarin uken kanssa. Toisinaan näkee ihan kirjaimellisia kilpajuoksuja ja teatraalisia heittäytymisiä, jne. Se on oikeasti aika koomista. 😀 On siis itsestään selvää, että jos pääsee säännöllisesti mestarin ukeksi eteen, asema nousee. Tämä koskee erityisesti nuoria ja nuorehkoja treenaajia, jotka eivät vielä ole muuten vakiinnuttaneet asemaansa yhteisössä.

Anyway, kiinnostavaa tässä on se, että senseiltä saadulla huomiolla voi olla useita eri funktioita: useimmiten se on siis tapa kannustaa ja nostaa esiin, mutta toisinaan se voi olla myös tapa vittuilla jollekin muulle. Erityisen selvä tapaus tästä on se, kun joskus kauan sitten (tyyliin 20 vuotta sitten) sensei pyysi parhaita nuoria oppilaitaan, Brunoa ja Pascalia (jotka olivat siis tuolloin parikymppisiä uchideshejä; nykyään nelikymppisiä huippuammattilaisia), korjaamaan miesten pukuhuoneen seinän, joka repsotti rumasti yhden naulan pullahdettua osittain ulos. Kundit kuitenkin kieltäytyivät tehtävästä, koska heidän mielestään moinen hanttihomma ei kuulunut heille. Heitä kehotettiin uudestaan ryhtymään toimeen. He kieltäytyivät kohteliaasti uudestaan. Hetken päästä Christian rymisteli itse silmät salamoiden miesten pukuhuoneeseen sisään ja painoi peukalollaan ulos pullahtaneen naulan takaisin seinään. Hetken päästä alkoi treenit, joissa Christian sitten (ei ehkä yllättäen..) ignoroi Brunon ja Pascalin ihan täysin. Sen sijaan hän nosti esiin kaikkia muita nuoria miehiä ja kehui ylitsevuotavasti heidän tekniikkaansa ja ominaisuuksiaan.. 😀 Totta kai kaikki tajusivat, että hän tahtoi vain vittuilla Brunolle ja Pascalille.. Totta kai se oli lähinnä koomista.. Mutta totta hemmetissä viesti meni perille.

Itsekin muistan, kun vuonna 2005 Ranskassa asuessani oli yksi treeni, jossa Christian otti minut seitsemän kertaa ukeksi eteen.. (Yleensä hän otti minut kerran tai ihan maksimissaan kaksi kertaa per treeni. Ja mittakaava on siis sellainen, että on tosi suuri kunnia tulla otetuksi eteen yhden kerran silloin tällöin, koska porukkaa on todella paljon, ja taso on korkea.) Ensimmäinen kerta ei siis vielä yllättänyt, eikä ihan hirveästi toinenkaan, mutta kolmannesta kerrasta tiesin jo, että nyt tässä on jotain erikoista takana.. Neljännen kerran kohdalla se alkoi olla kiusallista. Viidennen kerran kohdalla oli selvää, että olin sillä hetkellä pelkkä vittuilun välikappale. Ja kun hän lopulta seitsemännen kerran kajautti nimeni ilmoille siihen tyyliin kuin olisin voittanut Nobelin palkinnon, toivoin, että maa nielaisisi minut ja/tai että se hemmetin treeni lopultakin päättyisi.. Kaverit loivat minuun myötäeläviä katseita, mutta ainahan paikalla on niitäkin pässejä, jotka eivät tajua, mistä on kyse. (Joku ulkomaalaisryhmä tahtoi treenin jälkeen kanssani samaan valokuvaan, jne.)

LIKAINEN PELI: Kaikki ranskalaiset opettajat eivät ole tässä suhteessa samanlaisia, mutta Christian on sellainen, että hän ei KOSKAAN puhu kenestäkään mitään pahaa (ei omista oppilaistaan, ei muiden oppilaista, ei muista aikidomestareista, ei kenestäkään). Tai jos puhuu, niin hän onnistuu tekemään sen niin sataprosenttisen yksityisesti, että sana ei koskaan lähde leviämään. Luulisin, että tämä perustuu pitkälti kahteen asiaan: 1) Hän on ihan oikeasti luonteeltaan sellainen, että hänellä on taipumusta nähdä kaikki ihmiset positiivisessa valossa. 2) Hän on aikidomaailmassa erittäin korkeassa asemassa (Ranskan Aikidoliitto FFAAA:n päävalmentaja, maailman ensimmäinen ei-japanilainen aikidon 8. dan, yksi maailman tunnetuimpia aikidomestareita, jne.), ja hän ymmärtää sekä asemansa että sen mukanaan tuoman vastuun. On siis kaikkien kannalta onnekasta, että juuri hänenlaisensa ihminen on päässyt kyseiseen asemaan.

Anyway, hyvä juttu mielestäni on myös se, että Christian ei pidä lainkaan siitä, että hänen oppilaansa puhuvat pahaa toisistaan. Kaikki vähänkään läheisemmät ja pitkäaikaisemmat oppilaat tietävät, että jos joku menee puhumaan jostakusta jotain pahaa Christianille, seuraavassa treenissä se tyyppi, josta on puhuttu pahaa, on the super star.. 😎 Eli Christian nostaa häntä tosi korostetusti esiin, jne. Eli periaatteessa tuo yksi yllä kuvaamani treeni, jossa minä olin seitsemän kertaa edessä ukena, olisi voinut olla sitäkin, että joku oli syystä tai toisesta käynyt kritisoimassa minua Christianille, ja hän tahtoi osoittaa, että hänelle on ihan turha yrittää mustamaalata ketään. Hän tietää oppilaistaan sen, mitä hänen tarvitsee tietää.

