Pilkku ja alisteisuus

Posted on by

comma

Olen väitöksen jälkeen tutkinut hieman myös pilkun prosodisen tulkinnan ja alisteisuuden ilmaisemisen välistä suhdetta. Tutkimusaineisto tuli ranskankielisestä radiolähetyksestä, jossa Albert Camus luki ääneen teoksensa Sivullinen (L’étranger) vuonna 1954. Tulosteni mukaan sivulauseen ja päälauseen välissä esiintyvä pilkku merkitään prosodisesti sävelkulun nousulla ja 0,4-0,6 sekuntia pitkällä tauolla 60 %:ssa tapauksista. Tämä ei ole yllättävää, koska sävelkulun nousu ilmaisee ranskassa tyypillisesti jatkuvuutta, ja 0,4-0,6 sekuntia pitkä tauko puolestaan yhtenäistää sanotun temaattiseksi kokonaisuudeksi ja asettaa seuraavan jakson reeman asemaan. (‘Reemalla’ tarkoitetaan tässä karkeasti sanottuna “varsinaista asiasisältöä”.) Tämä prototyyppinen prosodinen merkintätapa siis ilmaisee tunnusmerkitöntä suhdetta sivulauseen ja päälauseen välillä ja luo neutraalin tulkintakehyksen sanotulle.

Kuitenkin on huomattavaa, että 40 %:ssa tapauksista sivulauseen ja päälauseen välissä esiintyvä pilkku merkitään muulla tavalla kuin yllä kuvatulla prototyyppisellä tavalla. Yleisin epätyypillinen tapa on merkitä pilkku ainoastaan sävelkulun nousulla, ilman taukoa. Pienentämällä lauseiden välistä syntaktista rajaa tällainen prosodinen merkintätapa vähentää lauseiden välistä ajallista etäisyyttä. Täten se voi esimerkiksi toimia tilanteen intensiivisyyttä korostavana tyylikeinona tai laskea ensimmäisen lauseen informaatioarvoa ja liittää sen vahvasti seuraavaan lauseeseen.

 

AIHETTA KÄSITTELEVÄT JOHTOPÄÄTÖKSENI:

“The data indicate that when a comma occurs between a subordinate clause and a main clause in French, it is prosodically marked in 60% of the cases by a pitch rise followed by a pause of 0.4–0.6 seconds. This seems natural, because a rising pitch typically indicates continuity in French, and according to Morel and Danon-Boileau (1998: 14–15), a pause of this length usually “homogenizes” the preceding unit as a thematic entity and “rhematizes” what will follow. This prototypical marking therefore indicates an unmarked syntactic relationship between the subordinate clause and the main clause, and constructs a neutral interpretational framework for the content of the sentence.

However, it is important to note that 40% of the commas entail another type of prosodic marking. The most common atypical marking consists of a pitch rise without a pause. This type of marking accounts for approximately 29% of the cases. The relatively high frequency of this “non-prototypical” prosodic manifestation is most likely related to the fact that a pitch rise alone constitutes a sufficient prosodic feature to indicate a syntactic discontinuity between clauses. However, the uninterrupted melody created by the lack of a pause usually has a stylistic effect. Naturally, the stylistic functions of each occurrence invariably depend on several contextual factors. Generally speaking, by minimizing the temporal distance between two clauses, this prosodic phenomenon decreases the syntactic boundary between the clauses. In this manner, it can, for example, work to downgrade the information value and the autonomy of the first unit and to connect it to the following unit.

My data also contain some occurrences of the comma with a pitch fall followed by a pause. This type of prosody corresponds to the “prototypical” marking of the period, and it comprises only approximately 6% of the commas. As a fall in pitch generally constitutes a conclusive sign, this prosody can be used with commas only if the continuity of the sentence is clearly indicated by other means. For this reason, this atypical interpretation seems to occur only with the atypical constructions in which the subordinate relationship can be ambiguous. Stylistically, this fall in pitch typically causes a “flattening” effect and a non-orientative function. For this reason, it occurs predominately in descriptive passages and other passive contexts (Lehtinen 2007, 2008; Wiklund 2012).

A comma that occurs between a subordinate clause and a main clause can also be marked by a fall in pitch that is not followed by a pause, but these occurrences represent only 3% of the total number. Examples in which a comma causes no changes in pitch are also infrequent. Thus, to conclude, as it seems that there are essentially only two ways to prosodically mark the presence of a comma that occurs between a subordinate clause and the main clause, this syntactic position appears to be more strictly constrained in this regard than the other possible positions of the comma.” (Wiklund 2014: 218-219).

 

Olen julkaissut aiheesta seuraavat kirjakappaleet: