Koodinvaihdolla tarkoitetaan kielen tai kielimuodon vaihtumista toiseksi samassa puhetilanteessa tai tekstissä. Koodinvaihtoja on tutkittu paljon, mutta niiden prosodisten piirteiden käsittely on jäänyt lähinnä maininnan tasolle. Lappalaisen (2004) mukaan koodinvaihdot on merkitty usein paralingvistisesti: vaihdoissa esiintyy muutos artikulaatiotavassa, äänenlaadussa tai sävelkorkeudessa taikka puhuja nauraa. Piccininin ja Garellekin (2014) kokeellisessa englanti-espanja -koodinvaihtoja käsittelevässä tutkimuksessa sama puhuja käytti erilaisia prosodisia muotoja koodinvaihtokohdissa ja yksikielisessä puheessa. Koodinvaihdon on aiemmin todettu tapahtuvan monasti yhtä aikaa muiden (mm. prosodisten) muutosten kanssa (Halmari & Smith 1994). Tutkimuksemme (Wiklund & Kurhila, tulossa) tarkastelee lähemmin sitä, millaisia prosodisia muutoksia koodinvaihtoesiintymiin liittyy. Tavoitteemme on autenttista koodinvaihtoja sisältävää aineistoa analysoimalla valottaa prosodian ja koodinvaihtojen yhteispeliä merkitysten tulkinnassa. Menetelmällisesti tutkimus nojautuu keskustelunanalyysiin.

Tutkimuksen aineistona on Skype-ohjelman välityksellä lokakuussa 2011 äänitetty puhelinkeskustelu, jonka kesto on 31 minuuttia. Aineistossa on yhteensä 73 koodinvaihtoesiintymää. Aineiston Kanadassa asuva puhuja on Suomessa syntynyt nainen, joka on aineiston äänittämishetkellä 86-vuotias. Hänen äidinkielensä on suomi. Hän on asunut Kanadassa 1950-luvun lopulta lähtien. Hänen perheensä Kanadassa ei osaa suomea, eikä hän muutenkaan ole Kanadaan muuttamisensa jälkeen pystynyt käyttämään säännöllisesti suomea muulloin kuin keskustellessaan puhelimessa sukulaistensa kanssa. Aineiston Suomessa asuva puhuja puolestaan on 67-vuotias mies. Kyseessä on Kanadassa asuvan puhujan siskonpoika.

Tuloksemme osoittavat, että useimmiten koodinvaihtoihin liittyy sävelkorkeuden ja intensiteetin nousu. Nousun suuruudessa on kuitenkin suurta vaihtelua: toisinaan nousu ei erotu merkittävästi ympäröivän puheen tavanomaisesta painotuksesta, kun taas toisinaan nousu on huomattavan suuri suhteessa ympäröivään puheeseen. Tyypillisiä koodinvaihtotapauksia, joissa sävelkorkeus ja intensiteetti nousevat, ovat toisesta kielestä lainatut sisällön kannalta olennaiset avainsanat ja referointi. Lainasanojen tapauksessa nousun avulla haetaan tyypillisesti vastaanottajalta tunnistusta tai reaktiota sanoihin, joiden tunnistamisessa saattaisi olla ongelmia. Referoinnissa sen sijaan prosodiset muutokset värittävät kerrontaa, tuovat esiin bahtinilaisen “toisen äänen”, jonka mukaan kielen ilmauksia ei esitetä tyhjiössä vaan ne ovat jo “puhuttuja” (“The word in language is half someone else’s”, Bahtin 1981: 293). Referointitapauksissa sävelkulun ja intensiteetin nousuun voi liittyä myös värittynyt äänenlaatu. Molemmissa tapauksissa prosodinen kohosteisuus koodinvaihdon kohdalla kutsuu vastaanottajaa terästämään huomiotaan kyseisten sanojen tai ilmausten kohdalla.