REFERENSSIT: Ranskassa on tärkeää, että on joku, joka esittelee ja/tai johon voi viitata (tyyliin: “se ja se on opettajani/ystäväni”). Jos saapuu Ranskaan ilman, että tuntee ketään ja ilman, että voi edes viitata keneenkään, ryhmään integroituminen vie huomattavasti enemmän aikaa kuin jos voi heti alkuun viitata johonkuhun, jolla on jo vakiintunut asema yhteisössä. Täten esim. minun oppilaani voivat esittäytyä siellä minun nimissäni, ja heitä kohdellaan heti eri tavalla kuin niitä ulkomaalaisia, joilla ei ole mitään referenssejä. Esittelijällä on kuitenkin myös yllättävän suuri vastuu: jos esim. joku minun oppilaistani alkaisi aiheuttaa jotain ongelmia Ranskassa, erittäin todennäköisesti minä saisin kuulla siitä ja minut saatettaisiin jopa velvoittaa selvittämään tilanne. Eli jos minun oppilaani (tai muut minun nimissäni esittäytyneet henkilöt, kuten yhteistyökumppanit, treenikaverit, jne.) mokailisivat toistuvasti esim. dojoetiketin suhteen, homma kaadettaisiin ihan saletisti minun niskaani. Eli MINUN pitäisi sitten selittää ihmisille, miten ranskalainen dojoetiketti menee, jne., koska kaikki katsoisivat, että olisi alun perinkin ollut minun velvollisuuteni tehdä niin. Ylipäänsä on tavallista, että kommunikointi vähänkään ongelmallisina pidetyissä tilanteissa tapahtuu välikäsien kautta. Olen itse joutunut monta kertaa ikävään välikäteen, kun olen joutunut välittämään jollekin taholle jotain negatiivissävytteistä tietoa, jota ei jostain syystä olla tahdottu sanoa suoraan kyseiselle taholle.

Vauhdikas heitto Moskovan-leirillä keväällä 2008. (Kuva: Maria Polevaya).

YHTEISKUNNALLINEN ASEMA: Yleisesti ottaen yhteiskunnallisen aseman merkitys on vähäinen, mikä on tietysti hieno asia. Suomen aikidopiireissähän henkilön yhteiskunnallisella asemalla ei tietenkään ole yhtään minkäänlaista merkitystä. Se on ihan selvä. Ja niin sen ilman muuta pitää ollakin: aikidossa painavat ainoastaan aikidoon liittyvät asiat. Muut asiat kuuluvat muualle. Mutta Japanissahan henkilön yhteiskunnallisella asemalla on paljonkin merkitystä ihan joka paikassa, missä henkilö liikkuu. Se vaikuttaa siellä ihan kaikkeen. Ja kun aikido on japanilainen laji, siirtyvät tietyt japanilaiseen kulttuuriin liittyvät asiat sen mukana herkästi myös muihin maihin, joissa aikidoa treenataan. Kuten sanoin, Suomeen tämä ei ole (onneksi) siirtynyt millään tasolla, mutta Ranskassa kyllä huomaa sen, että jos henkilö on todella poikkeuksellisen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa (tyyliin suurlähettiläs, tms.), niin silloin hän kyllä saa osakseen hyvin näkyvää erityiskohtelua. Sama koskee niitä, jotka ovat todella korkealla tasolla (tyyliin 6. daneja tai vaihtoehtoisesti menestyneitä kilpailijoita) jossakin toisessa kamppailulajissa. Itsekin olen tosi monta kertaa joutunut/päässyt treenaamaan pitkän session jonkun suurlähettilään tai karatemestarin kanssa, kun tälle on tahdottu tarjota mahdollisimman hyviä treenikumppaneita. 😀 (Olen tainnut joskus jo kertoakin tässä blogissa, kuinka Christian kerran pisti minut treenaamaan Japanin suurlähettilään kanssa kesäleirillä, ja heitin hänet vahingossa pää edellä päin yhden italialaisen hanuria.. 😀 Onneksi hän vain nauroi. Jos siinä olisi sattunut jotain, niin meikäläiselle olisi tullut aika tavalla ongelmia..)

LUONTAINEN LAHJAKKUUS: Kuten varmaan kaikissa muissakin piireissä, niin toki ranskalaisessa aikidomaailmassakin arvostetaan myös luontaista lahjakkuutta. Muodollinen hierarkia (lähinnä vyöarvohierarkia) menee kuitenkin tällaisten “epävirallisten” parametrien edelle. Mutta toki kaikki tietävät, ketkä ovat niitä poikkeuksellisen lahjakkaita, ja heillä on kuitenkin epävirallisessa mielessä hieman erilainen asema kuin muilla. Eräs ranskalainen aikido-opettaja sanoi joskus, että hän toivoo enemmän oppilaikseen sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita treenaamaan poikkeuksellisen paljon kuin sellaisia, jotka ovat luontaisesti poikkeuksellisen lahjakkaita. Hän perustelee tätä sillä, että poikkeuksellisen lahjakkaat tyypit lopettavat melkein aina, tai ainakaan he eivät jaksa treenata riittävän paljon, jotta pääsisivät loppujen lopuksi kuitenkaan kovin pitkälle. Mitä Christianiin tulee, niin luulen, että hän arvostaa luontaista lahjakkuuta enemmän kuin mitään muuta (ehkä siitä syystä, että hänen ympärillään joka tapauksessa on niin hirveän paljon ihmisiä, jotka treenaavat ihan sikana). Ranskassa on kuitenkin tosi vaikeaa erottua porukasta olemalla jotenkin todella poikkeuksellisen lahjakas. Siellä on niin hirveän paljon porukkaa. Vaikka itse olisi kuinka lahjakas, niin samoissa treeneissä ihan varmasti on monta muuta, jotka ovat vielä lahjakkaampia. Moni ulkomaalainen tai Ranskan maakunnista Pariisiin treenaamaan siirtynyt nuori onkin pettynyt, kun on omassa kotimaassaan / omalla kotialueellaan ollut tosi lahjakas ja saanut sen takia paljon huomiota, ja sitten Pariisissa ei olekaan mitenkään merkittävästi erottunut porukasta. Tiedän, että jotkut ovat lopettaneetkin kokonaan aikidon sen takia.

