9. ALOITIN JATKO-OPINNOT JA VÄITTELIN TOHTORIKSI:

Oikeastaan minulla olisi paljon kaikenlaista muuta kirjoitettavaa tällä hetkellä, mutta tekee nyt mieli päivittää blogia, joten kirjoitan taas yhden osan lisää tähän postaussarjaan. Aiheena siis tänään tohtoroituminen.

Perustutkintoaikoinani minulle ei oikeastaan koskaan tullut mieleen, että jatkaisin opintojani vielä maisterin tutkinnon jälkeen. Pyöritin opintojeni ohessa omaa aikidoseuraa, treenasin ihan sikana (sekä aikidoa että muita lajeja) ja tein paljon treenimatkoja Ranskaan ja muualle. Perusopintojeni alussa tavoittelin edelleen aikidon ammattilaisuutta: ajattelin, että hankkisin yliopistotutkinnon, mutta käytännössä elättäisin kuitenkin itseni lopulta aikidolla, joko Suomessa tai jossain muualla (esim. Tanskassa, missä ei vielä siihen aikaan ollut lainkaan Tissier-linjan aikidoa, missä minulla on sukulaisia ja missä on paljon väestöä pienellä alueella; toinen mahdollinen maa olisi ollut Venäjä, koska siellä on paljon väestöä, ja Tissier-linjan aikido ei vielä ollut siihen aikaan pitkälle kehittynyttä varsinkaan Pietarissa – nyt tilanne on jonkin verran muuttunut; tästä syystä johtuen opiskelin Ranskassa asuessani yliopistolla mm. venäjää ja tanskaa, joskaan en ehtinyt päästä kummassakaan kovinkaan pitkälle.) Perusopintojeni loppuvaiheilla oma aikidoseurani Suomessa pyöri kuitenkin jo niin hyvin ja oli muodostunut minulle niin tärkeäksi, että en enää tahtonut jättää sitä ja muuttaa ulkomaille. Tajusin kuitenkin jo, että vaikka seura pyöri hyvin (jäseniä oli parhaimmillaan yli 120), vaikka annoin myös aikidon yksityistunteja ja vaikka ohjasin leirejäkin toisinaan, minun olisi Suomessa vaikeaa elättää itseäni aikidolla. Erityisen vaikeaa olisi ollut pystyä sekä elättämään itsensä aikidolla että pystyä rahoittamaan kaikki treenimatkat Ranskaan ja muualle. Siksi aloin harkita sitä vaihtoehtoa, että alkaisin valmistuttuani työskennellä ainakin osa-aikaisesti ranskan- ja/tai filosofianopettajana jossakin koulussa ja hankkisin elantoni sillä tavalla. Aikidosta tulevat rahat voisi täten pistää aikidomatkoihin, mikä puolestaan mahdollistaisi korkeatasoisen harjoittelun. Tämä suunnitelma olisi voinut onnistuakin ja johtaa jopa ihan hyvään lopputulokseen. Mutta sitten kävi kuitenkin niin, että kiinnostuin tutkimuksesta viimeistellessäni graduani touko-kesäkuussa 2003… Myös proseminaarityön tekeminen pari vuotta aiemmin oli kieltämättä ollut yllättävän hauskaa, joten IHAN täytenä yllätyksenä tämä kiinnostuminen ei itselleni tullut. Jatko-opiskelijaksi hakeutuminen tuli kuitenkin minulle mieleen vasta silloin, kun jätin graduni sisään. Jotenkin vain tuli sellainen tunne, että tätä olisi kiva jatkaa.

Kun sain maisterin paperit käteen syyskuussa 2003, mainitsin graduohjaajalleni ajatuksestani ryhtyä jatko-opiskelijaksi, ja hän suhtautui ideaan hyvin myönteisesti. Räpelsin nopeasti jonkinlaisen tutkimussuunnitelman (tietämättä ollenkaan, miten sellainen pitäisi tehdä, koska en tapani mukaan ollut kysynyt keneltäkään lainkaan neuvoa) ja lähetin sen sisään tiedekuntaan jatko-opiskelijahakemuksen kanssa. Hakemus hylättiin. Se oli suuri pettymys. Todella suuri. Olin jo ehtinyt innostua kovasti ajatuksesta, että alkaisin tehdä väitöskirjaa. Olin myös totta puhuakseni tottunut siihen, että pääsen sisään joka paikkaan heti ensimmäisellä yrityksellä: olinhan jo päässyt sisään neljään eri yliopistoon (kahteen Suomessa ja kahteen Ranskassa) sekä Mäkelänrinteen urheilulukioon, minne on vaikea päästä. Oli kuitenkin minun kannaltani ihan hyvä, että ensimmäinen jatko-opiskelijahakemukseni hylättiin, koska se ensimmäinen tutkimussuunnitelmani oli todellakin jälkikäteen ajatellen aivan liian huono. En olisi mitenkään voinut sillä suunnitelmalla saada mitään rahoitusta, eikä suunnitelma varmaan olisi ollut edes kunnolla toteuttamiskelpoinen. Pieni potku persuksille teki myös ihan hyvää siinä vaiheessa: ymmärsin, että jos tahdon jatko-opiskelijaksi, täytyy ihan oikeasti panostaa. Mietin hetken (mutta vain hyvin lyhyen hetken), tahdonko ihan oikeasti panostaa. Päädyin siihen, että todellakin tahdon. Tein kokonaan uuden tutkimussuunnitelman, johon sain apua graduohjaajaltani (tulevalta väitöskirjaohjaajaltani) sekä parilta muulta opettajalta. Uudesta suunnitelmasta tulikin paljon parempi, ja kun liitin sen uuteen jatko-opiskelijahakemukseeni keväällä 2004, hakemus hyväksyttiin. Sain jatko-opinto-oikeuden kesäkuussa 2004. Aloin tehdä ranskalaisen filologian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Varsinainen sisäinen palo tutkimukseen syttyi helmikuussa 2004. Silloin valmistelin nimittäin ensimmäisen konferenssiesitelmäni. Graduohjaajani (tuleva väitöskirjaohjaajani) oli nimittäin yllättäen ehdottanut minulle, että pitäisin graduni pohjalta esitelmän kansainvälisessä symposiumissa, joka pidettiin Helsingissä maaliskuussa 2004. Innostuin välittömästi. (“Ai siis et MÄ voisin pitää jonkun konferenssiesitelmän vai??”) Se tarjosi haastetta ja jännitystä. Valmistelin esitelmän hiihtoloman aikana helmikuussa, sillä työskentelin keväällä 2004 täysipäiväisesti luokanopettajana Järvenpäässä. Leijuin koko viikon ihan pilvissä. Olin ihan hirvittävän innoissani. Syntyi samanlainen kokemus kuin silloin, kun aloitin aikidon ja/tai silloin, kun ohjasin ensimmäiset aikidotreenini: en osannut vielä paljon mitään, mutta tuntui siltä, että tein jotakin sellaista, mitä minun oli tarkoitus tehdä. (‘Tarkoitus’ suhteessa itseeni ja omaan elämääni siis.) Että löysin itsestäni jonkin sellaisen puolen, jonka olemassaolosta en oikeastaan ollut aiemmin ollut tietoinen.

Harjoittelin esitelmän läpi yli 20 kertaa. Luin sen suoraan paperista, koska olen luontaisesti paska esiintyjä. Jännitin esitelmää ihan sairaasti. Siis todella paljon. En varmaan ollut koskaan ennen sitä jännittänyt mitään niin paljon. Itse esitelmä meni mielestäni kuitenkin ihan ok. (Olihan sen pakko mennä, kun olin harjoitellut niin paljon.) Kysymyssessio sen sijaan meni ihan päin haitaria. Jäädyin ihan täysin enkä saanut juuri mitään sanottua. Onneksi ystävällinen puheenjohtaja kuitenkin vähän jelppasi… Esitelmästä jäi kokonaisuutena oikein hyvä fiilis. Sen jälkeen oli suunnilleen samanlainen voittajafiilis kuin vaikka jonkun mustan vyön kokeen jälkeen: todella suuri helpotus, ylpeys omasta suorituksesta ja valtava innostus jatkoa ajatellen. Sinä päivänä päätin, että pyrkisin tosissani tutkijauralle.

Intohimoni aikidoa kohtaan ei mitenkään laskenut, vaikka päätin luopua täysin ammattilaishaaveistani ja pyrkiä tutkijauralle. Innostukseni tutkimusta kohtaan ei siis mitenkään ollut pois innostuksestani aikidoa kohtaan: intohimoni ei mitenkään jakautunut, se tuplaantui. Mikään minussa ei pienentynyt. Tunsin ainoastaan kasvavani. Olinhan löytänyt itsestäni uuden potentiaalin, jolle tarjoutui tilaisuus aktualisoitua.

Virallisesti aloitin siis jatko-opintoni kesäkuussa 2004. Työsopimukseni luokanopettajana oli päättynyt toukokuun lopussa, enkä ottanut syksyksi uutta luokanopettajan sijaisuutta vastaan, vaikka olisin ilmeisesti sellaisen saanut. Tahdoin keskittyä jatko-opintoihin ja väitöskirjaan ja katsoa, olisiko minulla mahdollisuuksia tutkimusalalla. Aivan täsmälleen samalla tavalla, kun olin lapsena päättänyt antaa kaikkeni aikidolle, päätin antaa kaikkeni tutkimukselle. Samanlainen lapsenomainen, hyvin kokonaisvaltainen innostus, joka tuntui koskettavan jokaista soluani ja jollaista olin aiemmin tuntenut ainoastaan aikidoa kohtaan, oli syttynyt. Se tuntui täyttävän koko elämäni.

