Ensimmäiset vuodet aikidon parissa
Aloitin aikidon Keravan Sandokain junioriryhmässä elokuussa 1988. Olin silloin 10-vuotias, juuri 5-luokan aloittanut koululainen. Aloittamispäätökseen vaikutti mm. se, että isosiskoni oli harrastanut judoa, ja sitä kautta minäkin kiinnostuin budolajeista. Aikidon harjoitusajat sopivat minulle paremmin kuin judon, joten aloitin aikidon. Ryhmää ohjasi Kari Pohjasniemi-sensei, ja lapsia oli ryhmässä yli 40. Budolajit olivat silloin muodissa. Mm. kesän 1988 Soulin olympialaiset toivat kamppailulajeja esiin näyttävien taekwondonäytösten kautta. Lisäksi olin monen muun lapsen ja nuoren tapaan katsonut Karate Kid -elokuvia. Aikidosta en sinänsä tiennyt paljoakaan aloittaessani. Tiesin oikeastaan vain, että aikidossa käytettiin hassuja housuhameita ja että aikidossa ei ollut kilpailua. Se riitti minulle. Suuntasin dojolle ja houkuttelin kaksi ystäväänikin mukaan.
Viihdyin harjoituksissa erinomaisesti alusta lähtien. Pidin dojon tunnelmasta. En kuitenkaan harjoitellut aluksi erityisen kunnianhimoisesti. Olin aina paikalla treeneissä, mutta ensimmäisten 1,5 vuoden aikana suuri osa treeniajasta meni ystävieni kanssa kikattaessa ja pelleillessä. Kuudennen luokan keväällä tapahtui käänne: silloin aloin oikeasti kiinnostua itse lajista. Aloin harjoitella neljä kertaa viikossa (kävin sekä juniorien alkeis- että jatkoharjoituksissa, jotka olivat eri päivinä). Lisäksi harjoittelin siinä vaiheessa karatea pari kertaa viikossa. Karate kuitenkin jäi pian aikidon jalkoihin, kuten myös mm. piano- ja oboetunnit. Olin juniorien jatkoryhmässä usein Kari Tamminen-sensein ukena, mikä osaltaan innosti ja kannusti minua. Opin tekemään kovan ukemin, ja Karin vauhdikkaissa heitoissa oli mukavaa olla kyydissä. Eräs motivoiva ja mieleenpainuva tapahtuma oli ”Aikido 20 vuotta Suomessa” -näytös Helsingin Urheilutalolla keväällä 1990. Esiinnyin näytöksen junioriosiossa, ja sain parini kanssa johtaa porukan sisään. Muistan, kuinka olin juuri oppinut tekemään kovan ukemin kotegaeshista, ja pääsin ylpeänä demonstroimaan sitä parini kanssa näytöksessä.
Aikido vei teinin mukanaan
Seitsemännen luokan syksyllä siirryin Sandokain aikuisten ryhmään. Ryhmän pääohjaajana toimi tuolloin Juhani Laisi-sensei. Hänen lisäkseen Keravalla vaikuttivat tuohon aikaan myös mm. Kari Tamminen-sensei, Miranda Saarentaus-sensei, Kari Pohjasniemi-sensei sekä Jarmo Frondelius-sensei. Olin periaatteessa seuran silloisten ikärajojen puolesta vielä liian nuori aikuisten ryhmään (koska olin vasta 12), mutta olin ikäisekseni pitkä ja olin harjoitellut kesän aikuisten ryhmässä, joten sain luvan jäädä. Olin haltioissani, sillä treenimahdollisuuksia tuli reilusti lisää: pääsin treenaamaan joka päivä. Minulle sopi hyvin aikuisten ryhmän treenitapa ja myös se, että ryhmässä oli mukana eri-ikäisiä ihmisiä. Pidin sitä alusta lähtien rikkautena ja jollakin tapaa jännittävänä asiana. Jotkut teinithän viihtyvät vain teinien seurassa, mutta minun tapauksessani näin ei siis ollut, ja aikido sopi minulle siitäkin syystä hyvin.