Emilia ja Lontoosta ostettu nalle

Ti 19.7.2016

(Klo 23.17): Elämäni on edelleen yhtä imetystä.. Voi sanoa, että tällä hetkellä kaikki aikani menee imetykseen. Vauvalla on IHAN KOKO AJAN nälkä.. Päivisin hän nukkuu vain lyhyitä pätkiä. Ja kun hän on hereillä, hän tahtoo syödä koko ajan. Olen siis käytännössä aamusta iltaan jumissa olkkarin sohvalla imettämässä. Öisin vauva nukkuu yleensä yhden pidemmän pätkän, mikä on tietysti kiva. Siten ehdin itsekin nukkumaan muutaman tunnin, jos vain maltan mennä nukkumaan enkä jää tekemään omia juttuja, kuten nyt.. Univaje on rankkaa, mutta vielä rankempaa on se, että on niin jumissa.. Onneksi sentään älypuhelimet on keksitty, niin pystyn kuitenkin feisbuukkailemaan, lukemaan lehtiä, puhumaan puhelimessa ja lukemaan sähköposteja. Muuten hajoaisin varmaan täysin.

Imettäminen on edelleen jonkin verran kivuliasta, mutta onneksi ei enää yhtä kivuliasta kuin aluksi. Toiseen rintaan sattuu edelleen jonkin verran, kun vauva tarraa siitä kiinni. Toiseen sattuu enää vain vähän, joten ilmeisesti imetyskivut ovat vähitellen menossa ohi. Lopultakin..

Emilia on kehittynyt kovasti parissa viikossa. Kävimme neuvolassa maanantaina, ja siellä mitattiin, että hän olisi nyt jo 56 cm pitkä! Aika uskomatonta, että ihminen voi kasvaa niin nopeasti. Syntymäpituushan oli 51 cm, eli jos tuo mittaustulos pitää paikkansa, Emilia on kasvanut peräti 5 cm vähän yli kahdessa viikossa. Hän on myös jo saavuttanut syntymäpainonsa: paino oli maanantaina yli 4300 g. (Se ei kyllä ole yllättävää, kun ottaa huomioon, miten paljon hän syö..) Aluksi Emilian iho oli kellertävä, ja kävimme sen takia pari kertaa Kättärillä verikokeissa. Nyt keltaisuus on kuitenkin kadonnut. Ainoa pieni ongelma on se, että hänen kielessään on sammasta. Se vaatii pieniä hoitotoimenpiteitä monta kertaa päivässä, mikä on taas yksi härdelli lisää..

On jotenkin niin ihanaa, kun Emilia tuijottaa minua aina aterian jälkeen tummansinisillä silmillään.. Hänen katseensa on täynnä vastasyntyneen vilpitöntä rakkautta ja ihailua. Sen jälkeen hän nukahtaa onnellisena syliini. On selvää, että minun sylini on hänelle kaikkein paras paikka maailmassa. Vaikka tiedänkin, että erityisasemani hänen silmissään johtuu pitkälti vain siitä, että minulla on tissit, joista tulee maitoa, niin on se siltikin hienoa.. *huokaus*

Sophie on hetkittäin hieman hankala nykyään. Hän ilmeisesti tylsistyy ja myös turhautuu, kun vauva vie niin paljon huomiotamme tällä hetkellä. Axel kyllä onneksi tekee parhaansa huolehtiakseen Sophiesta, ja tietysti minäkin, mutta kuten sanottu, olen imetyksen takia aika tavalla kiinni sohvassa aamusta iltaan varmaan vielä jonkin aikaa, ennen kuin imetysvälit alkavat pidentyä. Sophie suhtautuu kyllä edelleen vauvaan positiivisesti, tai vähintäänkin neutraalisti (jopa huonoina hetkinä), mutta meille hän kiukuttelee jonkin verran. Mutta sehän on normaalia, ja niin sen pitääkin mennä. Kättärillä sanoivat, että olisi patologista, jos mitään mustasukkaisuutta ei tässä tilanteessa esiintyisi. Edelleenkin olen tosi ylpeä Sophiesta, koska hän kiukuttelee pelkästään minulle ja Axelille, eikä pura turhautumistaan millään tavalla vauvan suuntaan.

Omat fiilikseni ovat tällä hetkellä hieman uupuneet. Alun innostus on muuttunut pieneksi kestoväsymykseksi. Hermot ovat melko kireällä koko ajan. Alkaa helposti ottaa päähän pienetkin asiat. Toisaalta olen helpottunut siitä, että imetys ei enää satu niin paljon. Elän aika tavalla tässä hetkessä enkä mieti mitään kovin syvällisiä asioita. Lähinnä pohdin sitä, missä välissä ehtisin käymään vessassa (tai peräti suihkussa), ja pystyisikö vauva kainalossa jotenkin syömään jotakin, jos on oikein luova.

Sophie ja Emilia tänään. (Kuva: U. W.)

Emilia viikon vanhana. <3

Su 10.7.2016

(Klo 12.13): Vihdoinkin sellainen väli, että ehtii kirjoittaa, ainakin hetken.. Emilia-vauva täytti siis perjantaina viikon. Päivät tuntuvat karkaavan käsistä. Melkein kaikki aika kuluu imettäessä. Viime yönäkin imetin yhteenä kuusi tuntia, kolmessa erässä, aina kaksi tuntia kerrallaan. Vauva on ihan hirvittävän nälkäinen. Jopa noiden kahden tunnin imemissessioiden jälkeen joudun useimmiten vielä antamaan hänelle pullosta lisämaitoa, mikä on aika turhauttavaa.. Tulee jotenkin riittämätön olo.

