Pidin tänään esitelmän Uusfilologisen yhdistyksen (UFY:n) kuukausikokouksessa aiheesta “Puheen prosodian ja kirjoitetun kielen suhteesta”. Käytännössä puhuin puheen prosodian ja välimerkkien suhteesta sekä puheen prosodian ja alisteisuuden suhteesta. Tiivistän alle keskeisimmät johtopäätökseni puheen prosodian ja välimerkkien suhteeseen liittyen. Jätän prosodian ja alisteisuuden välisen suhteen kuvailun myöhempää blogikirjoitusta varten, jotta postauksestani ei tule liian pitkä. 

On tunnettua, että prosodialla on tärkeä rooli puheen jäsentämisessä. Prosodian avulla voidaan esimerkiksi jakaa lausumia pienempiin osiin sekä ilmaista lausumien välisiä rajoja ja suhteita. Prosodia liittyy luonnollisestikin myös välimerkkien ilmaisemiseen puheessa.

Chafen mukaan välimerkkien pääasiallinen tehtävä on välittää lukijalle jotakin kirjoittajan intentioista suhteessa tekstissä piilevään prosodiaan. Chafen mukaan ihmiset kuulevat lukiessaan ja kirjoittaessaan “sisäisen äänen”, auditiivisen representaation intonaatiosta, tauoista, puherytmistä ja äänenlaaduista. Chafe myös toteaa, että välimerkitys on tärkein keino, jolla tämä tekstissä piilevä prosodia saadaan edes osittain avattua lukijalle.

Védéninan mukaan välimerkit ovat syntyneet tarpeesta mukauttaa graafinen muoto puhuttuun kieleen – ts. tarpeesta saada puheen jaottelut näkyviksi myös kirjoitetussa kielessä. Täten välimerkkien ja prosodian suhde liittyy myös laajempaan teemaan: puheen ja kirjoitetun kielen suhteeseen yleisesti. Tässä tutkimuksessa mainittua teemaa lähestytään kokeellisesta näkökulmasta.

Tarkoitukseni on tässä esitellä tuloksia havaintokokeesta, jossa 28 koehenkilöä kuuli Albert Camus’n Sivullisen (L’Étranger, 1942) viisi ensimmäistä sivua nauhalta ranskaksi. Koehenkilöiden tehtävänä oli lisätä nauhoitetta vastaavaan tekstiin pisteet ja pilkut ainoastaan prosodisten merkkien perusteella. Nauhoite lähetettiin Ranskan radiossa vuonna 1954. Tekstin lukijana toimi Albert Camus itse.

Havaintokokeen päämääränä oli selvittää, mitkä prosodiset piirteet koehenkilöt mieltävät pisteen ja pilkun merkeiksi. Havaintokoe tehtiin Helsingin yliopistossa vuonna 2011. Koehenkilöt olivat ranskalaisen filologian opiskelijoita. Tuloksia vertailtiin toisen havaintokokeen tuloksiin. Tässä vuonna 2010 tehdyssä kokeessa koehenkilöt näkivät välimerkkien paikat. Pisteiden ja pilkkujen paikat oli merkitty viivoilla. Koehenkilöt eivät tienneet, oliko kyseessä piste vai pilkku. Kokeessa käytettiin samaa Albert Camus’n kirjoittamaa tekstiä ja samaa äänitettä. Koehenkilöitä oli 13, je hekin olivat ranskalaisen filologian opiskelijoita.

Menetelminä tutkimuksessa on käytetty instrumentaalista ja kokeellista fonetiikkaa. Apuvälineinä Praat-puheanalyysiohjelma sekä erityisesti prosodian tutkimukseen kehitetty Prosogramme, joka on Praat-skripti. Teoreettisena viitekehyksenä on pääasiassa Mertensin kehittämä prediktiivinen intonaatioteoria. Teoria sisältää ranskan intonaatiojärjestelmään kuuluvien kontuurien tarkat kuvaukset. Se ottaa huomioon sekä fonologiset että syntaktiset tekijät. Lauseiden välisen suhteen kuvaamisessa olen käyttänyt myös kognitiivisen kieliopin käsitteitä.