Toisaalta kuitenkin meillä oli seurassa myös aktiivinen teiniporukka, johon kuului lisäkseni mm. Juuso Kenkkilä. Tämäkin asia toki motivoi minua merkittävästi panostamaan aikidoon. Kävimme paljon leireillä, teimme näytöksiä yhdessä ja kävimme aamutreeneissä Helsingissä asti. Meitä ei haitannut yhtään herätä viideltä aamulla ehtiäksemme Keravalta Helsinkiin menevään junaan, jotta ehdimme ajoissa seitsemäksi aamutreeneihin Helsingin Urheilutalolle. Olimme hyvin motivoituneita. Juuso Kenkkilä treenasi jo silloin aikidon lisäksi karatea, josta tulikin myöhemmin hänen päälajinsa. Itse treenasin kausittain aikidon ohella judoa. Omien aikidotreenien lisäksi toimin apuohjaajana junioritreeneissä sekä aikuisten alkeisharjoituksissa. Dojolla vietettyjen viikoittaisten tuntien määrä nousi siis erittäin suureksi. Treenisali oli kuin toinen kotini. Aikido oli mielessä jatkuvasti. Aikido vei teinin mukanaan. Onneksi aikido-opettajani, seuran aikuiset jäsenet sekä vanhempani kannustivat minua kuitenkin panostamaan myös koulunkäyntiin.
Ensimmäinen matka Ranskaan
Aikido-opettajani Juhani Laisi-sensei oli tehnyt pitkiä harjoittelumatkoja mm. Ranskaan ja Japaniin. Siitä minäkin innostuin, että pitäisi päästä lähtemään… Olisin itse asiassa tahtonut ensisijaisesti lähteä Japaniin, mutta vanhempani eivät – ymmärrettävästi kyllä – tahtoneet päästää 15-vuotiasta tytärtään yksin Japaniin. Ranskaan he sen sijaan suostuivat pitkien keskustelujen jälkeen päästämään minut, koska isosiskoni oli ollut yksin kielikursseilla Englannissa. Niinpä kirjoitin englanniksi kirjeen Christian Tissier-senseille ja kysyin, voisinko tulla hänen Vincennesissä, Pariisin lähellä, sijaitsevalle dojolleen kesäloman aikaan muutamaksi viikoksi treenaamaan täysipäiväisesti aikidoa. ”No problem”, kuului paluupostissa tullut vastaus senseiltä, joka oli jo siinä vaiheessa maailmankuulu. Olin toki jo tavannut Christian Tissier-sensein aiemmin leireillä sekä Helsingissä että Tukholmassa, joten en ollut hänelle täysin uusi tuttavuus. Siltikin hänen vastauksensa yllätti ja sai minussa aikaan valtavan innostuksen. Olinhan vain yksi suomalainen 15-vuotias tyttö, joka oli innostunut aikidosta.
Vuosi oli 1993. Olin juuri saanut peruskoulun päättötodistuksen käteeni (lukuaineiden keskiarvolla 9,2), nousin ensimmäistä kertaa elämässäni Finnairin Pariisin-koneeseen ja lähdin. En ollut nukkunut edellisenä yönä juurikaan, en ollut pystynyt jännityksen vuoksi syömään lentokoneessa juuri mitään, ja Pariisissa oli yli 30 asteen helle, jollaista en siinä iässä ollut koskaan aiemmin kokenut. Saavuin Cercle Christian Tissier –dojolle Vincennesiin lentoasemalle lähetetyn karatekan kyydissä. Pariisissa oli ollut edellisenä viikonloppuna legendaarisena pidetyn Yamaguchi-sensein leiri. Yamaguchi-sensei istui katsomassa Tissier-sensein ohjaamia keskiviikon kello yhdentoista bokken-treenejä, kun saavuin. Itse ehdin mukaan kello kahdentoista aseettomiin treeneihin. Kuulin jälkikäteen, että Tissier-sensei oli sanonut kaikille läheisimmille oppilailleen, että ”treenatkaa tuon tytön kanssa; hän tulee Suomesta asti”. Treeni kesti vain tunnin, mutta se oli fyysisesti rankin tunti, jonka olen koskaan kokenut. Muistan, kuinka lentelin ympäri tatamia kuin rätti eri uchideshien ja korkea-arvoisten treenaajien lennättämänä, kuinka pukuni liimautui ihooni kiinni, kuinka hikeä valui niin paljon, että oli vaikeaa nähdä eteen. Jalat tärisivät ja meinasivat pettää alta. Siltikin jatkoin treenaamista täydellä teholla ja tein kaikki heitot kovina. Oli pakko. Olinhan unelmani äärellä.