Kaikkein suurin ongelma synnytyksen jälkeen on ollut se, että imettäminen on ollut todella kivuliasta. Se siis todellakin sattuu ihan sairaasti – etenkin alussa, kun vauva tarraa kiinni rinnasta. Alkuviikosta kipu oli niin suurta, että aloin jo harkita korvikkeisiin siirtymistä. Nännit vuosivat verta, ja syvemmällä rinnassa tuntui ensimmäisten minuuttien ajan voimakasta vihlovaa kipua. Loppuviikosta kipu hieman rauhoittui. Enää ei ole tullut verta, eikä kipu ole enää vihlovaa vaan tasaisen jomottavaa. Olen mielestäni tehnyt kaiken mahdollisen kivun lievittämiseksi: käytän laskujeni mukaan neljää eri nännivoidetta, olen käynyt Kättärillä imetysneuvonnassa, olen ottanut yhteyttä Imetyksen tuki -palveluun ja saanut sieltä ohjeita imetysasennon suhteen, käytän rintakumia, ja lisäksi minulla on särkylääkekuuri menossa synnytyksessä tulleiden repeämien takia. En siis todellakaan tiedä, mitä muuta voisin vielä tehdä. Täytyy varmaankin vain antaa ajan kulua: moni sanoo, että imetyskivut kestävät noin kaksi viikkoa, eli muutaman päivän päästä pitäisi jo helpottaa. (Joillakin kivut tosin saattavat kestää kuukaudenkin tai jopa vieläkin pidempään, mutta parempi olla ajattelematta sitä..)

Ongelman ei pitäisi ainakaan olla se, etteikö maitoa tule riittävästi.. Kun pistän rintakumia paikoilleen, rinnasta alkaa saman tien pursuta maitoa. Ja kun kävin tiistaina imetysneuvonnassa Kättärillä, sottasin siellä yhden nojatuolin käsinojat maidollani.. 😀 Siitä sen ei siis pitäisi olla kiinni. Luulen, että vauvalla vain on niin hirveän voimakas imuote, että se väkisinkin sattuu. Rintojen täytyy vain tottua siihen.

Yksi äiti kertoi eräässä Facebook-ryhmässä joutuneensä käymään imetyksen alussa kuukauden verran suihkussa bikinien yläosa päällä, koska vesikin sattui niin paljon tisseihin! 😀 😀 😀 Meinasin delata nauruun, kun luin sen. Voisin itse tehdä samalla tavalla, jos omistaisin bikinien yläosan. Jotenkin siinä oli ehkä hauskaa se, että se nosti esiin sen, kuinka kekseliäs ihminen on, kun tarve sitä vaatii…

Jotenkin tuntuu joka tapauksessa epäreilulta, että naisten täytyy ensin kestää karmeita synnytyskipuja ja heti sen jälkeen tulevat sitten vielä imetyskivut. Mielestäni luonto rankaisee tässä äitejä ihan tarpeettomasti. Ei ole mitään järjellistä syytä siihen, miksi synnyttämisen ja imettämisen pitäisi sattua niin hemmetisti.. Synnytyskivut ehkä takaavat sen, että vauva varmasti päätyy ulos äidistään.. Vauva on vaan pakko saada puserrettua ulos kohdusta, koska kukaan ei kestäisi niitä kipuja kovin pitkään. Mutta imetyskivuille ei ainakaan ole mitään perustetta. Luonnon pitäisi pikemminkin palkita äitejä rankan synnytyksen jälkeen miellyttävillä imetyskokemuksilla eikä rankaista heitä kivuilla. Jos kivun tarkoitus on jotenkin testata naisten motivaatiota äitiyteen, niin asioiden järjestys on vähintäänkin epäjohdonmukainen..

Emilia tänä aamuna (hetkellisesti) kylläisenä heti imetyksen jälkeen..

Hyvä puoli imetyksessä on se, että se auttaa pudottamaan painoa: painoin jo perjantaina (eli tasan viikko synnytyksen jälkeen) saman verran kuin ennen raskautta. Kaikki raskauden aikana kertyneet kahdeksan kiloa olivat siis lähteneet! Tuli tosi hyvä fiilis siitä. Painan kuitenkin edelleen noin kahdeksan kiloa enemmän kuin ennen ensimmäistä raskautta. Ensimmäisen raskauden aikana painoni nousi nimittäin noin 20 kiloa. Niistä vain kuusi kiloa lähti synnytyksessä. Loput jämähtivät yllättävänkin tiukasti, koska en silloin imettänyt. (Imetys ei eri syistä johtuen silloin onnistunut.) Vaikka olenkin siis nyt jo tiputtanut kaikki tämän raskauden kilot, elättelen toiveita siitä, että saisin ensimmäisestä raskaudesta jääneitä liikakiloja pudotettua imetyksen avulla.. Saa nähdä, onnistuuko..

Kuten sanottu, imettäminen vie suuren osan ajastani tällä hetkellä. Muutenkin Emilia kaipaa paljon läheisyyttä ja tahtoo olla sylissä. Kun tulee sellainen väli, että en imetä enkä edes pidä vauvaa sylissä, on hirveä kiire. Se aika menee yleensä Sophien hoitamiseen. Välillä on vaikeaa ehtiä edes syömään ja käymään vessassa. Nukkumisesta puhumattakaan. (Facebookissa pystyn olemaan aktiivinen, koska pystyn feisbuukkailemaan kännykän kautta imettäessäni.. Nyt pystyn kirjoittamaan tätä blogipostausta, koska Axel pitää vauvaa sylissään.) No, mutta luulisin, että alku on kaikkein vaikeinta. Luultavasti kaikki helpottuu, kunhan syöttövälit harvenevat ja imetyssessiot lyhenevät, ja asiat alkavat muutenkin mennä enemmän rutiinilla. Olinkin onneksi suunnitellut aikatauluni sen mukaan, että tämä heinäkuu tulee menemään ihan kokonaan vauvajuttuihin. En siis ollut jättänyt mitään välttämättömiä työjuttuja heinäkuulle, ja aikidoseuran asioitakin olin hoitanut pois alta etukäteen, jotta en joutuisi tekemään mitään heinäkuussa.

Ylpeä isosisko..