Nousevan sävelkulun lisäksi aineistossa esiintyi myös vähäisemmässä määrin koodinvaihtoilmausten lausumista ympäristöä matalammalta sävelkorkeudelta ja hiljaisemmalla äänellä. Tällöin ne ovat tyypillisesti vuorovaikutusta jäsentäviä ilmauksia pikemminkin kuin kertomuksen kannalta olennaisia sisältösanoja, ja analyysiemme mukaan kehystävät puhetta enemmän puhujalle itselleen kuin vastaanottajalle suunnatuksi. Prosodian vaihtelulla voidaan siis säädellä tarvittavaa vastaanottajuuden astetta ja merkitä käytössä olevien kielten suhdetta toisiinsa. Erityisen hyvin suomen asema keskustelun “matriisikielenä” tulee esiin tapauksissa, joissa perättäisten samaviitteisten sanojen kohdalla prosodia on selvästi erilainen riippuen siitä, onko jälkimmäinen sana lausuttu englanniksi vai suomeksi. Englanniksi lausuttu sana on prosodisesti vaimennettu: koodinvaihdon alussa sävelkorkeus ja intensiteetti laskevat, joten koodinvaihtojakso vaikuttaa enemmän puhujalle itselleen kuin vastaanottajalle suunnatulta puheelta. Sen sijaan suomeksi lausuttu jälkimmäinen sana saa prosodisesti huomattavan painoarvon ja on tulkittavissa itsekorjaukseksi, jossa puhujan tavoitteena on tuottaa nimenomaan suomenkielinen sana, ei ainoastaan (kielestä riippumatonta) vastaanottajalle tunnistettavaa ilmausta. Korkeampi sävelkorkeus ja voimakkaampi intensiteetti osoittavat suomen sanan englannin sanaa prominentimmaksi tai relevantimmaksi keskustelulle.

Koodinvaihtoon liittyy siis usein prosodisia muutoksia. Tämä ei sinällään ole yllättävää, koska sekä koodinvaihto että sävelkulun muutokset voivat toimia kontekstivihjeinä, joilla voi ohjata vastaanottajan tulkintaa (Gumperz 1982). Koska koodinvaihdolla ja prosodisilla muutoksilla on samansuuntaisia vaikutuksia, on huomattava, että esittämämme prosodiset vaihtelut eivät ole automaattista seurausta koodinvaihdosta, vaan ne voivat pikemminkin kuvastaa esiintymiskonteksteja, joissa koodinvaihdot tyypillisesti tuotetaan. Myöhempien tutkimuksien selvitettäväksi jää, esiintyykö vastaavia sävelkorkeuden muutoksia vastaavanlaisissa konteksteissa myös yksikielisessä keskustelussa. Tutkimuksemme antaa kuitenkin uutta tietoa prosodian roolista vuorovaikutuksellisena resurssina monikielisessä keskustelussa, jossa monikielisyys käytännössä ilmenee koodinvaihtoina.

Tulevaisuudessa olisi kiinnostavaa tutkia koodinvaihtojen prosodiaa laajemmassa aineistossa, jossa olisi mukana useita puhujia ja eri kieliä. Koska analyysimme pohjautuu vain tapaustutkimukseen, jatkotutkimuksen tehtäväksi jää selvittää, missä määrin tässä tutkimuksessa määrittelemämme esiintymätyypit ja prosodiset piirteet ovat yleisempiä koodinvaihdon kehystämisen keinoja. Tulevaisuudessa olisi myös mielenkiintoista tutkia, onko Suomessa tapahtuvassa suomi–englanti-koodinvaihdossa samankaltaista prosodista vaihtelua.

Teksti pohjautuu seuraavaan artikkeliin:

Wiklund, Mari & Kurhila, Salla (tulossa): Koodinvaihdot ja prosodia – tapaustutkimus Kanadassa asuvan ulkosuomalaisen puheesta. Virittäjä.