Samana iltana Tissier-sensei otti minut ukeksi eteen ja esitteli minut oppilailleen. En osannut siinä vaiheessa sanaakaan ranskaa. Luulin, että hän kehui hienoa ukemiani ja loistavaa asentoani. Ja hakamakin oli tyylikkäästi sidottu. Muutamaa vuotta myöhemmin kuulin ystävältäni, että hän oli sanonut silloin: ”Tässä on Mari. Tiedän, että hän on nätti tyttö, mutta hän on vasta 15-vuotias, enkä tahdo, että hänelle sattuu MITÄÄN tämän matkan aikana.” (Olinkin ihmetellyt, miksi kaikki katsoivat minua kuin koiranpentua.)
Matka sujuikin hyvin. Majoituin Patrick Bénézi-sensein kotiin, koska Tissier-sensei piti minua liian nuorena majoittumaan makuupussissa dojolle. Bénézi-sensei on tunnettu varsin vaativasta – ja pikkutarkkanakin pidetystä – opetustyylistään. Minullekin se oli aluksi järkytys. Totuin siihen kuitenkin nopeasti Ranskassa ollessani ja opin pitämään siitä. Kävin Bénézi-sensein harjoituksissa aina silloin, kun Tissier-sensei ei itse ollut paikan päällä Vincennesissä. Tunsin oppivani paljon Bénézi-sensein treeneissä. Kun olin liian etukenoisessa asennossa, hän huusi minulle: ”Mari! Perseesi sojottaa taakse päin!” ja pyllisti. Kun ukemini meni totaalisesti pieleen, hän huusi: ”Mari! Hieno kaatuminen!” Kun teimme koko ryhmän kesken ukemi-maratonia, hän huusi meille kaikille: ”Liikkukaa, läskit!”. Minulle tämä opetustyyli sopi ihan hyvin (vaikka en itse puhukaan ollenkaan samalla tavalla omille oppilailleni). Osasin alusta lähtien ottaa hänen kommenttinsa huumorilla. Tunsin oppivani paljon, ja minulla oli hauskaa.
Ensimmäinen Ranskan-matkani kesti hieman alle kuusi viikkoa, ja treenasin sinä aikana keskimäärin kaksi kertaa päivässä. Toisinaan minua pyydettiin mukaan ylimääräisiin treeneihinkin, joten saatoin treenata jopa kolme kertaa päivässä. Tissier-sensei oli paikalla pääsääntöisesti tiistaisin ja keskiviikkoisin, sekä toisinaan viikonloppuisin leireillä. Hän otti minut ukeksi eteen keskimäärin kerran viikossa, ja pidin häntä erittäin kannustavana ja inspiroivana hahmona. Hänen käyttäytymisensä oli jatkuvasti hyvin hillittyä ja sivistynyttä. Hän antoi itsestään älykkövaikutelman: ihminen, joka on lukenut paljon ja ajatellut sitäkin enemmän. Viihdyin hänen ohjaamissaan harjoituksissa erinomaisesti.