Sophie on ottanut pikkusiskonsa vastaan yllättävänkin hyvin. Heti sinä päivänä, kun tulimme kotiin Kättäriltä, hän tarjosi vauvalle rakkaita Muumi-tarrojaan. Hän myös pitää mielellään vauvaa sylissään, kantaa tämän tuttipulloa, jne. Hetkittäin hän tietysti saattaa yrittää tunkea syliin juuri sillä hetkellä, kun minun pitäisi imettää vauvaa, tai sitten hän alkaa huutaa kurkku suorana samaan aikaan vauvan kanssa. Mutta sekin on minusta vain hyvä: se osoittaa, että minulla ja antamallani huomiolla on hänelle merkitystä. Olisi paljon huolestuttavampaa, jos hän ei lainkaan kaipaisi huomiotani. Olenhan kuitenkin hänen äitinsä, ja hän on vasta 2 v 8 kk. Olen myös yrittänyt pitää huolta siitä, että tietyt äiti – tytär -rutiinimme ovat säilyneet vauvan syntymästä huolimatta. Olemme mahdollisuuksien mukaan käyneet yhdessä kaupassa ja Fazerin kahvilassa, ja iltaisin pyrin järjestämään imetysaikataulun niin, että olen pystynyt olemaan Sophien kanssa silloin, kun hän menee nukkumaan. Jälleen kerran olen siis saanut olla tosi ylpeä pikkuprinsessastani! Pikkusisaruksen ilmestyminen on suuri muutos lapsen elämässä, mutta Sophie on ainakin tähän asti selvinnyt siitä todella esimerkillisesti.

Jos jotain mustasukkaisuutta joskus myöhemmin esiintyy, aion lohduttaa Sophieta sanomalla, että isosiskona hän tulee aivan varmasti olemaan pikkusiskonsa suurin idoli ja varauksettoman ihailun kohde. Olen itse pikkusisko, joten tiedän tämän kokemuksesta.. Itse elin nimittäin ensimmäiset vuoteni kuvitellen, että olen jonkinlainen isosiskoni varjo. Kuvittelin, että olimme jollain tavalla yhtä ihmistä: että vain hän oli oikeastaan olemassa, ja minä olin vain jonkinlainen hänen olemassaolonsa heijastuma. Näin vain hänet enkä lainkaan itseäni. Muistaakseni olenkin joskus aiemmin jo kertonut blogissani, kuinka tajusin oman erillisyyteni vasta sitten, kun eräänä päivänä seisoimme siskoni kanssa rappukäytävän ikkunan edessä. Näin silloin ikkunasta oman peilikuvani siskoni kuvan vieressä ja järkytyin: emme olleetkaan yhtä, emmekä edes kovin samannäköisiä.. Elämäni ensimmäinen eksistentialistinen kriisi.

(Hetkeä myöhemmin): No okei, pakko kertoa, että äsken kun lopetin tämän blogipostauksen kirjoittamisen ja menin katsomaan, mitä Sophie tekee, löysin hänet kädet rasvaisina eteisestä: hän oli käynyt sängyssäni ja puristanut tyhjäksi yhden nännivoidetuubeistani.. Menee lakanat vaihtoon. 😀 Että keksii se meidän kiltti Sophiekin välillä pientä jäynää.. 😀

Isosisko ja pikkusisko Kättärillä pikkusiskon ensimmäisenä elinpäivänä, 1.7.2016. (Kuva: U. W.)

Ke 6.7.2016

(Klo 23.10): Vihdoinkin tuli sellainen väli, että ehdin ja jaksan taas päivittää blogiani.. Viimeisen viikon aikana on siis tapahtunut TODELLA paljon..

Viime keskiviikkona menin siis heti aamusta Kättärille synnytyksen käynnistykseen, koska raskausviikot olivat siinä vaiheessa jo 42 + 0, eli oli aika käynnistää synnytys yliaikaisuuden takia. Menin Kättärille täynnä intoa odottaen, että synnytys saataisi käynnistymään melko pian. Heti alkuun kävi kuitenkin ilmi, että synnytys ei ollut itsestään käynnistynyt vielä lainkaan. Maanantain yliaikaiskontrollin jälkeen ei ollut tapahtunut minkäänlaista edistystä. Kohdunsuu oli vielä todella korkealla, eikä se ollut lainkaan avautunut. Synnytyksen käynnistäminen päätettiin aloittaa lääkkeillä. Ballongin asentaminen ei ollut mahdollista, koska kohdunsuu oli niin korkealla. (Se oli harmi, koska ensimmäisessä synnytyksessäni, joka siis myös jouduttiin käynnistämään, ballongi toimi varsin hyvin.) Sain keskiviikon aikana kolme käynnistyspilleriä. Niillä ei kuitenkaan ollut juurikaan tehoa. Ne saivat aikaiseksi vain pieniä laimeita supistuksia, eikä kohdunsuu edes laskeutunut niiden ansiosta lainkaan. Yön aikana käynnistystä ei jatkettu mitenkään, joten ne pienetkin supparit katosivat, ja koko homma jouduttiin aloittamaan käytännössä alusta seuraavana aamuna..

Torstain aikana sain taas maksimiannoksen käynnistyspillereitä. Osa niistä annettiin “paikallisesti” (ts. ei suun kautta vaan jotain muuta kautta.. #¤%&x…). Päivällä vaikutti siltä, että ne eivät taaskaan tehoa lainkaan. Mitään edistystä ei tapahtunut supistusten eikä myöskään kohdunsuun laskeutumisen/avautumisen suhteen. Ajattelin jo, että homma ei lähtisi koskaan etenemään. Noin klo 21 (eli noin pari tuntia viimeisen lääkeannoksen jälkeen) alkoi kuitenkin vähitellen tapahtua… Aloin tuntea säännöllisiä supistuksia. Aluksi ne olivat vaimeita, mutta jo noin klo 22 ne muuttuivat kivuliaiksi. Noin klo 1 supistukset olivat todella tuskallisia, ja niitä tuli jatkuvasti. Olin siinä vaiheessa jo saanut jonkun kipulääkepiikin hanuriin, mutta siitä ei kyllä ollut mitään apua. Muuta kivunlievitystä ei ollut mahdollista saada. Merkintöjeni mukaan noin klo 2 supistusten väli oli enää noin 2,5 minuuttia ja kesto 45-50 sekuntia. Olin siinä vaiheessa todella suurissa tuskissa, mutta en edelleenkään voinut saada muuta kivunlievitystä kuin lämminvesipussin alavatsan päälle. Rukoilin mielessäni, että pääsisin synnytyssaliin ja saisin epiduraalin (olisin ollut käännytettävissä mihin tahansa uskontoon sillä hetkellä, jos vain JOKU jumala olisi kuullut minua ja luvannut viedä minut synnytyssaliin ja antaa epiduraalin..).