Ensimmäisen kuukauden työskentelin opintotuella. Sen jälkeen, heinäkuussa 2004, sain tiedon, että elämäni ensimmäinen tutkimusapurahahakemus oli mennyt läpi! Otto A. Malmin lahjoitusrahaston säätiö myönsi minulle 7000 € väitöskirjatutkimukseen. Yhtäkkiä olinkin ihan oikea apurahatutkija! Se tuntui tavattoman hienolta. Syksyllä tein uusia apurahahakemuksia (koska 7000 € ei tietenkään riitä kovin pitkäksi aikaa), ja pääsääntöisesti ne eivät menneet läpi. Sain kuitenkin yhden apurahan, Erkki Hannikaisen stipendirahastolta. Sen turvin pystyin lähtemään seuraavana vuonna Pariisiin tekemään väitöskirjaa noin yhdeksäksi kuukaudeksi. Lähdin siis Université de la Sorbonne Nouvelle (Paris 3) -yliopistoon jatko-opiskelijaksi ja apurahatutkijaksi maalis-huhtikuussa 2005 ja palasin Suomeen saman vuoden joulukuussa. Se oli todella opettavainen ja kaikin puolin aivan upea kokemus. Viihdyin ihan hirveän hyvin ja sain paljon aikaiseksi. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tämän enempää, jotta tästä postauksesta ei tule aivan liian pitkä.

Vuoden 2005 aikana onnistuin taas saamaan uuden apurahan (Niilo Helanderin säätiöltä). Sen sekä myöhemmin Ella ja Georg Ehrnroothin säätiöltä saamani apurahan avulla rahoitin tutkimustyöskentelyni vuonna 2006. Jossain vaiheessa vuotta 2006 aloin myös saada käyttööni työpisteen yliopistolta, ensin parina päivänä viikossa (kun joku muu ei ollut paikalla) ja sitten joka päivä. Se tuntui todella hienolta! Olin ihan fiiliksissä. Innostukseni tutkimusta kohtaan vain kasvoi, jos mahdollista. Vaikka olenkin monessa suhteessa oman tien kulkija ja vietän paljon aikaa omissa maailmoissani, niin kuitenkin tietty yhteisöllisyys on aina ollut minulle hyvin tärkeää. Lumiukollakin on tylsää yksin.

Väitöskirjatyöskentelyni kaksi viimeistä vuotta, 2007-2008, olin OKM-rahoitteisena (palkallisena) tutkijaopiskelijana valtakunnallisessa “Langnet”-tutkijakoulussa. Sinne oli tosi vaikeaa päästä sisään (onnistuinkin vasta kolmannella yrityksellä), joten olin todella onnellinen, kun tulin hyväksytyksi. Tutkijakoulussa oleminen olikin kaikin puolin antoisaa. Oli kaikenlaisia kursseja ja seminaareja, joiden yhteydessä tutustui muihin jatko-opiskelijoihin sekä ohjaajiin eri yliopistoista ympäri Suomea. Langnet-aikana sain myös yliopistolta opetettavaksi ensimmäisen kurssini, eli sain jo hieman tuntumaa myös yliopistotasoisiin opetustehtäviin. Myös opettaminen oli hyvin antoisaa. Elämä hymyili.

Koko jatko-opintoaikani kävin tosi paljon konferensseissa pitämässä esitelmiä. Heti ensimmäisestä konferenssikokemuksestani lähtien olen viihtynyt konferenssi-ilmapiirissä erinomaisesti. Niihin liittyy aina tiettyä jännitystä ja useimmiten myös kansainvälisyyttä. Tietty muodollisuus ja tietysti myös laaja tarjonta erilaisia kiinnostavia sisältöjä kompaktissa paketissa kiehtovat. Aloin myös tehdä julkaisuja ihan alusta lähtien. Julkaiseminen on kivaa.

En ryhdy kertomaan tässä tarkemmin väitöskirjastani, koska se on nyt jo vanha juttu, ja tuskin se ketään kiinnostaa (eikä ole syytäkään), mutta tutkimus käsitteli puheen kontekstualisointia prosodisin keinoin ranskalaisten filosofien radiopuheessa. En pahemmin suosittele kenellekään väitöskirjani lukemista, mutta linkitän sen nyt kuitenkin muodon vuoksi tähän. Se on ihan perustutkimusta, joka kohdistuu siis ranskan prosodiaan (sävelkulku, voimakkuus, tauotus, rytmi, puhenopeus, jne.). Tarkemmin sanottuna prosodisesti merkittyihin kuvioihin ja niiden rooliin sanotun kontekstualisoinnissa (ts. tulkintakehyksen luomisessa). Käytin fonetiikan keinoja (Praat-puheanalyysiohjelmaa, jne.) ja sain inspiraatiota eri menetelmistä ja teorioista, mm. keskustelunanalyysistä, Gumperzin kontekstualisointiteoriasta sekä vastaväittäjäni kehittämästä ranskan intonaatio- ja puheen syntaksiteoriasta. En kuitenkaan seurannut tarkasti mitään menetelmää tai teoriaa, vaan yhdistelin niitä ja pyrin luomaan eräänlaista omaa teoriaani ja menetelmääni. (Koska mielestäni mikään olemassa olevista menetelmistä tai teorioista ei vastannut täysin sitä, mitä nimenomaan minun tutkimukseni kaipasi.) Olin todella kunnianhimoinen. Ehkä liiankin. Mutta olin vain niin ylitsepursuavan innoissani koko ajan, että oli pakko pistää kaikki luomisvoimatkin peliin. Ja ainakin oli hauskaa… Totta hemmetissä minulla oli hauskaa. 😀 Väittelin filosofian tohtoriksi tammikuussa 2009. Tutkintotodistuksen sain helmikuussa 2009. Olin saanut Koneen säätiöltä post doc -apurahan marraskuussa 2008, siis jo hieman ennen kuin väittelin, joten pystyin jatkamaan tutkimustyötä uuden hankkeen parissa heti väitöksen jälkeen. Seuraavan lukuvuoden toimin yliopistonlehtorin sijaisena. Sen jälkeen olen toiminut tutkimustehtävissä eri rahoituksilla (säätiöiden apurahoilla, yhdessä Akatemiaprojektissa ja viime vuodesta lähtien kollegiumtutkijana). Välillä toimenkuvaani on kuulunut myös vähän opetusta, välillä ei. Dosentuurin sain tammikuussa 2015.

Olen joskus miettinyt, kumpi ajanjakso elämässäni on ollut se kaikkein paras ajanjakso: aika urheilulukiossa vai aika jatko-opiskelijana (tämänhetkistä elämäntilannettani en ota mukaan tässä arvioinnissa, koska sitä on vielä vaikea nähdä kokonaisuutena). En ole ihan varma. Ne ovat hyvin tasaväkisiä. Kumpaakin ajanjaksoa luonnehti ylitsepursuava innostus sekä voimakas usko omiin kykyihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Toisaalta toki myös erittäin tiivis työskentelytahti, stressi ja aivan loppumetreillä myös (itse asetettu) paine täydellisestä onnistumisesta. Joka tapauksessa väitöspäivä oli siihenastisen elämäni paras päivä. Se on ihan selvä.

Jatkoin tietysti jatko-opintoaikoinani myös aikidoseuran pyörittämistä (niin kuin olen jatkanut sen jälkeenkin). Lisäksi treenasin jatko-opintojeni alkuaikoina myös judoa ja kick-boxingia. Jatko-opintojen loppuaikoina treenasin aikidon ohella nyrkkeilyä (ei kuntonyrkkeilyä vaan ihan oikeaa matsinyrkkeilyä – joskaan en itse koskaan osallistunut kilpailuihin, vaikka minua aluksi siihen hieman kannustettiinkin). Mitään muuta elämää minulla ei sitten ollutkaan: omistauduin ihan täysin työskentelylle ja treenaamiselle.

Rakkaudessani tutkimusta kohtaan on jotakin samaa kuin rakkaudessani treenaamista kohtaan. Kumpikin vie minut niin kokonaisvaltaisesti mukanaan, että minuuden rajat tuntuvat hämärtyvän: tekemäni asia muuttuu osaksi minua ja elämme yhdessä.