Matkani suurimpana päämääränä oli ollut oppia ns. ”kuolleen lehden ukemi” (la chute feuille morte), jollaista ei vielä siihen aikaan Suomessa tunnettu. Olin nähnyt kyseisen kaatumisen Tissier-sensein videolla ja olin pyytänyt Tissier-senseitä osoittamaan jonkun nuorista oppilaistaan opettamaan minulle kyseisen ukemin. Thomas-niminen nuori mies osoitettiin tehtävään. Kuitenkin Thomas oli osoitettu myös näyttämään minulle Pariisin nähtävyyksiä (ilman, että olin millään lailla pyytänyt tätä). En siinä vaiheessa ollut juurikaan kiinnostunut Pariisin nähtävyyksistä. Olin kiinnostunut vain ”kuolleen lehden ukemista” ja aikidosta ylipäänsä. Thomas sen sijaan oli huomattavasti motivoituneempi näyttämään minulle Pariisin nähtävyyksiä. Hän sanoi, että ei tuntenut yhtään naispuolista henkilöä, joka osaisi ”kuolleen lehden ukemin”. Tapa lisätä motivaatiotani…! Hypin ja pompin ja sinkoilin kuutisen viikkoa ympäri tatamia ja lopulta opin kuin opinkin ”kuolleen lehden ukemin”! Olin NIIN onnellinen, niin onnellinen… Tiesin, että minulla oli kiinnostavia tuomisia kotiin seuramme teiniporukalle. (Kävin myös Thomas’n kanssa katsomassa Pariisin nähtävyyksiä treenien väliajalla. Silloin ne eivät tehneet minuun hirveän suurta vaikutusta, mutta opin toki arvostamaan niitä myöhemmin.)
Pariisi oli ottanut minut omakseen. Tiesin lähtiessäni, että palaisin vielä, ja että Ranskasta tulisi osa elämääni myös pidemmällä tähtäimellä. Matka kesti vain muutaman viikon, mutta se vastasi elämässäni huomattavasti pidempää aikaa. Se oli eräänlainen siirtymäriitti lapsuudesta nuoruuteen.
Aikidoa Mäkelänrinteen urheilulukiossa
Yläasteen keskivaiheilla sain tietää Mäkelänrinteen urheilulukiosta ja siitä, että 1) sinne oli vaikea päästä; ja 2) kukaan ei ollut koskaan aiemmin ollut kyseisessä lukiossa aikidon edustajana. Päätökseni oli selvä: hakisin Mäkelänrinteen urheilulukioon lajinani aikido. Suureksi ilokseni sain kesken ensimmäistä Ranskan-matkaani kotoa tiedon, että minut on hyväksytty kouluun urheilulinjalle. Myöhemmin ajateltuna pääsy Märskyyn oli minulle tavattoman suuri onnenpotku. En nimittäin ollut peruskoulussa ollut kovinkaan motivoitunut oppilas, vaikka menestyinkin hyvin ja vaikka minulla olikin koulussa myös hyviä ystäviä. Jollain tavalla systeemi ei sopinut minulle kovin hyvin. Sen sijaan urheilulukiossa vallitseva ilmapiiri imaisi minut mukaansa ensimmäisestä päivästä lähtien. Minusta tuli ”kympin tyttö”, joka panosti sekä kouluun että treenaamiseen täysillä.
Urheilulukiolaisen elämä oli rankkaa. Koulupäivät olivat pitkiä, kun normaaleihin oppitunteihin lisättiin vielä sekä kaikille oppilaille yhteiset liikuntatunnit että lajikohtaiset treenit, joita suoritin aikidon aamutreeneissä Helsingin Urheilutalolla sekä koulun kuntosalilla. Lisäksi treenasin aikidoa joka ilta ja joka viikonloppu. Sivulajina minulla oli judo, jota treenasin pari kertaa viikossa. Muistan aina, kuinka juoksimme keskellä päivää jonossa koululta Eläintarhan urheilupuiston mäkiselle pururadalle, siellä pari-kolme kierrosta ympäri ja sitten takaisin koululle. Olin saattanut samana aamuna herätä viideltä ehtiäkseni aikidon aamutreeneihin Urheilutalolle, ja illalla olin vielä mahdollisesti menossa sekä judoon että aikidoon. Onneksi energiamääräni oli siinä iässä loputon.
Suoritin lukion toisen luokan tammikuussa, 17-vuotiaana, 1. dan mustan vyön Ranskassa Christian Tissier-senseille. Olin odottanut vyökoetta pitkään, mutta lopulta se ei ollutkaan mikään käänteentekevä kokemus minulle. Vyön väri vain vaihtui, ja treenaaminen jatkui.