Noin klo 3 lapsivesi meni. Se vain ihan yhtäkkiä hulahti housuihini. (“Jess!! Sainpas kuitenkin kokea senkin!” =) ) Kutsuin innoissani kätilön paikalle. Olin varma, että lopultakin pääsisin synnytyssaliin ja saisin epiduraalin. Pettymyksekseni en kuitenkaan päässyt vieläkään synnytyssaliin. Sen sijaan kätilö lähetti minut suihkuun ja vaihtamaan vaatteita (#¤%&x..). Kivut muuttuivat helvetillisiksi. Siis todellakin helvetillisiksi. Olin varma, että kuolisin niihin kipuihin, jos en pian pääsisi synnytyssaliin ja saisi epiduraalia.. En kuitenkaan vielä suihkun jälkeenkään päässyt synnytyssaliin, vaan minut vain pistettiin osastolle makaamaan ja käyrille. Yhtäkkiä kroppani alkoi kuitenkin krampata, ja tunsin pakottavaa tarvetta alkaa ponnistaa jotakin suurta juttua ulos kehostani.. Olin jo henkisesti ihan muissa maailmoissa järjettömän suurten kipujeni takia, mutta sain silti jotenkuten soperrettua kätilölle: “Vauva tulee.. Vauva tulee..” Hän päätti tutkia minut. Törmättyään saman tien vauvan tuuheaan hiuspehkoon hän ymmärsi tilanteen ja kiidätti minut lähimpään synnytyssaliin. Vauva syntyi noin 20 minuuttia myöhemmin, klo 4.18. Syntymäpäiväksi tuli siis 1.7.2016 (raskausviikot siinä vaiheessa 42 + 2).

Onneksi olin pyytänyt Axelia tulemaan paikalle siinä vaiheessa, kun lapsivesi oli mennyt. Hän kerkesi siksi saapumaan paikalle ennen kuin vauva syntyi. Oli helpottavaa nähdä hänen ryntäävän sisään synnytyssaliin, vaikka olinkin siinä vaiheessa niin pahoissa kivuissa (huusin niin kovaa, että kurkku oli pari päivää ihan käheä sen jälkeen..), että en pystynyt kommunikoimaan hänen kanssaan. Oli silti tärkeää, että hän oli läsnä tukenani.

Synnytys tapahtui siis loppujen lopuksi täysin luomusti, ilman mitään kivunlievitystä. En siis ehtinyt saada sitä epiduraaliani… Ponnistusvaihe oli jo menossa siinä vaiheessa, kun vihdoinkin pääsin synnytyssaliin, joten mitään kivunlievitystä ei voitu enää antaa. Supistukset tulivat siksi ihan täydessä voimakkuudessaan, kaikessa primitiivisyydessään. Epiduraalin lisäksi olisi ollut tarpeen tehdä etukäteen välilihaleikkaus ja pistää paikallispuudutus “alaosastoon”, koska oli tiedossa, että vauva olisi yli nelikiloinen. Mitään näitä toimenpiteitä ei siis kuitenkaan ehditty tekemään. Kaikki vain repesi miten repesi, eikä mitään puudutusta tms. ollut. Joten sattuihan se ihan v***sti. Mutta vauva syntyi vallan mainiossa kunnossa: hän sai peräti 9 pistettä, ja viiden minuutin päästä pisteet nostettiin täyteen kymppiin. Sain hänet heti rinnalleni, ja hänellä oli melkein saman tien nälkä… =D (Äitin tyttö… <3 ) Syntymäpaino oli 4195 g ja pituus 51 cm. Tukkaa on paljon, ja väri on todella tumma. Melkein musta. Se on Axelin suvun puolelta peritty piirre. (Axel itse ei ole ihan niin tumma, mutta jotkut muut hänen suvussaan ovat.)

Vastasyntynyttä Emiliaa punnitaan.

Synnytyksen jälkeen minulle tuli vielä voimakkaita jälkisupistuksia, joihin onneksi sentään sain melko hyvin toimivia kipulääkkeitä. Lepäilin ensin jonkin aikaa synnytyssalissa. Kävin suihkussa (syystäkin..) ja sain ruokaa. Sen jälkeen meidät vietiin osastolle, jossa olin Emilian kanssa sunnuntaihin asti. Emme tällä kertaa saaneet perhehuonetta, koska Kättärillä oli niin täyttä, ja perhehuoneiden jaossa ensisynnyttäjät ovat etusijalla. Vähän harmi, mutta meni se loppujen lopuksi ihan hyvin näinkin.

Olisi paljon kerrottavaa myös synnytyksen jälkeisestä ajasta, mutta taidan nyt mennä hetkeksi nukkumaan. Kohta täytyy kuitenkin taas nousta ylös ruokkimaan vauvaa..

Ma 27.6.2016

(Klo 18.49): Olimme tänä aamuna Kättärillä yliaikaiskontrollissa. Vauvalla vaikuttaisi olevan kaikki hyvin: sydän lyö vahvasti ja säännöllisesti, ja hän liikkuu tosi paljon (huomattu on..). Hän painaa arvioiden mukaan jo yli 4100 g, eli vielä vähän enemmän kuin Sophie syntyessään. Koko on ihan normaali viikkoihin nähden, mutta onhan tuo 4100 g absoluuttisesti kuitenkin aika paljon.. On ihan eri asia synnyttää kolmekiloinen vauva kuin neljäkiloinen vauva.