KS. LISÄYKSET TÄHÄN POSTAUKSEEN MYÖHEMMÄSSÄ POSTAUKSESSA

8. PERUSTIN OMAN AIKIDOSEURAN:

Olen muistaakseni jo kertonutkin joskus tässä blogissa, kuinka ohjasin elämäni ensimmäiset aikidoharjoitukset muistaakseni 13-vuotiaana: toimin siihen aikaan apuohjaajana junioriharjoituksissa (olin itse siirtynyt aikuisten ryhmään noin vuotta aikaisemmin), ja eräänä päivänä varsinaiselle ohjaajalle oli tullut jokin yllättävä este, eikä hän päässyt saapumaan lainkaan paikalle. Joku tuli kuitenkin päästämään meidät sisälle saliin. Vaikka en ollut juurikaan vanhempi kuin vanhimmat junnut, aloin kuin vaistomaisesti ohjata harjoituksia heille: olin apuohjaaja, joten mielestäni oli minun velvollisuuteni vetää treenit, kun varsinainen ohjaaja kerran ei tullut paikalle. Vaikka en osannut vielä itsekään paljon mitään, olin koko tunnin ajan kuin paratiisissa. Näytin innoissani tekniikoita muille lapsille, kiertelin tohkeissani neuvomassa heitä ja keksin leikkejä. Tuntui siltä, että tein jotakin sellaista, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Sen treenin jälkeen päätin, että perustaisin jonain päivänä oman seuran. Päätin antaa aikidolle kaikkeni. Ja kuten tämän postaussarjan aiemmat osat kertovat, niin todella teinkin pitkän aikaa…

En ryhdy tässä postauksessa toistamaan kaikkia niitä vaiheita, joiden kautta päädyin harjoittelemaan aikidoa Ranskaan ja joiden kautta lopulta kuitenkin palasin takaisin Suomeen. Joka tapauksessa palattuani Suomeen 20-vuotiaana aloin ohjata säännöllisesti treenejä kolmessa eri seurassa: Keravalla, Tikkurilassa ja Helsingin Kaapelitehtaalla. Sitä jatkui noin 2,5 vuotta. Tuona aikana alkoi muodostua pieni porukka ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita minun tavastani tehdä tekniikkaa ja opettaa. Minulla oli joitakin oppilaita, joiden kanssa treenasin usein myös virallisten treenien ulkopuolella ja jotka kiersivät minun treeneissäni seurasta toiseen. Alkoi tuntua siltä, että oli aika perustaa oma seura. Olihan minulla jo oma pieni seuraajakuntani, ja olin muissa seuroissa vetäessäni ehtinyt saada sen verran ohjaajakokemusta, että treenien vetäminen sujui jo rutiinilla. Syksyllä 2000 sain muistaakseni judopiirien kautta tietää, että äskettäin Helsingin Myllypuroon avatussa Liikuntamylly-nimisessä kaupungin omistamassa urheiluhallissa oli myös tatami. Asuin itse siihen aikaan opiskelijasolussa Kontulassa, joten sijainti oli minun kannaltani erinomainen. Laadin parin läheisimmän oppilaani kanssa tarvittavat asiakirjat, perustin yhdistyksen, Finn-Aikin, ja hain sille salivuoroja Liikuntamyllystä. Onnistuimme saamaan muutaman jämävuoron, ja toiminta alkoi tammikuussa 2001. Olin itse ollut suuressa olkapääleikkauksessa joulukuussa (vasemman olkapään nivelsiteet olivat menneet täysin poikki judokisoissa), joten jouduin vetämään ensimmäiset treenini uudessa seurassa toinen käsi kantositeessä.

Seuraa oli käynnistämässä kanssani kymmenkunta ihmistä, jotka olivat käyneet treeneissäni muissa seuroissa. Ensimmäisenä keväänä saimme lisäksi mukaan muutaman vasta-alkajan. Kunnolla seuran toiminta käynnistyi kuitenkin vasta syksyllä 2001. Silloin mukaan tuli runsaasti aloittelijoita. Leijuin pilvissä. Jokainen yksittäinen treeni tarjosi minulle edelleen yhtä suuren onnen tunteen kuin se yksi junioritreeni, jonka olin ohjannut 13-vuotiaana. Tunsin toteuttavani itseäni joka solullani. Jokaisen treenin jälkeen eräs oppilaani ja ystäväni heitti minut autolla kotiin. Matka Myllypurosta Kontulaan kesti vain muutaman minuutin, mutta jumiuduimme toisinaan autoon myöhään yöhön saakka juttelemaan aikidosta. Ja vielä päästyäni kotiin kävin innoissani läpi illan treeniä. Tahdoin elää sen läpi moneen kertaan, vaikka seuraavaan treeniinkään ei enää voinut olla pitkä aika… (etenkään, jos se oli jo seuraavana aamuna – seurassamme on nimittäin alusta lähtien ollut sekä aamu- että iltatreenejä…) Ohjasin pitkän aikaa treenejä kuutena päivänä viikossa.

Seuran jäsenmäärä nousi kohtuullista vauhtia. Parhaina vuosina seurassa on ollut yli 120 jäsentä. Viime vuosina jäsenmäärä on vakiintunut noin sataan. Joitakin heikompia vuosiakin on ollut; silloin jäseniä on ollut noin 70-80. Yhtä vuotta lukuunottamatta olen itse toiminut seuran hallituksen puheenjohtajana. Junioriryhmässä (jota en itse ole missään vaiheessa vetänyt säännöllisesti) harjoittelevat 7-12-vuotiaat lapset. Itse vedän ryhmää, jossa harjoittelevat yli 13-vuotiaat nuoret sekä aikuiset. Kymmenkunta vuotta sitten laajensimme seuran toimintaa joksikin aikaa (ehkä noin kolmeksi tai neljäksi vuodeksi, en muista enää tarkkaan) myös toiseen toimipisteeseen, Hämeentielle. Toiminta toisessa paikassa ei kuitenkaan koskaan lähtenyt aivan yhtä hyvin käyntiin kuin toiminta Liikuntamyllyssä, ja myöhemmin kyseinen yksityinen sali (jossa olimme vuokralla) meni konkurssiin, joten meidänkin toimintamme siellä päättyi.

Hienointa seuran pyörittämisessä on ollut se, että sen kautta on saanut kohdata niin paljon erilaisia ihmisiä. On ollut paljon sekä teinejä että aikuisia hyvin erilaisista taustoista. Jotkut teinit ovat vielä aikuistuttuaankin pysyneet mukana seuran toiminnassa. Oma elämäntilanteeni on tietysti myös muuttunut: nuoresta opiskelijatytöstä on kasvanut työssäkäyvä perheenäiti. Vyöarvokin on noussut 3. danista (3. asteen mustasta vyöstä) 5. daniin (5. asteen mustaan vyöhön). Vaikka suhteeni aikidoon onkin toki näinä vuosina jonkin verran muuttunut (enhän enää kuitenkaan treenaa jatkuvasti kahta kertaa päivässä ja tue lisäksi harjoitteluani eri sivulajeilla..), aikido ja oma seura ovat edelleen hyvin suuri osa identiteettiäni. Samalla tavalla kuin minä olen osa seuraa, seura on osa minua.

Ma 12.9.2016 Quinta do Lago, Algarve, Portugali

Saa nähdä, minkä verran ehdin kirjoittaa matkamme aikana. Luultavasti en kovinkaan paljon, mutta teen silti jonkinlaisen postauksen tästäkin reissusta, koska kyse on Emilia-vauvan ensimmäisestä matkasta.

Saavuimme tänne Quinta do Lagoon, Algarveen, Portugaliin, lauantaina. Axelin vanhemmat omistavat asunnon täällä. He käyvät täällä tosi usein. Mekin olemme Axelin kanssa käyneet täällä aika usein etenkin Sophien syntymän jälkeen, koska tämä on meille helpoin ja luultavasti myös halvin vaihtoehto toteuttaa lomailu etelän auringossa. Alueella on tosi kiva uima-allasalue (ks. kuva yllä), joten Sophie pääsee uimaan joka päivä. Axelin äiti on mukana reissussa, joten hän pystyy auttamaan lasten kanssa. Olenkin pystynyt täällä lepäämään selvästi enemmän kuin kotona, mikä on kiva. Tietysti olen silti pääsääntöisesti aika jumissa Emilia-vauvaan, koska imetän häntä. Juuri tällä hetkellä hän nukkuu, mutta kohta hän herää, ja sitten olen taas jumissa. Sellaista on olla pienen vauvan äiti. Siksi kai äitiyslomat onkin keksitty.

Eilen kävimme suuressa ostoskeskuksessa, Forum Algarvessa, shoppailemassa. En ole periaatteessa lainkaan shoppailijatyyppiä, vaan pikemminkin oikea anti-shoppailija (en pidä lainkaan tavarataloista, vaatteiden sovittamisesta, jne., enkä ylipäänsä ole kovin kiinnostunut juuri mistään aineellisesta), mutta on kaksi poikkeusta: lastenvaatteet ja matkamuistot. Olen söpöjen lastenvaatteiden himoshoppailija. Se on ainoa perusnaisellinen harrastus, joka minulla on. Myös matkamuistomyymälöissä innostun usein ostamaan tosi paljon kaikenlaista. Nuorempana tykkäsin ostaa myös treenikamppeita, mutta nykyään en saa enää siitäkään yhtä paljon irti kuin ennen: käytän usein samoja treenipukuja turhankin pitkään (koska vanhat kuluneet kamppeet ovat niin mukavia päällä..), ja Christian kuittaileekin minulle toisinaan siitä, että käytän liian kuluneita pukuja. Hän huomaa jopa sen, jos treenitakin alla käytettävän valkoisen T-paidan kaulus on vähän rispaantunut (“ai, kiva kun kerroit!”). Hänen mielestään se ei ole hyväksi imagolleni. En ole edes ihan varma, mitä hän tarkoittaa sillä… Itse olen sitä mieltä, että jos aikidokan imago on kiinni treenikamppeista, niin sitten sillä ei ole paljon väliäkään. Kunhan ei käytä liian likaisia ja löyhkääviä kamppeita. Se on ällöä.