Meillä oli koulussa kaikenlaisia kuntotestejä. Oli retkiuintia, lyhyen matkan uintia, pikajuoksua, Cooperin testiä, lihaskuntotestiä, pituushyppyä (siinä pärjäsin yllättävän hyvin) ja keihäänheittoa (siinä olin ihan surkea). Ensimmäisenä vuonna sain liikunnasta arvosanan 8, ja olin siihen varsin tyytyväinen. Olin lähinnä tyytyväinen, että olin selvinnyt hengissä kaikista kuntotesteistä ja vastaavista koettelemuksista. Toisena vuonna tulokseni paranivat, ja sain liikunnan arvosanaksi 9. Kolmantena vuonna todistuksessa komeili iloiseksi yllätyksekseni liikunnan kohdalla täysi 10. Valmistuin lukiosta päättötodistuksen keskiarvolla 9,8 ja pääsin sisään Pariisin Université de René Descartes (Paris V) -yliopistoon lukemaan yleistä kielitiedettä.
Muutto Ranskaan
Olin ylioppilaskirjoitusten jälkeisen kesän töissä Keravan McDonald’sissa. Kesän päätyttyä pakkasin tavarani ja muutin Pariisiin. Asuin aluksi katolisessa nuorten tyttöjen asuntolassa, joka sijaitsi erittäin hyvällä paikalla Seinen Île Saint-Louis -saarella. Huoneet olivat kuitenkin erittäin pieniä ja askeettisia: esimerkiksi TV:tä ei saanut olla. Huoneisiin ei myöskään saanut tuoda vieraita edes päiväsaikaan. Asuin kuitenkin asuntolassa yli vuoden. Tämän jälkeen muutin ystäväni Catherinen luo alivuokralaiseksi Pariisin 12. kaupunginosaan. Catherinen isä oli erittäin tunnettu ranskalainen näyttelijä, Michel Aumont, ja moni identifioikin hänet ensisijaisesti Michel Aumont’n tyttäreksi ja vasta sitten Catherineksi. Minä en ollut koskaan kuullutkaan näyttelijä Michel Aumont’sta, joten minulle hän oli vain Catherine, ja Michel Aumont oli kuin kuka tahansa ”kaverin faija”. Ehkä osittain tästä syystä johtuen meistä tuli hyviä ja pitkäaikaisia ystäviä. Istuimme tyypillisesti treenien jälkeen myöhään yöhön asti olohuoneessa ja juttelimme päivän treeneistä. Catherine osasi esittää humoristisesti mm. hankalia treeniparejaan ja muita päivän aikana kohtaamiaan ihmisiä sekä matkia näiden ääniä. Minä katselin ja kuuntelin häntä ja nauroin kuollakseni.
Olin lukioaikana käynyt Ranskassa useita kertoja treenaamassa aikidoa, joten Cercle Christian Tissier -dojo ja myös Patrick Bénézi-sensein dojot tuntuivat alusta lähtien hyvin tutuilta ja kodikkailta paikoilta. Tunsin alusta lähtien olevani osa porukkaa, ja tunne vain vahvistui ajan myötä. Treenasin aikidoa kaksi kertaa päivässä, ja käytännössä joka viikonloppu oli leiri. Aikidon lisäksi aloitin jossain vaiheessa sivulajiksi brasilialaisen ju-jutsun, jossa kävin pari kertaa viikossa. Treenaaminen oli hyvin fyysistä. Porukkaa oli paljon, eikä loukkaantumisiltakaan vältytty. Jouduinkin kesken ensimmäisen Pariisin-vuoteni tulemaan Suomeen ensimmäiseen olkapääleikkaukseeni.
Ensikosketukseni yliopistomaailmaan ei ollut yhtä positiivinen kokemus. Heti ensimmäisenä päivänä selitin toimistovirkailijalle lukioranskallani, että ”minulla on vielä hiukan haasteita ranskan kielen kanssa”. Vastaus kuului: ”Joo, mä kuulen sen.” Opettajien tapa vastaanottaa epävarmaa ranskaa puhuva suomalaistyttö ei ollut paljon positiivisempi. Pääaineeni yleisen kielitieteen lisäksi opinto-ohjemaan sisältyi mm. sosiologiaa, psykologiaa ja tilastotiedettä. Kaikki luennot olivat tietenkin ranskaksi, eikä siihen aikaan vielä ollut mitään PowerPoint-dioja tai juuri muutakaan visuaalista tukea opettajien puheelle. En viihtynyt yliopistossa hirveän hyvin. Päädyinkin vaihtamaan sekä pääainetta että yliopistoa. Siirryin yleisestä kielitieteestä vieraiden kielten puolelle ja opiskelin kaikenlaisia kieliaineita muinaisislannista unkariin ja englannista venäjään. Opin paljon kaikenlaista, ennen kaikkea tietysti ranskan kieltä.
Noin kahden vuoden Ranskan-oleskelun jälkeen päädyin siihen, että palaan takaisin Suomeen. Yliopisto-opiskelujen yhdistäminen ammattimaiseen treenaamiseen Pariisin kaltaisessa suurkaupungissa oli sekä taloudellisesti että aikataulullisesti vaikeaa. Minulla oli jo opiskelupaikka myös Helsingin yliopistossa, ja haaveenani oli joka tapauksessa oman seuran perustaminen, joten päätöstä ei loppujen lopuksi ollut hirveän vaikeaa tehdä.
Paluu Suomeen ja oman seuran perustaminen
Palasin Suomeen alkukesästä 1998. Työskentelin kesän Forumin McDonald’sissa ja aloitin syksyllä ranskalaisen filologian (jota nykyisin kutsutaan nimellä ’ranskan kieli ja ranskankielinen kulttuuri’) opinnot Helsingin yliopistossa. Asuin aluksi vanhempieni luona Keravalla, mutta muutin melko pian opiskelija-asuntoon Helsingin Kontulaan. Opinnot lähtivät sujumaan hyvin, ja viihdyin alusta lähtien hyvin Helsingin yliopistossa. Treenasin aikidoa pääkaupunkiseudun eri seuroissa, pääasiassa Awasessa Helsingin Kaapelitehtaalla. Lisäksi aloitin judon uudestaan ja innostuin treenaamaan sitä siinä määrin intensiivisesti, että osallistuin myös joihinkin kilpailuihin. Pahat loukkaantumiset kuitenkin katkaisivat judon kilpahaaveeni muutamien kisojen jälkeen: vasen olkapääni leikattiin vuosituhannen vaihteessa kaksi kertaa ja oikea olkapää kerran. Koska minulla oli jo yksi olkapääleikkaus takana, leikkausten kokonaismäärän nousi neljään. Päätin keskittyä aikidoon ja ottaa sivulajiksi potkunyrkkeilyn, joka vahvisti olkapäitäni. Onnistuinkin kuntouttamaan itseni jälleen hyvään treenikuntoon ja jatkoin pitkien aikidomatkojen tekemistä Ranskaan sekä leireille osallistumista ympäri Eurooppaa.
Vuosi oli 2000. Ohjasin treenejä säännöllisesti kolmessa eri pääkaupunkiseudun aikidoseurassa. Vähitellen alkoi käydä niin, että tietty pieni porukka seurasi minua eri seuroihin. Ajattelin, että voisi olla aika perustaa oma seura, vaikka olin vasta 22-vuotias. Judopiirien kautta sain tietoa Helsingin Myllypurossa sijaitsevasta Liikuntamyllyn urheiluhallista sekä siitä, että siellä oli myös tatamit. En epäröinyt kovinkaan pitkään vaan perustin uuden yhdistyksen, Finn-Aiki ry:n, kahden muun henkilön kanssa ja hain Helsingin kaupungin liikuntavirastolta uudelle yhdistyksellemme treeniaikoja Liikuntamyllyn judosalista. Yhdistyksen kaksi muuta perustajajäsentä olivat Harri Eskonmaa ja Jouko Hyväkkä. Lisäksi mukana toiminnassa oli alusta lähtien muutama muu henkilö. Saimmekin joitakin treenivuoroja, ja seuran toiminta alkoi tammikuussa 2001. Ensimmäinen kevätkausi oli melko hiljainen (ts. uusia jäseniä tuli vain muutama), mutta syyskauden alussa uusia jäseniä tuli reilusti. Toiminta pyörähti kunnolla käyntiin. Hiukan myöhemmin aloitimme seurassamme myös junioritoiminnan, josta vastasi aluksi muutaman vuoden ajan Antti Pekkarinen. Nyt juniorivastaavamme on jo pitkään ollut Pekka Sipilä.
Olin alusta lähtien valtavan innostunut Finn-Aikista. Tuntui siltä, että teinitytön haaveeni oli toteutunut. En enää haikaillut takaisin Ranskaan tai muualle ulkomaille. Olin nimittäin jossain vaiheessa suunnitellut muuttavani Suomea huomattavasti tiheämmin asuttuun Tanskaan, perustavani dojon sinne ja ryhtyväni aikidon ammattilaiseksi siellä. Samaan suunnitelmaan kuului aikidon vieminen Grönlantiin. (Nythän tämä on jo liian myöhäistä, sillä Grönlannissakin on jo aikidoa!) Olin jopa Ranskassa opiskellessani valinnut yliopistolta tanskan kursseja tätä suunnitelmaa silmällä pitäen. Finn-Aikin perustamisen jälkeen tämä suunnitelma kuitenkin jäi, ja päätin jäädä Suomeen. Tavoitteenani oli kuitenkin edelleen aikidon ammattilaisuus.
Opiskelun ja intensiivisen aikidoelämän yhdistäminen
Opiskeluaikananikin panostin vahvasti aikidoon. Finn-Aikin perustamisen jälkeen vedin treenejä kuutena päivänä viikossa: viisi kertaa viikossa Finn-Aikissa ja kerran viikossa Awasessa. Lisäksi kävin itse treenaamassa eri seuroissa, pääasiassa Awasessa. Aikidon lisäksi treenasin siis sivulajina opiskeluni alkuaikoina judoa ja loppuaikoina potkunyrkkeilyä. Kävin paljon leireillä Ranskassa ja muualla Euroopassa. Kesät ja joululomat kuluivat Ranskassa treenaten. Asuin Pariisissa ollessani edelleen ystäväni Catherinen luona alivuokralaisena. Kesäleireillä eri puolilla Ranskaa asuin useimmiten teltassa – pisimmillään muistaakseni viitisen viikkoa yhteen menoon. Opiskelijaelämä, oman seuran pyörittäminen ja treenaaminen sopivat mielestäni oikein hyvin yhteen.
Finn-Aikiin tuli mukavasti uusia ihmisiä, ja olin aidosti innoissani jokaisesta uudesta jäsenestä – ja olen toki edelleen. On aina hienoa tutustua uuteen treenaajaan. Luovuin nopeasti siitä ajatuksesta, että kaikkien pitäisi jatkaa aikidoa kymmeniä vuosia. Jos joku pysyy mukana toiminnassa edes pari vuotta, se on jo hyvä asia. Ja vaikka joku olisi mukana vain yhdessä treenissä, niin kuitenkin hän on silloin siinä yhdessä treenissä mukana ja kontribuoi silloin seuramme toimintaan.
Luopuminen ammattilaishaaveista ja yliopistouran aloittaminen
Valmistuin filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 2003. Tämän jälkeen, oikeastaan yhden syksyn ajan, kokeilin, pystyisinkö elämään aikidolla Suomessa. Finn-Aikissa oli siihen aikaan ennätysmäärä jäseniä, ja lisäksi ohjasin toisinaan leirejä ja annoin myös aikidon yksityistunteja. Kuitenkin oli selvää, että ammattilaisuus ei silloin ollut taloudellisesti mahdollista. Ryhdyin miettimään muita vaihtoehtoja. Heräsi ajatus jatko-opinnoista. Keväällä 2004 työskentelin luokanopettajana Kyrölän koulussa Järvenpäässä ja tein samalla tutkimussuunnitelmaa Helsingin yliopiston jatko-opintohakua varten.