Eniten olen kuitenkin huolissani siitä, että tämän päivän tutkimuksissa kävi ilmi, että synnytys ei ole vielä alkanut LAINKAAN käynnistyä itsestään. Kohdunsuu oli TODELLA korkealla ja vielä täysin kiinni. Lääkärin oli tosi vaikeaa päästä edes käsiksi kohdunsuuhun, koska se oli niin hirveän ylhäällä. Se oli lähes tavoittamattomissa. Tutkimus sattui IHAN JÄRJETTÖMÄSTI. Oli pakko huutaa kivusta. Se sattui niin paljon. Ei vastaava tutkimus muistaakseni ollut miellyttävä Sophieta synnyttäessäkään, mutta ei se kyllä NOIN paljon sattunut. Ei läheskään. Silloin kohdunsuu kuitenkin löytyi melko nopeasti jo jonkin aikaa ennen synnytystä, vaikka se oli korkealla silloinkin. Nyt se ei meinannut löytyä ollenkaan, ja se lääkäri vain ronkki ja ronkki tosi kovakouraisesti… Auh. Viimeksi huusin ääneen kivusta vasta siinä vaiheessa, kun ponnistin vauvan hartioita ulos. Nyt huusin jo synnytystä edeltävässä tutkimuksessa… Ei lupaa ollenkaan hyvää.

Vaikka olin vähän toivonut, että synnytys käynnistettäisiin jo tänään, niin sen tämän päivän kohdunsuututkimuksen jälkeen olin kyllä täysin samaa mieltä lääkärin kanssa siitä, että synnytystä EI kannata edes yrittää käynnistää vielä tänään. (“Juu, ei…”) Oli niin ilmeistä, että synnytys ei ole vielä lainkaan alkamassa luonnollisesti, joten parempi odottaa vielä pari päivää. Keskiviikkoaamuna synnytys kuitenkin käynnistetään, koska silloin tulee täyteen 42 viikkoa. Toivon todella, että jotain edistystä tapahtuisi siihen mennessä…

Mutta siis nyt on ihan selvää, että tämäkään synnytys ei tule alkamaan luonnollisesti. Kyllä se menee käynnistykseen tälläkin kertaa, vaikka se on toisessa synnytyksessä tosi harvinaista. Minulla vain on jotenkin rakenteellisesti taipumusta yliaikaisuuteen, eikä sille voi mitään. Aina kaikki sanovat, että toinen synnytys tapahtuu nopeammin ja helpommin kuin ensimmäinen, mutta minun tapauksessani niin ei kyllä tämän päivän tutkimuksen perusteella tule todennäköisesti käymään. Merkit viittaavat siihen, että tulee todella pitkä ja rankka synnytys. Pahimmassa tapauksessa joudun ensin pusertamaan vauvaa ulos ihan maksimiajan, ja lopulta joudutaan kuitenkin leikkaamaan. Niin meinasi käydä jo viimeksi. Hemmetti. Odotan innolla sitä, että saan lopultakin vauvan syliini, mutta keskiviikkoaamuna alkavaa synnytystä en kyllä sinänsä odota ollenkaan… Siitä tulee todennäköisesti ihan kammottavaa.

No, mutta tärkeintä tietysti, että vauvalla kaikki on hyvin. Synnytys tulee sattumaan. Paljon. Mutta erittäin todennäköisesti se on myös elämäni viimeinen synnytys, joten siitä kun vielä selviää, niin sitten ei ole enää koskaan samanlaista fyysistä kipua odotettavissa koko loppuelämän aikana. Yritän keskittyä siihen hetkeen, kun saan ensimmäistä kertaa vauvan syliini ja voin ojentaa hänelle Lontoon Hamleysiltä ostamani valkoisen nallen, jolla on vaaleanpunainen rusetti kaulassa…

Vauvan ensimmäinen reppu ja nalle. Reppu on ostettu Portugalista ja nalle Lontoosta.

Su 26.6.2016

(Klo 21.07): Ei tullut meille juhannusvauvaa. Laskettu aika oli jo 11 päivää sitten, mutta vauva pysyy visusti masussa. Pieniä supistuksia tuntuu päivittäin, mutta ne eivät ala voimistua ja loppuvat yleensä pian. Turhauttavaa. On tosi plösö olo. Olisi kiva päästä vihdoinkin eroon tästä valtavasta vatsasta.

Huomenna meillä on heti aamusta aika yliaikaiskontrolliin. Silloin tsekataan tilanne. On mahdollista, että synnytys käynnistetään jo huomenna (“Joo! Joo! Joo!”), mutta todennäköistä se ei ole. Yleensä käynnistysajan saa kuulemma vasta sitten, kun raskausviikot ovat 42 + 0, eli tässä tapauksessa ensi keskiviikkona. Synnytys voi siis mennä loppuviikkoonkin asti. No, eihän siihenkään enää ole montaa päivää aikaa, mutta kärsivällisyydestäni ei myöskään ole enää paljon jäljellä… Ensimmäinen synnytykseni jouduttiin myös käynnistämään. Se oli melko epämiellyttävää, ja synnytyksestä tuli sen takia tosi pitkä ja raskas. On suhteellisen harvinaista, että synnytys joudutaan käynnistämään, ja vielä harvinaisempaa se on toisen lapsen kohdalla. Ehkä minulla on jokin rakenteellinen taipumus yliaikaisuuteen. Ainakin kohtuni on kuulemma hyvin tilava ja muodoltaan säännöllinen, joten varmaankin on niin, että vauvat mahtuvat köllöttelemään siellä niin mukavasti, että heillä ei ole kiire ulos.

Olisi myös ollut kokemuksena niin paljon jännempää, jos olisi saanut esim. keskellä yötä lähteä ambulanssilla synnärille, tms.! 🙂 Niin kuin leffoissa!! 🙂 On niin paljon tylsempi vaihtoehto mennä ennalta sovittuna aikana bussilla Kättärille ja ilmoittautua siellä vastaanotossa tyyliin: “Moi, mä tulin tänne käynnistykseen.” Se on jo koettu kerran, ja muutenkin se on jotenkin niin tylsä vaihtoehto. No, mutta tietysti tämä on kaikki ihan sekundaarista. Tärkeintähän on, että kaikki menee hyvin, ja vauva pääsee syntymään turvallisesti maailmaan.

Mutta tämä juhannus on siis todellakin ollut tylsä. Emme voineet lähteä minnekään Helsingin ulkopuolelle, koska synnytys olisi voinut käynnistyä. Lähetimme kuitenkin Sophien Axelin vanhempien mukana mökille Hauholle, koska jos synnytys olisi käynnistynyt, olisi Sophie joka tapauksessa tarvinnut pikaisesti hoitopaikkaa. Ja vaikka meillä oli synnytyksen odottelun takia maailmanhistorian tylsin juhannus, ei ole mitään syytä, miksi Sophiellakin olisi pitänyt olla.