On hankalaa, kun Portugalista ei saa äidinmaidon korviketta valmiiksi nestemäisessä muodossa. Se pitää ostaa pulverina ja sekoittaa keitettyyn veteen. Kaiken lisäksi Emilia ei tykännyt ensimmäisestä korvikemerkistä, jota hänelle tarjosimme. Vasta toinen kelpasi. Joudun edelleen antamaan Emilialle äidinmaidon lisäksi myös korvikemaitoa tuttipullosta, koska maito ei vain muuten riitä. Vauva on niin älyttömän nälkäinen koko ajan. Siltikään hän ei ole mitenkään liian pullea vaan ihan sopusuhtainen. (Neuvolassa sanoivat, että hän on +1-käyrällä sekä painon että pituuden suhteen, eli oikein normaali ja sopusuhtainen.) Imetys on ollut jonkinlainen pettymys minulle: se oli tosi kivuliasta ensimmäisen kuukauden ajan, ja edelleenkin, 10 viikon jälkeen, se on jossain määrin epämiellyttävää. Maitoa valuu tisseistä pitkin lattioita, ja vaatteet ovat useimmiten edestä hieman märkiä (käytän kyllä liivinsuojuksia, mutta maito tulee niistäkin läpi tai ohi, tai jotain). Äidinmaidon haju on imelä, ja se tarttuu ikävästi vaatteisiin. Toki imetystapahtuma korostaa vauvan ja äidin välistä yhteyttä ja läheisyyttä, mutta en kuitenkaan koe, että se toisi mitään ihan hirveän merkittävää lisää äitiyteeni. Sophieta en imettänyt, ja tunsin alusta lähtien ihan samanlaista läheisyyttä suhteessa häneen kuin Emiliaan, jota imetän. Enemmän palkitsevaa läheisyyttä minulle tuo lapsen vieressä nukkuminen, sylissä pitäminen, jne. Vähitellen syntyy tietynlainen henkinen läheisyys ja yhteys, jotka ovat tärkeitä. Imetys on jotenkin niin primitiivistä, että minulle ainakaan pelkästään se ei riitä läheisyyden tunteen luomiseen. Mutta noh, tahdoin tällä kertaa imettää, ja alkuvaikeuksien jälkeen se on kuitenkin jotenkin onnistunutkin, joten olen tyytyväinen. Ja sanotaanhan, että äidinmaito on vauvalle terveellisempää kuin korvikemaito, joten hyvä näin.

On tietenkin jonkin verran turhauttavaa, kun pääsen niin vähän tietokoneen ääreen tällä hetkellä. Kännykkää pystyn räpläämään silloinkin kuin imetän (joten pääsen esim. Facebookiin melkein koko ajan, jos tahdon, ja pystyn myös kirjoittamaan esim. sähköposteja), mutta tietokoneelle pääsen vain lyhyiksi hetkiksi, ellen sitten hanki vauvalle hoitajaa ja lähde työhuoneelle. Olen yrittänyt käyttää tietokonetta imettäessäni, mutta se on kyllä tosi hankalaa. On siis täytynyt tyytyä siihen, että koneaikaa on tällä hetkellä tosi vähän. Jos on jotain tosi tärkeää, mitä pitää saada tehdyksi, hankin vauvalle hoitajan ja lähden koko päiväksi työhuoneelle. Muuten teen paljon ajatustyötä: käyn läpi kaikenlaisia asioita mielessäni. Kun pääsen lopultakin koneen ääreen, tiedän heti, mitä teen, koska olen ajatellut asian läpi etukäteen, eikä siihen siksi kulu välttämättä kovin paljon aikaa. Minulla on hyvä muisti (joskin varsin valikoiva sellainen..), joten pystyn jollain tasolla pyörittelemään jopa tutkimusaineistoja läpi mielessäni. En tietenkään yksityiskohdissaan, mutta pääpiirteissään.

Treenasin tänään Sophien kanssa hetken taekwondopotkuja terassilla. Hän muisti ne yllättävänkin hyvin ja toteutuskin oli ainakin vähän sinne päin. Olen ollut tosi innoissani Sophien taekwondoharrastuksesta, koska se on meille kahdelle sellainen yhteinen juttu. Tietysti olisi hienoa, jos hän jatkaisi ja edistyisi, mutta tärkeintä on, että meillä on hauskaa ja teemme jotakin yhdessä. Ja vaikka Sophie innostuisi myöhemmin jostain ihan muusta kuin taekwondosta tai kamppailulajeista ylipäänsä, olen varma, että varhain aloitetusta liikuntaharrastuksesta on hänelle hyötyä.

Toisaalta olen tämän matkan aikana ja tietysti jo aiemminkin todennut, että urheiluharrastuksista on pitkällä tähtäimellä myös haittaa… Olkapääni, polveni, toinen ranteeni, toinen kyynärpääni sekä niskani ovat olleet hajalla jo pitkään, mutta nyt myös vanha häntäluuvammani on alkanut vaivata: teloin häntäluuni aikidoleirillä Ranskassa n. 22-vuotiaana, kun harjoittelin treenien jälkeen judoheittoja erään entisen judokan kanssa ja jysähdin kerran heittoa aloittaessani suoraan perse edellä hänen polveensa… Häntäluu meni ihan säpäleiksi, ja se on vaivannut minua jollain tasolla siitä lähtien. (On ollut vaikeaa istua pitkiä aikoja kovilla tuoleilla, jne.) Nyt huomaan, että on vaikeaa istua pitkiä aikoja edes pehmeillä tuoleilla ilman, että sattuu hanuriin. Etenkin, jos on vauva sylissä tuomassa lisää painoa. No, tää on tämmöstä.

To 15.9.2016

Reissu on sujunut ihan mukavasti. Eilen kävin Axelin äidin kanssa shoppailemassa markkinoilla. Ostin itselleni uudet kengät ja aurinkolasit. Emilia sai tosi hienon asukokonaisuuden:

Sophielle ei löytynyt oikein muuta kuin punainen Minni Hiiri -lippis.

Muuten olen aika tavalla vain imettänyt vauvaa, ja tehnyt ehkä jonkin verran ajatustyötä samalla. Keskimäärin kerran päivässä olemme käyneet ulkona syömässä. Lähialueella on monta tosi kivaa ravintolaa. Sophie on päässyt joka päivä uimaan. Emilian kanssa emme ole aina lähteneet mukaan altaalle, koska hän on usein sattunut nukkumaan juuri siihen aikaan, enkä ole viitsinyt herättää. Mutta on Emiliakin toki päässyt käymään altaalla ja tuntuu viihtyvän siellä hyvin:

La 17.9.2016

Reissu on sujunut edelleen ihan hyvin, paitsi että minulla on tällä hetkellä melkein joka päivä pää ihan tajuttoman kipeä. Ei siihen auta oikein mikään… Tänään olimme kuitenkin kaikki uima-altaalla ja söimme samalla lounasta allasbaarissa. Sophie osasi hienosti uida uimarenkaan kanssa ilman apua. Sophie on aivan ihana, mutta tällä hetkellä hän mököttää minulle, koska olen niin paljon kiinni vauvassa. Se on aika rankkaa, mutta täytyy kai vain kestää… Suomessa meillä on taas omat yhteiset kuviot, kuten taekwondotreenit, Fazerin kahvila, kauppareissut, jne. Kun haen hänet päiväkodista, hän on aina tosi iloinen. Tulee kädet levällään minua vastaan ja huutaa jo kaukaa suu leveässä hymyssä: “Mamma, mamma!” Joten kai hän minusta tykkää kuitenkin… *niisk*

Tänä iltana olemme taas menossa johonkin ravintolaan. Käymme melkein joka ilta jossain ravintolassa syömässä, koska loppujen lopuksi täällä ei ole iltaisin niin kovin paljon muutakaan tekemistä. Huomenna myös Axelin isä sekä toinen Axelin pikkusiskoista saapuvat tänne. Myös Axelin siskon 1-vuotias tytär – kummityttöni – on tulossa, mikä on varmasti tosi kiva Sophien kannalta.

Pe 23.9.2016

Portugalin-matka alkaa lähestyä loppuaan. Huomenna on aika palata takaisin Suomeen. Reissu sujui kaikin puolin hyvin. Itselleni suurin ilo on varmaankin ollut lastenvaatteiden shoppailu. En enää toisella viikolla ostanut ihan yhtä paljon lastenvaatteita kuin ekalla viikolla, mutta ostin kyllä jonkin verran kuitenkin.. Täältä löytyy NIIN söpöjä mekkoja, bodeja, takkeja, housuja, paitoja, huppareita, haalareita, kenkiä, hiuspinnejä, hattuja, jne., että en millään malta olla ostamatta niitä selvästi yli tarpeen. Kämppämme on ihan täynnä vaaleanpunaisia Minni Hiiri ja Hello Kitty -vaatteita sun muita.  ( – “Elääköhän tuo tyyppi jotenkin omaa tyttömäistä puoltaan lastensa kautta??” – “Juu, ehdottomasti. Ei epäilystäkään..”) Olen shoppaillut lähinnä tavallisille portugalilaisille tarkoitetuissa tavarataloissa, joissa kaikki on Suomen hintatasoon nähden tosi edullista. Tänään kävimme kuitenkin ohimennen myös jossain ökyrikkaille suunnatussa lastenvaateliikkeessä, jossa myytiin mm. aitoja Leviksen farkkuja vauvoille! 😀 Meinasin sortua ostamaan Emilialle Levikset kokoa 68 cm, mutta sain juuri ja juuri hillittyä itseni. Vaikka olisihan se tietysti ollut tyylikästä viedä vauva neuvolaan aitoihin Leviksen farkkuihin puettuna.. 😀

Eilen vietimme koko päivän Zoomarine-nimisessä vesipuistossa. Siellä oli sekä kaikenlaisia vesiaktiviteettimahdollisuuksia (joskaan en itse osallistunut niihin, koska olin vauvan kanssa) että erilaisia esityksiä: kävimme katsomassa delfiinishow’ta, merijellonashow’ta ja akrobaattista merirosvoshow’ta. Olivat kaikki oikein näyttäviä. Merileijonashow’ssa eläinten suoritusten lisäksi hauskaa oli juontaja: hän oli sellainen tosi veikeä lyhytkasvuinen mies, joka oli pukeutunut tyttöjen Hello Kitty -balettiasuun, jossa oli vaaleanpunainen röyhelö vyötäröllä. 😀 Se näytti hassulta!