Olin törmännyt elämäni aikana lukuisiin kannustaviin aikido- ja judo-opettajiin, mutta vuoden 2004 paikkeilla elämäni suuntaa muuttanut käänne oli törmääminen kannustavaan yliopiston professoriin. Sain jatko-opinto-oikeuden tohtorintutkinnon suorittamista varten kesäkuussa 2004 ja aloitin innoissani väitöskirjaprosessin. Heti heinäkuussa tuli tieto ensimmäisestä apurahasta, ja tie jatkui yhtä onnekkaasti, sillä seuraavana vuonna tein väitöskirjaani apurahalla Pariisin Université de la Sorbonne Nouvelle (Paris III) -yliopistossa. Treenasin tietenkin silloinkin aikidoa joka päivä Cercle Christian Tissier –dojolla, mutta väitöskirjatyö oli etusijalla. Aikidon rinnalle oli syttynyt uusi intohimo: kielentutkimus.
Luovuin aikidon ammattilaishaaveista ja ryhdyin tavoittelemaan uraa yliopistolla. Vedin kuitenkin edelleen noin viidet treenit viikossa Finn-Aikissa ja kävin jatkuvasti leireillä. Lisäksi treenasin aikidon sivulajina jonkin aikaa (taas tauon jälkeen) judoa, sen jälkeen nyrkkeilyä ja viimeisimpänä savate formea. Kävin toisinaan myös Japanissa treenaamassa: esimerkiksi vuonna 2008 vietin kuukauden Tokiossa ja treenasin intensiivisesti Hombu Dojolla. Osallistuin myös moniin näytöksiin, kuten Pekingissä vuonna 2010 järjestettyyn Combat Games -suurtapahtumaan, jossa esiinnyin pitkäaikaisen treenikumppanini Juuso Kenkkilän kanssa. Tein myös treenikavereideni kanssa muutamia aikidoaiheisia videoita. Aikido ja tutkimus kulkivat sopuisasti käsi kädessä. Tuntui siltä, että olin löytänyt tasapainon.
Ruuhkavuodet ja nykytilanne
Menin naimisiin vuonna 2012, ja esikoiseni syntyi vuonna 2013. Perheellistyminen muutti elämää paljon enemmän kuin olisin uskonut. Lisäksi oikea polveni leikattiin vuonna 2014, ja se on ollut siitä lähtien melko huonossa kunnossa. Toinen lapseni syntyi vuonna 2016. Viimeistään siitä lähtien olen kokenut eläväni ruuhkavuosia: kaksi lasta, ura yliopistolla ja oma aikidoseura terveydellisten huolien höystäminä ovat olleet rankka yhdistelmä. Päätin siksi luopua mm. toiminnasta Aikidoliiton toimielimissä (kuten Teknisessä valiokunnassa, jonka jäsen olin vuosina 2010–2015 sekä 2017–2018). Olen viime vuosina pääasiassa ohjannut treenejä. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että aikaa ja energiaa on taas hiukan enemmän myös itselle, ja olen toivon mukaan pääsemässä taas myös takaisin parempaan treenikuntoon.
Tulevaisuuden näkymiä
Toivon ennen kaikkea, että kaikki ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet ja jotka olen kohdannut tielläni, menestyvät sekä aikidossa että muussa elämässään. Toivon, että nykyiset ja entiset oppilaani pystyvät soveltamaan aikidon periaatteita myös muuhun elämäänsä. Toivon, että lapseni löytävät iloa aikidosta. Toivon, että itse pystyn vielä eläkepäivinänikin opettamaan ja harjoittelemaan aikidoa ja että näen sen arvon elämäni kokonaisuudessa. Aikido vei teinin mukanaan…
Mari Wiklund
6. dan Aikikai shidoin
Finn-Aiki ry:n puheenjohtaja ja päävalmentaja
Filosofian tohtori, dosentti, yliopistonlehtori (Helsingin yliopisto)