Sophie funtsailee maailman menoa juhannuspäivän aamuna Hauholla. (Kuva: U. W.)

Eräs kollegani oli alun perin järjestämässä bileitä juhannusaattona, koska kollegiumissa on paljon ulkomaalaisia tutkijoita, joilla ei ole juhannuksena samanlaisia mökkikuvioita kuin suomalaisilla. Bileiden teemana olisi ollut juhannuksen lisäksi myös Brexit. Minun ja Axelin juhannukseen ne bileet olisivat tällä kertaa sopineet erinomaisesti, mutta valitettavasti tapahtuma peruttiin. Harmi.

Pääasiassa tein duunia koko viikonlopun. Sain valmiiksi sen erään jo aiemmissa päivityksissäni mainitsemani suurehkon arviointityön. Eli jotain hyvää kuitenkin tässäkin juhannuksessa.

Eilen kävimme myös leffassa katsomassa Angry Birds -elokuvan. Se oli ihan hauska, mutta ei nyt mitenkään ihan hirveän erikoinen kuitenkaan. Aika tavalla sellainen kuin olin odottanutkin. Sen jälkeen kävimme ulkona syömässä.

Viikonloppua varjosti tietenkin eilen saapunut tieto entisen aikidovalmentajani, Kartsan, kuolemasta. En kuitenkaan uskalla kommentoida tapausta juuri sen enempää kuin mitä jo sanon aiemmassa blogipostauksessani. Suuri suomalainen aikidovaikuttaja on poissa. Häntä tullaan kaipaamaan. Kunnioitan hänen muistoaan, enkä unohda häntä koskaan. On vieläkin jotenkin epäuskoinen olo sen suhteen, että hän todellakin on nyt lopullisesti poissa. Ei enää koskaan Kartsan ohjaamia treenejä, ei Kartsaa samassa vyökoetuomaristossa tai kokouksessa, ei keskusteluja hänen kanssaan, ei edes mitään kuulumisia hänestä. Ei ole enää mitään muuta kuin muistot hänestä, ja niitä onkin paljon. Asian käsittely tulee vaatimaan aikaa.

Elämäni parhaita juhannuksia olivat varmaankin lapsuuden juhannukset, kun isovanhemmat olivat vielä hengissä. Olimme koko serkusparvi Sulkavalla isovanhempieni maatilalla. Mummo leipoi pullaa ja mansikkakakkua. Ukko teki hienon juhannuskokon ja pystytti pihalle juhannuskoivuja. Illalla istuimme kaikki kokon ympärillä ja paistoimme makkaraa. Me tytöt keräsimme kukkia ja pistimme ne yöksi tyynyn alle, jotta näkisimme unissamme tulevan sulhasemme… (En koskaan tajunnut, mitä järkeä siinä oli, koska ensinnäkään en ole koskaan ollut erityisemmin mikään kukkaihminen, ja toisekseen minua ei lapsena kiinnostanut lainkaan nähdä tulevaa sulhastani unissani… Sellaiset asiat alkoivat kiinnostaa vasta noin 20 vuotta myöhemmin… Kuitenkin perinne oli mielestäni sinänsä ihan hauska, ja tahdoin tietysti olla mukana menossa.) Myöhemmin olen usein ollut juhannuksena ulkomailla joko jossain konferenssissa tai sitten treenimatkalla.

No, tästä blogipäivityksestä saattoi tulla aika tylsä, mutta se kuvastaa hyvin tämän viikonlopun tunnelmia.

La 25.6.2016

Suru-uutinen tavoitti minut kesken aurinkoisen juhannuspäivän: entinen aikido-opettajani Kari Tamminen (6. dan Aikikai, s. 1955) on menehtynyt. Kari oli opettajani Keravan Sandokain junioriryhmässä 1980-luvun lopussa. Hänen kannustava asenteensa ja vauhdikkaat treeninsä vaikuttivat suuresti siihen, että innostuin lajista. Teinivuosinani toimin apuohjaajana Karin ohjaamissa juniori- ja alkeiskurssitreeneissä. Hän oli myös toinen valmentajani ollessani aikidon valmennusurheilija Mäkelänrinteen urheilulukiossa. Teimme yhdessä lukuisia leirimatkoja ympäri Suomea ja ulkomaillekin.

Aikidon lisäksi Kari kannusti minua aina vahvasti panostamaan koulunkäyntiin – aikana, jona en itse vielä kunnolla nähnyt koulun arvoa. Olen tästä hänelle kiitollisuudenvelassa.

Viime vuosina olin Karin kanssa tekemisissä lähinnä Suomen Aikidoliiton tehtävien kautta. Kun tulin teknisen valiokunnan jäseneksi uutena ja kokemattomana vuonna 2010, Kari toimi valiokunnan puheenjohtajana. Olimme myös monta kertaa samassa tuomaristossa ottamassa vastaan dan-kokeita (mustan vyön kokeita). Yhteistyömme sujui aina saumattomasti. Kari kuunteli mielipiteitäni ja suhtautui minuun kuin yhdenvertaiseen kollegaan, vaikka oli itse minua paljon kokeneempi.

Muistan aina Karin erittäin kovakuntoisena ja urheilullisena miehenä, joka teki dynaamista aikidotekniikkaa. Hänen vauhdikkaissa heitoissaan oli mukavaa olla kyydissä. Hänen treeninsä olivat sekä kiinnostavia että liikunnallisesti antoisia. Hän osasi kannustaa nuoria, ja hänellä oli aina pilke silmäkulmassa.

Karin elämäntyö Suomen aikidon eteen oli erittäin merkittävä, ja hän vaikutti kamppailulajipiireissä laajemminkin. Häntä tullaan kaipaamaan.

Kiitos kaikesta Kari! Lepää rauhassa. Emme unohda sinua koskaan. Voimia perheelle.

 

Sensei Kari Tamminen (Kuva lainattu Keravan Sandokain kotisivuilta).