Muuten ei ole tapahtunut mitään kovin erikoista. Sophie ja muut ovat käyneet joka päivä uima-altaalla. Itse olen ollut melko jumissa vauvan kanssa koko ajan. Sellaista se on alle kolme kuukautta vanhan lapsen kanssa. Lisäksi olemme käyneet jossain ravintolassa syömässä joka päivä.

On mukavaa, kun vauvaan saa joka päivä yhä enemmän kontaktia. Hän osaa jo nauraakin ja on suurimman osan ajasta oikein iloinen. Öisin hän kierii kiinni kylkeeni ja käpertyy siihen. Hän tahtoo olla koko ajan niin lähellä minua kuin mahdollista. Imetän edelleen monta kertaa vuorokaudessa mutta vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Maidon tuotanto alkaa selvästikin hiipua ja joudun antamaan vauvalle yhä enemmän korvikemaitoa.. Eli taitaa loppujen lopuksi mennä ketuiksi imetys tälläkin kertaa, mikä on aika turhauttavaa kaiken sen kivuliaisuuden jälkeen. Monen viikon ajan maitoa tuli vaikka kuinka hemmetisti, mutta imetys oli tosi kivuliasta. Nyt imetys ei enää ole juurikaan kivuliasta (vain hieman epämiellyttävää sanoisin), mutta maidon tuotanto alkaa nähtävästi hiipua… Tyypillistä. KAIKKIhan menee aina loppujen lopuksi pieleen.

Anyway, huomenna siis lähdemme takaisin Suomeen. Ihan kiva päästä taas kotiin, vaikka reissu onkin ollut oikein onnistunut. Ensi maanantaina alan taas vetää aikidotreenejä synnytyksen aiheuttaman tauon jälkeen. Jännää!! =) Olen ihan fiiliksissä siitä, että pääsen taas takaisin tatamille. On ollut ikävä treenejä.

7. ALOIN OPISKELLA YLIOPISTOSSA: Kuten tämän postaussarjan aiemmista osista voi ehkä päätellä, ei ollut alun perin ollenkaan itsestään selvää, että koskaan opiskelisin yliopistossa. Tahdoin aikidon ammattilaiseksi, eikä siihen vaadita yliopistotutkintoa. Piti kuitenkin olla jokin suunnitelma, jonka turvin pystyisin muuttamaan lukion jälkeen Ranskaan treenaamaan aikidoa. (Alun perin olin ajatellut muuttaa lukion jälkeen Japaniin, mutta ensimmäinen Ranskan-matkani sai minut muuttamaan mieltäni.) Aikidossa ei ole mahdollista saada sponsorisopimuksia, koska lajissa ei ole kilpailutoimintaa. Vaihtoehtoja oleskelun rahoittamiseen oli siis käytännössä kaksi: 1) hankkia jotain hanttihommia, tai 2) päästä sisään yliopistoon ja elää opintotuella. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Tuli kiire oppia ranskaa, koska lukioon mennessäni en siis vielä osannut lainkaan ranskaa. Aloin tietysti lukea koulussa ranskaa. Lisäksi luin läpi pari muuta oppikirjasarjaa sekä pari sanakirjaa ja hankin ranskalaisia kirjeenvaihtokavereita. Kävin Ranskassa treenaamassa aikidoa sekä koulun kesäloma-aikaan että joululoma-aikaan ja pystyin tietenkin siellä samalla hieman parantamaan ranskan kielen taitoani. Onnistuinkin saavuttamaan lukion aikana sellaisen tason ranskan kielessä, että pääsin abivuoden keväällä läpi Ranskan suurlähetystöllä järjestetystä kielikokeesta, joka vaadittiin kaikilta ulkomaalaisilta yliopistoon pyrkijöiltä. Pääsin sisään Pariisin Université de René Descartes (Paris V) -yliopistoon, pääaineena yleinen kielitiede. Muutto Ranskaan oli siis mahdollinen. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen työskentelin muutaman kuukauden Keravan McDonald’sissa tienatakseni rahaa. Sen jälkeen lähdin.

Opiskelu ranskalaisessa yliopistossa pelkällä lyhyellä lukioranskalla ei kuitenkaan ollut aivan helppoa… Olin periaatteessa motivoitunut, koska kielitiede kiinnosti jo silloin, mutta heti ensimmäinen päivä yliopistolla oli lannistava. Minulla oli epäselvyyksiä jonkin käytännön asian suhteen, ja menin opintotoimistoon kysymään neuvoa. Aloitin puheenvuoroni sanomalla jotain tyyliin: “Anteeksi, mutta minulla on vielä hieman ongelmia ranskan kielen kanssa, joten…” Virkailija keskeytti minut toteamalla: “Joo, mä kuulen sen.” Vastaavia kokemuksia tuli ensimmäisten päivien aikana muitakin. Henkilökunta oli aika suorasanaista. Ryhmätunnit, joissa tehtiin käytännön tehtäviä, sujuivat jotenkuten, mutta suuret massaluennot, joissa opettaja vain puhui edessä ilman mitään piirtoheitinkalvoja tai luentomonisteita tuntuivat todella vaikeilta. Oli hirveän vaikeaa silloisella kielitaidollani ottaa muistiinpanoja pelkästä puheesta. Muut opiskelijat olivat kyllä ystävällisiä ja antoivat minulle luentomuistiinpanojaan kopioitavaksi, mutta toisten tekemien muistiinpanojen ymmärtäminen oli tietysti aika haastavaa… Yleisen kielitieteen lisäksi opinto-ohjelmaan kuului ainakin tilastotiedettä, sosiologiaa ja psykologiaa. Olihan se ihan mielenkiintoista. Tuli paljon kaikenlaista yleistietoa. Aloin kuitenkin alusta lähtien hätäillä ja sekoilla mielessäni. Tuli sellainen paniikinomainen tunne, että en voi pärjätä. Lukio oli tuntunut minusta varsin helpolta, joten oli ahdistavaa, kun yhtäkkiä olikin tosi vaikeaa.

Päädyin hieman hätiköidysti siihen, että vaihdan pääainetta ja samalla koko yliopistoa: siirryin toisena vuonna opiskelemaan Université Paris-Sorbonne (Paris IV) -yliopistoon sovellettuja vieraita kieliä (langues étrangères appliquées). Vaatimuksena sisäänpääsylle oli, että piti ensin saada opiskelupaikka jostain suomalaisesta yliopistosta. Hain siksi lukemaan ranskaa Helsingin ja Turun yliopistoihin. Pääsin sisään kumpaankin (mutta ilmoittauduin poissaolevaksi) ja pääsin siksi sisään myös haluamaani yliopistoon Ranskassa. Aloin opiskella vieraita kieliä, kuten englantia, venäjää, unkaria ja tanskaa (todellakin..). Myös joillain muinaisislannin luennoilla kävin jossain vaiheessa… 😀 Opiskelin vähän sitä sun tätä. Tai no… Sana ‘opiskella’ antaa ehkä hieman väärän kuvan siitä, mitä tein… ‘Olin kirjoilla yliopistossa’ ja ‘kävin jonkin verran luennoilla hengailemassa’ kuvaavat ehkä todellisuutta paremmin. Käytin lähestulkoon kaiken aikani aikidon treenaamiseen. Tahdoin treenata kaksi kertaa päivässä. Ja kun etäisyydet olivat pitkiä, oli tosi vaikeaa ehtiä joka paikkaan. Suomessa on tavallista, että aikidotreenejä pidetään aikaisin aamulla ja iltaisin. Päiväsaikaan porukka käy töissä, opiskelee, tms. Ranskassa aamutreenejä ei juurikaan järjestetä (paitsi leirien aikaan tietysti), vaan treenejä on keskellä päivää ja iltaisin. Taustalla tässä on se, että useilla työpaikoilla pidetään pitkä lounastauko keskellä päivää, ja moni käy urheilemassa silloin. Lisäksi on jonkin verran ammattilaisohjaajia, jotka vetävät treenejä iltaisin omalla salillaan ja tahtovat itse päästä treenaamaan päivisin. Tästä syystä johtuen päivätreeneissä olikin usein parempi taso kuin iltatreeneissä. Siksi oli tärkeää päästä paikalle silloin. Oli myös selkeästi niin, että jos tahtoi yhteisöllisessä mielessä kuulua “ammattilaiskaartiin”, piti treenata kaksi kertaa päivässä. Jos treenasi vain kerran päivässä, oli pelkkä “amatööri”, ja minä tahdoin tietysti kuulua ammattilaisiin. Yritin rakentaa luentoaikatauluni niin, että opiskelisin aamuisin ja iltapäivisin ja treenaisin aikidoa keskellä päivää ja iltaisin (sekä tietysti viikonloppuisin). Olin tottunut lukioaikana tosi tiukkaan aikatauluun, ja kielitaitoni oli tietysti toisena vuonna jo parantunut suhteessa ensimmäiseen vuoteen, mutta siltikin homma alkoi lähinnä pitkien etäisyyksien takia mennä melko hankalaksi. Viimeinen niitti oli se, kun olkapääni hajosi treeneissä, ja jouduin keskellä lukuvuotta lähtemään Suomeen leikattavaksi.

Myös taloudelliset ongelmat alkoivat painaa päälle: jos olisin tahtonut jäädä vielä Ranskaan asumaan toisen vuoden jälkeen, minun olisi ollut pakko mennä töihin, enkä tietenkään olisi siinä vaiheessa voinut saada mitään muita töitä kuin jotain hanttihommia. Oli selvää, että vakavasti otettavan aikidotreenaamisen ja yliopisto-opintojen yhdistäminen töissä käymiseen olisi ollut mahdotonta. En olisi pystynyt tekemään mitään kunnolla. Päätin siis palata takaisin Suomeen. Päätös oli äärimmäisen vaikea, mutta en ole katunut sitä. Jos olisin silloin jäänyt väkisin Ranskaan, olisin joutunut menemään töihin esim. johonkin hampurilaisravintolaan, tms., ja opintoni olisivat erittäin todennäköisesti jääneet kesken. Jo silloin tuntui siltä, että se olisi harmi, koska olin kuitenkin pärjännyt niin hyvin lukiossa. Olin myös nähnyt, kuinka jotkut muut nuoret ulkomaalaiset aikidotreenaajat olivat yrittäneet yhdistää esim. Mäkkärissä työskentelyn ja ammattimaisen aikidotreenaamisen, eikä kukaan heistä ollut onnistunut siinä kovin hyvin: usein työvuorot sattuivat treenien päälle (koska tietysti Mäkkäreissäkin on eniten asiakkaita nimenomaan lounasaikaan ja iltaisin..), eivätkä he siksi päässeet treeneihin kovinkaan usein.

Pari vuotta Suomeen paluuni jälkeen minulle tarjottiin junioriohjaajan hommia Pariisin esikaupunkialueelta, ja olisin myös päässyt lapsenvahdiksi erääseen suomalais-kiinalaiseen perheeseen. Keikkaluonteisesti olisin voinut saada joitain muitakin pieniä hommia (ja sainkin toisinaan, kun vietin pidempiä ajanjaksoja Ranskassa). Jos olisin mennyt kavereiden nurkkiin asumaan, olisin ehkä voinut mainittujen tehtävien avulla juuri ja juuri elättää itseni ja palata takaisin Ranskaan treenaamaan. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo ehtinyt asettua Suomeen, päässyt ihan hyvään vauhtiin opintojeni kanssa, jne., enkä enää tahtonut palata kokonaan Ranskaan. Riitti, että pääsin käymään siellä yliopiston loma-aikoina.

Palattuani Suomeen menin  ensin töihin Forumin McDonald’siin, koska rahani olivat todellakin täysin loppu. Sen jälkeen otin vastaan opiskelupaikkani Helsingin yliopistossa. Tunsin syystäkin huonoa omaatuntoa siitä, että Pariisissa opiskeluni eivät olleet edenneet. Päätin ottaa opintoni vakavasti (tai ainakin sen verran vakavasti, että valmistuisin joskus), ja kaikki alkoikin sujua alusta lähtien ihan hyvin. Viihdyin ihan hyvin, pärjäsin ihan ok, ja opinnot etenivät tavoitteen mukaisesssa vauhdissa: viisi vuotta myöhemmin valmistuin filosofian maisteriksi, jolla on aineenopettajan pätevyys ranskassa ja filosofiassa. En kuitenkaan ollut perustutkinto-opiskelijana ollessani mitenkään erityisen kunnianhimoinen, aktiivinen tai muuten suuresta massasta erottuva; olin tunnollinen opiskelija, joka on aina paikalla ja joka tekee kaiken vaadittavan annetuissa aikarajoissa, mutta en ollut erityisen kunnianhimoinen tulosten suhteen. Treenaaminen vei edelleen suuren osan ajastani ja huomiostani: aikidon lisäksi treenasin judoa (jossa myös kilpailin siihen asti kunnes jouduin neljänteen olkapääleikkaukseen…), ja opintojeni loppuvaiheilla myös kick-boxingia. Vasta siinä vaiheessa, kun viimeistelin graduani (jonka olin tehnyt muistaakseni noin kuudessa viikossa), minussa liikahti jotakin. Silloin alkoi tuntua siltä, että tässä on jotakin, mikä vetää minua puoleensa… Päätin hakeutua jatko-opiskelijaksi, ja siitä alkoikin sitten kokonaan uusi aikakausi elämässäni. Kaikki muuttui sekä pääni sisällä että elämässäni muutenkin. En kuitenkaan kirjoita jatko-opintoajoistani tässä postauksessa tämän enempää, koska se on niin suuri aihepiiri ja vaatii täten kokonaan oman postauksensa.

Voisin myös kirjoittaa katolilaisesta opiskelija-asuntolasta, jossa asuin n. 1,5 vuotta Pariisin aikojeni alussa. (Sen jälkeen muutin vuokralle erään ystäväni kämppään.) Tai niistä vuosista, jotka asuin HOASin opiskelijasolussa Kontulassa… Taidan kuitenkin kertoa niistä jossain toisessa yhteydessä, jotta tästä postauksesta ei tule ihan liian pitkä.

Passikuva Pariisin metrokorttia varten. Olen kuvassa 22-vuotias. Ravasin siihen aikaan jatkuvasti Pariisissa treenaamassa aikidoa.

6. PÄÄSIN URHEILULUKIOON: En ollut alun perin edes varma, menisinkö peruskoulun jälkeen lukioon. Ala-asteella ajattelin, että menisin ehkä pikemminkin ammattikouluun. Jälkikäteen ajatellen se olisi minun tapauksessani ollut ihan järjetön ajatus, koska heikoin oppiaineeni oli käsityö, ja vaikka polveudunkin äitini puolelta maanviljelijäsuvusta, jossa hyvin monella on huomattavia käden taitoja, niin itse olen tässä suhteessa jonkinlainen geneettinen mutaatio. En osaa tehdä käsilläni yhtään mitään käytännöllistä. Mieleni on aina liikkunut jossain määrin eri taajuuksilla kuin kehoni. Itse asiassa kerkesin elää joitakin vuosia, ennen kuin kunnolla tajusin, että mielelläni oli myös oma kämppä: keho. Koin kehon lähinnä ylimääräisenä riesana siihen saakka, kunnes kiinnostuin urheilusta. Urheilussa keho ja mieli yhdistyivät. Ennen aikidoa olin kavereideni kanssa harrastanut hieman mm. uintia, maastojuoksua ja yleisurheilua. Kotipihalla pelasimme myös fudista ja pesistä. En kuitenkaan ollut luontaisesti erityisen liikunnallinen vaan ihan keskitasoa. Joskus yläasteikäisenä tiedostin, että minulla oli luontaisesti enemmän lukupäätä kuin liikunnallisuutta. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin saanut vaihdettua järjestyksen toisin päin.

Aloin vähitellen tajuta, että minun kannattaisi kuitenkin pyrkiä lukioon eikä ammattikouluun. Mikään tavallinen lukio ei kuitenkaan sytyttänyt minua lainkaan. Mutta kun sain tietää, että oli olemassa urheilulukio, jossa koulun pystyi sulavasti yhdistämään treenaamiseen, mielenkiintoni heräsi välittömästi. Kun minulle sanottiin, että urheilulukioon oli hyvin vaikea päästä, ja että kukaan ei koskaan ollut päässyt sinne aikidolla, oli selvää, mihin hakisin.. (“Ai vihjaattekste, et MÄ en niinku pääsis sinne vai??”) Ryhdistäydyin koulussa ja nostin keskiarvoni jostain kasin pinnasta yli ysiin. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli lopulta 9,2. Kun siihen lisättiin urheilupisteet (joita sain mm. Aikidoliiton suosituksista, valmentajien suosituksista, jne.), vaadittava raja ylittyi, ja pääsin sisään. (Jos olisin hakenut pelkällä keskiarvolla, en olisi päässyt, koska keskiarvoraja ilman urheilupisteitä oli sinä vuonna peräti 9,4.)

Urheilulukiossa koulunkäyntini sujui alusta lähtien erinomaisesti. Minusta tuli hetkessä “kympin tyttö” ilman, että erityisemmin edes pyrin siihen. Kaikki tapahtui luonnostaan. Palaset loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään. Ehkä jo pelkkä urheilulukioon pääseminen lisäsi motivaatiotani koulunkäyntiä kohtaan. Ehkä olin saavuttanut iän, jossa tapahtui automaattisesti pientä henkistä kypsymistä. Luulen myös, että edellisen kesän Ranskan-matka vaikutti siihen, että asenteeni oli muuttunut. Joillakin esim. rippikoululeiri saattaa olla siirtymäriitti lapsuudesta nuoruuteen. Kävin kyllä itsekin rippikoululeirin normaaliin tapaan kasiluokan jälkeisenä kesänä jossain skugessa, mutta ei tässä siitä sen enempää.. Paitsi ehkä sen verran, että onnistuin vahingossa saamaan rippikoululeirin kirjallisesta loppukokeesta koko porukan toiseksi parhaat pisteet.. (“Oi ppperkules..”) Se oli mielestäni ihan sairaan noloa, koska pappi hehkutti tulostani ihan innoissaan kaikkien edessä, ja kaikki tietysti luulivat, että olin joku himojeesustelija, tms… Ymmärsin silloin, että hyvästä lukupäästä voi toisinaan olla haittaakin. Se voi aiheuttaa väärinkäsitystilanteita. Anyway, lukiossa hyvästä lukupäästä oli luonnollisestikin huomattavaa hyötyä, ja kun minulla lopultakin oli myös sisäistä motivaatiota sen hyödyntämiseen, elämä hymyili.

Urheilulukiolaisen päivät olivat useimmiten hyvin pitkiä. Liikuntaa oli tosi paljon. Olin valmennusurheilija, joten minulla oli kuusi tuntia viikossa lajikohtaista liikuntaa. Lisäksi oli kolme tuntia viikossa kaikille yhteistä liikuntaa. Ja iltaisin kävin tietysti normaaleissa treeneissäni. Treenasin sekä aikidoa että judoa (judoa treenasin tosin vain pari kertaa viikossa, kun taas aikidossa kävin tietysti päivittäin). Toimin myös apuohjaajana juniori- ja alkeiskurssitreeneissä. Viikonloppuisin olin lähes aina leirillä jossain. Käytännössä olin koko ajan joko koulussa tai treeneissä. Juurikaan liioittelematta. Valmennustuntipäivinä (eli kolmena päivänä viikossa) jouduin heräämään jo viideltä, jotta kerkesin ajoissa kotoani Keravalta aamutreeneihin Helsingin urheilutalolle. Keskellä päivää saattoi olla kaikille yhteinen liikuntatunti, ja piti käydä heittämässä muutaman kilsan juoksulenkki jossain, vetäistä joku hirveä rääkkikuntopiiri, tms. Koulun jälkeen palasin takaisin Keravalle, kävin heittämässä koulukirjat kotiin ja lähdin useimpina päivänä melkein saman tien taas treeneihin. Joskus saatoin ehtiä ottaa pienet päivätorkut, mutta läheskään aina en. Läksyt tein pääasiassa junassa ja hyppytuntien aikana. Varsinaista vapaa-aikaa ei siis ollut ainakaan ennen kello kymmentä illalla, enkä sitä silloin kaivannutkaan. Olin niin täynnä energiaa. Olin niin ylitsepursuavan innostunut kaikesta koko ajan, että jotkut varmaankin pitivät minua hieman rasittavana tyyppinä. En kuitenkaan antanut sen pahemmin häiritä itseäni.

Ehkä kaikkein eniten haastetta urheilulukiossa minulle tarjosivat koulun lukuisat kuntotestit… Siihen aikaan niitä oli ihan jatkuvasti, tai siltä se ainakin tuntui. Heti ekalla viikolla otettiin 100 metrin juoksuajat. Juoksimme pareittain. Ihmettelin, miksi kukaan ei tahtonut juosta erään tytön parina. Mielestäni ketään ei pitäisi jättää yksin, joten ilmoittauduin vapaaehtoiseksi juoksemaan hänen kanssaan. Kun opettaja vihelsi pilliin, parini lähti vauhtiin kuin raketti. Yritin tietysti pysyä hänen rinnallaan, mutta onnistuin siinä korkeintaan muutaman metrin verran. Sen jälkeen hän karisti minut kannoiltaan, ja kun olin suunnilleen puolivälissä matkaa, hän oli jo maalissa (“No hitsi!”). Jalkani olivat ihan hapoilla liian kovan startin takia, ja kun jouduin lönköttelemään loppumatkan ilman kirittäjää, aikani oli lopulta ihan pohjanoteeraus. Seuraavana viikonloppuna näin sen saman tytön telkkarissa juoksemassa Suomi-Ruotsi -maaottelussa… Kysyin opettajalta, saisinko juosta ajan uudestaan hieman tasaväkisemmän parin kanssa, ja hän suostui. Siten sain lopulta jotenkuten siedettävän ajan. Lisäksi juostiin tietysti Cooperin testi (kaikki vetivät sen ihan täysiä, ja olisin varmaan delannut siihen, jos en olisi kesällä delannut vielä enemmän treenimatkani aikana Ranskassa), hypättiin pituutta (siinä pärjäsin yllättävän hyvin), heitettiin keihästä (siinä olin ihan paska), jne. Oli monenlaista testiä. Seuraavalla viikolla otettiin uintiajat. Ajattelin, että uintihan onkin vahva lajini, kun olen sentään uimamaisteri, ja joskus ala-asteella olin päässyt mukaan uintijoukkueeseen koulujenvälisessä viestikisassa. Lyhyet matkat sujuivatkin tyydyttävästi, mutta kun vuorossa oli 30 minuutin retkiuinti (eli piti uida 30 minuuttia pysähtymättä ja pyrkiä tietysti uimaan siinä ajassa mahdollisimman pitkä matka), tekniikkani petti ekalla kerralla täysin: lähdin uimaan IHAN täysiä (siis niinku IHAN täysiä oikeesti), ja kun tekniikkani oli mikä oli, olin hetken päästä ihan totaalisen hapoilla, silmissäni alkoi sumentua, ja tuntui siltä, että meinaan hukkua (“Mari, tulisitko ylös sieltä altaasta? – “Joo..”  “Mari, tahtoisitko yrittää tätä uudestaan joku toinen päivä?” – “Joo..”).

Ekana vuonna sain liikunnasta kasin, ja olin siihen melko tyytyväinen, vaikka se olikin todistukseni huonoin arvosana. Olinhan kuitenkin urheilulukiossa, missä taso oli korkea. Toisena vuonna yritin edelleen sinnikkäästi ja tulokseni paranivat. Sain liikunnasta ysin. Siihen olin todella tyytyväinen. Abivuonna yritin edelleen sinnikkäästi, koska tahdoin pitää ysini. Lopulta päättötodistuksessa komeili yllätyksekseni täysi kymppi liikunnasta. Se oli kymppi, josta olin kaikkein ylpein, koska se oli kymppi, joka oli ollut kaikkein vaikein saavuttaa.

Continue reading →

Tekee taas mieli kirjoittaa jostain imetyshetkieni ratoksi, joten päätin alkaa listata elämäni parhaita tapahtumia. Tarkoitus on tarkastella omaa tähänastista elämääni positiivisessa valossa ja nostaa samalla esiin asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Paljon negatiivisia asioitakin on ollut, joten tästä listasta ei todellakaan kannata tehdä sellaista johtopäätöstä, että elämäni on ollut pelkkää iloa ja menestystä. Päätin kuitenkin olla laatimatta “Elämäni 13 paskinta tapahtumaa” -listaa (vaikka se voisikin epäilemättä olla kiinnostava ja vaikka sekin idea kävi mielessäni ja viihtyi siellä hetken.)

Kolmetoista on yleensä epäonnen luku, mutta tässä tapauksessa se nyt on onnen luku, koska tapahtumia, joista tahdon kertoa, sattuu olemaan 13. ‘Parhaalla’ tarkoitan tässä jotakin sellaista, mikä on tuonut minulle paljon hyvää fiilistä ja vienyt elämääni hyvään suuntaan. Voi olla, että unohdan nyt jonkun tosi olennaisen tapahtuman, joten lista ei välttämättä ole mitenkään täydellinen. Voi myös olla joitakin tosi hyviä ja tärkeitä tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan syystä tai toisesta sovellu julkiseen käsittelyyn, joten siinäkin mielessä lista on luultavasti epätäydellinen. Anyway, lähden käsittelemään tapahtumia aikajärjestyksessä, koska siten ne palautuvat mieleeni helpoiten. Jaan postauksen moneen osaan, koska muuten siitä tulee liian pitkä.

1. ALOIN SOITTAA PIANOA:

Minä Keravan musiikkiopiston oppilaskonsertissa joskus kauan sitten.

Aloin soittaa pianoa Keravan musiikkiopistossa jo 3-vuotiaana. Tämä oli sikäli merkittävä tapahtuma, että pianon soittamisesta tuli ensimmäinen intohimoni. Ensimmäiset haaveammattini liittyivätkin musiikkiin: tahdoin pianonsoitonopettajaksi, säveltäjäksi, tms. Ala-asteella musiikki oli ainoa oppiaine, josta olin kiinnostunut. Ihailin Mozartia ja yritin itsekin säveltää jotakin pientä (mutta tosi mitättömiksihän ne sävellykset tietysti jäivät; se oli vain sellaista leikkiä). Esiinnyin sukujuhlissa, koulun tapahtumissa ja musiikkiopiston oppilaskonserteissa, mutta en koskaan nauttinut esiintymisestä. Pikemminkin jännitin sitä tosi paljon. Urani huippuhetki oli varmaankin se, kun 4. luokan kevätjuhlissa soitin yksin koko koulun oppilaiden kuullen Myrskyluodon Maijan. Olin saanut harjoitella esitystäni välituntien aikana sisällä luokassa, mikä tuntui tietysti hienolta.. Olin kuin oikea pianisti, joka harjoitteli suurta esitystä.. Toinen suuri saavutus oli se, kun äänitin isoisälleni, savolaiselle maanviljelijälle, lahjaksi kasetin, jossa oli soittoani. Hän oli suuri musiikin ystävä ja kannusti minua ryhtymään kanttoriksi. 😀

Jossain vaiheessa lauloin hetken aikaa musiikkiopiston kuorossa ja soitin myös jonkin aikaa kakkosinstrumenttina oboeta. Suuri ongelmani oli aina kuitenkin se, että en tykännyt soittaa nuottien mukaan. Osasin tietysti lukea nuotteja, hyvinkin, mutta en tahtonut soittaa täsmälleen niiden mukaan vaan oman pääni mukaan. Musiikkiopistossa se oli ainakin siihen aikaan ongelma. Motivaationi alkoi ehkä siksi jossain vaiheessa laskea. Kun 5. luokan syksyllä aloitin aikidon, keskittyminen siirtyi musiikkiharrastuksesta aikidon treenaamiseen. Jatkoin pianotunteja puoliväkisin 13-vuotiaaksi asti. Sitten lopetin. Teinivuosinani soittelin vielä silloin tällöin omaksi ilokseni. Aikuisena en enää juuri ollenkaan. Nyt en varmaan enää edes osaisi soittaa pianoa, eikä minulla ole sitä ikäväkään.

2. MENIN KOULUUN:

Ennen kouluikää olin perhepäivähoidossa eräällä vanhalla tädillä, joka asui samalla kerrostaloalueella kuin perheeni. Hoitopaikkakokemus oli kaikin puolin negatiivinen. Siinä ei ollut mitään hyvää (paitsi tietenkin se, että varhaislapsuus kestää vain muutaman vuoden, joten ajallisesti en joutunut kärsimään siellä kovin pitkään). Pankinjohtajaisäni tulojen takia en olisi päässyt kunnalliseen päivähoitoon, ja isoäitini, jonka oli alun perin ollut tarkoitus hoitaa meitä sisaruksia kouluikään saakka, menehtyi äkillisesti minun ollessa 2-vuotias. Anyway, tästä johtuen koulun alkaminen oli minusta tosi hyvä juttu. Jotenkin oli hienoa päästä mukaan johonkin julkiseen instituutioon, jota luonnehti tietty järjestelmällisyys ja jonka toimintaa säätelivät selkeät lait. Ihmisten suuri määrä tuntui aluksi vieraalta, mutta totuin siihen nopeasti ja aloin viihtyä. Minkäänlaista kunnianhimoa minulla ei ollut (paitsi musiikin suhteen, kuten yllä mainitsin) enkä jaksanut pahemmin tehdä läksyjä. Tuntien aikana olin useimmiten omissa maailmoissani tai vaihtoehtoisesti kävin jotain syvällistä keskustelua vierustoverini kanssa. Se, että olisin seurannut tosissani opetusta, ei oikeastaan ollut vaihtoehto (paitsi jos opettaja oli todella autoritäärinen, kuten esim. koulun rehtori oli).

Välituntien aikana otin toisinaan rentouttavia painiotteluita poikien kanssa, olin mukana lumisodassa, harjoittelin asvaltilla puolivolttia, tms. Jos olin järjestäjä (ja sain siis olla välitunnin sisällä luokassa) hypin todennäköisesti pulpettien päällä ja leikin taulusienisotaa toisen järjestäjän kanssa. En ollut erityisemmin opettajien suosiossa. Keskiarvoni sijoittui muistaakseni useimmiten välille 7,6-7,9 koko ala-asteen ajan. Tekstiilikäsityö oli heikoin oppiaineeni: sain siitä kutosen. Yläasteen alussa olin vielä hankalampi tapaus kuin ala-asteella: ihan aluksi (joskin täysin hätiköidysti erään yksittäisen ihan hyväntahtoisen pelleilyepisodin perusteella) luokanvalvojani olisi mielellään heivannut minut tarkkikselle, jos olisi voinut. Se ei ollut mahdollista, koska arvosanani olivat kuitenkin siihen nähden liian hyviä. Tuskin kukaan (kaikkein vähiten minä itse) olisi siihen aikaan uskonut, että minusta tulee jonain päivänä dosentti.

Vasta yläasteen lopussa aloin tsempata tosissani, koska tahdoin päästä urheilulukioon, ja nostin siksi keskiarvoni lyhyessä ajassa yli ysiin. Pääsinkin Mäkelänrinteen urheilulukioon, ja siellä pärjäsin alusta lähtien tosi hyvin. Luokaton lukio, koulun yleinen ilmapiiri ja mahdollisuus treenata koulunkäynnin ohella niin paljon kuin tykkäsi sopivat minun kuvioihini erinomaisesti. Lukion päättötodistuksen keskiarvo oli minulla 9,8, mikä osoittaa mielestäni vain sitä, kuinka nerokas systeemi urheilulukio oli.

Minä ja rakas mäyräkoiramme Jeppe kotonamme Keravalla. Olen kuvassa 13-vuotias.

3. SAIN KOIRAN: Lapsuuteni onnellisin tapahtuma oli varmaankin se, kun isäni eräänä perjantai-iltana töiden jälkeen kantoi kotiimme koiranpennun, karkeakarvaisen mäyräkoiran. Se istui jalat levällään olkikorissa ja nuuhki uteliaana ilmaa. Olin silloin muistaakseni 9-vuotias. Olin koko ikäni toivonut koiraa. Oli jo suuri voitto, kun jossain vaiheessa sain leikkikoiran, jolla oli pahvinen koirankoppi. Minulle oli luvattu se joksikin lahjaksi, joten se odotti lahjapaperissa juhlapäivää vanhempieni sängyn alla. En saanut ottaa pakettia sieltä, joten menin sen viereen makaamaan. Kyseinen leikkikoira on edelleen tallessa. Nyt Sophie leikkii sillä. Leikkikoira jäi kuitenkin kakkoseksi, kun oikea koira, Jeppe, tuli taloon. Rakastuin siihen välittömästi. Se oli enemmän kuin paras ystäväni. Se oli kuin osa minua. Tuntui melkein siltä kuin olisimme olleet samaa olentoa: minä olin ikään kuin Jepen inhimillinen puoli, ja Jeppe oli minun koiramainen puoleni. Joka päivä koulun jälkeen halailin sitä pitkään, ja yläasteaikoina kävin toisinaan välituntienkin aikana tankkaamassa kotona koiraenergiaa. Jeppe oli maailman kiltein ja viisain koira. Sen ainoa huono puoli oli se, että se oli aika laiska. Kerran vein sen koirapuistoon ja päästin irti hihnasta, jotta se voisi temmeltää rauhassa ympäriinsä. Istahdin penkille odottamaan. Jeppe asettui tyytyväisenä penkin alle makaamaan. Kerran vein sen johonkin koirakoulutukseen, koska ajattelin, että olisi siistiä, jos se osaisi tehdä jotain temppuja. Sielläkin se kuitenkin vain lässähti maahan makaamaan. Tietysti yritin myös opettaa sille aikidoa, mutta se vain tuijotti minua ruskeilla silmillään ja päätti sitten ottaa torkut. Joka tapauksessa Jeppe oli minulle todella rakas. Se eli melkein 16-vuotiaaksi. Kun se lopulta kuoli, olin jo aikuinen, mutta isku oli silti kova.

Meitsi ekaa kertaa ukena edessä Igarashi-sensein treeneissä Keravalla. Olen kuvassa 14-vuotias.

4. ALOITIN AIKIDON: Aloitin aikidon 10-vuotiaana, 5. luokan syksyllä. Olin oikeastaan ajatellut aloittaa judon, jota isosiskoni oli treenannut aiemmin, mutta aikidon treeniajat sopivat minulle paremmin. Menin siis aikidoon. Taas tapahtui välitön rakastuminen. Heti ensimmäisistä treeneistä lähtien tiesin, että tulisin jatkamaan aikidoa pitkän aikaa. Siitä tuli heti osa minua. Tuntui siltä kuin tatami olisi välittänyt jonkinlaista sähkövirtaa kehooni heti, kun astuin sen päälle. Merkittävintä oli ehkä se, että se sai minut ulos omista maailmoistani. Olin siihen asti viettänyt suuren osan elämästäni omissa mielikuvitusmaailmoissani, joilla ei ollut aikaa, paikkaa eikä hahmoa. Aikido synnytti minussa tarpeen elää reaaliajassa ja -paikassa, omassa hahmossani. Tunsin myös tarvetta kuulua aikidoyhteisöön. Kaikki aikidoon liittyvä alkoi kiinnostaa minua valtavasti. Treenasin tietenkin niin paljon kuin mahdollista. Olin aina paikalla kaikissa treeneissä, ja minulla oli melkein koko ajan sivulajina jokin toinen kamppailulaji (ensin karate ja sen jälkeen judo). Lisäksi luin kamppailulajeihin liittyviä kirjoja ja lehtiä, katsoin videoita, hankin välineitä, jne. Vaihdoin aikuisten ryhmään 12-vuotiaana, seiskaluokan syksyllä, ja siitä lähtien aloin treenata päivittäin. Aikidosta tuli elämäntapa. Seiskaluokan keväällä pidin äidinkielen tunnilla esitelmän aikidoa käsittelevästä kirjasta. Esitelmän oli tarkoitus kestää vain muutaman minuutin. Puhuin lähes koko oppitunnin. Opettaja istui luokan takana ja itki.