Tutkimuksen taustalla ovat ns. välimerkkien prosodiset vastineet, jotka määrittelin väitöskirjatutkimuksessani ja yhdessä myöhemmässä tutkimuksessani saman aineiston pohjalta. Silloin tutkimuksen kohteena tosin oli koko Albert Camus’n Sivullisen ensimmäinen osa (95 sivua), ja siinä vaiheessa en vielä käyttänyt havaintokokeita, koska keskityin ainoastaan tuottamiseen. Karkeasti sanottuna tutkimuksen tulokset osoittivat, että piste merkitään tyypillisesti prosodisesti laskevalla intonaatiolla ja tauolla. Pilkku puolestaan merkitään nousevalla intonaatiolla ja tauolla. Lähtöhypoteesina näissä myöhemmissä havaintokoetutkimuksissani oli, että välimerkkien prosodiset vastineet eivät koske ainoastaan ääneen luetun tekstin TUOTTAMISTA vaan myös sen HAVAITSEMISTA.

Vuonna 2010 tekemäni havaintokokeen (eli sen ensimmäisen havaintokokeen) keskeisimmät tulokset olivat:

1) Pisteen paikan havaitsemisessa sekä intonaation lasku että tauko ovat olennaisia.
2) Sen sijaan pilkun paikan havaitsemisessa pelkkä intonaation nousu usein riittää.

Tarkemmin sanottuna… Pisteen prosodinen vastine voi olla muodoltaan
1) JOKO puhujan äänialan pohjan saavuttava intonaation lasku (B-B-) + tauko. Mertensin teorian mukaan kyseinen kontuuri ilmaisee päättyvyyttä.
2) TAI intonaation lasku, joka ei saavuta puhujan äänialan pohjaa (BB) + tauko
Tämä kontuuri puolestaan ilmaisee heikosti jatkuvuutta.

Pilkun prosodinen vastine puolestaan voi olla muodoltaan
1) JOKO intonaation nousu, joka koskee koko viimeistä tavua (HH) ja jota voi seurata tauko.
2) TAI intonaation nousu viimeisen tavun sisällä alhaalta ylös (BH). Nousua voi seurata tauko.
Kumpikin intonaatiokontuuri ilmaisee Mertensin teorian mukaan vahvasti jatkuvuutta.
Tauon läsnäolo ei siis pilkun tapauksessa ole välttämätöntä.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että laskeva, puhujan äänialan alatason saavuttava   B-B- -kontuuri, jota seuraa tauko, liitetään vahvasti pisteeseen. Sen sijaan laskevaa BB-kontuuria, joka ei laske yhtä matalalle, ei liitetä yhtä vahvasti pisteeseen. Tämä vaikuttaa normaalilta, koska BB-kontuuri ilmaiseekin heikosti jatkuvuutta eikä päättyvyyttä kuten B-B- -kontuuri. Tuottamisen kannalta ne kummatkin kuitenkin liittyvät pisteeseen; tässä voidaan siis todeta ero tuottamisen ja havaitsemisen välillä.

Intonaation nousu (HH tai BH) ja tauko mielletään melko vahvasti pilkun merkeiksi.
Myös välimerkin puuttuminen on kuitenkin mahdollinen tulkinta. Pisteen merkiksi näitä piirteitä ei mielletä. Pilkun paikan havaitseminen vaikeutuu huomattavasti, jos intonaation nousuun ei liity taukoa. Tällainen kohta liitetään herkästi välimerkittömyyteen. Vuoden 2011 havaintokoe toi tässä suhteessa uutta tietoa verrattuna vuoden 2010 havaintokokeeseen.

Tasainen intonaatio ilman taukoa liitetään todennäköisimmin välimerkittömyyteen.
Jos valinta tehdään pisteen ja pilkun väliltä, valitaan todennäköisesti pilkku.

OLEN JULKAISSUT AIHEESTA MM. SEURAAVAN ARTIKKELIN:

• Wiklund, Mari (2015): La perception de la ponctuation de L’étranger d’Albert Camus à travers la prosodie de son auteur. L’Information grammaticale 145, 45-52.

(Artikkeli löytyy Academia.edusta sekä Research Gatesta. Sen voi myös saada minulta sähköpostitse.)